Parasta ennen – Uusi Sylvi

Eeva

David oli mukautunut tärisevissä busseissa taitettaviin matkoihin nopeasti. Nyt kun Eeva sattui ajattelemaan asiaa, David oli heti ensimmäisenä jouluna ollut keskisuomalaisen liikennöitsijän vanhanaikaisessa pitkän matkan bussissa kuin kotonaan. Nukahtanut lähtiessä käytäväpaikalle täydessä autossa.

Eeva oli silloin tuntenut olonsa epämukavaksi käytävän toisella puolella viistosti Davidista takavasemmalla. Jännitys tuoreen poikaystävän esittelystä isän koko suvulle ei ollut lauennut kunnolla, eivätkä he olleet saaneet bussista vierekkäisiä paikkoja, ja edessä oli vielä samanlainen tilanne äidin joka paikkaan nenänsä tunkevien serkkujen, tätien ja ystävien kanssa. Vieressä vielä oli istunut joku raajojensa rajoja hakeva teinihujoppi, jolla oli liian pitkät jalat, liikaa käsivarsia, liian muhkea toppatakki ja Eevan jalkatilaan työntyvä putkikassi.

David oli taas, kuusi vuotta myöhemmin, nukahtanut melkein heti, nojannut päänsä taaksepäin, sulkenut silmänsä ja päästänyt ilmoille kevyen ilmavirran, loput joulupäivien hengestä. Kaulaan kiedottu villasekoitehuivi näytti lämpimämmältä kuin oli, mutta se oli riittänyt Davidille koko tämän ajan. Davidin viluisuus oli jaloissa, joskus harvoin käsissä, mutta ei koskaan kaulassa.

Bussi ajoi tasaisesti lumesta epätasaisella maantiellä, sujahti lukemattomien kuusien, mäntyjen, koivikkojen ohi. Eeva tuijotti ulos yllättäen tullutta valkeaa joulua. Lumisade oli alkanut aattona joulurauhanjulistuksen aikaan, jatkunut räntänä läpi saunomisen, ruokailun, nahistelun ja lahjojenjaon.

Jos taukoa oli ollut yöllä, sitä ei kukaan huomannut, sillä joulupäivänä satoi taas. Eeva oli lähtenyt siitä huolimatta ulos, hölkännyt hämärän ja valoisan rajalla ympäri pururataa, hidastellut paluuta niin pitkään kuin pystyi, kerännyt hikeä tekokuituisen aluspaidan kainaloihin.

Eevan puuskuttaessa sisään David oli istunut edelleen ruokapöydän äärellä olohuoneessa. Joululahjaksi saatu valtavirtaan nousseen amerikkalaiskirjailijan psykologinen jännäri oli siirretty sivuun, käsi lepäsi tyhjentyneen kahvikupin (vai oliko siinä ollut jo hehkuviiniäkin) vieressä, katse paneroi ikkunasta Eevaan, joka mietti kuinka paljon kehtasi riisua tädin perheen edessä ja menisikö suoraan suihkuun, myöhemmästä saunasta välittämättä.

David katsoi häntä kuin juuri heränneenä, näkemäänsä kummastellen. Silmissä näkyi vastaluetun toisen maailman jäänne, kuinka se hitaasti väistyi Eevan taakse. Eikä kumpikaan ollut Davidin oma.

Oliko bussi Davidin ominta maailmaa? Tämä vieraan maan vieraita ihmisiä kuljettava iso auto, jota Eeva oli aina vähän pelännyt ja kammonnut, toivonut että sukulaiset olisivat asuneet junaradan varrella. Eeva painoi kylkeään Davidia vasten, kosketti pikkurillinsyrjällään farkkureittä.

Minä rakastan sinua, Eeva ajatteli. Minä rakastan sinua, mutta minun on päästettävä sinut menemään.

Se oli naistenlehdistä ja naistenelokuvista alitajuisesti opittu ajatus. Ei Eeva niitä lukenut tai katsonut, eikä hänen Davidia olisi tarvinnut päästää menemään. Se oli syy lähteä itse. Olisi pitänyt heti, olla tuomatta Davidia heidän ihmisrikkaisiin jouluihinsa, matkustamaan paikasta toiseen eri liikennevälineillä niin usein, että pyhien mentyä Eeva olisi halunnut paeta viikoksi hiljaisuusretriittiin. Jos olisi ollut varaa. Jos ei olisi ollut töitä, harrastuksia, parisuhdetta, ystäviä, suhdetta.

He olivat Davidin kanssa pari ihmistä, jotka olivat suhteessa, ainakin siltä se muille näytti, ja sitä Eeva oli kyllä ihan tosissaan elänyt ja yrittänyt, nähnyt vaivaa sen eteen, tehnyt töitä töistä pois lähdettyäänkin.

Ja hyvä parisuhde heillä olikin. Sellainen kuin piti, sellainen kuin molemmat halusivat ja sellainen kuin keskimäärin varmasti kaikilla muillakin oli. Normaali, rakastava, yhteinen juttu.

Mutta sitten sinä jätit tulematta poikien illasta kotiin. Sammuit Fritzin sohvalle, et herännyt taksikuskin soittoon, jäit Vantaalle yöksi. Niin sinä sanoit ja kaduit ja krapulasta selvittyäsi veit minut hienosti syömään, musikaaliin ja drinkeille, mutta sillä millään ei ollut enää mitään väliä, sillä minä epäilin.

