Cold Creek Manor tiivistää nuoremman Bushin aikakauden tunnelman.
Amerikkalainen elokuva otti ideologisesti takapakkia George W. Bushin sotahulluuden kehittyessä. Hollywoodista tuli jyrkän patrioottinen, Arnold Schwarzenegger valittiin Kalifornian kuvernööriksi ja pop-kulttuuri muuttui helpon kulutettavuutensa myötä yltiöisänmaalliseksi. Britney Spears pureskeli vaaleanpunaista purkkaa samettihattu päässään televisiossa, ja kertoi tukevansa Irakin sotaa.
Jossain määrin sama trendi jatkuu edelleen, minkä varmaan kaikki jotka ovat katsoneet Kathryn Bigelowin elokuvan Zero Dark Thirty (2012) voivat allekirjoittaa. Yhdysvaltain poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen näissä elokuvissa on lähes yhtä karkeaa kuin Solar Filmsin näkemykset parisuhteista.
Aikakaudella tehdyt elokuvat viestivät usein aluksi lähes sanatonta uhkaa, joka kohdistuu ällöttävän mukavuudenhaluisiin, herranterttuisen valkoisiin keskiluokkaisiin perheisiin. Foxilla illalla nähtävä Cold Creek Manor (2003) on pelottavan osuva tapausesimerkki tästä stereotypiasta.
Perheenisä Cooperin (Dennis Quaid) ja Leahin (Sharon Stone) luotsaama Tilsonin ydinperhe muuttaa vanhaan, idylliseen kartanoon jota he ryhtyvät kunnostamaan asumiskelpoiseksi. Elokuvan alun idyllissä on kukkaketojen ja maalaismaisemien myötä vastaavaa kuvottavaa ihanuutta kuin kotimaisessa Uusi päivä -draamasarjassa. Talolla on kylmää uhkaa viestivä menneisyys; siellä aikaisemmin asunut perhe katosi vuosia aiemmin. Edellisistä asukkaista on kuitenkin runsaasti jälkiä, kuten Polaroid-kuvia, ja paikkakunnan asukkaiden muistot joita puidaan yhteisössä aktiivisesti.
Cooper päättää ruveta kuvaamaan talon historiasta dokumenttia. Pian maisemiin ilmestyy entinen linnakundi Dale Massie (Stephen Dorff), jolla on talon kanssa yhteinen historia. Perhe palkkaa Dalen auttamaan talon kunnostustöissä. Dalesta alkaa kuitenkin paljastua uhkaavia puolia, ja tästä eteenpäin elokuva ottaa kierroksia kohti veristä loppunäytöstä. Porvariston verisen charmin avulla ydinperheen idylli halutaan turvata hinnalla millä hyvänsä.
Elokuvan ilmestyessä vuonna 2003 yhdysvaltalainen yleisö oli voimakkaasti lietsottu kannattamaan Bushin voimapolitiikkaa. Uhattuna olemisen henki näkyy voimakkaasti myös Cold Creek Manorissa. Voisin peräti väittää, että elokuva on yhtä suoraviivaisella tavalla propagandaa kuin Sam Mendesin ohjaama Merijalkaväen mies (2005), mutta Cold Creek Manorin tapaisissa elokuvissa ei tarvita suoraviivaisuutta jotta aistisi ajan hengen. Pelkkä asetelma, uhatut ”tavalliset” vastaan uhkaava ”vieras” riittää viemään sanoman perille.
Elokuva on alistettu tälle asetelmalle siinä määrin, että kaikki kärsii: näyttelijöiden sinänsä hyvä roolityö alkaa näyttäytyä penseänä, vailla ulottuvuuksia olevalta itsensä toistamiselta. Asetelman suoraviivaisuus saa katsojan odottamaan jo ennen uhkaavia tapahtumia veristä loppuratkaisua. Kaikki on elokuvan alussa niin hyvin että katsoja ymmärtää että ennemmin tai myöhemmin alkaa rytistä. Näin ollen lopun verisyys ei tule yllätyksenä.
Post-kolonialistinen teoreetikko Homi K. Bhabha kirjoittaa, että stereotypia viestii olemuksellaan aina jonkinlaisesta mahdottomuudesta. Se on kuva jostakin sellaisesta, joka on vain rajallisesti sidottu todellisuuteen mutta joka kuitenkin esitetään perustavanlaatuisesti ”aitona”. Tämä ”aitous” tai sen vaikutelma herättää katsojassa halun samaistua tähän stereotypiaan, koska se tuntuu petollisen hyvältä.
Kuten likipitäen kaikkia yhdysvaltalaisia elokuvia, myös Cold Creek Manoria vaivaa kipeä suhde luokkayhteiskuntaan. Yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa ei uskalleta puhua luokasta eksplisiittisesti, joten katsojan tehtäväksi on tunnistaa yhteiskuntaluokkaa koskevat asiat ruudulta. Demonisen viettelevä Dale lihaksiensa ja eroottisen karhean sänkensä kanssa kuvastaa yhdysvaltalaisessa elokuvassa aina Syvästä joesta asti vallinnutta pelkoa ”valkoista roskaväkeä”, white trashia, kohtaan. Perheenisä Cooperin puuhastelu dokumenttielokuvansa parissa puolestaan lähestyy suoranaista koomisuutta.
Elokuva suhtautuu mahtipontisella vakavuudella tähän työhön. Kenties elokuva perheenisänsä kautta ennakoi reilut kymmenen vuotta etuajassa keskiluokkaisen unelman siirtymisestä Instagram-kuvapalveluun?
Cold Creek Manor tulee kenties tahtomattaan paljastaneeksi sen, että keskiluokkainen elämäntapa ja porvariston hillitty charmi eivät koskaan ole turvassa. Hillitty charmi muuttuu herkästi hillittömäksi kuten elokuvan hurmeisessa lopussa. Lopputekstien alkaessa mieleeni on monesti noussut filosofi Avitall Ronellin varoitus siitä, kuinka kaikkein kauneimmatkin keskiluokkaiset unelmat vaativat ylläpidettäväkseen nimetöntä, saastuttavaa uhkaa.
Cold Creek Manor, Dennis Quaid, Sharon Stone, sota, Yhdysvallat