Kuvat: Eira Heinämies, paitsi Lily Allen -kuva Saana Ranta
Sylvin toimittajan Ruisrock-lauantaihin ja -sunnuntaihin sisältyivät Future Islands–First Aid Kit–Phoenix-kavalkadi, mukavat kanssaihmiset, ilkeät rakot kantapäissä, 27 asteen helle sekä 24 euron katuruoka-annos.
Festarit alkavat lähes klassisesti. Solmin aamulla kiireessä Converseni aivan liian tiukalle, ja juostuani rautatieasemalle isot rakot kivistävät molemmissa kantapäissäni. Déjà-vu: muistan kahden vuoden takaiset Primavera-festivaalit Barcelonassa, jolloin tuskasta irvistäen marssin lähimpään Camperin liikkeeseen ja nappasin ensimmäisenä silmiini osuneet sandaalit. Turussa ei näy Camperia, joten astun Kookenkään ja sieppaan sieltä sandaalit.
Haukkaamme salaattilounaan kaupungin parhaaksi ravintolaksi kehutun Mamin terassilla, jonka jälkeen pistäydymme satunnaisessa vastaantulevassa baarissa lainaamassa saksia – uudet kenkäni hiertävät aivan uusista paikoista, ja rakkolaastareiden säännöstely alkaa jo tässä vaiheessa tuntua elintärkeältä.
Poimimme vielä sympaattisesta Gaggui-kahvilasta söpöt kakunpalat paikallisille isännillemme. Huomioni kiinnittyy jokaisessa paikassa turkulaisten iloiseen asiakaspalveluasenteeseen. Aikataulun tiukentuessa hyppäämme taksiin ja suuntaamme majapaikkaamme Martin kaupunginosaan. Eteemme väsätään saman tien vadelma-minttujulepit ja aperol spritzit. Yhtäkkiä ei ole kiire enää mihinkään.
Pari tuntia myöhemmin istun lopulta festarilautalla ja jutustelen vieressäni istuvan paikallisen hammaslääkärin kanssa. Lauttakyydin päätteeksi hammaslääkäri lahjoittaa eteenpäin yhden juomalipukkeistaan ja toivottaa hauskoja festivaaleja. Onpas mukavaa!
Kesä, festarit ja Future Islandin perusjätkät
Seison viikonloppuni ensimmäisellä keikalla: uppsalalainen Veronica Maggio laulaa lauantaina telttalavalla. Teltan lattia on päällystetty pehmeällä puuhakkeluksella – fiksu varotoimenpide, kun muistelee kahden vuoden takaista festarisunnuntaita, jolloin ihmiset loiskuttelivat kaatosateen jäljiltä teltan vesilammikoissa. Yleisö laulaa hartaasti Maggion kanssa, itse selvästikin kaipaisin ruotsinkielen kertauskurssia. Lavalle lentää pieni nallepehmolelu. Hyvä energia virtaa ympäriinsä, alan päästä festivaalitunnelmaan. Kauan odotettu kesä on alkanut, ja Ruissalo kylpee auringossa.
Encoren kohdalla jatkamme jo malttamattomina eteenpäin. Osumme Timo Lassyn keikan loppuun, Lassyn saksofoni on salakavalan mukaansatempaava. Tämä on selvästikin aikuisten keikka: yleisön keski-ikä keikkuu 30 vuodessa. Erään aikuisen fanin hartioilla bailaa lisäksi parin vuoden ikäinen pikkufani Kids-kuulokkeet päässään toisella kädellä innokkaasti veivaten.
On aika nähdä ystäviä Niemennokan rantakallioilla, mutta nälkä priorisoi suunnistustamme. Päädymme Helsingin Kaartinkaupungista asti rantautuneen Hans Välimäen Rikhardsin valkoiselle teltalle. Ovelle teipattu lappu ilmoittaa karusti: ”Pihvi loppu”. Myös lisukkeista ainakin kolme on loppu, eikä ruokaa saa ottaa mukaan. Kaverit joutuvat odottamaan, kun piiloudumme teltan valkeaan rauhaan.
Taustalla näkyy seesteinen merinäkymä, olemme hetken toisessa maailmassa. Tilaan 24 euron fish’n’chipsit, jotka jostain syystä syödään puikoilla. Kalanpalat ovat pehmeitä ja päältä rapeita, perunalohkotkin isoja ja täydellisiä kypsyydeltään. Silti, fish and chips, 24 euroa? Festareilla ruokaelämyksistä saa maksaa.
Tänään olen Ruissalossa täysin Future Islandin vuoksi. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvä bändi on sijoitettu pienelle ja ”läpikulkulavalta” tuntuvalle Louna-lavalle. Toisaalta sille sopisi varmaan parhaiten intiimi klubikeikka, johon ei ole nyt mahdollisuutta. Bändi hehkuttaa olevansa myös ensimmäistä kertaa koko aikavyöhykkeellämme. Neljännen Singles-albuminsa myötä suuren yleisön tietoisuuteen pompannut Future Islands soittaa kaikki tarvittavat kappaleet uudelta albumiltaan. Bileet! Yleisö on innoissaan.
Keikan aikana mietin ennakko-oletuksia. Kun ottaa huomioon bändin tyylikkään syntikkapopin ja albumeiden artsut kansikuvat, voisi odottaa kohtaavansa söpöjä kiharapäisiä poikia pillifarkuissa tai lahkeet käärittyinä. Toisaalta solistin, Samuel T. Herringin uljas ja kantava ääni kuitenkin paljastaa totuuden – lavan on ottanut haltuun oikea, miehinen mies. Itse asiassa yhtyeen kaikki kolme jäsentä näyttävät mustissa t-paidoissaan tuntemattoman pikkukylän perusjätkiltä. Keikka on aivan ihana.
Lily Allenin kohdalla odotukset eivät uusimman Sheezus-albumin jälkeen ole erityisemmät. Vietämme keikan suosiolla kalja-alueella. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä on sosialisointi kavereiden kanssa, kakkosena keikan kuuntelu. F*ck you -rallatus herättää hetkeksi Allenin vanhoihin hyviin aikoihin ja muistuttaa kesästä 2009, kun näin laulajan ensin Belgian Rockwerchterissä ja sen perään itkuisena Suomen Flow’ssa.
Paluumatkalla Turun keskustaan keskusteluani vierustoverini kanssa haittaa hieman se, että olen menettämässä ääneni. Kun lisäksi hytisen kylmästä, jyväskyläläinen myyntimies tarttuu toimeen, riisuu hupparinsa ja lainaa sen lämmikkeeksi. Olen koko päivän saanut todisteita ihmisten pohjimmaisesta hyvyydestä.
Hellettä ja helmiä rantalavalla
Ruisrockin perjantai ja lauantai ovat olleet loppuunmyytyjä, mutta sunnuntaina on huomattavasti väljempää. Olen aamulla laastaroinut huolellisesti ympäriinsä molemmat jalat. Äänenikin on suunnilleen palautunut.
Riennän rantalavalleFirst Aid Kitin luo. Hurmaavat nykyfolkin laulajat Johanna ja Klara hehkuvat maailmaa rakastavaa lämpöä kultaisissa mekkosissaan ja pikkukengissään. Jo kolmantena biisinä kuullaan ihana King of the World parin vuoden takaiselta kakkosalbumilta, myöhemmin myös saman albumin nimikkokappale The Lion’s Roar sekä riipaiseva Emmylou. Mukaan mahtuu myös kaksi coveria: laulajien oma Simon & Garfunkel -suosikki America sekä Bob Dylanin One More Cup of Coffee. Klaran lauluääni on yhtyeen tärkein voimavara.
27 asteen helle hellii jäseniäni, tahtoisin kukkaseppeleen päähäni, heiluvat helmat ja röyhelöhihat tai jotain muuta tosi tyttömäistä. Voisin halata jokaista ympärilläni tässä autuudessa.
Australialainen Tame Impala on melko uusi tuttavuus, johon kiinnostaisi tutustua enemmänkin, mutta nälän sanelemana joudun telttalavan sijaan valitsemaan hirvittävän huonon festariburgerin. Harmittaa myös siksi, että toisella puolella aluetta olisi Street Gastro ja pari muuta hyvältä kuulostavaa ruokarekkaa. Kuulen aussibändin keikasta jotain ruoka-alueelta käsin, mutta kokemus jää vajavaiseksi. Uusi yritys joku toinen kerta. Jotain väsymyksestäni kertoo se, että uskon hävittäneeni korvatulppani, kaivan esiin varaparin ja laitan niitä korviini, kunnes tajuan että korvissani on jo tulpat.
Sueden keikka ei sytytä yhtään. Periaatteessa pitäisi ihailla hyväkuntoisen, tauottomasti lavalla pomppivan Brett Andersonin väsymättömyyttä, mutta päinvastaisesti koko esitys tuntuu hirvittävän väsyneeltä. Katson miestä, joka yrittää epätoivoisesti olla 10 tai jopa 20 vuoden takainen itsensä.
Ja sitten rantalavalla aloittaa Phoenix, joka ei voi kuin ihastuttaa. Vaan tiedättekö, miten häiritsevää on, kun housujen vetoketju jää joskus esille, vaikka sen pitäisi pysyä taitteen alla nätisti piilossa? Tällaisia minä mietin, kun katson Sofia Coppolan aviomiestä, Phoenixin solistia Thomas Marsia. Ilmeisesti jollain muullakin on huomio samoilla seuduilla, mutta erilaisin motiivein, sillä kun Mars hyppää yleisön joukkoon laulamaan, joku tarttuu vetoketjuun ja repii sitä auki. Mars perääntyy hiukan, vetää housut kiinni ja jatkaa tyynesti esitystään.
Phoenixin esitys on kokonaisvaltainen, sillä myös visuaalisuuteen on panostettu: taustaruudulla hyödynnetään näyttäviä kuvia ja videoita. Versaillesista kotoisin olevan ja Coppolan Marie Antoinette -elokuvassa cameo-roolissa vilahtavan bändin sisääntulo on mahtipontinen: screenille lävähtää kuva oletettavasti juuri Versaillesin palatsista ja taustalla jylisee barokkimusiikki, joka yhtäkkiä muuttuu rokiksi. Kuulemme Lisztomania-kappaleen Wolfgang Amadeus Phoenix -levyltä ja muita tarttuvia biisejä eri albumeilta.
Harmitellen joudun hitaasti perääntymään keikalta ennen sen loppua, sillä illan viimeinen juna Helsinkiin ei odota yhtä. Seison vielä hetken kaukana rantakallioilla, katson merta ja lavaa ennen kuin käännän selkäni ja suuntaan kohti uutta viikkoa. Phoenix jää soittamaan taakseni.
