Rakastettu, inhottu, vihattu, palvottu, voittanut, epäonnistunut, ylösnoussut – komedian kuningatar Joan Rivers herättää tunteita kaikissa (mukaan lukien prinssi Charles ja herttuatar Camilla, joiden häissä hän oli yksi neljästä amerikkalaisesta vieraasta).
Kuva: David Shankbone / Creative Commons
Lavapersoonaltaan räiskyvä Joan Rivers jättää harvan yleisön kylmäksi. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, ettei Rivers pidä itseään ensisijaisesti komediennena, vaan näyttelijänä, joka näyttelee komediaa lavalla. Rivers on todennut, ettei häntä häiritse, mikäli hänestä ei pidetä komediennena, mutta se ettei hänen näyttelijäntyöstään pidetä, satuttaa. Työ on hyvä termi, koska ei ainoastaan lavalla oleminen, vaan myös ilmiönä, Joan Riversina, oleminen on kovaa, raskasta työtä jossa mitään ei tapahdu ilman tarkkaan rakennettua vaikutelmaa.
Jos Virginia Woolf kirjoitti oman huoneen tärkeydestä naisille, niin Joan Rivers vie tämän oman huoneen lavalle, ja esittelee sen koko yleisölle, kutsuu yleisön mukaan tähän tilaan, jossa mikään ei ole hänelle pyhää. Joan Rivers osaa ärsyttää, loukata, rikkoa tabuja – hän otti abortin esille jo kauan ennen Yhdysvaltain korkeimman oikeuden Roe vastaan Wade -päätöstä, aikana jolloin abortista ei puhuttu televisiossa. Joan Riversina oleminen vaatii rohkeutta, ja kykyä ottaa kantaa, eikä provokaation mahdollisuus ole koskaan kaukana lavalta – koskaan. Joan Riversin lavashow´ta voisi jopa ajatella Héléne Cixousin kirjoituksessaan Medusan nauru (suom. Heta Rundgren ja Aura Sevon) teoretisoiman naiskirjoituksen kautta:
Miksi tekstejä on niin vähän? Siksi, että toistaiseksi niin harvat naiset ovat hankkineet ruumiinsa takaisin. Naisten on kirjoitettava ruumiillaan, luotava valloittamaton kieli joka rikkoo karsinat, luokat ja retoriikat, säädökset ja lait; heidän on tulvittava yli ja läpi varannoiltaan rajallisen diskurssin päästäkseen sen toiselle puolelle.
Lavalla Joan Rivers ei säästele itseään eikä kehonkieltään. Syntyy vaikutelma ruumiillaan kirjoittavasta esiintyjästä, jonka tarkkaan rakennettu show ei tulviessaan yleisön joukkoon ole kenenkään valloitettavissa, saati karsinoiden tai säädösten kahlehtima.
Miltä Joan Riversin ura näyttää? Ei helpolta. Komedian maailma on kova, maskuliininen ja naisille epäedullinen. Lasikattoja on vaikea särkeä. Monet ovet eivät välttämättä avaudu. Joan Rivers aloitti uransa Johnny Carson Show´ssa, josta hän ponnisti omalle uralleen vuonna 1986 saatuaan oman show´nsa Foxille.
Carson ei enää koskaan puhunut Riversille, ja omien sanojensa mukaan Rivers ei tämän jälkeen tule koskaan pääsemään NBC:n myöhäisiltaan. Fox osoittautui myös kipeäksi pettymykseksi. Vuonna 1987 kanava erotti sekä Riversin että tämän aviomiehen Edgar Rosenbergin. Puoli vuotta myöhemmin Rosenberg tappoi itsensä. Suruajasta tehtiin draamaelokuva jossa Rivers ja hänen tyttärensä Melissa esiintyivät omina itsenään.
Kun puhutaan Joan Riversista, puhutaan väistämättä myös plastiikkakirurgiasta. Omien sanojensa mukaan Riversilla on ollut yli 700 plastiikkakirurgista operaatiota. Hän on asioinut muun muassa Steven Hoefflinin vastaanotolla. Tämä on operoinut myös esimerkiksi Elizabeth Taylorin ja Michael Jacksonin. Plastiikkakirurgia herättää närää, vaikka se on asia, jota halutaan. Miksi ruumiin kirurginen käsitteleminen koetaan inhottavaksi, halveksuttavaksi ja häpeälliseksi? Harva on operaatiostaan avoin. Mutta Joan Rivers puhuu leikkauksistaan avoimesti, häpeämättä. Hän on ikään kuin kapinassa ruumiin luonnollisuutta vastaan, rikkoen näin ajatusta valmiiksi luodusta, kauniista, luonnollisesta ihmiskehosta.
Mutta toisaalta, onko luonnollisuudella mitään väliä? Kauneusleikkaukseen hakeutuvat eivät välttämättä koe haluaan häpeällisenä, tai koe olevansa rikki: vaikka tutkija Kathy Davisin mukaan leikkaukset tapahtuvat patriarkaalisessa ja misogyynisessä kontekstissa, on leikkauksiin lähtevillä silti jonkinlainen oma halu ja tahto saavuttaa jotain kehonsa muokkaamisella.
