Kuvat: Vilma Vuorio
Vilma Vuorio lähti Brasilian MM-kisoihin. Hän opettelee katsomaan jalkapalloa.
Elämässä tapahtuu erikoisia asioita. Joskus voi käydä esimerkiksi niin, että kaksi viikkoa elämästään keskittyy vain ja ainoastaan pohtimaan jalkapallon MM-kisojen lohkoja. Voi myös käydä niin, että sen lisäksi, että pohtii lohkoja, yhtäkkiä myös stressaa niistä. Stressaa elämänsä kannalta täysin merkityksettömistä asioista. Niin voi käydä.
Viime viikkojen aikana olen stressannut seuraavia asioita:
– Jos Brasilia ei olisi voittanut omaa lohkoaan, olisin lauantaina ollut menossa katsomaan Meksikon ja Chilen peliä. Pelkkä ajatus on tyhmä.
– Miksi kukaan ei tee mitään järkevää kentällä?
– Kenen kanssa saa olla pahoillaan siitä, että Espanja putosi heti? Toistaiseksi olen ymmärtänyt, että ei kenenkään.
– Harmittaa, että eurooppalaiset joukkueet on ollut niin huonoja.
Tämän stressin lisäksi olen käynyt stadionilla katsomassa kolme peliä lisää.
Belgia–Algeria
Kolumbia–Kreikka-ottelun jälkeen olimme aika varmoja, ettei samanlaista tunnelmaa tulisi stadionille ihan heti. Samanlaista tunnelmaa ei ihan tullutkaan, mutta on pakko nostaa hattua Belgia–Algeria-matsin algerialaisfaneille, jotka huusivat kurkku suorana: ”One, two, three, viva Lalgerie!”
Kyseinen matsi oli myös ensimmäinen, jossa todella jännitin. Olen joskus asunut vuoden Belgiassa, ja yks yllättäen tuo kymmenen vuoden takainen kokemus otti minusta niskalenkin tehden minusta lähes patrioottisen Belgian kannattajan.
Istuin jalkaani naputtaen ja belgialaisten kanssa ymmärtäväisiä katsekontakteja vaihdellen. Kiroilin ja kannustin ranskaksi. Kun ottelu loppui 2-1 Belgialle, olin niin iloinen, että kiljuin, pompin paikallani ja taputin käsiäni yhteen kuin pikkulapsi, kunnes huomasin tämän ja hillitsin itseni.
Argentiina–Iran
Olimme odottaneet, että Argentiina teurastaisi Iranin ja että näkisimme hirvittävän määrän maaleja. Yleisö oli pullollaan argentiinalaisia. Ja he todella osaavat kannustaa joukkuettaan. Kansallishymnistä lauletaan vain ensimmäinen säkeistö, mutta niin kolumbialaiset kuin argentiinalaisetkin jatkoivat laulun loppuun asti.
Minullakin oli lippu maalattuna poskeen ensimmäistä kertaa koskaan. Meinasin muutaman kerran hermostua brasilialaisiin, jotka buuasivat argentiinalaisille, kannustivat iranilaisia ja lauloivat jotain Brasilia-laulua, koska se oli mielestäni niin epäkohteliasta. Sitten meinasin hermostua argentiinalaisiin, kun niitä maaleja ei alkanutkaan kuulua.
Jatkoajalle siirtyessä Messi kuitenkin viimein kieputteli itsensä tekemään maalin. Koko yleisö ojensi kätensä eteen ja alkoi kumartaa huutaen: ”Messi! Messi!”
Myöhemmin kuulin, että kyseinen tapa on FC Barcelonan peleistä ja että yleensä argentiinalaiset eivät kumartele edes Messille.
Englanti–Costa-Rica
Englannin ja Costa-Rican välinen ottelu oli lähes katkeran suloinen. Costa-Rica oli jo mustana hevosena yllättänyt kaikki ja oli jo melko varma lohkovoittaja. Englanti taas oli tyrinyt ja lähdössä kotiin, kävi ottelussa miten tahansa.
Stadionia lähestyttäessä alkoi näkyä punakoita, palaneita naamoja. Jokunen kauppasi lippuaan ilmeisen pettyneenä. Siinä alkoi hieman harmittaa. Tänne asti ovat matkustaneet katkeroimaan. Mutta mitä lähemmäs pääsimme stadionia, sitä enemmän alkoi näkyä Englannin lippuja ja hassuja pukuja. Yksi poppoo oli pukeutunut The Beatlesiksi. He lauloivat Hey Judesta versioiden ”Naa naa naa nanananaa nananaa England!”
Stadionilla oli aika hiljaista aiempiin peleihin verrattuna. Mutta minä vanha uikuttaja en voinut olla heltymättä englantilaisille, jotka kannustivat omaa joukkuettaan, vaikka olivat menossa kotiin. Koska eikö se epäonnistumisen hetki nyt ole se, jolloin sitä tukea tarvitsee?
Ongelmani täällä onkin ollut se, että olen aina häviävän joukkueen puolella. Toivon aina, että häviäjätkin saisivat ainakin yhden maalin. Tämä on kuulemma ”hellyttävää”.
Olin lopulta aika tyytyväinen Englanti–Costa-Rica-pelin jälkeen. Tykkään siitä, kun altavastaaja pärjää, joten voittakoon Costa-Rica koko homman! Olin myös tyytyväinen englantilaisten määrään kaupungilla, koska nuo punaiset toverit pitävät drinkin nuoren naisen kourassa koko illan.
Savassi
Belo Horizonte, jossa olemme nyt olleet kaksi viikkoa, on saanut nimensä kauniista horisontista. Kaupunki on tosin niin massiivinen, etten juuri ole nähnyt tuota horisonttia kerrostalojen takaa. Silloin tällöin jossain näkyy vuori.
Horisontin sijaan olemme keskittyneet jalkapalloon ja juhlimiseen. Paras paikka jalkapallon katsomiselle on ollut Savassin kaupunginosassa. Eksyimme Savassiin muutaman kolumbialaisen kyydissä, kun jaoimme taksin. Alue on kuuluisa baareista, mutta toistaiseksi olemme juhlineet aina kadulla, emmekä ole juurikaan nähneet baareja.
Kaduilla myydään kaljaa, caipirinhoja, kummallista makeaa viiniä, hyvin vahvoja drinkkejä ja paikallista cachaça-viinaa; hunajaa ja väriaineita keskenään sekoitettuna ja letkuun tungettuna.
Savassissa on ollut pelien aikaan aina väkeä ja paikalliset sanovat, että meno on kovempaa kuin karnevaalien aikaan. Parhaimmillaan Savassi on kun Brasilia pelaa. Kaduilla hillutaan, juhlitaan ja pussaillaan –ja seuraavana päivänä kaikki menevät töihin.
Lauantaina nähdään, onko myös stadion parhaimmillaan kun Brasilia pelaa.
Totta kai se on!
Jaa:
