(Hypnotisören, Ruotsi 2012)
O: Lasse Hallström
N: Tobias Zilliacus, Mikael Persbrandt, Lena Olin
K16
Ensi-ilta 12.10.
Ei ole niin hyväuskoista katsojaa, että tämän nielisi.
Pari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril kirjoittaa jännäreitä nimimerkillä Lars Kepler. Kirjailijoiden kotimaassa Ruotsissa nimi on keikkunut myös myydyimpien listoilla. Dekkarisarjan aloittava Hypnotisoija onkin sulava lukukokemus, polveileva rikostarina, joka käsittelee mielen pimeitä sopukoita, traumoja ja veritöitä.
Ruotsinsuomalaisen rikosetsivän Joonas Linnan (Tobias Zilliacus) tutkimus on versioitu myös valkokankaalle. Tarina on kuitenkin ruhjottu niin pahoin, ettei jäljellä ole kuin verinen kasa epäuskottavuuksia.
Linna tutkii tapausta, jossa kokonainen perhe on lahdattu. Ainoana eloon on jäänyt teinipoika, joka hänkin makaa sairaalassa tehohoidossa, sekä tämän isosisko, joka on elänyt sijaisperheessä. Suojellakseen perheen tytärtä Linna turvautuu hypnotisointiin erikoistuneen lääkärin, Erik Maria Barkin (Mikael Persbrandt) apuun. Bark on tosin luvannut olla hypnotisoimatta ketään ja on sitä paitsi keskellä kriisiä vaimonsa (Lena Olin) kanssa.
Hypnotisoija on jännärivastine kauhuelokuville, joiden yksiulotteiset hahmot hakeutuvat vaaran paikkoihin. Mutta se mikä teinikauhuelokuvissa tuntuu pelkästään hölmöltä konventiolta, vaikuttaa pohjoismaisen poliisitrillerin yhteydessä silkalta typeryydeltä ja katsojan aliarvioimiselta.
Elokuvan on ohjannut Lasse Hallström, jolta on viime vuosina tottunut odottamaan laahaavaa Amerikan-nyyhkyä (Hachiko, Rakkain terveisin sekä Rakkaudesta, unelmista ja kaloista). Lajityypin tai tuotantomaan vaihtaminen ei ole Hallströmin osumatarkkuutta parantanut.
Pohjoisuus näkyy elokuvassa lähinnä ahtaina sisätiloina ja harmaina ulkokuvina. Niiden jälkeen loppukohtauksen puhtaissa nietoksissa piehtaroisi mielellään, elleivät ne toimisi kuoppauspaikkana viimeisille uskottavuuden rippeille.
Surettaa katsella karismaattisia sinisilmiä, Zilliacusta ja Persbrandtia, näin ontuvassa tekeleessä.
