Lapsuuden vohveli aikuisuuden pakkauksessa.
Keksologi tajusi vapunalustunnelmissa, ettei ole syönyt vohveleita vuosiin. Vähän niinkuin Carnevalit, kuuluvat vohvelitkin lapsuuteen. Tuleva keksologi hiippaili mummolassa yöpimeällä keittiön keksikaapille (joka oli selvästi lapsia ajatellen sijoitettu sopivalle tasolle uunin alle) ja kouraisi mukaansa milloin marjan-, milloin sitruunanmakuisia vohveleita. Niihin tuli himo ja niitä pystyi syömään rajattomasti.
Ja ilmankos: Jyväshyvän Kuningatar Vohvelin hyvin informatiivinen pakkaus kertoo, että yksi vohveli sisältää vain 39 kilokaloria. Eikö se ole aika vähän? Ai ei, siis on paljon, ainakin lapselle? No, se ehkä selittää muutamia seikkoja keksologin venymisestä väärään suuntaan jo alle kymmenenvuotiaana.
Pakkauksesta puheenollen, se onkin ensimmäinen asia, joka nostalgishimoista keksologia ensimmäisenä hämmentää. Eikö vohvelit pakattu ennen vaakasuuntaiseen, läpinäkyvään pakkaukseen? Tai onhan se vieläkin siis vaakasuuntainen, mutta tekstit on aseteltu niin, että pussin ”oikea” asento on pussimainen pysty. Pakkauskoko on myös jännä, 305 grammaa. Miksi vain viisi grammaa yli kolmensadan? Eikö vohveleita pysty pakkaamaan niin, että paino olisi aina harmonisesti tasaluku? Johtuuko viiden gramman ylitys siitä, että vohvelin muoto mahdollistaa tiiviin, järkevän pakkaamisen ja ettei pakkaukseen jäisi yhtään tyhjää kulmaa tai koloa, on vohveleita aina tuo 305 grammaa?
Niin monta kysymystä, niin paljon aikaa. Selosteen mukaan yksi vohveli painaa 7,3 grammaa. Sehän nähdään! Keksologi päättää laskea, kuinka monta keksiä pakkauksessa on. Seitsemän vohvelia kuudessa kerroksessa tekee peruskoulumatikalla 42 vohvelia, jolloin vohveleiden yhteispainoksi tulee… 306,6 grammaa! Plus pakkausmateriaali, siitähän tulee vähintään 307,5 grammaa. Keksologi ei viitsi tulistua moisesta huijauksesta. Kerrankin kuluttaja voittaa 1,6 gramman mitalla.
Ja sitten maisteluvaiheeseen. Makumuisti kertoo, että vohveleiden pointti oli se, etteivät ne oikeastaan maistuneet millekään. Tai että se idea oli se täyte ja itse vohveli oli aivan samantekevä. Yleensä se oli vähän kuin pahvista seuraava lapsen makuskaalassa.
Vohvelin puremisessa on oma tekniikkansa. Sitä ei saa puraista liian reippaasti, koska muuten hienoa vohvelipölyä roiskuu ympäriinsä. Liian hidas puraisu taas pilaa koko vohvelin roiskuvuuden idean. Kun vohvelipalan saa suuhunsa, ammattilainen siirtää sen suussa sellaiseen asentoon, että saa puraistua sen vaakasuunnassa halki ja pääsee kiinni täytteen maisteluun. Maku leviää silloin suuhun tehokkaammin, pelkällä nielemisellähän suuhun jää vain tuo kuuluisa lievästi makean pahvin maku.
Kuningatar Vohvelin maku on tismalleen sama kuin 80-luvulla, ah autuutta! Täytteeseen on 
tuoteselosteen mukaan käytetty kokonaiset 0,3 % mustikkajauhetta, joka ”vastaa 3 %:ia oikeaa mustikkaa.” Täyte on kahden vohvelin keskellä, jolloin keksin kokonaistilavuudesta täytettä on enemmän kuin kolmannes, ehkä jopa puolet, muun keksinhän muodostavat ne täytteen ympärillä olevat vohvelit, joissa on niitä sellaisia uria, eli vaikka näyttää siltä että täytettä on 1/3 ja vohvelia 2/3, niin näin ei ole. Äkkiä laskien mustikkapitoisuus on ihan ok, teolliseksi tuotteeksi.
Sen yhden vohvelin jälkeen käsi ojentuu hyvin nopeasti kohti toista. Ja kolmatta. Ja neljättä. Sitten tulee stoppi, ei tee enää mieli, vaikka hyvää onkin. Keksologi mietiskelee hetken mistä kiikastaa, vaikkei muita keksinautintoja ole ollut maistelupäivää mistään suunnasta pilaamassa. Sitten keksologi oivaltaa: 25 vuotta vanhemmalla keksologilla on vohvelienpuputtamiseen täysi lupa. Kukaan ei vahdi, on alkuilta, eikä ketään kiinnosta, voiko keksologi hieman pahoin aamulla vai ei. Tai ehkä kiinnostaa, mutta aivan muista syistä.
Mutta vaikka keksologi jääkin kaipaamaan syyllisyyden tuomaa aistinautinnon voimistumista, tästä erästä tullaan ulos voittajana: vappuaattona keksologin vappuvieraat saavat ihastella seisovassa pöydässä purppuranpunaisen täytteen koristamia vohveleita sinisestä Mariskoolista tarjoiltuna. Sen mummolammaksi ei tässä taloudessa todennäköisesti koskaan mennä.