Tämä muokkasi sekä tautiin suhtautumista, sen tutkimista ja sitä, miten sairastuneisiin reagoitiin.
AIDS kosketti, ja koskettaa yhä, voimakkaasti taiteilijoita ja taiteilijayhteisöä, jotka kärsivät lukemattomien kuolemien myötä menetyksiä, mutta myös tekivät sairautta näkyväksi.
Verrattuna esimerkiksi syfilikseen (kuppa), joka aikanaan piinasi taiteilijoita ja jolla ajateltiin olevan jopa kohottava vaikutus taiteeseen ja ajatteluun, ei AIDSilla ole vastaavaa romantisoitua tai sentimentaalista auraa. AIDS yhdistyy kuolemaan, eikä sen saamiseen yleensä liity magiaa eikä mysteeriä. Kuten Susan Sontag kirjoittaa: sairaus toi esiin usein salattuja identiteettejä, sairauden häpeän lisäksi myös paljastumisen häpeän.
Vaikka tautia aluksi ajateltiin ja selitettiin muualta tulleena ja erilaisuuteen ja toiseuteen kuuluvana, muuttui se entistäkin kauhistuttavammaksi osoittautuessaan ketä tahansa koskettavaksi. Media ja taide osoittivat, että taudin uhri voi olla kuka tahansa meistä tai kuka tahansa läheisistämme.
Yhtäkkiä yksityisestä kehosta, etenkin nuoren, kuolevan, homomiehen kehosta, tuli julkinen symboli tuhoavalle sairaudelle. Mielikuvissa se ei tartu vahingossa eikä kosketa lapsia eikä vanhuksia. Tämä lienee yksi syistä, miksi AIDS eroaa muista taudeista. Alkuvuosina leimallista oli kriisiin liittynyt moraalinen paniikki. Äärikristityille ja homofoobikoille tauti edusti jumalallista rangaistusta ja osoitusta siitä, miten jumalan oikeus käy toteen ja kauhea loppu kohtaa moraalittomia pervertikkoja. Alkuvaihetta leimannut värittynyt puhe toi ilmi myös tieteellisten diskurssien sosiaalisen rakentuneisuuden. Tautia koskeva keskustelu käsitteli täten väistämättä myös yhteiskunnallisia kysymyksiä ja subjektiivista vapautta. Ranskalainen filosofi Michel Foucault, joka kuoli AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin vuonna 1984, kysyi vuotta ennen kuolemaansa: “kuinka voi pelätä AIDSia kun voi kuolla autoon”, ja jatkoi: “jos saan nautintoa seksistä pojan kanssa… älkää itkekö vuokseni jos kuolen.” Yleisesti AIDS nähtiin suerauksena, joka liittyy nautinnonhaluun, ylimalkaisuuteen, kokeilunhaluun, nuoruuteen, ja seksiin.
Rakkauden ja kuoleman uudet vaatteet
AIDS toi radikaalin muutoksen myös tapaan kuvata rakkautta ja kuolemaa. Valokuvissa, videoissa ja maalauksissa sairastuneet, kuolevat ja kuolleet saivat kasvot, menneisyyden ja viitekehyksen. Ihannoitujen rakastettujen ja siloteltujen ja estetisoitujen poismenojen sijaan kuolevat rakastetut, ystävät ja rakastajat, kuihtuvat ja kärsivät kuvissa. Hautajaisia on jatkuvasti. Kysymys ei ole vain yksityisestä kuolemasta, vaan jaetusta menetyksestä.
Felix Gonzales-Torres tekee tästä jaetusta kokemuksesta konkreettisen teoksissa, joissa tämän kuolleen kumppanin ruumis esitetään kasana kiiltäviin papereihin käärittyjä karamelleja, joka painoltaan vastaa aikuisen miehen painoa. Katsojien poimiessa karkkeja mukaansa, syödessään niitä, imeyttäessä niitä osaksi omaa elinvoimaista elimistöään, kasa hupenee ja lopulta katoaa kuten AIDSIin kuolevan ruumis. Menetyksen aiheuttama raivo ja suru saa Gonzales-Torresin teoksissa poeettisen ja samalla materiaalisen muodon, jonka kautta ne kyseenalaistavat vallitsevia käsityksiä julkisesta ja yksityisestä sekä kulttuurin sisä- ja ulkopuolisista ominaisuuksista.
Toisenlaisella estetiikalla mutta samalla agendalla aihetta lähestyi Nan Goldin, jonka intiimit snapshot – kuvat sarjasta The Ballad of Sexual Dependency (1979-1986) kritisoivat normatiivisuutta tuomalla seksuaalisuuden ja kuoleman avoimena päiväkirjana kaikkien luettavaksi. Goldin ikuisti kuviinsa intensiivisen vaiheen kaupunkikulttuuria, johon ei ollut enää 80-luvun lopussa paluuta: suurin osa kuvien hahmoista oli kuollut, joko yliannostukseen tai AIDSiin.
Yksi AIDSille kasvot antaneista taiteilijoista on Robert Mapplethorpe, jonka tietoisen epäpoliittiset ja viimeistellyn esteisoidut, ylevät, terveyttä ja hyvinvointia uhkuvat kuolemattomat miesruumiit onnistuivat kaupallistamaan kulttuurin, joka oli pitkään pysytellyt kaapissa.
Toisaalta Goldin, Gonzales-Torres, Mapplethorp ja muut nostivat esille sellaisia rakkauteen ja haluun liittyviä asioita, joita tyypillisesti ei ole haluttu katsoa tai ajatella: nyrkin anuksessa, mustan silmän ja väkivallan, päihdeongelmat, sairauden, ja lopulta kuoleman ja kaipauksen.
Näkyvästi samoja teemoja käsitteli myös Tony Kushnerin Angels in America, josta Mike Nichols myöhemmmin ohjasi HBOlle minisarjan, kuvaa vuotta 1985 ja tuo näkyville lukuisat kysymykset, jotka kytkeytyivät AIDS-epidemiaan: reaganilaisen politiikan, uskonnot, kaupungistumisen sekä nopeasti muuttuvan sosiaalisen ja poliittisen ilmapiirin. Samalla se on kuitenkin kuvaus yksilöistä ja näiden henkilökohtaisesta kamppailusta omien valintojen, historioiden, demonien ja enkeleidensä kanssa.
Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on romaanitrilogia, josta sovitettiin kolmeosainen minisarja televisioon vuonna 2012. 1980-luvun Tukholmaan sijoittuvan tarinan voi nähdä eräänlaisena skandinaavisena versiona Kushnerin näytelmälle: surun värittämässä tarinassa kulttuuriset ja yhteiskunnalliset kysymykset muodostavat taustan rakkaustarinalle, jonka loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen. Kahden päähenkilön kautta kuvataan Tukholman homoyhteisöä, jota sairaus vaurioitti. Molemmat teokset tuovat raadollisesti esiin yleisinhimillisen odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuuden ja unelmien särkymisen.
Aktivismi ja taide yhdessä
Yksittäisten taiteilijoiden ja teosten, jotka sinänsä muodostavat jo merkittävän joukon taidetta jonka vaikutus kulttuuriin on ollut kiistaton, lisäksi aids-epidemia ja sen herättämät reaktiot ovat muokanneet taiteen käytäntöjä. Epidemia herätti jo puhjettuaan tarpeen toimia ja kehittää toiminnan tapoja, jotka mahdollistavat aktiivisen toimimisen ja yhdessä tekemisen. Idealistisen taidekäsityksen sijaan esiin nousi tarve taiteelle, joka toimii ja hyödyntää taiteessa piilevää voimaa vaikutta asioihin. Aktivismi ja taide lyöttäytyivät yhteen, mikä johti myös julkisen- ja yhteisötaiteen sekä interventiotaiteen kehittymiseen.
The NAMES Project AIDS Memorial quilt on yksi esimerkki yhteisöllisestä taiteesta, jonka epidemia synnytti. Tautiin kuolleiden läheisten valmistamat, haudan kokoiset värikkäät menehtyneille tärkeitä asioita kuvaavat tilkkupeitot ovat levinneet Amerikassa eri kaupunkien keskeisille paikoille, ja 54 tonnia painava teos on varmasti massiivisin yhteisöllisesti toteutettu taideprojekti.
Myös anonyymi ACT UP kollektiivi toi sairauden, sairastuneiden syrjintään kohdistuvan ja homofobian vastaisen taistelun näkyvästi katukuvaan mielenosoitusten ja erilaisten kampanjoiden kautta, joihin kuului esimerkiksi SILENCE = DEATH julisteen kuuluisa pinkki triangeli.
1980-luvulla puhjennut epidemia pakotti taidemaailman reagoimaan, ja kaupalliseen turbulenssiin päätynyt kenttä joutui ottamaan kantaa sosiaalisiin kysymyksiin. Taiteen merkitystä ei voinutkaan mitata sen rahallisen arvon kautta, vaan sen vaikuttavuuden: miten sen avulla voidaan lisätä tietoisuutta ja muuttaa käsityksiä. Kuten ACT UPin ensimmäisessä kokouksessa todettiin: “We have to get out of Soho, get out of the art world.”
Lähteet:
Susan Sontag: AIDS and Its Metaphors (a continuation of Illness as Metaphor), 1988
Nancy Spector: Felix Gonzales-Torres, 1995. Guggenheim Museum.
AIDS. Cultural Analysis, Cultural Activism. Ed. Douglas Crimp, 1987. The Mit Press.