Saara Turunen näyttää ensimmäistä kertaa Orivedellä kevättalvella tavatessamme hieman järkyttyneeltä. Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija on juuri lopettanut luentonsa huumorin roolista tuotannossaan ja ehdotan hänelle osallistumista Kymmenen tuopin haastatteluun.
Turunen jatkaa epäröintiään sähköposteissa ja ymmärrän häntä erittäin hyvin. Kymmenen oluttuopin juominen tuntemattoman toimittajan kanssa kuulostaa lähtökohtaisesti aika arveluttavalta. Onneksi Sylvin syksyllä 2012 aloittama juttukonsepti on osoittanut toimivuutensa ja lopulta Turunen suostuu luettuaan esimerkkijuttuja. Mutta ruokaa, sitä on tuoppien kylkeen saatava, muuten ei juominen onnistu. Nerokasta ja niin epäsuomalaista humaltumista.
Saan sovittua juoma- ja syömäsponsoreiksemme Helsingin Hakaniemessä sijaitsevan klassikkoravintola Juttutuvan ja Hämeentietä hieman ylöspäin olevan Cafe Mascotin. Etenkin Juttutupa suhtautuu konseptiin innokkaasti. Todellakin haluan nähdä kun te ne kymmenen tuoppia juotte! toteaa vuorossa oleva baarimikko. Kylmä hiki laskeutuu innostuksen päälle, kun haastatteluun on vajaa viikko.
Ensimmäiset tuopit
Juttutuvassa alkaa myöhemmin jazz-ilta, joten istahdamme ravintolan rauhalliseen takahuoneeseen. Haemme päätiskiltä ensimmäiset tuopit. Kippistämme.
”Mä en tiedä, pystynkö mä tähän”, Turunen sanoo suoraan.
Teemme samantien herrasnaissopimuksen: jos tulee paha olo tai tuntuu muuten vain, ettei pysty juomaan enempää, emme jatka juomista. Katsotaan, miten pitkälle päästään.
Turunen sanoo, ettei nykyään pidä lainkaan humalahakuisesta juomisesta.
”Jos humallun illan päätteeksi, se on jonkinlainen virhe. Ei se tietenkään ole aina ollut niin, mutta nykyään siinä ei ole mitään järkeä. Tietenkin tykkään juoda viiniä, jos menen ihmisten kanssa syömään, mutta jos mulla on seuraavana aamuna huono olo, niin se ei ole hyvä”, Turunen miettii.
Tietysti hänelläkin on ollut joskus nuorempana kausia, kun kuolema oli vielä kaukana, eikä krapula tuntunut maailmanlopulta.
”Mutta jossain vaiheessa aloin hahmottaa, ettei vain ole hyvä kohdella itseään kaltoin.”
Nyökyttelen ja myötäilen, koska olen kymmenen kolmostuopin juomisesta aivan yhtä peloissani.
Turunen on ollut opiskelijavaihdossa ja sittemmin tehnyt muutamaan otteeseen töitä Barcelonassa. Siellä juomiseen kuuluu syöminen, vaikka ruoka olisi kuinka pientä, pelkkä mantelikulho.
”Olen taas menossa takaisin huhtikuuksi. Broken Heart Story menestyi siellä hyvin viime vuonna ja nyt se pääsee ikäänkuin ’Broadwaylle’. Kaikki pitää muuttaa ja rakentaa uudestaan tilaan, joka on nyt iso halli huonemaisen tilan sijaan”, Turunen tunnustaa jännittävänsä uudelleensovittamista.
Broken Heart Story sovitettiin tänä keväänä jo toistamiseen barcelonalaiselle näyttämölle.
Broken Heart Story (2011) on Turusen toinen näytelmä, jonka hän on sekä kirjoittanut että ohjannut. Ensimmäinen oli Teatterikorkeakoulun dramaturgian lopputyö Puputyttö (2007) ja viimeisin Q-teatterissa viime keväänä ensi-iltansa saanut Tavallisuuden aave. Jokaisen elinkaari on jatkunut reilusti ensi-iltakautensa yli: Puputyttöä ja Broken Heart Storya on esitetty ulkomaita myöten ja Tavallisuuden aaveesta tulee ensi syksynä Q-teatteriin lisää näytöksiä. Tavallisuuden aaveelle on myös luvassa jatkoa kansainvälisesti.
Ruokamme saapuu ja hermostunut keskustelu ensimmäisen tuopin hörppimisen ohella katkeaa molemmilla Juttutuvan keittiön kehumiseen. En muista, milloin olisin syönyt yhtä maukkaan vegaanihampurilaisen. Kvinoa-pihvi on sopivan mehukas, ja avokado ja aioli tekevät siitä täysin ahmittavan annoksen.
”Syön niin huonosti, kun olen kotona, joten jos on tilaisuus syödä ulkona, syön tosi mielellään jotain kunnolla tehtyä. Tai en ainakaan pelkkää leipää!” Turunen nauraa.
Niin, koti ja kotipaikka. Turunen on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta, mutta myöntää olevansa ”todella Helsinki-keskeinen”. Eikä se ole mikään ihme, hänhän on käynyt jo lukion Kallion ilmaisutaidonlukiossa, elämä on ollut pitkälti täällä, Hakaniemen kyljessä. Eikö oman kielen ja paikallisidentiteetin menettäminen ole koskaan vaivannut?
”Saatan vaihtaa huomaamatta murteeseen, kun puhun siskojen tai muiden sukulaisten kanssa. Se ’mie’. Muuten tuntuu, että murre on hävinnyt. Viime kesänä olin Lieksan Vaskiviikkojen yhteydessä mukana yhdessä keskustelupaneelissa ja siellä viereeni istahti mummo, joka alkoi höpistä juttujaan. Kuuntelin ja halusin puhua takaisin, mutta tuli kylmä hiki, tuntui etten osaa”, Turunen kertoo.
”Teki mieli itkeä, kun kuulin sitä murretta, koska ne ihmiset puhuu kieltä, joka resonoi jonkin tunnemuistin kanssa. Mulla voisi olla rakkaammat välit sinne, onhan ne mun juuret. Mutta samalla olen täällä kokonaan, ei mua saa täältä pois. Varmasti muillakin se menee niin, että siellä missä on työ ja kaverit, niin siellä on hyvä olla. Mutta olisi tietysti kiva, jos olisi elävä suhde kotipaikkaan.”
Kataloniasta tai Espanjasta ei ole koskaan siitäkään tullut kotia, vaikka Turunen on Barcelonassa paljon ollutkin.
”Jos tulet jostain toisesta maasta, niin mulla on sellainen olo ja kokemus, että olet aina vähän toisen luokan kansalainen. Katsot ikäänkuin lasin lävitse asioita, olet ulkopuolinen. En itse haluaisi olla siinä tilanteessa jatkuvasti, ja olen onnellinen, että voin asua kotimaassani”, Turunen sanoo.
Teatterikorkeakoulu salli kuitenkin opintojen aikana ”hortoilevan taidemietiskelyn”. Lähtiessään opiskelijavaihtoon Turunen ei juuri osannut espanjaa, eikä kielikoettakaan tajuttu järjestää. Hän oppi kirjoittamalla.
”Barcelonassa erityisesti taiteilijat ovat tosi katalaanismielisiä. He haluavat käyttää omaa kieltään ja ymmärrän sen hyvin. Läheisin kirjoittamisenopettajani oli kuitenkin meksikolainen, mikä oli jonkinlanen pelastus, että sai kirjoittaa espanjaksi. Kun tuli tehtäviä, käytin sitä omaa sanavarastoa, mikä oli. Käännösapuna toiminut paikallinen ihmetteli, että miksi mulla oli niissä teksteissä niin usein joku ’kurkku’ tai lumen eri olomuotoja, mutta mitä muuta siihen leivän päälle olisi kirjoittanut syötäväksi, ellei kurkkua!” Turunen muistaa.
Patricía Mendoza ja Carla Torres näyttelivät Saara Turusen (keskellä) Broken Heart Storyn espanjalaisessa sovituksessa.
Katalonian tilanteesta ja yhteiskuntajärjestyksestä riittää puhuttavaa, sillä ulkopuolisena Turunen on seurannut ja seuraa edelleen alueen identiteetti- ja itsenäistymiskamppailua paraatipaikalta. Francon valtakausi ja katalaanien sorrettu asema on ajallisesti lähellä, ja siihen liittyy läheisesti juuri halu käyttää omaa kieltä, jota yritetään edelleen suitsia Espanjan keskushallinnon toimesta erilaisilla laeilla. Suomalaisesta katsantokannasta yhteiskuntajärjestys näyttää jopa hieman nurinkuriselta.
Luokkajärjestelmän elitistisessä yläosassa ollaan aika kaukana siitä todellisuudesta, missä monet Turusen työtoverit Barcelonassa elävät. Taiteen tekemisellä ei pääsääntöisesti tienaa ja sen tekeminen vaatii intohimon lisäksi vähintään hyvän kakkostyön ja hyvät sosiaaliset turvaverkot. Turusenkin projekteihin näyttelijät ovat joskus sitoutuneet, vaikka tiedossa ei ole ollut varmaa palkkaa.
”Mutta ryhmätyötaidoissa siellä ollaan tosi taitavia. Mielestäni se hyvä henki liittyy suoraan siihen, että siellä osataan kehua muita. Jos esimerkiksi lavastaja tuo harjoituksiin vaikkapa jonkin mitättömän kukkaruukun, on kaikki ihan fiiliksissä ja ihastelevat ruukkua, ja se hyvä palaute johtaa siihen, että todennäköisesti ensi kerralla hän tuo jotain entistä parempaa. Täytyy myöntää, että mä en ole kovin hyvä kehumisessa, olen liian usein se nihkeä takapiru, joka odottaa saavutuksia ensin. Haluaisin oppia tässä paremmaksi”, Turunen miettii.
”Mä näköjään puhun ihan mistä tahansa, kun mulle annetaan puheenvuoro”, Turunen kauhistelee, kun huomaan äkkiä, että tuopit kolisevat tyhjyyttään.
Ja juotu on vasta yhdet.
Toiset tuopit
Saan tekstarin kuvaajaltamme, joka on tulossa pian paikalle. Ennen sitä haluan puhua siitä, miten Turusesta on tullut ammattikirjoittaja.
”Yleensä sillä on merkitystä, ketä on ympärillä ja millaisesta perheestä tulee. Tuntuu, että etenkin kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä voi huomata, että moni ystävä on perinyt lopulta perheestään sen, mitä tekee ammatikseen. Esimerkiksi se henkinen humanistinen ilmapiiri ja taiteilijuus suvussa – jotkut lukiokaverit haki jo ennen kirjoituksia Teatterikorkeaan näyttelijälinjalle.”
Turusen kohdalla ei kuitenkaan ollut näin. Lukioon Helsinkiin ajoi selittämätön palo päästä pikkukaupungista pois ja tehdä jotain, no, taiteellista.
”Olen harhaillut paljon. Kallion lukiossa oli tarjolla erilliset taideaineet ja ne otetaan siellä tosi vakavasti. Muistan, että sain hyvää palautetta kirjallisesta ilmaisusta. Se runoilu sopi mulle. Se oli myös henkilökemiajuttu, mulla oli hyvä opettaja. Odotin niitä tunteja ja nautin niistä, mutta en osannut ajatella sitä niin kunnianhimoisesti siinä vaiheessa. Kirjoittaminen on tullut mulle ammattimaiseksi vasta paljon myöhemmin.”
Aiheeseen ja erityisesti ympäristön ja perheen vaikutukseen palataan vielä useasti illan aikana.
Tässä vaiheessa on paljastettava, että huijasimme tuoppien suhteen hieman: rokotimme Turusen kanssa omasta tuoppikiintiöstämme yhden kierroksen janoiselle, suoraan jalkapallotreeneistä saapuvalle Sylvin kuvaajalle. Palaamme kuvausfiilistä odotellessa takaisin kirjoittamisen ammattimaistumiseen ja puheeksi tulee Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö (2015).
”Kirja on välineenä niin erilainen kuin teatteri. Kun Rakkaudenhirviö julkaistiin, tuntui että puoleen vuoteen sitä ei lukenut kukaan muu kuin oma perhe. Kun taas teatteriesityksen voi jakaa ihmisten kanssa välittömästi heti ensi-illassa, ja se palautekin tulee siinä samalla. Mutta niinhän se on, ei monet ihmiset lue kirjaa heti, kun se julkaistaan. Toisaalta kirja on käyttäjäystävällinen, sen voi laittaa syrjään, jos ei jaksa, ja siihen voi palata.”
”Teatteri on haastavampaa, koska yleisö on pakotettu olemaan siinä tilassa. Pitää olla armollinen. Itse ajattelen, että teatteriesitys saa kestää puolitoista tuntia. Jos se kestää kolme, sen pitää olla todella hyvä. Väliaikakin on mun mielestä kamala antikliimaksi”, Turunen sanoo.
Kuvaaminen alkaa ja ajaudumme jakamaan kokemuksia olutkulttuurista eri maissa ja yhdestä tärkeästä asiasta: krapulasta.
”Espanjalaiset kaverit eivät ole oikein ymmärtäneet jos olen sanonut, että mulla on krapula. Siihen suhtaudutaan vähän samoin kuin jos olisi kuumeessa tai muuten sairas: kysytään, pitäisikö hakea jotain lääkettä tai soittaa ambulanssi”, Turunen nauraa. ”Ei se ole sellainen hauska tilanne, että mennnään yhdessä syömään roskaruokaa.”
Vaikka tuoppeja kiskommekin, kaipaamme keskisemmän ja eteläisemmän Euroopan pieniä olutannoksia, jotka ovat Espanjassa ja Ranskassa normi puolen litran kolpakoiden sijaan. Silloin olut on aina kylmää eikä ehdi väljähtyä.
Espanja ei ole ainoa ulkomaa, jossa Turunen on työskennellyt. Münchenissä Turunen oli Kristian Smedsin tuotannon dramaturgina. Saksalainen Stadttheater-järjestelmä tarjoaa Espanjaa läheisemmän peilin suomalaiselle kaupunginteatterijärjestelmälle.
”En osaa välttämättä suoraan sanoa, mitä kaupunginteattereille pitäisi Suomessa tehdä, mutta haluaisin uudistaa niitä. En missään nimessä haluaisi ajaa systeemiä alas, mutta teattereita olisi hyvä avata enemmän vapaiden ryhmien käyttöön, joiden esityksiä kaupunginteatteri sitten koordinoisi. Vastaus ei ole se, että tuodaan sinne jotain paskanheittoa, mutta jollain tavalla niitä taloja pitäisi kuitenkin tuoda tähän päivään, ne tuntuvat välillä hiukan museaalisilta”, Turunen pohdiskelee polveilevasti.
Kuin huomaamatta kuvaaminen on loppunut ja keskustelu ajautuu saman viikon kuntavaalien teemoihin, joissa on Turusen kaltaiselle itsensätyöllistäjälle todella vähän vaihtoehtoja. Luovan alan ammattilaista eivät kikyt millään tavalla kosketa.
”Olen hyväksynyt, ettei mulla tule koskaan olemaan työterveyshuoltoa enkä tule koskaan saamaan ansiosidonnaista”, Turunen toteaa.
Keskustelu polveilee ja yhtäkkiä puhummekin urheilusta.
”Penkkiurheilu ei kiinnosta mua millään tavalla. Mutta juoksemisesta kyllä pidän! Olen sellainen juoksija, jolla on paskimmat ja vanhimmat mahdolliset varusteet, ja joka juoksee niinkuin vanhukset pienellä askelluksella sitkeästi pitkiä matkoja. Juoksen joka kerta saman reitin, ja jos hengästyn, niin kävelen.”
On vaikea uskoa, että Turunen enää juoksijana hengästyisi, mutta toisaalta, peilaan hänen tilannettaan omaan juoksukyvyttömyyteeni. Ihailen ääneti Turusen päättäväisyyttä ja mummojuoksutyyliä.
Toiset tuopit juodaan loppuun jatkamalla urheilun parissa, ja päädymme Serena Williamsin kautta keskustelemaan Messin ja Mozartin lahjakkuuden eroavaisuuksista.
On aika noutaa ne oikeasti kolmannet tuopit.
Kolmannet tuopit
Palataan takaisin teatterintekemiseen Suomessa. Turunen painottaa olevansa poikkeuksellisen hyväosainen (sana, joka toistuu illan aikana usein) työnsä suhteen verrattuna esimerkiksi espanjalaisiin kollegoihinsa. Suomessa teatterit ovat valtion tukemia ja pienessäkin teatterissa on varmaa, että lavastajat, puvustajat ja muu työryhmä saavat tuotannosta palkkaa.
”Uskon, että Suomessa riittää kaikille Teakista valmistuneille töitä, jos on vain työorientoitunut. Työttömyys on tietysti superiso osa sitä hommaa, voi olla, että joutuu olemaan viikkoja tai kuukausia tai jopa vuoden työttömänä, varsinkin näyttelijät. Ohjaajana ja dramaturgina voi luoda itse sen työn ja siinä mielessä se on helpompaa. Ja onneksi meillä on apurahajärjestelmä”, Turunen selvittää.
”Teen ja kirjoitan koko ajan, vaikka usein eläinkin vain työttömyyskorvauksella. En koe itseäni huono-osaiseksi, koska mulla on katto pään päällä. Siskoni on sosiologi ja hän käytti mua esimerkkinä köyhyystutkimuksessa. Tavallaan mä olen köyhä, mutta samaan aikaan voisin ajatella kuuluvani eliittin. Mulla ei ehkä ole taloudellista pääomaa, mutta sosiaalista ja kulttuurista pääomaa on. Sosiaaliset verkostot ja ystävät on merkittävä juttu.”
Verkostojen merkitys korostuu etenkin siinä vaiheessa, kun aletaan saada lapsia. Turunen sanoo huomanneensa, että muutamia vuosia sitten naiskollegat alkoivat kadota vapaa-ajan kuvioista, he olivat kotona hoitamassa lapsia, kun miehet jatkoivat ammatillista verkostoitumista teattereissa ja baareissa jne. Jos lapselle ei ole saatavilla muuta hoitajaa kuin jompikumpi vanhemmista, jää edelleen todennäköisimmin nainen kotiin. Toivottavasti asiat ovat muuttumassa tasa-arvoisemman perhevapaamallin myötä.
Turunen ilmaisee huolensa siitä, ettemme ole puhuneet tarpeeksi painavista asioista. Jatketaan siis politiikalla.
”Jäin miettimään sitä kun kysyit aiemmin, olenko ollut suoraan poliitikkojen ja politiikan kanssa tekemisissä. Olen ajatellut niin, että mä olen taiteilija ja puhun itselleni tärkeistä asioista juuri taiteen kautta, eikä mulla ole ollut tarvetta tehdä sen enempää politiikkaa. Mutta nyt ajateltuna ehkä se onkin varovaisuutta, toisaalta kun ajattelee naisten tai vähemmistöjen asemaa, niin ehkä se on sittenkin väistelyä”, Turunen sanoo itsekriittisesti.
”Näytelmissäni on paljon tiettyjä asioita ja arvoja, joita haluan välittää, eivät ne ole pelkkää estetiikkaa, vaikka itse nautinkin taiteessa paljon myös estetiikasta. Tiedän, että maailma on paha, ja koen, että sen maailman pahuuden julistaminen taiteen nimissä on turhaa. Toisaalta en haluaisi myöskään aliarvioida sisällön merkitystä taideteoksissa. Jotenkin olisi löydettävä oikea balanssi noiden asioiden välillä. Ja ehkäpä oikeassa elämässä sitä voisi ottaa enemmän kantaa ja olla esillä.”
Turunen valmistelee parhaillaan Teatteri Jurkkaan dokumentaarista näytelmää yhdessä thaimaalaisten naisten kanssa. Tuotanto ei ole samalla tavalla dokumentaarinen kuin esimerkiksi Eduskunta-sarja, sillä ilmiyhteiskunnallisen materiaalin sijaan Turusella on työryhmässä ihmisiä, jotka puhuvat omasta elämästään.
”Mua kiinnostaa paljon arki ja naisten asiat. Ruuanlaitto, käsityöt ja erityisesti siivoaminen, joka on mun mielestä tosi poliittinen kysymys. Ymmärrän, ettei suurin osa ihmisistä ajattele sitä poliittisena, mutta haluan tuoda sen esille, koska se on näkymätöntä ja naisten jatkuvaa työtä. Tällaiset naisaiheet on jostain syystä katsottu jollain tavalla mitättömiksi taiteen historiassa, erityisesti jos naiset ovat itse niitä kuvanneet. Tästä hyvä esimerkki on Pradon taidemuseo, jossa on yhä tänäkin päivänä vain neljä naisten tekemää maalausta kokoelman kahdeksan tuhannen joukossa”, Turunen huomauttaa.
Turunen korostaa olleensa itse niin hyväosainen ja onnekas sekä teatterin että kirjallisuuden kentällä, että on sellaisenaan huono esimerkki naisasiasta. Yksi esimerkki onnekkuudesta ja sattumasta oli sekin, että Turunen päätyi yhden opettajansa kannustamana itse ohjaaman Puputytön.
”Luulen, että olin salaa haaveillut, että saan tehdä sen, mutta mulla ei ollut itsetuntoa sanoa sitä ääneen. Mutta kun sen kerran teki, ohjasi oman tekstinsä, oli johtaminen lopulta aivan ihanaa. Sain käyttöön sellaisia luonteenpiirteitä, joista oli sanottu, että ’sä aina määräilet ja olet hankala’. Ne olikin yhtäkkiä voimavara. Sen jälkeen oli itsestäänselvää, että ohjaan itse omat tekstini.”
Ohjaamisen kautta syttyi myös lopullisesti rakkaus teatteriin taidemuotona.
”Teatteria on vaikea rakastaa kirjoittajana kellarista käsin, kun joku ottaa ja tekee sun tekstille jotain, mitä et ole yhtään ajatellut. Kun on itse päässyt tekemään tekstistään oman versionsa on se myös helpompi sen jälkeen antaa muiden käsiin.”
Yhtäkkiä Turunen muistaa, mitä oli ajatellut pyöräillessään haastatteluun. Kiinnostavin teatteri tällä hetkellä: se tulee Suomesta!
”Nora Dadun Fail, Sara Mellerin Father Fucker, Emilia Kokko tekijänä, Asta Honkamaan 11 omaa huonetta -monologi Lavaklubilla ja Anna Paavilaisen Play Rape. Olen kaikkia näitä katsoessa ollut, että halleluja, eihän meidän tarvitse lähteä mihinkään Berliiniin katsomaan jotain vanhojen kääpien tekemiä, vuosia pyörineitä moderneja klassikoita, kun meillä on kaikki nämä tekijät ja esitykset. Täällä meillä, pohjoisessa, nuoret naiset tekee paljon mielenkiintoisempaa, feminististä teatteria”, Turunen luettelee.
”Olen kiitollinen siitä, että voin hehkuttaa oman maani asioita, nuorten naisten tekemiä asiota. Ehkä kulttuurikentän viennissä kannattaisi kiinnittää huomiota siihen, mitä täällä tapahtuu ja mitkä asiat täältä lähtee ulos juuri nyt. Koska jos ne eivät lähde, niin jossain vaiheessa tekijät turhautuvat, eikä joka vuosi tule sellaisia mestariteoksia, mitä nuo mainitut ovat. Sitä voitaisiin myydä pohjoisen feministisen teatterin aaltona”, Turunen suunnittelee.
Ulkomaille menemisessä on tietysti omat varjopuolensa. Sen Turunen tietää paremmin kuin moni muu.
”Usein olen yksin hotellihuoneessa istuessa miettinyt, että mikä se arvo siinä ulkomailla olemisessa lopulta on, eikö niitä juttuja voi tehdä kotona? Miksi pitää hakea kannukset muualta ja päästä toteamaan, että ’he pitivät’, miksei ’me pidämme’ voisi olla aivan yhtä hyvä?”
”Enkä nyt tosiaankaan sano sitä, etteikö olisi taas kiva mennä Barcelonaan tekemään juttua. Esimerkiksi Espanjan ja Liettun teatterimaailmat ovat vielä paljon miesvaltaisempia kuin Suomessa, mutta samaan aikaan tuntuu, että Skandinaviasta tulevalle naiselle annetaan kuitenkin tilaa puhua melko vapaasti, ikään kuin odotetaan, että nyt se sanoo jotain feminististä, kun se on sieltä pohjoisesta, ja mielelläni käytänkin tilaisuutta hyväkseni”, Turunen naurahtaa.
Päässä pyörii, mutta ei oluen vuoksi, vaan enemmänkin aiheiden runsauden ja kattavuuden tähden. Juominen uhkaa unohtua keskustelun jalkoihin. Eihän tänne vain puhumaan olla tultu. Seuraavat!
Neljännet ja supernopeat viidennet tuopit sekä ensimmäinen valomerkki
Turunen tuo pöytään uudet täydet oluet ja pähkinöitä, ja varoittaa ennakkoon, että napostelujen kanssa pitää hänen seurassaan olla nopea. Keskustelu ajautuu taas nopeasti alkoholin käyttötapoihin, ikääntymiseen ja siihen, millaista olutta oikeastaan tekee koskaan mieli juoda. Teema saa Turusen muistamaan työrupeamansa Münchenissa vuonna 2012 ja, kyllä: kahdeksanpäiväisen Oktoberfest-tapahtuman.
”Yhtäkkiä ympärillä kaikki ihmiset oli pukeutuneet nahkahousuihin ja dirndleihin [naisten perinteinen mekko]. Ajateltiin työryhmäläisten kanssa, että okei, mennään ja hankitaan mekin ne mekot secondhandista. Ja se koko skene oli todella positiivinen yllätys, koska ei Oktoberfest ole paikan päällä mitään junttihuumaa, se on kansanjuhla, elävää perinnettä”, Turunen kertoo innoissaan.