Filosofi John Stuart Millin mukaan osana luontoa voidaan pitää kaikkia niitä asioita, jotka maailmassa tapahtuvat, joten ajatus luonnollisuudesta näyttäytyy perin hyödyttömänä ja käyttökelvottomana. Miksi toisaalta luonnon käsitettä pitäisi ylipäätään soveltaa mihinkään sellaiseen kuin ihmiskehoon? Miksei peilin edessä tapahtuvaa itsensä tarkastelua tarkastella ruumiin muokkauksena? Ilman häpeilyä omista leikkauksistaan (tai yhtään mistään muutenkaan) Joan Rivers kävelee siis reippaasti luonnollisuuden yli, jättäen korkojensa alle vain jäänteet tästä niin laajalti palvotusta, mutta toisaalta niin kovin hyödyttömästä asiasta. Joan Rivers on puheenvuoro uuden ruumiillisuuden puolesta. Helene Cixous kirjoittaa tekstissään Purkauksia (suom. Heta Rundgren ja Aura Sevon) ruumiillisuuden kumoamisesta seuraavasti:
— tapahtuisi todellinen seksuaalinen vapautuminen eli muutos kunkin suhteessa omaan ruumiiseensa (ja toisen ruumiiseen); kuvitellaan hahmotelma materiaalisesta, orgaanisesta, aistillisesta maailmankaikkeudesta joka syntyy meistä –mutta ei tietenkään ilman yhtä radikaaleja poliittisia muutoksia(kuvitellaan nekin!)
Cixousia mukaillen voisikin ehdottaa, että ollessaan avoin ja häpeämätön suhteessa kauneuskirurgiaan, Joan Rivers liputtaa seksuaalisen vapautumisen puolesta. Hän tuo esiin mahdollisuuden muutokseen omaan ruumiiseen suhtautumisessa, ja propagoi näin radikaalia poliittista muutosta. Joan Riversin ruumiillisuudesta, kauneudesta ei paista samanlainen ylhäinen ja kylmä kauneuskäsitys kuin Anna Wintourin tai Anna Dello Russon habituksesta, vaikka Rivers pelaakin samoilla elementeillä kuten nahalla ja turkiksella.
Toisaalta voisi kysyä, missä määrin Joan Rivers on itse kyennyt vaikuttamaan siihen, että hänen kehoaan on ollut pakko kirurgisesti muokata työvälineeksi, lähes päättymättömällä sarjalla leikkauksia? Ovatko leikkaukset olleet väline pinnalla pysymisessä, pinnan ollessa kylmä ja ulkonäkökeskeinen? Kauneusleikkaukset nousevat heteropatriarkaalisessa kulttuurissa useimmissa tapauksissa juuri naisten taakaksi, ja ironisesti voisikin kysyä montako kauneusleikkausta Johnny Carson halusi itselleen saadakseen oman persoonansa paremmin esiin lavatyöskentelyssään?
Omalla tavallaan Joan Riversin kauneuskirurgiset leikkaukset ovat surullinen esimerkki kulttuurista, jossa juuri naisten kehot joutuvat kantamaan ajatuksen täydelliseksi tulemisesta, ja samalla näihin leikkauksiin liittyvän stigman, joka pitää sisällään yhteiskunnan häpeää ja halveksuntaa. Kenties luonnollisuuden ajatus pitääkin sisällään mallin, jossa naisten on tehtävä työtä ollakseen luonnollisia ja silti häpeän alaisia; Joan Rivers ilmiönä onkin jotain, joka Simone de Beauvoiria mukaillen ei ole koskaan valmis naisena.
Kysymys voisikin koskea juuri sitä, tarjoaako yli 700 leikkauksen sarja sittenkään turvallista kokemusta omasta ruumiista ja sen hyväksymisestä? Edellä mainittu peili kun ei sinänsä muokkaa, se vain antaa oman kehon katsottavaksi ja tulkittavaksi. Leikkauksessa tulkinta tapahtuu veitsellä ja vaikutukset ovat peruuttamattomia.
Mikä Joan Riversissa vetoaa juuri yhdysvaltalaiseen yleisöön? Kenties taustalla on kulttuurin jyrkkä kaksinaismoralismi, jossa naisen keho ja seksuaalisuus on kristillisten heteropatriarkaalisten mallien myötä samaan aikaan vihattua, pelättyä ja torjuttua, makuuhuoneeseen ja keittiöön ahdistettua, mutta jossa yksilöllisyydellä ja yksilön loistavuudella, esillä olevalla naiskeholla on toisaalta samaan aikaan populaarikulttuurissa monoliittinen, aina läsnä oleva asema.
Rivers täyttää tämän halun nähdä jotain pyhää, kirkollista. Hänen esityksensä on kuin jumalanpalvelus johon osallistujat tietävät jossain määrin että kyse on sofistikoituneesta näytelmästä, hyvin toden tuntuisesta, mutta siltikin vain näytelmästä. Keinotekoisuus ei kuitenkaan estä hyvää oloa. Joan Rivers siis tarjoaa yleisölleen jaetun, lähes hengellisen kokemuksen. ”Pyhä Joan” ei olisi ollenkaan hassumpi termi kuvaamaan Riversia, unohtamatta Riversille tyypillistä sarkasmia; koska Riversille ei mikään ole pyhää, hän käsittelee pyhimyksen herraskaisen, ylhäisen idean kokonaan uudestaan. Hän tuo sen maanläheiselle tasolle, einesruoan ja halvan punaviinin seuraan.
Joan Rivers on samaan aikaan sekä ihmisenä että ilmiönä kokonaisuus, josta on vaikea saada otetta: ristiriitainen, vaikeaselkoinen, mutta silti niin kovin helposti lähestyttävän oloinen ruudulla. Tragedioista huolimatta hänestä pursuaa elämänilo. Riversin uusin aluevaltaus on YouTubessa pyörivä In Bed With Joan, jossa Rivers haastattelee julkimoita tyttärensä malibulaisessa makuuhuoneessa.
Miten Joan Riversin idea tiivistetään? Tämän voisi todeta Helene Cixousin sanoilla Medusan naurussa.:
Nähdäkseen Medusan riittää, että katsoo häntä suoraan silmiin. Hän ei ole kuole(tta)va. Hän on kaunis ja hän nauraa.
Jaa:
