Karoliina Blackburnin ja Rosa Meriläisen ystävyys tukee yhteistä uimahyppyharrastusta ja toisinpäin.
KUVAT: Riitta Supperi
Nyt mennään epämukavuusalueille. Näyttelijä Karoliina Blackburn ja kirjallisuuden moniottelija Rosa Meriläinen haastavat liki päivittäin toinen toisensa. Ennen muuta uimahypäten päämääränsä suuntaan.
”Kohti täydellisyyttä, sitä kohti pyrkien.”
”Kilvoitellen, toisen kanssa toista kannustaen.”
Karoliina ja Rosa ovat ystävyksiä vuosien takaa. He komppaavat toisiaan läpi haastattelun siinä määrin, että vastaukset jäävät vaille ilmaisuja ”Karoliina sanoi” tai “Rosa sanoi.”. Kahden naisen vastauksia on mahdoton erottaa toisistaan.
Jos urheilu parhaimmillaan tuottaa tällaista ystävyyttä, silloin urheilun tärkein voitto on saavutettu.
Miten niin urheilu? Karoliina on suuren yleisön tuttu näyttämöltä, televisiosta, elokuvista ja Rosa eduskunnasta, Tanssii tähtien kanssa –tosi-tv-ohjelmasta, tietokirjoista, kolumneista ja nyt viimeksi romaanistaan Nainen punainen (Teos). Mutta uimahyppyväki tuntee tämän tamperelaiskaksikon ennen muuta urheilusta. Elokuussa molemmat hyppäsivät uransa ensimmäisissä Masters SM-uimahyppykisoissa mestaruudet sarjoissaan. Vaikka kisan alku ei sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti.
”Me oltiin harjoiteltu viitosen kerrokselta synkrosarja (so. parihypyt), mutta saatiinkin kuulla viikko ennen SM-kisaa, että Uimastadionin viitosen kerrostasanne on liian kapea synkroihin. Ja kun harjoituksissa oltiin hypätty edeltävät kuukaudet oikeastaan vain kerroksilta, niin tulipa hiukan kiire saada vauhti kuntoon metrin ja kolmosen ponnahduslaudalle.”
Masters SM-kilvoittelua Uimastadionilla Helsingissä seuranneet todistivat, etteivät laudalta ponnistaneet mitkään wanna-be-sporttaajat. Ensimmäisiin uimahyppykilpailuihinsa kaksikko osallistui aiemmin talvella. Kaikkiaan altaalla on menossa kolmas vuosi.
”Ei me lonkalta heittäen huvikseen tehdä mitään, vaan ryhdytään kaikkeen tekemiseemme tosissaan. Luovan ilon kautta tosissaan. Uimahypyt sopivat meille siksi erinomaisesti, koska niissä saa tavoitella täydellisyyttä.”
Täydellisyyttä tavoittelemassa
Huh. Rosa ihmettelee nyky-yhteiskunnan menoa, jossa kilttejä tyttöjä moititaan eikä täydellisyyden tavoittelua suosita. Mutta uimahypyt, niissähän tavoitellaan korkeinta numeroa, kymppiä. Kymppien tavoittelussa Karoliina tarvitsee Rosaa niin kuin Rosa Karoliinaa.
”Me kilvoittelemme alinomaa. Emme kilpaile toisiamme vastaan, vaan haastamme toisemme.”
Hyppyaltaalla tämä menee niin, että jos toinen tekee jonkun vaativamman hypyn, toinen ajattelee, että ‘kyllä minäkin tuon vielä selvitän’.
”Ja sitä tunnetta, kun eka kerran on tehnyt uuden hypyn ja pään noustessa vedestä kuulee hyppytovereidensa aplodit. Ah!”
Tässähän rikotaan suomalaiseen keskusteluun naulattuja myyttejä oikein isolla kädellä: myös sitä, että kilpaurheilussa toinen olisi aina vastustaja. On eri asia kilvoitella toista vastaan kuin toisen kanssa.
”Uimahyppyaika on meidän kahden omaa aikaa. Me käytetään se aika parhain päin, ponnistellaan ja tehdään niin oikein kuin osataan. Uimahypyt on siitäkin oiva laji, ainakin meille, että jokaiseen hyppyyn on valmistauduttava tosissaan. Ei hyppäämään voi mennä ajatellen, että kunhan tuosta roiskaisen puolitoista volttia.”
Liikemeditaatiota?
”Kyllä. Itse hypyssä, hypätessä, olet yksin omassa kehossasi. Sitten toisaalta synkrohypyissä, kun parisi hyppää vieressäsi yhtaikaisesti, sitä tekee kaikkensa jotta tukisi kumppaninsa suoritusta.”
Ilon kautta ilman häpeää
Miten uimahallissa, oletteko siellä enemmän rauhassa yksityishenkilöinä vai tuijotetaanko teitä julkisuuden henkilöinä? On varmasti jonkinmoinen kynnys lähteä mukaan lajiin, jossa antautuu arvostelulle, sillä uimahypythän on arvostelulaji.
”Puhutko häpeästä tai kateudesta?”, Karoliina ja Rosa heittävät vastapallon.
”Kyllä”, vastaan ja jatkan, kuinka Suomessa niin hanakasti karsinoidaan ja luokitellaan ihmisiä mitä kummallisimmin perustein mitä kummallisimpiin ryhmiin.
”Emme koskaan ole joutuneet kohtaamaan häpeän tunnetta uimahypätessä. Kateuden taas voi ymmärtää positiivisena voimana, niin että haluaa yrittää jotain hyppyä, koska toinenkin sen osaa.”
Karoliina ja Rosa kertovat, etteivät häpeä uskaltaa tehdä omia juttujaan. Karoliinan mukaan häpeä ja kateus kahlitsevat luovuutta, minkä takia hän suuntaa ajatuksensa ilon kautta tekemiseen. Rosa taas paljastaa, kuinka heitä usein myös jännittää, sillä uimahypyt eivät totisesti ole harrastus helpoimmasta päästä, mutta kuinka tekeminen lopulta palkitsee ylivertaisesti.
”Ilo uuden oppimisesta ja ystävien kanssa itsensä voittamisesta saa ihmisen huikeisiin suorituksiin.”
Kävisikö uimahyppääminen Karoliinan ja Rosan ystävyyden metaforaksi? Kyllä, ja tähän kumpikin vastaa erikseen.
”Rosa on aina siellä, missä hänen pitääkin olla”, Karoliina vastaa napakasti. ”Uima-altaalla antamassa myönteistä palautetta. Tai kuten viime kesänä, ajamassa yön selässä katsomaan esitystäni kulttuuripääkaupunkivuoden näytelmässä Taistelu.”
Rosan vastaus tulee katseena takaisin. Tai ei pelkkänä katseena vaan leveänä hymynä. Kun kaksikkoa pyytää täydentämään lauseen ”Olipa ihana…”, niin Rosa jatkaa:
”Olipa ihana, kun hypättiin ensimmäisen kerran synkrohyppyjä ja tunsi toisen kehon vierellään.”
Entä mikä oli Karoliinan jatko samaan lauseeseen?
”Olipa ihana ojennus.”
Näissä molemmissa vastauksissa sekä Karoliina että Rosa ovat läsnä. Elämä synkrona.
Jaa:
