Joogaohjaaja ja -kirjailija Inderjit Kaur Khalsan esikoiselokuvan Brooklynin pojat tekeminen muutti hänen ajatusmallejaan pysyvästi.
Dokumenttielokuva Brooklynin pojat on suomalaisohjaaja Inderjit Kaur Khalsan henkilökohtainen matka isättömien miesten sielunmaisemaan. Khalsan seitsemänvuotias poika Amrit Singh Khalsa ja hänen isänsä Kuldip Singh Khalsa asuvat eri mantereilla: Amrit asuu äitinsä kanssa Helsingissä ja italialaistaustainen Kuldip asuu New Yorkissa, jossa hän kasvoi ilman isäänsä Serge Quintemoa.
”Ennen kuin lähdin tekemään leffaa, syytin Kuldipia hänen poissaolostaan ja olin katkera – marttyyri. Mielestäni ainoa ratkaisu olisi ollut, että Kuldip muuttaisi Suomeen. Meillä on muun muassa paremmat terveydenhuoltojärjestelyt kuin Amerikassa”, Inderjit muistelee.
Inderjitin mukaan Kuldip on aina ollut sinut tilanteessa, jossa oma poika asuu rapakon toisella puolella. Inderjit arvelee sen johtuvan siitä, että Kuldip itsekin kasvoi ilman läsnäolevaa isää.
Biologinen suhde ei silti katoa mihinkään, vaikka isä ei olisikaan maisemissa: Amrit rakastaa isäänsä ja Kuldip rakastaa omaansa. Tämän asetelman takia Khalsa haluaisi, että isä ja poika voisivat tavata toisiaan useammin. Yksinhuoltajaäiti kaipaisi tukea myös pojasta huolehtimiseen.
Kaikki muuttui vaikka mikään ei muuttunut
Khalsat etsivät henkistä tietä 90-luvun Amerikassa ja kääntyivät sikheiksi. Inderjit on nykyään joogaopettaja ja joogasta kirjoittava tietokirjailija. Tästä huolimatta pitkän henkisen matkan kulkenut äiti painii ihan samojen ongelmien kanssa kuin muutkin vanhemmat.
Seitsemän vuotta Amerikassa asunut Inderjit pohtii, voisiko hän muuttaa takaisin New Yorkiin ja olla se, joka yhdistää isän ja pojan uudelleen. Vaikka hän halusi keinolla millä hyvänsä saada perheen samaan kaupunkiin, tilanne ei lopulta muuttunut, ainakaan ulkoisesti, kovinkaan paljon.
Elokuvan kuvausten aikana Amrit oli seitsemän, nyt jo yhdeksänvuotias nuorimies, joka käy koulua, leikkii ja kasvaa pääosin äidin valvovan silmän alla. Isän ja pojan välillä on edelleen valtameri, mutta nykyään Amrit hallitsee englannin kielen paremmin ja kommunikointi onnistuu muutenkin kuin leikkitappeluina.
Erona entiseen on ohjaajan oma suhtautuminen tilanteeseen: Inderjit on hyväksynyt välimatkan, löytänyt tasapainoa omaan elämäänsä sekä saanut rohkeutta luottaa tulevaisuuteen myös poikansa osalta.
Dokumentin teko avasi silmät
Vaikka Inderjitin ja Amritin elämä oli jatkunut tällaisena jo vuosikausia, vasta elokuvan tekeminen herätti äidin näkemään tilanteen positiiviset puolet. Osaltaan silmien avautumiseen auttoivat Kuldipin vanhemmat Serge ja Elainen Frangello, jotka eivät olleet ennen elokuvaprosessia puhuneet toisilleen 35 vuoteen.
”Elokuvaa kuvatessakin he olivat aina riidoissa, enkä toiveistani huolimatta saanut heitä saman pöydän ääreen.”
Kuvausaikatauluja jouduttiin muuttamaan monta kertaa, sillä isoisällä oli usein muuta menoa. Tämä oli tietenkin turhauttavaa koko kuvausryhmälle, mutta vastaus selvisi elokuussa, kun isoisä kertoi perheelleen, että hänellä on maksasyöpä. Kesäkuussa hän kuoli.
Serge ehti kuitenkin nähdä valmiin elokuvan ennen kuolemaansa.
”Hän piti pari tupakkataukoa, mutta piti elokuvasta. Hän kertoi, ettei ollut koskaan miettinyt perheemme tilannetta meidän muiden kannalta. Ensimmäistä kertaa hän koki, miltä Kuldipista ja Amritista tuntui.”
Khalsoilla ei ole sama tilanne kuin Kuldipin vanhemmilla. Kun Inderjit ja Kuldip saivat keskinäiset ristiriitansa sovittua, heistä tuli parhaat ystävät. Kuldip tekstailee ja soittelee Amritille joka päivä – hän on usein jopa enemmän läsnä kuin monen muun eroperheen etävanhempi, vaikka ei fyysisesti pääsekään paikalle. Enää Inderjit Khalsa ei jaksa pelätä, toistaako Amrit tulevaisuudessa isänsä ja isoisänsä käytöstä.
”Amrit saattaa jatkaa mallia, koska se on tuttu ja turvallinen. Tällä hetkellä tärkeintä on, että hän ei itse kärsi tilanteesta. Hänelle on normaalia, että isä käy täällä ja on yhtä normaalia, että isä lähtee.”
Khalsa ei silti pidä itsestään selvyytenä, että heidän mallinsa toimisi kaikissa eroperheissä.
”Ei minulla ole mitään ratkaisuja siihen, mikä on paras ratkaisu. Monessa tilanteessa lapselle on kuitenkin parasta, että vanhemmat asuvat erillään.”
Tunteita herättävä elokuva
Inderjit kertoo, että hän halusi tehdä elokuvan, joka herättää tunteita ja ajatuksia. Ja siinä hän on onnistunut loistavasti. Amrit nähdään elokuvassa usein surullisena ja pienen pojan kyyneleet tarttuvat aikuiseen katsojaan.
Aluksi Inderjit aikoi kuvata kolmea miessukupolvea ilman, että olisi itse näkynyt elokuvassa. Hän kuitenkin tajusi, että hän on iso osa koko kuviota, eikä voisi asettaa itseään tilanteen ulkopuolelle. Inderjit ei halunnut syyllistää ketään, vaan halusi antaa tilanteesta mahdollisimman objektiivisen kuvan.
”Jätän katsojan päätettäväksi, mitä mieltä meidän tilanteesta ja omasta tilanteestaan. Meidän perheen draaman kautta on helppoa miettiä omia ratkaisujaan”, Inderjit pohtii.
Vaikka Brooklynin poikien asetelmaa ei monikaan kohtaa omassa arjessaan, elokuva saa silti jokaisen miettimään omaa vanhemmuuttaan ja perhesuhteiden vaikutusta lapseen. Lapsi voi kaivata etävanhempaansa, vaikka hän asuisi vain muutaman korttelin päässä lapsesta ja lähivanhemmasta. Tilastokeskuksen mukaan kaikista Suomen lapsiperheistä 20,4 prosenttia eli 120 000 perhettä on yksinhuoltajaperheitä, joten peilikuvia Khalsojen tilanteelle riittää.
Vaikka ensi-ilta vasta kolkuttelee ovelle, Inderjit on saanut paljon palautetta Espoo Ciné -elokuvafestivaaleillakin esitetystä dokumentistaan. Nuoret isät ovat kertoneet, että elokuva sai heidät ajattelemaan isyyttään ja sitä, mitä tapahtuisi, jos perhe hajoaisi. Isät kun ovat usein niitä, jotka putoavat etävanhemman rooliin.
”Elokuva on suunnattu kaikille, jotka ovat olleet jonkinnäköisessä avioliittoristiriidassa. Periaatteessa kaikenikäiset voivat kiinnostua aiheesta – paitsi ihan pienet lapset, koska elokuvassa kiroillaan liikaa”, Inderjit hymyilee.
Inderjit kokee olleensa ihminen, joka on aina kaivannut vaihtelua. Brooklynin pojat auttoi häntä kuitenkin löytämään rauhan ja nykyään hän viihtyy Helsingissä. Hän työstää toista dokumenttielokuvaansa, opettaa joogaa ja kirjoittaa.
Mutta ennen kaikkea Inderjit on äiti. Hän ei enää toivo Kuldipin muuttavan Suomeen, eikä hän itsekään enää haaveile New Yorkiin paluusta. Amrit on tyytyväinen, vaikka kaipaa välillä isäänsä. Äidin sopeutuminen auttaa lastakin voimaan hyvin.
”Leffanteon aikana tajusin, että on viisasta sopeutua siihen, missä olen juuri nyt. Valtameri on just niin iso kuin mitä siitä itse tekee. Läheisen kuolema olisi paljon lopullisempaa.”
Kuvat: Denis Vinokur/Black Lion Pictures