Eeva painoi pikkurilliään lähemmäksi Davidin reittä, kokeili unen rajaa. David nukkui liikkumatta, unia näkemättä, kuolleena Eevan kosketukselle.

parasta-ennen-valokuvia-nykymaaseudusta-riitta-supperi

David

Eeva riisui lumea tihkuvat lenkkarinsa eteiseen ja pysähtyi. Seisoi siinä vain, kuin unessa, jouluun puettua olohuonetta kummastellen.

Eevan silmissä oli ollut jo pitkään, ehkä vuosia, ohut huntu. Hän tuntui näkevän jotain aivan muuta kuin mitä David näki ja usein jätti näkemättä Davidin itsensä. Vaikka he puhuivat kotona keskenään, Eeva ei ollut läsnä, vaan jossain aivan muualla, omissa ajatuksissaan. Hän nukahti aina nopeammin kuin David, melkein heti pään ollessa tyynyssä. David pyöri ja kääntelehti levottomasti, nukkui yönsä yhä lyhyemmäksi, mutta Eeva makasi aivan hiljaa, omassa unessaan.

Joskus suden tuntien aikaan David yritti silittää Eevaa, ojentaa kätensä toisen peiton alle. Mutta se loppui aina lyhyeen; Eeva kierähti kevyesti huokaisten pois sormien alta, saattoi värähtääkin. Se suru, mikä Davidin silloin valtasi, tuntui niin painavalta, että oli joskus pakko nousta ylös ja kävellä ympäri kaksiota, käydä parvekkeella, vaikka ulkona oleva kylmä iski rintaan pohjoisen viiman koko voimalla.

Mitä tapahtui, rakas? Mikset sinä enää sano minulle ”rakas, rakas David”, niin kuin hoit aluksi koko ajan ja sait minut rakastamaan sinua ja kieltä, joka kuulostaa lapsen jokellukselta, ja oppimaan sen nopeammin ja paremmin kuin kukaan muu? Mikset sinä katso minua niin kuin katsoit, mihin uneen sinä olet kadonnut?

Eeva halasi itseään ja nosti pois juoksuhupparinsa. Astui askeleen, kumartui kuorien trikoonsa varpaista ulos ja seisoi olohuoneen reunalla pohkeet vielä sukkien puristuksesta punaisina.

David yritti, jälleen kerran.

”Hei oliko hyvä lenkki?” hän kysyi, hymyä silmiinsä hakien, käsi avonaisella kirjan aukeamalla leväten.

Eeva nosti katseensa, katsoi ohi, katsoi ulos pihalle ikkunasta, jonka vieressä David istui. Eeva tuntui tapailevan kaulansa alueella lausetta, yksittäisiä sanoja. Mitään ei tullut ulos. Katse pyyhkäisi Davidin silmiä, ei nähnyt mitään.

Mihin sinä aina menet, kun minä puhun sinulle? Kuin vajoaisit itse keksimääsi valveuneen, mihin minä en pääse. Sanoisit edes kerran vielä, että rakastat. Sanoisit sen vaikka kädelläsi, suullasi. Mutta tätä mykkyyttä minä en enää pitkään kestä.

”Ai hei! Joko kohta pääsee taas syömään, juoksin radan kolmesti ympäri, siitä taitaa tulla ainakin seitsemän kilometriä, eikö? Hirveän kylmäkin oli, mutta juoksinpa lujempaa”, Eeva sanoi huoneeseen astuneelle Mirjalle.

Davidin olisi pitänyt jo tottua, mutta ei hän halunnut. Hän halusi Eevan takaisin, sen entisen Eevan ja tämän nykyisen Eevan. Hän halusi nähdä, mitä Eeva näki, mennä sinne minne Eeva meni.

Eeva kulki huoneen läpi, David seurasi kun syväntummista hiuksista tippui kasvoille ja rinnalle hikipisaroita.

Sivun repeämisestä kuului raapiva ääni. David piti sivun palasta hämmentyneenä peukalon ja etusormensa välissä.

”No sehän on jännittävä kirja”, Mirja naurahti ääneen ja kaatoi itselleen loput jo jäähtyneestä kahvista.

*

Eeva puristaa tyynyä sormiensa välissä, tuntee kuinka kulutettu pellavapinta pursuaa rystysiä vasten. Laaja vaaleasti sisustettu huone lyö maaliskuun valossa silmille, mutta Eeva pitää ne auki, antaa katseen harhailla seinään, tuoliin, työpöytään, tilan jakavaan hyllyyn, keittiön työtasolla vinosti alustaansa nojaavaan vedenkeittimeen.

Eeva istuu sängyllä, keskellä tätä kaikkea, silti vähän sivussa. Tilan käyttö oli ollut yhteinen tahto, heillä oli loft-henkinen asunto ilman loftia, ei ylimääräisiä seiniä tai pakollisia huoneita. Sänky oli siellä, missä oli kaikki muukin, keittiö jatkui osana olohuonetta tai päinvastoin.

Sängyn yläpuolella, metrin korkeudessa pieluksista on vaaleanharmaa String-kirjahylly, tukeva, kaiken kestävä. Joskus heidän rakastellessaan Eeva tarttui kädellään kirjahyllyyn, piti siitä tiukasti kiinni ja tasapainotti itsensä Davidin päälle, samaan rytmiin.

Eeva istuu selin hyllyyn, toinen jalka sängylle taitettuna, tyyny ja käsi sen päällä. Hän ei aio kääntyä katsomaan hyllyä, ei halua.

Sieltä puuttuu amerikkalaiskirjailijan psykologinen jännäri. Asunnosta puolet Eevan koko elämästä.

Kuvat: Dated. Parasta ennen -sarja/Riitta Supperi