Savoy-teatterissa kävi viikonloppuna innostunut kuhina, kun kaikkien aikojen ensimmäinen Helsinki Lit pyörähti käyntiin. Kirjallisuusfestivaalin pyrkimyksenä on olla kiinnostava kansainvälinen keskusteluareena. Mallia on haettu muun muassa Stockholm Literature -festivaalista.
Perjantaina 22.5. Savoy on lähes loppuunmyyty, ja aika nopeasti selviää, ketä yleisö erityisesti odottaa. Kun tanskalainen Peter Høeg astelee lavalle yllättävän lyhyenä mutta sitäkin ryhdikkäämpänä, yleisö hullaantuu. Høeg, jonka uusin romaani Susanin vaikutus on juuri ilmestynyt suomeksi, ottaa yleisönsä kuin stand up -koomikko. Hän kertoo tarinoita omasta elämästään, värittää niitä niin, että katsojat hykertelevät, huokailevat, toljottavat suu auki. Juuri mikään ei lopulta taida olla totta, mutta mitä sitten? Høeg osoittaa olevansa uskomaton tarinankertoja (ja tanssija!) myös lavalla.
Paljon huonommaksi ei jää Monika Fagerholm, joka on Høegin keskustelukumppani. Helsinki Litin yhtenä johtavana ajatuksena on, että lavalla kaksi kirjailijaa kohtaa toisensa. Kuten Sofi Oksanen avauspuheessaan toteaa, keskusteluista tuppaa tulemaan hieman erilaisia, kun kirjailijat haastattelevat toisiaan. Ei ehkä pohdita niinkään sitä, miksi kirjoitamme vaan miten kirjoitamme.
Peter Høeg ottaa yleisönsä.
Fagerholm muistelee Høegille äitiään, joka oli 60-luvulla kirjastonhoitajana Rikhardinkadun kirjastossa. Äiti luki lapsille kirjoja, hänen hiuksensa oli laitettu upeasti, hänellä oli hienot vaatteet, hän näytti mielettömän kauniilta. ”Minä en ikinä ole ajatellut, että kirjallisuus olisi tylsää. Minulle se on aina ollut täynnä glamouria.”
Kirjallisuuden ja kirjoittamisen palosta
Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen väreilee läpi viikonlopun Savoyn yllä. Elina Hirvonen ja Jussi Valtonen pohtivat, mikä on kaunokirjallisuuden tehtävä. ”Kaunokirjallisuudella voi kertoa jotain sellaista, mitä ei voi muuten sanoa”, Hirvonen muotoilee. Valtosen mukaan kaunokirjallisuudella on myös voima muistuttaa, että asioilla on usein monta puolta. Romaanissa totuutta ei tarvitse typistää yhteen näkökulmaan.
Hirvonen ja Valtonen toteavat, että lukeminen on heille jopa oleellisempaa kuin kirjoittaminen. ”Ei ole oikeastaan väliä, kirjoitanko itse enää mitään, kunhan joku toinen kirjoittaa. Kunhan kirjallisuutta yhä on”, Hirvonen päättää keskustelun.
Jos Peter Høeg hurmasi yleisönsä perjantaina, saman teki toinen tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtsson lauantaina – keinot vain olivat täysin toiset. Bengtsson jutusteli Sofi Oksasen kanssa rauhalliseen ja hyvin pohdiskelevaan sävyyn, äänellä joka sopisi loistavasti yöradioon, kertomaan lempeitä tarinoita läpi sysimustan yön. Bengtssonin vuonna 2007 ilmestynyt romaani Submarino on viimein suomennettu: se kertoo kahdesta veljeksestä, joista toinen on juuri vapautunut vankilasta ja toinen on paitsi pienen pojan isä, myös heroiinikoukussa. ”On laiskuutta kirjoittaa jostain sellaisesta, minkä tuntee jo ennalta hyvin”, Oksanen ja Bengtsson toteavat. Itsestä ja kirjoittamisesta kirjoittaminen on useimmiten tylsää.
Märta Tikkasen ja Juha Itkosen keskustelussa oli intiimi tunnelma.
Hieman eri mieltä ovat lavalle hetkeä myöhemmin astelevat Märta Tikkanen ja Juha Itkonen, jotka kumpikin ovat käyttäneet surutta omaa elämäänsä kirjojensa materiaalina. ”Jos asia on tarpeeksi henkilökohtainen, se on usein myös yleispätevä”, Tikkanen huomauttaa. Intiimissä keskustelussa hieman oppipojaksikin heittäytyvä Itkonen kysyy Tikkaselta uteliaana, muuttuuko kirjoittaminen vanhemmiten. ”Ei se ainakaan helpommaksi käy”, vastaa Tikkanen. ”Näin pelkäsinkin”, huokaa Itkonen. Sisäinen palo kirjoittaa ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. ”Olen sanonut usein, että sitten kun en enää kirjoita, ei minun kannata elääkään.”
Hyvä mamu ja lupaus tulevasta
Suomessa asuvan irakilaiskirjailijan Hassan Blasimin oli määrä lukea tekstejään arabiaksi keskustelupainotteisen ohjelman välissä lauantaina. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Blasim piti pitkän ja ironisen alustuspuheenvuoron, jossa hän ihmetteli paitsi omaa rooliaan Helsinki Litissä, myös suomalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Blasimin mukaan Suomessa alettiin kiinnostua hänestä vasta sitten, kun hän oli saavuttanut kansainvälistä menestystä. Blasim voitti brittiläisen Independent-lehden arvostetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Vasta silloin Suomi tajusi, että ”Hey, we have a great mamu here in Finland”.
Blasimin puhe oli viikonlopun räväkin kannanotto, mutta politiikkaa ja yhteiskunnallisia teemoja viriteltiin myös muissa keskusteluissa. Lena Andersson ja Jörn Donner keskustelivat Suomen ja Ruotsin erilaisista tavoista suhtautua maahanmuuttoon. Mihail Šiškin selitti Sofi Oksaselle, miksi tavalliset venäläiset uskovat mieluummin hallituksen syöttämään propagandaan kuin siihen, mikä on oikeasti totta. Somalialaistaustaiset Nadifa Mohamed ja Nura Farah pohtivat puolestaan Somalian historiaa ja nykypäivää ja korostivat, kuinka tärkeää on, että erityisesti naisten tarinat tulevat kuulluiksi. Mohamed totesi vieroksuvansa myyttiä ”vahvasta afrikkalaisesta naisesta”.
Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir päätti festarit – selvästi liikuttuneena – sanoihin ”see you next year”. Olihan se lupaus? Helsinki Lit on tapahtuma, jollaisen Suomi tarvitsee.
Kuvat: Maija-Kaisa Myllymäki
Jaa:
