L. Onerva: Nousukkaita
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012
147 s.
Onervan Helsinki on täynnä yksinäisiä ja onnettomia sieluja.
L. Onervan (1882-1972) Nousukkaita julkaistiin ensi kerran vuonna 1911. Kirjallisuudenhistoria tuntee Onervan runoilijana ja symbolismin ja dekadenssin taiturina, Nousukkaita paljastaa hänen kykynsä realistisen proosan parissa. Novellikokoelmassaan Onerva pohtii yksilön vaihtoehtoja maailmassa, jossa syntyperä ei enää sido paikkaan ja tietynlaisen elämänkulun odotukseen kuten aikaisemmin. Eletään modernin kynnyksellä.
Kolmikymppinen Onerva kuvaa itselleen tuttua ympäristöä, nuorta kaupunkilaista elämää ja liikkuu tottuneesti yliopistolla ja taiteilijapiireissä, pistäytyypä Pitkänsillan toisella puolenkin. Tarkastelussa ovat ensi polven helsinkiläiset, joille pääkaupunki on edustanut lupausta uudenlaisesta elämästä. Onervan tarinoissa yksilön mahdollisuudet muuttaa elämäänsä osoittautuvat kuitenkin näennäisiksi. Sosiaalisen nousun, tasaveroisuuden ja vapauden huumaavilta lupauksilta puuttuu perusta, sillä ajatustottumukset laahaavat perässä. Nousukkuus värjäytyy novelleissa tummin sävyin. Samalla Onerva tekee ilkikurisia huomioita ympäröivästä maailmanjärjestyksestä.
Onerva on kasannut kokoelmaan kymmenen erilaista novellia kuin tyylinäytteinä kirjallisista taidoistaan. Ja hän taitaa ne, hykerryttävän satiirin ja rujon naturalistisen kerronnan, paatoksenkin. Onerva ei tyypittele eikä yleistä vaan lähestyy aihetta psykologian kautta, ei kaunistele vaan osaa kaivautua syvälle ihmisluonnon ytimiin. Kuvaus on yhä tuoretta, hämmentävän samastuttavaa. Olemassaoloaan ja valinnan mahdollisuuksiaan pohtivat hahmot ovat eksistentiaalisessa ahdingossaan uskottavia jopa siinä määrin, että lukiessa mietin kunkin masennusdiagnoosin laajuutta. Pillereitä ei ole tarjolla, Onervan henkilöt joutuvat etsimään tilanteelleen toisenlaisia ratkaisuja.
Onervan kuvaamia ihmisiä yhdistää se, että he ovat jossain vaiheessa astuneet ulos konventioista, tavalla tai toisella. Heidät on irrotettu syntysijoiltaan, mutta he eivät juurru toisaalle. Nämä nousukkaat ovat tietoisia asemansa keinotekoisuudesta, sitä on valheellisuuden tunne heidän sisällään. Paluuta entiseenkään ei enää ole: he ovat ajautuneet välitilaan. Onervan kuvaama kaupunki on täynnä yksinäisiä, onnettomia sieluja.
Yliopisto on Onervalle kuin muuri todellisuutta vastaan, sen piirissä voi elää harhaistenkin haaveiden vallassa. Hänen ylioppilaansa eivät kuitenkaan kilistele enää isänmaalle vaan tuijottavat tuoppiinsa tyhjin katsein. He ovat talonpoikaisia ylioppilaita, fennomaanisen sivistämisinnon jäljiltä pääkaupungin kapakoita täyttävä lauma eksyneitä. Isänmaa on osoittautunut yhdeksi isoksi harhanäyksi, eikä kuvitteelliselta pohjalta jalustalle nostettu talonpoika voi yltää herran rinnalle oppineenakaan. Ideaalit ovat ropisseet, nuoruus on ohi, arki on harmaata ja väsynyttä juopottelua.
Novellien naiset luovivat itsellisyyden ja avioliiton turvasataman väliä. Onervan avioliittokuvauksissa rakkaudella ja kunnioituksella ei ole instituution kanssa mitään tekemistä. Hänen sankarittarensa haluavat säilyttää vapautensa vaikka laskelmoivat avioitumisen tarjoamia mahdollisuuksia, taloudellista turvaa, ehkä nimeä ja toki myös kunniallisuutta, jos siltä näyttää. Novelleissa itsenäisyys on mahdollista, vaikkakin raskas ja yksinäinen valinta.
Epäsovinnainen Onerva ei epäröi käydä ongelman ytimiin asti, aikakautensa seksuaalimoraalia vastaan. Novellissa Raina Onerva kyseenalaistaa naisen elämää kahlitsevan ajatuksen seksuaalisuuden ja vihkivalan välisestä siteestä. Raina, laulajatar, elää esiaviollisessa suhteessa kuvanveistäjä Karilaan kanssa. Karilas ei rakasta Rainaa, mutta Rainalle antautumiselle riittää syyksi se, että hän itse rakastaa. Onerva tutkii Rainan kautta halua ja rakkautta ja niiden oletettua liitosta. Pohjimmiltaan tämä tuntee olevansa samanlainen kuin Karilas: ”Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto haluaa tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä?” Toinen asia sitten on, tekeekö rakkaudeton seksi (ja elämä) henkilöt pidemmän päälle onnellisiksi.
Niinkin naisen asiaa kuin Onerva ajaa, hän ei ole kovin lempeä kanssasisariaan kohtaan. Ihannoitu nainen määrittyy ominaisuuksin, mitä ”naiset yleensä eivät milloinkaan ole” ja sankarittaret nousevat erityistapauksina naisten joukossa. Onerva on toki vahvasti aikakautensa tytär. Akateemisesti kouluttautuneena hän hakee rotuopeista viitekehystä kuvaamansa sosiaalisen nousun mahdottomuudelle. Pisimmälle ajattelu viedään novellissa Veren ääni, jossa Kaarina kokee tulleensa nöyryytetyksi siniverisen sulhasensa kotona. Se herättää hänessä vihan, joka ”tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena… Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja.” Onerva ei arvota, talonpoika ei ole herraa huonompi, vain erilainen. Säpsäyttääpä tuo silti, tässä maailmantilassa. Kaikki teoksessa ei ole kestänyt aikaa.
Onervan rakkautta kaupunkiaan kohtaan ei sen sijaan voi epäillä. Karvaassa ja alakuloisessa kokoelmassa viehättää se lämpö, jolla taustalla hehkuva Helsinki piirtyy. Mikä mainiointa, Onervan matkassa pääsee sadan vuoden takaiselle baarikierrokselle ja katselemaan vaikkapa jo kadonneen, upean Alppilan (Alphyddan 1880-1951, kannattaa googlata) terassilta mennyttä Helsinkiä. Taidanpa sytyttää sen sikarin.