Päivän pähkinä: Mikä laji on kyseessä?
Missä lajissa suomalaiset ovat saavuttaneet muun muassa maailmancupin kokonaiskilpailun voiton vuosina 2002, 2003, 2005, maailmanmestaruuden vuosina 2004, 2005, 2009, 2011 ja 2013, olympiapronssin vuonna 2006 Torinossa ja olympiahopean vuonna 2010 Vancouverissa?
Eikö leikkaa?
Ei mikään ihme, sillä valtavasta menestyksestään huolimatta laji on jäänyt päämedioiden huomiotta. Edes urheilupiireissä se ei jostain syystä ole saanut ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Kyseessä on tietenkin lumilautailu, tuo jalo talvilaji, joka 90-luvun alussa valloitti hiihtokansan täyttämät laskettelurinteet, sai paheksuntaa osakseen lajin harrastajien rennon olemuksen takia, koki pienen hiipumisen 2000-luvulla suksitekniikan kehittyessä ja monen alamäkiurheilijan vaihtaessa laudan takaisin suksiin, mutta on tästä huolimatta vakiinnuttanut asemansa urheilulajina, jossa suomalaisilla on syytä ja edellytyksiä odottaa menestystä arvokilpailuissa vuosi toisensa jälkeen.
Kaiken yllämainitun menestyksen perusteella olisi syytä uskoa, että laji paistattelisi kansan suuressa suosiossa, ja että lumilautailijat olisivat meriiteillään jopa suuren yleisön suosikkeja, tuttuja naamoja lehtien urheilusivuilta sekä urheiluruuduista. Asia ei kuitenkaan ole näin. Hämmentävä tosiasia, kun muistaa suomalaisten loputtoman janon urheilumenestyksen perään. Muiden talvilajien hiipuessa voisi uskoa, että lumilautailijoiden menestys olisi pelastus sillä hetkellä, kun niin mäkihyppy, yhdistetty kuin maastohiihtokin riutuvat historiansa ehkä syvimmissä syövereissä, eikä pelastajaa ole näköpiirissä.
Mutta ei. Lumilautailu jatkaa porskutustaan marginaalilajina ja lumilautailijat ovat edelleen niitä talviurheilutapahtumien outolituja, jotka marssivat rennosti suorituspaikalle, tekevät temppunsa napsien samalla pari mitalia ja muutaman pistesijan, antavat rennot kommenttinsa sille yhdelle urheilutoimittajalle, joka on vahingossa saapunut paikalle ja jatkavat jo kohti seuraavia kisoja tai kuvauksia iloisina siitä, että saavat tehdä sitä, mitä niin intohimoisesti rakastavat. Harvan lajin harrastajista saatika sitten ammattilaisista voi sanoa samaa, ainakaan Suomessa.
Syitä lumilautailun matalaliitoon voi hyvin etsiä lajista itsestään. Toiminta on jo lajin kilpailuhistorian alkuajoista lähtien jakautunut kahden eri liiton välille. Sekä kansainvälinen hiihtoliitto (FIS) sekä World Snowboard Tour – organisaatio (ent. TTR) järjestävät molemmat omia kisojaan, joiden joukosta maallikon ja lajiin vihkiytymättömän penkkiurheilijan on vaikea löytää ne tapahtumat, joissa oikeasti ratkotaan esimerkiksi maailmanmestaruudet tai maailmancupin pisteet. Oman mausteensa tähän sekavaan soppaan tuo lisäksi vielä se, että useat kilpailijat osallistuvat vain tiettyihin kisoihin, joihin järjetäjät kutsuvat vain tietyt lautailijat menestyksen, nimen tai vaikkapa sponsorinsa perusteella.
Nämä kutsukilpailut, jossa ei kisata mestaruuksista, saattavatkin yllättäen olla kovatasoisempia kuin perinteiset MM-kisat. Tällaiseen ei suomalainen talviurheilun seuraaja ole tottunut. Mäkiviikko on mäkiviikko, hiihdon MM-kisat kauden tärkein tavoite ja Salpausselän kisat tapahtuma, jota ei tarvitse sen kummemmin selittää.
Kuulostaako sekavalta? Vähintään yhtä hämmentävä on lumilautailijoiden oma asenne lajiaan kohtaan. Suomalaisen urheilijan on perinteisesti odotettu suhtautuvan urheiluun vakavamielisesti. Jos menestys ei tule työn ja tuskan avulla, suolla sateessa rämpien, tuhansien ja taas tuhansien harjoituskilometrien ja toistojen kautta, ei sitä oikeastaan voida edes laskea menestykseksi. Se, että lumilautailijat eivät haastatteluissa otsa kurtussa, mieli maassa ja ääni väristen analysoi kaatunutta tai muuten epäonnistunutta hyppyä, vaan käyvät suorituksen asiallisesti läpi, toteavat missä meni pieleen ja muistavat vielä lopuksi onnitella kisan voittajaa, ei sovi perinteiseen suomalaiseen urheilijan muottiin. Ja mikäli suoritus onkin onnistunut (niinkuin usein käy), ei lumilautailija jää kertomaan siitä, kuinka monta tuntia, kuukautta ja vuotta on tätä suoritusta varten treenannut, vaan toteaa rennosti, että tänään meni nappiin ja hyvä niin.
Liian helppoa.
Aivan liian mukavaa, eikä ollenkaan sovelias tapa suhtautua huippu-urheiluun. Koska kansa rakastaa onnistumisilla mehustelua ja epäonnistumisissa märehtimistä, ei tällainen kevytkenkäinen suhtautumistapa tule ainakaan nostamaan lajin suosiota suuren yleisön silmissä.
Mikä sitten on lajin tulevaisuus kansansuosion suhteen? Vuonna 2010, Vancouverin olympiahopean jälkeen Peetu Piiroinen tuli Vuoden urheilija -äänestyksessä kolmanneksi, edellä olivat suunnistaja Minna Kauppi ja taitoluistelija Laura Lepistö. Noissa Olympialaisissa Peetun sijoitus oli koko Suomen joukkueen paras, mukaanlukien kaikki lajit. Samanvärisellä Olympiamitalilla purjelautailija Tuuli Petäjä valittiin tänä vuonna suvereenisti vuoden 2012 urheilijaksi. Kaikki kunnia Tuulin suoritukselle, olympiamitali on aina upea suoritus ja tässä maassa harvojen herkkua. Harmi vain, että Peetu ei saavutuksellaan saanut osakseen samanlaista, ansaitsemaansa arvostusta.
Kun ensi vuonna kisataan taas mitaleista Sotshin talvikisoissa, jään mielenkiinnolla odottamaan, kummalle suodaan enemmän huomiota lehdissä: Suomalaisten menestykselle lumilautailun slopestylessä ja lumikourussa vai epäonnistumisille hiihtoladuilla ja mäenlaskussa. Nähtäväksi jää.
Pääkuva: Wikimedia Commons / Sören from Germany
Kakkoskuva: Wikimedia Commons / Roland Zumbühl
