Kirjailija Tiina Raevaara otti 10 tuoppia -haasteen vastaan, vaikka ei ole juonut itseään kaatokännikuntoon kymmeneen vuoteen. Illan aikana selväksi tuli muun muassa se, että Raevaara tekee päättäväisesti niitä juttuja, jotka häntä kaikkein eniten kiinnostavat – vaikka välillä mietityttäisikin, että mitähän se äiti tästäkin ajattelee.
Heinäkuinen perjantai-iltapäivä on kuuma ja hikinen. Bar Llamasin pienelle terassille porottaa aurinko, baaritiskillä voi keinua. Istahdamme kirjailija Tiina Raevaaran kanssa upottaville nurkkasohville Frida Kahlon jättikokoisen kuvan edustalle. Kello on 16.00, olemme baarin ensimmäiset asiakkaat. Hienoisen pakokauhun vallassa myönnämme, ettei kumpikaan usko selviytyvänsä kymmenestä tuopista. Koko ajatus lähinnä naurattaa.
Päätämme, että juomme ainakin yhteensä ne kymmenen.
1. juoma, jonka aikana puhumme tekeillä olevasta romaanista, kirjailijan työstä ja siitä, miltä tuntuu saada murskakritiikki
Tiina Raevaara on kiehtova ja päämäärätietoisen oloinen kirjailija. Hän heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi kohtalaisen pian sen jälkeen, kun oli lukenut itsensä filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaara on julkaissut kuuden vuoden aikana kolme romaania, yhden novellikokoelman ja yhden tietokirjan. Tänä vuonna hänet on voinut nähdä siellä täällä puhumassa perhesurmista, sillä hänen tammikuussa 2014 ilmestynyt pienoisromaaninsa Laukaisu tarkastelee viiltävästi perhesurman anatomiaa.
Monipuolinen kirjoittaja kommentoi aktiivisesti maailman menoa myös Suomen Kuvalehden Tarinoita tieteestä -tiedeblogissaan.
Nyt Tiina kertoo taistelevansa uuden romaanikäsikirjoituksen kanssa. Se ei tunnu valmistuvan millään.
”Olen siirtänyt deadlinea jo kolmesti. Olen muokannut juonta, poistanut jopa kokonaisen henkilön. En ymmärrä, miksi juuri tämän kirjan kirjoittaminen tuntuu näin hankalalta, vaikka siinä on lopulta varsin simppeli juoni eikä se sisällä mitään kummallisia kerronnallisia kokeiluja. Ehkä pitäisi suunnitella kirjoittamista hieman enemmän.”
Tiina kertoo uuden kirjan olevan dekkarimainen: tarina rakentuu sen ympärille, että joku on kuollut.
”Siinä ei toisaalta ole mitään uutta, sillä oikeastaan kaikissa kirjoissani joku on aina kuollut”, Tiina naurahtaa.
Se on totta. Laukaisussa tapahtuu perhesurma, Hukkajoen (2012) henkilöitä kietoo yhteen nuoren naisen oletettu kuolema, esikoisromaanissa Eräänä päivänä tyhjä taivas (2008) talon pimeimmässä sopessa makaa perheen äidin ruumis.
”Tulevassa kirjassani on mukana goottilaisia kauhuelementtejä ja noir-henkeä. Olen lukenut kirjoittaessani muun muassa E.T.A. Hoffmanin Nukkumatti-novellia, Agatha Christien Ikiyötä, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoa ja Enkelipeliä. Toivon, että jotain niiden tunnelmasta siirtyisi kirjaani.”
Usein sanotaan, että kirjailija on aina töissä. Tiina allekirjoittaa tämän. Kun hänen lapsensa joutui sairaalaan keuhkokuume-epäilyn takia, hän huomasi ajattelevansa, että näistä huolen ja pelon tunteista on pakko ottaa kaikki irti; kokemusta pitää päästä hyödyntämään kirjoittamisessa.
”Ryhdyin kirjoittamaan äitiyslomalla, ja silloin opin, että jokainen irtoava vapaa hetki on käytettävä hyödyksi. Aina kun lapsi nukkui, kirjoitin. Ehkä siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei minuuttiakaan saa hukata. Koen yhä huonoa omaatuntoa, jos en jatkuvasti kirjoita tai vähintään mieti kirjoittamista.”
Kirjailija voi kuitenkin kirjoittaa kiinnostavia kirjoja, vaikka eläisi itse tylsää elämää.
”Tärkeintä on oikeanlainen mielenlaatu. Se, että osaa poimia kiinnostavia juttuja muiden elämästä ja ympäröivästä maailmasta.”
Tiina tunnustaakin käyttävänsä melkoisen surutta tuttaviaan ja läheisiään kirjojen materiaalina.
”Maagisessa realismissa on onneksi sellainen etäännyttämisvaikutus, että harvoin ihmiset tunnistavat itseään kirjoistani. Muodonmuutokset, hirviöt ja puhuvat eläimet kummasti hämäävät”, Tiina myhähtää.
Tiinan mielestä kirjailijalla on oikeus käyttää kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa fiktiivisessä teoksessa.
”Ei kukaan voi lopulta omistaa yksin esimerkiksi sairastumisen kokemusta.”
Tiina ryhtyi vapaaksi kirjoittajaksi vuonna 2007. Itsekurin löytäminen kirjoittamiseen oli aluksi haastavaa.
”Se, miten minun pitää olla koneen ääressä, mistä oikein aloitan ja mitä kirjoitan seuraavaksi – se kaikki oli aluksi vaikeaa. Nyt tekstiä tulee kyllä aina, jos vain on hetkikin aikaa istahtaa alas. Tällä hetkellä ehkä vaikeinta on kotona kirjoittaminen. Kesämökit, kahvilat, kirjastot, parkkipaikat ja HopLopit – kaikkea on hyödynnetty.”
Kirjallisuuskriitikko minussa haluaa tietää, miltä kirjailijasta tuntuu odottaa ensimmäisiä arvioita uudesta kirjastaan.
”Ei se kovin kivalta tunnu. Etenkin esikoiskirjani kohdalla olin aivan paniikissa, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Silloin opin, että seuraava kirja täytyy aloittaa heti, jotta minulla on jotain muuta ajateltavaa, kun edellinen kirja tulee ulos.”
Tiinan esikoinen Eräänä päivänä tyhjä taivas ei saanut kovinkaan mairittelevaa kritiikkiä Helsingin Sanomissa. Kriitikko Jussi Ahlrothin mielestä kirjan henkilöistä ei saa otetta, tapahtumat jäävät ulkokohtaisiksi ja ”lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli”.
”Arviosta huomasi heti, että jahas, en tule pääsemään mukaan Hesarin esikoiskirjakisan finaaliin. Silloin tuntui, että putosin esikoiskirjailijoiden B-kategoriaan.”
Ihmettelen, miten moisesta pettymyksestä pääsee yli ja löytää intoa jatkaa.
”Uskoin omaan tekemiseeni. Enkä olisi antanut itselleni ikinä anteeksi, jos olisin jäänyt yhden kirjan julkaisseeksi masentuneeksi kirjailijaksi.”
Myös kustantamo lohdutti ja kannusti eteenpäin. Teoksen Silja Hiidenheimo ja kustannustoimittaja Maarit Halmesarka soittivat tsemppipuheluita.
”Oli itsestäänselvyys, että he tulevat julkaisemaan toisenkin kirjani.”
Myöhemmin Jussi Ahlroth kirjoitti Hesarissa, että ehkä se Raevaaran kirja ei ollutkaan ihan niin huono.
”Olemme nykyään ihan lämpimissä väleissä Jussin kanssa.”
Tiina kertoo kirjoittaneensa itsekin kaunokirjallisuuskritiikkejä, mutta jättäneensä ne hommat nyt tietoisesti vähemmälle.
”Siinä työssä täytyy olla hirveän viisas ja rehellinen. En koe, että minulla on siihen riittävää ammattitaitoa.”
Pohdin omaa huteraa ammattitaitoani. Hörppään isomman kulauksen ja kysyn, pitäisikö kriitikon joskus jättää kritiikki kokonaan kirjoittamatta.
”Jos kirja ei ole yhtään auennut kriitikolle, en ymmärrä, miksi hän kirjoittaa siitä. On myös kriitikoita, jotka kirjoittavat vain nuivia kritiikkejä. Silloin tulee miettineeksi, miksi ihminen yhä tekee tuota työtä, jos hän ei pysty löytämään kirjallisuudesta enää mitään iloa tai onnistumisia.”
Olemme puhuneet paljon ja juoneet hitaasti. Haemme toiset.
2. juoma, jonka aikana muistelemme Marlin omenaviiniä, kehumme Keravaa, puhumme itsetunnosta ja kateudesta ja mietimme genreloukkuja
Kannamme oluttuopit pöytään ja puhumme siitä, kuinka nuorena jaksoi paljon enemmän.
Siis juoda.
”Silloin saatoin vetää Keravan Maxi-marketin kulmilla helpostikin nämä kymmenen tuoppia – tai pulloa. Tosin Marlin helmeilevä omenaviini taisi olla kaikkein kovin sana”, Tiina muistelee ja minulla nousee kurkkuun hapokas, hivenen kupliva möykky. Marli ja Ofelia opettivat meidän sukupolvelle, miltä tuntuu krapula. Mietimme, vieläkö nykyteinit kittaavat sitä samaa litkua.
Tiina asui lapsuutensa ja nuoruutensa Keravalla. Hän koukkasi muutamaksi vuodeksi Helsinkiin ja Sipooseen, mutta muutti sitten takaisin kotikaupunkiinsa.
”Nykyinen kotini sijaitsee vastapäätä sitä asuntoa, jossa asuin kolmevuotiaaksi asti.”
Minusta moinen ajatus tuntuu hivenen ahdistavalta, mutta Tiinan mielestä tutulle seudulle asettuminen on ollut rauhoittavaa.
”Vaikka mikä tahansa muu elämässä muuttuisi, tutut paikat ja maisemat pysyvät.”
”Ja Kerava on sitä paitsi ihana paikka. Sekä luonto että Helsinki ovat lähellä.”
Palaamme takaisin kirjoittamiseen. Tiina kertoo, että kirjoittaminen vaikuttaa ratkaisevasti hänen itsetuntoonsa, mielialaansa, koko tapaansa olla.
”Tärkeintä on se, että ylipäätään kirjoitan, ei niinkään se, kirjoitanko hyvin.”
”Yhtenä viikonloppuna pari kuukautta sitten kuuntelin kuulokkeilla Kingston Wallin kolmatta levyä – joka on muuten tosi outo levy – ja puristin tekstiä ulos. Se tuntui ainoalta keinolta pystyä keskittymään. Itkeskelin ja olin taatusti aivan hirveä muille. Minusta tulee erittäin epävarma ja sosiaalisesti pelokas, jos kirjoittaminen ei suju. Alan jännittää vaikkapa johonkin asiakaspalveluun soittamista.”
Tiina ei myönnä kadehtivansa muiden kirjailijoiden kirjoja, mutta sen sijaan kateudenpistoksia saattaa tulla esimerkiksi siitä, että muut saavat käännössopimuksia mutta itse ei.
”Suomi on Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, ja sinne lähtee valtava joukko suomalaiskirjailijoita – sellaisia, joita on käännetty saksaksi.”
”Joskus hämmästelen myös sitä, miksi lehdet kirjoittavat aina samoista kirjailijoista. Kun Hotakaiselta tulee uusi kirja, Karin naama on joka lehdessä.”
Tiina arvelee tulevansa kateelliseksi suhteellisen helposti. Kateus ei kuitenkaan vaikuta häneen lannistavasti.
”Pikemminkin saan siitä lisää kunnianhimoa.”
Kysyn, onko Tiinan helppo editoida omia tekstejään. Miltä omien kullanmurujen tappaminen tuntuu?
”Toisista jutuista pystyn luopumaan helposti, toiset suostun deletoimaan vasta useamman version jälkeen – ja silloinkin saatan siirtää ne vielä talteen toiseen tiedostoon. Esikoiskirjani kohdalla meinasin kehystää seinälle kaikki ne kohdat, jotka kustannustoimittajan mielestä piti poistaa kirjasta”, Tiina nauraa.
Hukkajoki-romaanista poistettiin puolestaan hirveä määrä puolipisteitä.
”Silloin ajattelin, että teen niistä joulukoristeita: laitan kuuseen roikkumaan kaikki poistetut puolipisteeni. Rakastan puolipisteitä!”
Tiina kertoo, että käsikirjoituksen näyttäminen ensimmäistä kertaa jollekin muulle – yleensä kustannustoimittajalle – on muuten aivan hirveää.
”Häpeän määrä on uskomaton.”
Tiinan ensimmäinen romaani on dystopia, jossa metsän keskellä tönöttävä talo muuttaa muotoaan, kettujen elämä sekoittuu ihmisten elämään ja metallinen hirviö repii lopulta talon isännän kappaleiksi. Novellikokoelmassa En tunne sinua vierelläni (2010) linnut puhuvat, asunnoissa hiipii hirviöitä ja perintötuoli alkaa liikkua. Maagisten elementtien vuoksi Tiina sijoitettiin nopeasti ja ehkä turhankin heppoisesti fantasia- ja scifigenren edustajaksi. Tämä harmittaa kirjailijaa.
”On selvää, että genreluokittelu karsii lukijakuntaa. On paljon ihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät lukemasta fantasiaa tai scifiä.”
”Toisaalta olen huomannut, että jos kirjailija, joka on aloittanut uransa realismilla, ujuttaakin uuteen teokseensa scifi- tai fantasiaelementtejä, asiaa vain ihastellaan.” Esimerkkinä hän mainitsee Heimo Suden Kentaurin (2003).
”Romaanista oli iso artikkeli Hesarissa, jossa ihasteltiin Suden ennakkoluulottomuutta.”
Totean, että Tiinan olisi pitänyt selvästi ajatella vähän pitemmälle ja aloittaa valtavirtakirjallisuudella. Silloin genreleima ei olisi iskenyt niin pahasti.
”Niinpä. Tosin vetäisin kyllä esikoiseni takakansitekstin luonnoksesta heti yli sanan scifi, koska tiesin, että se voi olla rasite.”
Tiina kuitenkin toteaa, ettei tuollaisia juttuja voi liikaa ajatella tai laskelmoida.
”Kirjailijan on kirjoitettava sellaisia kirjoja, joita hän oikeasti haluaa kirjoittaa ja mikä tulee häneltä luontevasti. On ihanaa, että meillä on sellaisia kirjailijoita kuin Leena Krohn tai Maarit Verronen – he ovat antaneet minulle luvan kirjoittaa kirjoja, joissa on puhuvia lintuja, robotteja ja hirviöitä.”
Kysyn, mistä Tiina hakee inspiraatiota kirjoittamiseen ja ylipäätään elämiseen.
”Ei sitä tarvitse hakea. Kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, voi inspiroida. Uuden pakastimen ostaminen on hirveän inspiroivaa!”
”Mutta totta kai kaikki uudet kokemukset, kuten matkustelu, on hyvästä. Päätä pitää täyttää välillä uusilla asioilla, ei vain oluella.”
Taustalla poksahtaa kuoharipullo. Haemme kolmannet. Ja alamme rampata vessassa.
3. juoma, jonka huvetessa puhumme julkisuudesta, iästä, ystävyydestä, rohkeudesta – ja salassa kirjoitetusta esikoisesta
Kysyn, mitä mieltä Tiina on siitä, että kirjailijatkin joutuvat olemaan yhä enemmän esillä julkisuudessa.
”Sehän on itsestäänselvyys. Vaikka jännitänkin esiintymisiä paljon, koen sen tärkeäksi. On vähän oudosti sanottu, että kirjailijat joutuvat olemaan paljon esillä. On kuitenkin ihan hirveästi kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät saa yhtään mediatilaa. Kirjailijat, jotka valittavat liiallista julkisuutta, voisivat miettiä niitä kollegoitaan, joille ei tipahda ainuttakaan haastattelupyyntöä.”
Kysyinpä tyhmiä.
”Mutta joo, kyllähän kirjallisuuden henkilöityminen tavallaan häiritsee. Esimerkiksi Ylen kirjallisuusohjelmien toimittaja kertoi, että heille on tullut ylemmältä taholta ohje, että jutuista pitää tehdä henkilövetoisempia. Stradan tv-haastattelussa minulta kysyttiin, mitä samaa minussa on kuin Laukaisu-romaanini Pauliinassa – naisessa, joka elää työttömänä ja masentuneena onnettomassa avioliitossa ja kokee lopulta perhesurman. Se oli kyllä aika mauton kysymys.”
”Pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan vain kirjoja, joiden päähenkilöihin pystyn samaistumaan.”
Tiina arvelee, että kirjailija saa julkisuutta helpommin, jos hän kirjoittaa kirjan, joka on selvästi omakohtainen. Luettelemme mieleen tulevia nimiä: Elina Tiilikka, Kari Hotakainen, Jari Tervo, Anja Snellman, Sofi Oksanen, Riikka Ala-Harja.
”On toimittajalle vaivatonta, kun kirjailija edustaa itse koko kirjaa, sen henkilöitä, teemoja ja juonta. Ja onhan se mahdollista, että sellaiset kirjat kiinnostavat helpommin myös suurta yleisöä.”
Sylvin tuoppihaastattelu on Tiinan ensimmäinen iso naistenlehtihaastattelu. Nauramme termille.
”Asiallinen julkisuus on selvästi enemmän mun juttu: kun muita naiskirjailijoita pyydetään naistenlehtien mekkokuviin, minua pyydetään paneelikeskusteluun professorien kanssa. Joskus olisi kyllä paljon kivempi vain mennä mekkokuvaan kuin laatia esitelmä tieteen ja taiteen suhteesta.”
Alamme puhua iästä, ajan kulumisesta ja ystävyydestä. Nyt 35-vuotias Tiina ei myönnä kokeneensa ikäkriisejä.
”En ole tajunnut, että vanhenen. Luulen varmaan olevani paljon nuorempi kuin oikeasti olen. Ehkä 45-vuotiaana havahdun, ja olen ihan ’että apua mä kuolen’.”
”Olen hirveän huono arvioimaan ihmisten ikiä”, Tiina toteaa. ”Se ei ole millään tavalla olennaista, ja minulla on paljon eri-ikäisiä ystäviä. Parhaimmat ystäväni taitavat olla parikymmentä vuotta minua vanhempia.”
Tiina kertoo, että nykyisin hänen läheisimmät ystävät ovat myös kirjoittajia.
”Kun puhutaan kirjoittamisesta, puhutaan samalla koko elämästä. Kyllä siinä pakollakin lähenee toisen kanssa. Esimerkiksi Teoksen kustannustoimittajaa Maarit Halmesarkaa, joka on nähnyt minut hyvin paljaana tekstiraakileideni kanssa, pidän erittäin hyvänä ystävänäni.”
Selaan kysymyspapereitani ja pohdin, mistä jatkaisimme luontevasti. Tiinan mielestä tässä vaiheessa ei kannata miettiä enää luontevuutta, vaan keskittyä siihen että pysymme pystyssä.
C`moon, vasta kolmas tuoppi!
Tiina viimeisteli perinnöllisyystieteen väitöskirjansa vuonna 2005. Hänestä tuli tohtori 26-vuotiaana. Ihmettelen, miksi moinen kiire ja vaivannäkö ja sitten päätös ryhtyäkin vapaaksi kirjoittajaksi.
”Päätös oli vaikea, mutta lopulta ainoa mahdollinen. Väitöskirjani valmistumisen jälkeen siirryin tutkimusryhmään, joka tutki koirien periytyviä sairauksia, ja samalla saimme oleellista tietoa myös ihmisten perinnöllisten sairauksien aiheuttajista. Se oli todella kiinnostavaa ja mielekästä, mutta silti kirjoittaminen vei koko ajan enemmän aikaa. Ajattelin, että jos en edes tästä tutkimuksesta pysty olemaan yhtä innoissani kuin kirjoittamisesta, jotain on tehtävä.”
”Kyllä minulla on välillä ikävä sitä löytöretkeilyä ja salapoliisityötä, mitä tutkimuksen tekeminen tarjosi. Mutta en silti ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Onneksi linkki tutkimus- ja yliopistomaailmaan on säilynyt sillä tavoin, että kirjoitan tiedekolumneja ja vedän kursseja tieteen popularisoinnista.”
Kun Tiina päätti ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi, ei ollut lainkaan varmaa, että hänen esikoiskirjansa julkaistaisiin. Äimistelen rohkeaa heittäytymistä.
”Olen aina ollut päätöksentekijä. Jos joku tuntuu oikealta, menen sitä kohti.”
”Ja ei se tutkijan palkkakaan niin iso ole, että hirveän korkealta olisin tipahtanut”, Tiina hymähtää.
Hän myöntää kuitenkin miettivänsä, mitä muut ihmiset – erityisesti vanhemmat – hänen tekemisistään ajattelevat.
”Mietin sitä ehkä vähän liikaakin. Se taitaa olla merkki hivenen huonosta itsetunnosta.”
”Olen aina ollut sellainen, että kerron asioistani ja projekteistani vasta sitten, kun ne ovat valmiina. Että niin joo, tämmönenkin juttu tuli muuten tehtyä. Ehkä siinä on taustalla se, että haluan kertoa asioistani vasta sitten, kun olen varmasti onnistunut niissä. Kerroin inssiajostanikin vasta sen jälkeen, kun tiesin päässeeni läpi.
”Kai tuo kertoo siitä, että olen epävarma tekemisistäni. Esimerkiksi esikoiskirjaani kirjoitin täysin salassa. En hiiskunut siitä juuri kenellekään ennen kuin kustannussopimus oli allekirjoitettu. Se tuntui niin henkilökohtaiselta jutulta.”
Tiina ei kuitenkaan muista, että olisi joskus jättänyt jotain kokonaan tekemättä sen vuoksi, että olisi pelännyt, mitä muut ihmiset siitä ajattelevat.
”Vaikka kyllä seksikohtauksia kirjoittaessani olen taistellut sen ajatuksen kanssa, että apua, mitä äitikin nyt tästä ajattelee. Aina olen kuitenkin ne kohtaukset kirjoittanut.”
4. juoma, jota litkiessämme laulamme Final Countdownia ja Tiina antaa suosituksia kirjailijoille
Aloitimme haastattelun neljältä ja kello on nyt seitsemän. Olemme kuluttaneet jokaiseen tuoppiin tunnin. Nyt vauhtia! Tiina ehdottaa väkeviin siirtymistä.
Puhumme matkustelusta ja musiikista. Tiina kertoo hiljattain tekemistään reissuista Kuubaan, New Yorkiin ja Sveitsiin.
”Muualle lähteminen on minulle oikeastaan ainoa tapa pitää vähän lomaa kirjoittamisesta. Sveitsin Montreux`ssä pääsin näkemään Freddie Mercuryn patsaan, se oli hienoa. Queen on ollut minulle avain musiikkimaailmaan; haksahdin siihen täysin 13-vuotiaana.”
”Musiikkimakuni on syntynyt aiemmin kuin minä. 70-luvun heavy on kaikkein parasta.”
Tiina kertoo musiikin olevan tärkeässä roolissa myös silloin, kun hän hakee kirjoihinsa oikeanlaista tunnelmaa.
”Tulevaa kirjaani aloin kirjoittaa varhaisen Alice Cooperin tahdissa, mutta ei se sitten toiminutkaan. Kirjan musiikkimaisemaksi muodostui lopulta King Crimson ja Kingston Wall.”
Tiina paljastaa olleensa hiljattain Europen keikalla. Alamme laulaa Final Countdownia. It´s a final countdown, tididididii!
Plärään kysymysliuskojani. Kaikki etukäteen valmistelemani kysymykset alkavat tuntua mälsiltä, tilanteeseen sopimattomilta. Yritän kuitenkin. Onko Tiinan koulutuksesta ollut hyötyä kirjailijan uralla?
”Luulen, että ne asiat, jotka kiinnostivat minua biologina, kiinnostavat minua myös kirjailijana. Olen kirjoittanut paljon esimerkiksi ihmisen ja eläimen samankaltaisuudesta sekä ihmisen roolista luonnossa.”
”Elannon kannalta koulutuksesta on ollut paljon hyötyä. Lisäksi väikkärin kirjoittaminen antoi mielettömästi kirjoitusrutiinia – suosittelen!”
”Suosittelen myös, että kirjailijan, jolla on lapsia, kannattaa erota. Se, että lapset ovat välillä jossain muualla, on todella arvokasta. Silloin pystyy kirjoittamaan yötä myöten.”
Tiina on eronnut lastensa isästä, mutta on nykyään onnellisesti uusissa naimisissa.
Joskus biologin koulutus saa tuntemaan olon myös ulkopuoliseksi. Tiina muistelee yhtä Nuoren Voiman Liiton kritiikkikurssia, johon osallistui hänen lisäkseen muun muassa Henriikka Tavi ja Marianna Kurtto.
”Siellä tuli kyllä niin paljon kirjallisuustiedetermistöä ja runopuhetta, että en tajunnut mitään. Silloin tuntui, etten pysty enää ikinä lukemaan runoja!”
5. ja 6. juoma, joiden aikana emme sano mitään järkevää ja suumme ovat tulessa
Kannamme pöytään oluet ja chilishotit. Näpsäytän nauhurin päälle.
”Toi pilaa heti tunnelman.”
Olemme selvästi saavuttamassa kiitettävän humala-asteen. Analysoimme minuuttitolkulla, miksi tumma olut on parempaa kuin vaalea. ”Siinä on se semmonen pehmeys.” ”Niin se ei oo niin kirpeetä kuin Lapin Kulta.” ”Se ei ala silleen… tietsä, turvottaa.”
Olen jättänyt nauhurin vähän kauemmaksi pöydälle. On vaikea kuulla muuta kuin oma nauruni.
Tiina taitaa kommentoida 10 tuoppia -konseptin älyttömyyttä. Olen sullonut kysymysliuskani sohvan rakoon, en usko tarvitsevani niitä enää.
Muistelemme, että myös MoonTV:ssä moni juttu tehtiin kännissä. Vai kaikki? Alan siunailla, kuinka ihana Hybrid Childrenin Jasse on. ”Semmonen iso kihara tukka!” Tiina ei tiedä, mistä puhun.
Chilishotti on melkoisen tujua tavaraa. Sen jälkeen on pakko juoda olutta kaksin käsin.
”Thosi hyväääää!” Tiina henkäisee. ”NNNNNAM!”
Huokailemme. Käymme vessassa. Otamme selfieitä. Pujottelu ahtaaseen sohvanurkkaukseemme alkaa tuntua melko haastavalta.
Tiina kertoo, ettei nykyään oikein siedä Image-lehteä.
”Joku siinä risoo. Onko se se semmonen hipsteriys vai mikä.”
Alan puhua omista asioistani. Unohdan selvästi olevani haastattelija. Kerron ummet ja lammet omasta opiskelu- ja työhistoriastani. Tiina saa kerrottua väliin, ettei hän ollut koulussa mitenkään erityisen hyvä oppilas.
”Lukiossa lintsasin tosi paljon. Olin hyvä vain niissä jutuissa, joista olin oikeasti kiinnostunut. Ja silloin minua kiinnosti lähinnä salibandy, pojat ja juominen.”
7. juoma, jolloin keskustelu siirtyy uskonnottomuuteen
Haemme ripeästi seitsemännet juomat.
Puhumme siitä, miten alkoholi vaikuttaa eri ihmisiin. Siitä, kuinka jotkut muuttuvat juotuaan todella pelottaviksi ja aggressiivisiksi. Toteamme, että meistä molemmista tulee humalassa sen sijaan vain hassun hauskoja – ja sitten alkaa väsyttää.
Nauhuri paljastaa, että humala tekee meidät myös kovaäänisemmiksi ja että olemme molemmat erinomaisia puhumaan toistemme päälle.
Takaisin ruotuun. Haluan tietää, mitä Tiina ajattelee yhteiskunnallisesta kaunokirjallisuudesta. Tiinan mielestä yhteiskunnallisuutta ei pitäisi koskaan kirjoittaa kirjaan itsetarkoituksellisesti.
”Joku Henning Mankell on tämän takia todella ärsyttävää luettavaa.”
”Toki yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kuuluu hyvään kirjallisuuteen, mutta piilotellumpana. Sen pitäisi syntyä vahvan aiheen ja henkilöiden kautta. Hyvä kirjallisuus kulkee yksityisestä yleiseen, ei toisin päin.”
Tiina nostaa esiin Sofi Oksasen, jonka teokset ovat loistoesimerkkejä siitä, miten kirja kasvaa vahvan yksilökuvauksen kautta myös yhteiskunnallisesti tärkeäksi.
”Tykkään Oksasesta muutenkin hirveästi. Hän osaa käyttää media-aikansa hyvin: ei levittele omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan nostaa esiin oikeasti tärkeitä teemoja.”
Kysyn, mitä asioita Tiina haluaisi erityisesti nostaa esiin, jos saisi yhtä paljon medianäkyvyyttä kuin Oksanen.
”Olin viime vuonna Yle A2:n Susi-illassa puhumassa susien puolesta. Se on minulle hirveän tärkeä aihe, sillä en siedä enkä ymmärrä susien vainoamista. Puhun mielelläni myös vanhojen metsien puolesta.”
Tiina on ottanut kantaa myös uskonnottomien asemaan.
”Se on aihe, mistä saa helposti turpiin – varsinkin kulttuuripiireissä. Esimerkiksi kirjailijapiireissä on vallalla jonkinlainen mystikkoihanne; henkisyyttä pidetään hirveän tärkeänä ja uskonnollisuutta arvostetaan ja kunnioitetaan yli kaiken – oli kyse sitten ortodokseista, muslimeista tai vaikka körteistä.”
”Toki olen itsekin sitä mieltä, että jokaisen henkilökohtaista maailmankatsomusta pitää kunnioittaa. Mutta olen törmännyt usein siihen, että uskonnottomuus, ateismi ja vapaa-ajattelu ovatkin asioita, joita ei monien mielestä tarvitse kunnioittaa.”
Siinä on usein se kohta, mihin kirjailijapiirien suvaitsevaisuus loppuu.
”Olen kokenut tämän hirveän ikäväksi, sillä en ole ikinä kerta kaikkiaan kyennyt tuntemaan mitään uskontoa omakseni tai pystynyt uskomaan mihinkään jumalalliseen.”
”Jotkut ehkä ajattelevat, että ihminen, joka ei usko, on jotenkin puutteellinen. Mutta eihän se niin ole: minulla ei ole mitään jumalkokemuksia eikä mitään tarvetta uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Se on osa minua, ei mikään puute.”
Tiina arvelee, että kielteinen suhtautuminen ateismiin liittyy siihen, että uskonnottoman ajattelu tulee väistämättä kieltäneeksi muiden uskonnot.
”Se koetaan uhkana omalle uskolle.”
Tiina kertoo olleensa taustavoimana Helsingin Vapaa-ajattelijoiden ”Vaihda Raamattusi pornoon!” -tempauksessa nelisen vuotta sitten. Silloin kuraa lensi niskaan olan takaa, ja etenkin naispuolisilta kirjailijoilta satoi ikäviä kommentteja.
”Ymmärrän, että tempaus oli provosoiva, mutta silti. Muistan, että joku sanoi minun olevan mukana, koska haluan miellyttää miehiä.”
Tempauksen tarkoituksena ei suinkaan ollut tukea pornoa, vaan antaa miellyttävä vapauden kokemus sellaisille ihmisille, jotka kokevat uskonnolliset säännöt itseään rajoittavina. Sanomana oli: luovu Raamatun ohjeistuksista ja elä niin kuin itse haluat.
”Ständillemme tuli esimerkiksi lestadiolaisia kultakirjaimin koristeltujen raamattujensa kanssa, ja he kokivat hirveän vapauttavana sen, että pystyivät tuomaan raamatun meille ja vaihtamaan sen pornoon. Tiskille oli jatkuva tungos.”
Käymme vessassa. Pohdimme ikuisuuskysymystä: miksi naisten vessaan on aina jonoa, mutta miesten vessassa ei ole koskaan ketään?
Jatkamme keskustelua uskonnottomuudesta. Tiina myöntää, että haluaisi puhua aiheesta paljon nykyistä enemmänkin.
”Se on asia, jonka koen omakseni. Harmittaa, että joudun välillä miettimään, kuinka paljon voin puhua siitä saamatta liikaa ikäviä kommentteja. Oikeastaan ärsyttää, että edes mietin asiaa, pitäisi vaan antaa palaa, olla rehellinen.”
Mutta ei ilkeitä kommenttejakaan loputtomasti kestä.
Käännän kuvion toisinpäin. Kysyn, tulisiko Tiinalle mieleen piikitellä jotain omaa tuttavaansa tai esimerkiksi toista kirjailijaa, joka kertoisi avoimesti uskostaan.
”Ei missään nimessä. Olen aina pitänyt hirveän tärkeänä, etten puutu yksittäisen ihmisen uskoon tai maailmankatsomukseen.”
”Uskonnoton maailmankatsomus ei ole samalla viivalla uskonnollisten maailmankatsomusten kanssa, vaikka minun mielestäni maailmankatsomuksia ei voi eikä saa arvottaa. Jokainen katsomus on yhtä arvokas silloin kun ihminen on sen itse valinnut. Jos ihminen taas on opetettu tai pakotettu kyseenalaistamatta johonkin katsomukseen, se on arvoton.”
Tiinaa ärsyttää myös se, että uskonnoton maailmankatsomus koetaan taiteen vastaisena, koska sen ajatellaan tuomitsevan kaikenlainen mystiikka. Uskonnottomuus liitetään usein tehokkuuteen, teknologiaan ja rahaan. Tiinaa tällainen könttiajattelu ärsyttää.
”Vaikka minulla ei ole mitään jumalkokemuksia, kirjoitan paljon mystisistä, maagisista asioista.”
Tiina toteaa pöytämme näyttävän säälittävältä. Olemme istuneet tyhjien tuoppien kanssa ihan liian ptkään. Hoipumme tiskille.
8. juoma, jonka aikana alkaa pyöriä päässä
Puhumme töiden tekemisestä ilmaiseksi. Kuulostamme aivan selväpäisiltä. Viidennen ja kuudennen tuopin kohdalla iskenyt humalatila vaikuttaa kaikonneen.
”Kirjailijoille tarjotaan paljon töitä, joista ei makseta, mutta sanotaan, että saat tästä näkyvyyttä. Näkyvyys palkkiona on aika outo ajatus. Ei sillä paljon laskuja maksella.”
Tiina ilmoittaa, että nyt pyörii päässä. Täytyy juoda vähän hitaammin.
”Siitä on varmaan yli kymmenen vuotta, kun olen juonut itseni kaatokännikuntoon. Nuoruusvuosien jälkeen en ole tainnut sammua ja oksentaa ämpäriin.”
”Teininä karkasin usein kotoa juhlimaan. Kun vanhempani olivat menneet nukkumaan, hiippailin ulos. Olin kerran yksissä kotibileissä toisella puolella Keravaa ja sammuin sinne. Heräsin, ja digitaalikello näytti 8:10. Ryntäsin Keravan halki ja ehdin kotiin juuri ennen kuin vanhemmat heräsivät.”
Epäilen, että Tiinan vanhemmat ovat kuulleet hänen hiiviskelynsä ja nauraneet partaansa.
”Niin, ehkä he ovat koettaneet olla hienotunteisia, eivätkä ole sanoneet mitään.”
Kysyn, millainen vanhempi Tiina itse on. Hänellä on kaksi alakouluikäistä poikaa.
”Ihan liian lepsu.”
”Pitäisi varmaan olla paljon kypsempi ja aikuismaisempi, mutta minkäs teet, että mulla on 15-vuotiaan pojan elokuvamaku.”
Alan kaivaa kysymyspaperiani sohvan raosta. Ajattelen, että nyt pitää kysyä vielä yksi järkevä kysymys.
Oletan, että Tiina joutuu kuulemaan paljon siunailua ja ihmettelyä siitä, että hän on saanut elämässään melkoisen paljon aikaan ollakseen vasta 35-vuotias: tohtorin paperit, viisi kirjaa ja lukemattomia muita julkaistuja tekstejä, kaksi lasta…
”No aika vähän sitä ainakaan minun kuulteni on siunailtu. Ihmiset kyllä tuntuvat olettavan, että mä kirjoitan jotenkin hirveän nopeasti ja paljon.”
”Autokouluopettajani tosin kysyi, että miksi sulla on aina niin kauhea kiire? Eikä hän viitannut suinkaan vain pelkkään ajamiseen. En kuitenkaan itse ajattele, että olisin saanut jotenkin hirveästi aikaan – teen asioita, mitkä kiinnostavat.”
9. juoma, joka jää kesken ja jonka aikana mainitaan ambulanssi
Haen yhdeksännet juomat, vaikka Tiinalla on kahdeksas vielä kesken. Alamme puhua sitten kun -elämästä.
”Se on hirveän tuttua. Minulla on jonossa lukuisia kirjaprojekteja ja -ideoita, mutta tuskin niihin löytyy aikaa ainakaan seuraavaan kolmeen vuoteen. Mietin aina, että sitten kun tämä kirja on valmis, liikun enemmän tai olen enemmän lasten kanssa tai luen enemmän tai nukun paremmin. Todellisuudessa koko ajan on kuitenkin kauhea kiire, eikä aikaa näiden suunnitelmien toteuttamiseen ikinä tule.”
Jotenkin helpottavaa kuulla, sillä olin jostain syystä ajatellut, että aikaansaavat ihmiset eivät ajattele koskaan sitten kun, vaan tarttuvat asioihin heti.
”Mun on vaikea kuvitella, että olisi ihmisiä, jotka eivät olisi sitten kun -ihmisiä. Se on mielestäni niin selvästi sisäänrakennettu meihin.”
Tiina toteaa taas, että päässä pyörii. Kysyn, mitä sille pitäisi tehdä.
”Soitetaan ambulanssi. Se olisi hirveän tyylikäs tapa lopettaa haastattelu.”
Yritän kuitenkin vielä epätoivoisesti kysyä jotain, mikä selventäisi kummankin päätä.
Kuinka paljon arvosi tai asiat, joita arvostat, ovat muuttuneet siitä, kun olit parikymppinen?
”En koe, että ne olisivat kauheasti muuttuneet. Itse asiassa aika pelottava vastaus.”
”Kaksikymppisenä biologian opiskelijana luonnonsuojelueetos oli minulla hirveän vahva, mutta niin se on edelleenkin, vaikka onkin jäänyt ehkä vähän taka-alalle. Ystävä- ja tuttavapiirini on laajentunut ja moninaistunut, ja sen myötä suvaitsevaisuuskysymykset ovat jollain lailla arkipäiväistyneet. Nuorena erilaisuus näyttäytyi eksoottisempana.”
Viimeinen asia jonka keksin kysyä: kirjoitatko humalassa?
”Pienessä hiprakassa kyllä. Jos tekstin tuottaminen tuntuu vaikealta, pari punaviinilasillista rentouttaa ja poistaa itsekritiikin.”
Juomat eivät laske. Päätämme pitää tauon. Tauon, joka venähtää epämääräiseksi terassilla nuokkumiseksi ja lopulta kaupungin läpi vaeltamiseksi. Olimme pienen hetken ajan hassun hauskoja, sitten alkoi väsyttää.
Kuvat: Maija-Kaisa Myllymäki ja Tiina Raevaara