Turunen puhuu itse saksaa jonkin verran, mutta väittää unohtaneensa kielestä suurimman osan. Vaikka työt sujuivatkin, ei osaamisella lopulta Oktoberfestin tyylisessä tapahtumassa hirveästi ollut väliä, sillä paikallinen murre oli aivan oma juttunsa.
Palaamme vähitellen oluen kadotessa kiduksiimme takaisin Turusen työasioihin ja siihen, miten Turunen käytännössä työtään tekeen.
”Mietin usein, että kuinka paljon joku asia vie mun aikaa. On helpompi suostua johonkin, joka tapahtuu lähellä kotia, niinkuin tähän haastatteluun, kuin lähteä yhtään kauemmas Helsingistä. Oma aika on kirjoittajalle tärkeää ja sitä ajan ’vapautta’ käytetään joskus vähän väärinkin. Itselleni mulla on tiukka työaika, tarvitsen sen kahdeksan tuntia täyttä hiljaisuutta työpäivään, mutta pyrin lopettamaan viiden kuuden maissa ja tekemään jotain muuta. On tärkeää, että lopettaa tietyn ajan kohdalla, lähtee lenkille tai näkee kavereita.”
Töitä hän saa tehtyä kaikkein parhaiten kotona.
”Mulla ei ole työhuonetta. Hankin kerran sellaisen, maksoin siitä järkyttävää vuokraa ja kävin siellä kärsimässä kylmässä, valottomassa kellarissa. Sitten yhtenä aamuna huomasin, että oli vaan niin paljon yksinkertaisempaa jäädä kotiin. Residenssitkään ei toimi mulle. Iltaisin tulee kauhea ahdistus siitä, kenelle nyt soitan ja mitä teen”, Turunen sanoo.
Oman tilan tarve palautuu Virginia Woolfin ajatukseen ja teokseen Oma huone.
”Edelleen nainen tarvitsee kirjoittaakseen rahaa ja lukittavissa olevan huoneen. Jos varattomuudesta syntyisi aina jotain luovaa, niin meillähän olisi paljon työväenluokkaisia naiskirjoittajia, jotka kirjoittaa siivoamisesta, ja maahanmuuttajia, jotka nyt puuttuu lähes kokokaan Suomessa kirjallisuudesta. Joku Austen on pystynyt kirjoittamaan, koska suku oli varakas. Ei taide synny puutteesta, ja siitä puhuu jo Woolf, joka huomauttaa, että köyhillä mieskirjailijoillakin on aina kuitenkin ollut se oma huone, siinä missä naiset ovat joutuneet olemaan koko ajan lasten, kotitöiden jne. armoilla”, Turunen pohtii laajemmin.
Suomessa voi kyllä elää kirjoittamisella, mutta epävarmaa toimeentulo silti on. Turunen opiskeli ennen Teatterikorkeakoulua pari vuotta televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista Helsingin ammattikorkeakoulussa, mutta tajusi, ettei se ole hänen juttunsa. Elokuvakäsikirjoittaja saattaa tehdä vuosien työn vailla minkäänlaista varmuutta siitä, päätyykö juttu lopulta tuotantoon. Teatteripuolella on sentään todennäköisempää, että oma teksti tulee jossain vaiheessa julki.
”Tottakai se on valinta, mihin keskittää energiansa, ja joskus suren sitä, kuinka katoavaista teatteri on. Siksi onkin hienoa, että voi tehdä myös proosaa. Aina kuitenkin jotain kirjustelen”, Turunen myöntää, vaikkei uusista projekteista vielä lähdekään tarkemmin puhumaan.
Puhumme siis jälleen kaikesta muusta, myös tästä haastattelusta.
”Tavallaan tämä kaikki saa ajattelemaan, että Kymmenen tuoppia -konsepti on lopulta ainoa, mitä pitäisi käyttää kaikissa haastatteluissa. Koska eihän sen pitäisi olla rikollista, että keskustelet aidosti haastattelijan kanssa”, Turunen sanoo.
Olen täysin samaa mieltä, eikä neljännen tuopin vajuessa eteenpäin tilannekaan tunnu enää niin vieraalta. Kuulen myöhemmin nauhalta, että puhun itse melkein yhtä paljon kuin Turunen ja häpeän hieman ammattitaidottomuuttani, sillä haastattelu on kuitenkin aina haastateltavan show.
Turunen tajuaa syöneensä melkein kaikki pähkinät ja tuskailee, ettei ole puhunut koko iltana mitään kiinnostavaa. Olemme juoneet koko illan tuoppejamme puhetulvan keskellä hämmentävän hitaasti, sillä yhtäkkiä Juttutuvassa tulee valomerkki. Nauhalle tallentuu naurua ja salamannopea ryntäys tiskille hakemaan ”vielä yhdet”.
Baaritiskillä hoksaan, että meille on koko ajan tarjoiltu nelosolutta, minkä meistä koko illan huolehtinut baarimikko nauraen vahvistaa. Kahdelle aika pienikokoiselle naiselle prosenteilla on väliä ja toteammekin Turusen kanssa pöydässä, että oikeastaanhan tässä juodaan jo kuudensia.
Olemme tuoppien pohjien melkein häämöttäessä jo selkeästi päihtyneitä ja huomaan, etten ole kirjoittanut suuntaa-antavia muistiinpanoja viimeiseen kahteen tuntiin lainkaan. Kymmenen tuopin haastattelu on kuitenkin vasta puolivälissä. Onneksi Cafe Mascot on vielä auki ja molemmilla halua jatkaa iltaa vielä hetki eteenpäin.
Kuudennet ja seitsemännet tuopit
Mascotissa ei soi jazz, vaan tutumpi Suomi-iskelmä, joka vaihtuu pian rauhoittavaksi soul- ja funk-taustaksi. Selitän turhankin innoissani omasta Mascot-suhteestani, kun haemme tutulta baarimikolta haastattelun kuudennet juomat.
Turunen kertoo käyneensä lukioaikoina ja Teatterikorkean ensimmäisinä vuosina Mascotissa useinkin. Mutta se on jäänyt monen muun Kallion baarin tavoin muuton ja elämänmuutosten jalkoihin. Täältä ei saa pähkinöitä, mutta sipsejä saa. Turunen tuo innostuneena pöytään salt & vinegar -sipsejä, jotka omalta osaltani jäävät puolikkaan maistamiseen.
Haastattelu palautuu kuin taikaiskusta asiallisille raiteille, kun Turunen alkaa puhua Märta Tikkasen Kaksi-kirjasta, jossa tulee vahvasti esiin taustan ja perheen vaikutus elämänvalintoihin.
”Tajusin, että Tikkanen on elänyt maailmassa, jossa tosi monet taiteilijat ja ylipäätään sivistyneistö ovat tulleet suomenruotsalaisista perheistä, ja sen ryhmän ulkopuolella on ollut vain muutamia yksittäisiä suomenkielisiä kirjoittajia. Se, että olen itse syntynyt aikaan, jossa voin tehdä suomenkielellä mitä haluan, eikä kukaan tule sanomaan, että se on jotenkin vähemmän, on tosi onnekasta omalta kannaltani.”
”Tikkasen kirjasta tajusin, että jos olisin syntynyt kaksi sukupolvea aikaisemmin, niin munlaisen maatiaisen olisi ollut paljon vaikeampi nousta sieltä suosta. Sodanjälkeinen sukupolvi on mahdollistanut mulle sen”, Turunen perustelee hyväosaisuuttaan.
Peiliksi löytyy taas Espanjan yhteiskuntajärjestys.
”Barcelonan koulussa oli se normaalitilanne, että kaikki mun opiskelukaverit oli ylemmästä keskiluokasta tai yläluokkaa, koska siellä on lukukausimaksut ja asuminen maksaa. Nyt puhutaan kuitenkin julkisista kouluista, ja silti vanhemmat säästävät vauvasta asti, jotta lapsi pääsee lopulta yliopistoon. Puhetapa siellä on sellainen, että ensin kysytään sukunimeä, joka sitten kertoo, mistä suvusta tulee ja mistä se varakkuus tulee. Se on ulkopuoliselle tosi kiinnostavaa!” Turunen innostuu taas.
”Kun huomasin sen sukunimihomman, oli hämmentävää tajuta, että yhteiskuntaluokat on sukunimien kautta niin avoimesti esillä. Samalla luokalla oli ehkä yksi tai kaksi duunarivanhempien lasta. Suomessa ihmisten luokka-asema kätkeytyy paljon tehokkaammin, vaikka on se silti olemassa oleva asia. Ehkä sen huomaa jossain sellaisessa, että jos joutuu pulaan niin tuleeko kukaan nostamaan sieltä ojanpohjalta vai ei.”
Q-teatterissa keväällä 2016 ensi-iltansa saanut Tavallisuuden aave sai inspiraationsa muun muassa Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta (1974).
Orivedellä luennoidessaan Turunen puhui melko pitkään espanjalais-meksikolaisen Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta. Taiteellisesti kunnianhimoinen surrealisti ja kokeellisen elokuvan pioneeri Buñuel (1900–1983) tuskin olisi päässyt tekemään kokeilujaan ilman äveriästä sukuaan.
”Kuvittele, miten erilaista se elämä oli silloin. Luin sen elämäkertaa, jossa puhuttiin siitä, miten sen isä vaihtoi vaatteet lounaan jälkeen lähteäkseen kaupungille. Musta tuntuu, että täällä ei silloin ollut monilla edes kenkiä! Mutta varallisuus mahdollisti sen, että Buñuel pystyi elämään niin kuin eli ja tekemään sellaisia teoksia kuten Vapauden aaveen. Ehkä se oli lopulta samanlaista äveriäisyyttä, mitä me eletään nyt. Ollaanhan me hemmoteltuja. On saatu hörhöillä elämässä ja aikaa riittää kymmenen tuopin haastattelullekin.”
Mascotissa on keskiviikkona puolenyön jälkeen hiljaista. Siirrymme hetkeksi takaisin politiikkaan ja viimeiseen ennakkoäänestyspäivään, joka oli tänään. Turunen on käynyt äänestämässä ennen haastatteluun tuloa ja puhumme toistemme päälle äänestämisen tärkeydestä omassa yhteisössä. Kuntavaalit näyttäytyvät tärkeämpinä kuin eduskuntavaalit.
”Tässä tullaan taas siihen, mistä aiemmin puhuttiin, että haluan tehdä töitä sen yhteisön kannalta, joka on mulle läheisin ja tärkeä”, Turunen yhtäkkiä tiivistää ajatuksen muutaman tunnin takaa.
”Voin tehdä Barcelonassa töitä yhteisön kanssa, mutta pitkällä tähtäimellä mun oma yhteisö on Helsinki, ja ehkä myös laajemmin Suomi nimenomaan kielen ja kulttuurin takia.”
”Mun ääni meni Feministiselle puolueelle. Tiedän, että se voi olla pois Vihreiltä ja Vasemmistolta, mutta äänestin ideologiaa ja tulevaisuutta”, Turunen perustelee kantaansa. Tämän haastattelun tullessa ulos on tiedossa, että äänestäminen todellakin kannattaa: Feministinen puolue sai yhden ehdokkaan läpi Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Aloitamme myös suhteellisen loogiselta kuulostavan dialogin Tavallisuuden aaveen ja populismin käsitteen suhteesta, mutta keskustelu katkeaa, kun pöytäämme toikkaroi seurastamme kiinnostunut humalainen nuori mies.
Tilanteen selvittely ja jankkaaminen johtaa siihen, että tuopit tyhjenevät ja haemme ”vielä yhdet”.
Kahdeksas ja yhdeksäs tuoppi sekä toinen valomerkki
Baariympäristön rauhallisuus ja hyvä musiikki tuudittavat kahdeksansien tuoppien aikana leppoisaan pöhnään. Turunen käykin kysymässä, olisiko baarissa jäljellä kahvia, mutta tulee takaisin toisen sipsipussin kanssa.
”Tuli vaan yhtäkkiä sellainen fiilis, että pakko saada jotain. Nyt on kuitenkin menossa kahdeksas tuoppi, ja vaikka on tosi mukavaa juoda olutta ja keskustella, alan nyt oikeastaan humaltua”, Turunen myöntää. ”Siksi yritin tavoitella kahvia täältä. Ne oli kuulemma heitetty pois, ei voi mitään. Mutta se, mikä on ollut mahtavaa, että meille on oltu tänään niin ystävällisiä kummassakin paikassa, en kestä!” Turunen huudahtaa ja avaa sipsipussin reteästi – osa sisällöstä lentää sohvalle ja lattialle.
Naureskelemme vähän noloina melkein tyhjässä baarissa ja kippistämme sipsien yllä. Toistelemme, kuinka yllättävän kiva ilta on ollut ja kuinka paljon kumpikin oli tilannetta aluksi jännittänyt. Eihän sitä kovin usein elämässä tule nauttineeksi tuntemattoman ihmisen kanssa ylenmäärin olutta montaa tuntia putkeen. Paitsi jos kyseessä olisi treffit.
”Mutta sekin on eri asia, koska siinä pitäisi koko ajan tarkkailla sitä tilannetta, että onko siinä mitään jännitettä”, Turunen huomauttaa. Me olemme kuitenkin puhuneet liki kaikista aiheena olleista asioista suhteellisen avoimesti ja pysytty asialinjalla.
Rouskutuksen lomassa olemme liukumassa keskusteluun netistä, deittipalveluista ja ylipäätään sosiaalisesta mediasta, kunnes taas: valomerkki. Katsomme toisiamme hämmästyneenä. Ei ole totta, jo toinen valomerkki tänään!
Toikkaroin tiskille hakemaan tällä kertaa oikeasti illan viimeiset tuopit, vaikka en ole lainkaan varma, pääseekö kumpikaan meistä tuopin puoliväliä edemmäs. Toisaalta alkuillan sopimusta ajatellen: emme kuvitelleet pääsevämme edes koko haastattelumäärän puoliväliin.
”Mulla oli sellainen fiilis, että tämän illan aikana on ollut paljon kiinnostavia juttuja, jotka on jääneet kesken. Sellaisia käärmeenhäntiä. Mistä kaikesta me oikein on puhuttu?” Turunen hämmästelee, kun tajuamme viettäneemme yhdessä juoden 7,5 tuntia.
Tavallisuuden aave saa uusintaensi-illan Q-teatterissa 14. syyskuuta 2017.
Baarihenkilökunta ajaa meitä ymmärrettävistä syistä innokkaasti pois ja jätämme pöytään puoliksi juodut tuopit. Seisomme hetken Mascotin ulkopuolella Neljännen linjan päässä hyytävässä huhtikuun alun viimassa ja neuvottelemme jatkoille menosta. Turunen on itse liikkellä pyörällä, mutta omat haluni kariutuvat siihen, etten pääsisi keskustasta enää millään järkevällä tavalla kotiin.
Aiemmin illan aikana Turunen on kertonut, kuinka hän jäi kahdesti Münchenissa asuessaan poliisin haaviin, koska pyöräili hämärän aikaan ilman ajovaloa. Niistä tilanteista hän selvisi selittämällä ja huonoa saksaa puhuen, mutta nyt toiveena on, ettei poliisi keksi puhalluttaa kotiin polkevaa Kymmenen tuopin haastattelusta selvinnyttä kirjoittajaa.
Nauramme, halaamme ja eroamme. Kotimatkalla on kylmä, mutta seuraavana päivänä molemmat hämmästelevät meileissä krapulan armeliaisuutta. Illanmittainen syöminen ja napostelu oli kuin olikin tuoppihaastattelun pelastus.
Tavallisuuden aave, uusintaensi-ilta 14.9.2017 Q-teatteri
Kim, Lekki & Namwaan, ensi-ilta 14.10.2017 Teatteri Jurkka
Tuoppikuvat: Riitta Supperi