Sylvin kriitikko innostui liikaa Teatterikesässä.
Alkuun on tehtävä tunnustus: olen menettänyt suuren osan objektiivisuudestani. En ole lainkaan niin kyyninen, kuin tehtäväni nykyaikaisena taidetta arvioivana henkilönä kuuluisi. Olen aivan liian innostunut kohteestani. Tämä kirjoitus on aivan liian positiivinen.
Minusta on tänä vuonna tullut virolaisen kulttuurin ihailija. Jo keväällä vieraillessani Tallinn Music Weekissä vakuutuin, että Tallinnasta on kehittymässä Itämeren alueen kiinnostavin kulttuurisen vaihdon keskus. Tallinnasta on lyhyt henkinen etäisyys sekä itään että länteen, ja se pystyy kokoamaan kiinnostavia tekijöitä koko Baltian ja Itämeren alueelta. Vastaavaan eivät pysty Pietari, Helsinki tai Tukholmakaan.
Miksi me syömme vaikka emme jaksa?
Siksi minun ei tarvitse pelkästään vitsailla sanoessani, että olen nähnyt pilkahduksen teatterin tulevaisuudesta, ja että se sijaitsee osoitteessa osoitteessa Sakala 3, 10141 Tallinn, Viro. Osoitteessa sijaitsee Teater No99:n näyttämö, jolta ponnistaa hyvin tasokas joukko tekijöitä.
Tampereen Teatterikesään ryhmä toi esityksensä Suur õgimine, eli Suuret syömingit. Lisäksi festivaalilla nähtiin dokumenttielokuva Ash & Money, joka kertoo teatterin järjestämästä poliittisesta kokouksesta 7000 henkeä vetävässä Saku Suurhallissa.
Suur õgimine on kuin pitkä beckettiläinen illallinen. Neljä henkilöä vain syö ja juo. Suuntaa tai juonta ei ole. Jokainen saa oman hetkensä ja nolon kohtauksensa, joku itkee tai pieree, joku aina oksentaa. Näyttämön moniaistisessa kastikkeessa yhdistyvät kehollisuus, yhteys toisiin ihmisiin, vietit jotka yhteyttä häiritsevät. Kyvyttömyys pysähtyä, vaikka tiedämme, että suunta on kohti tuhoa.
Lauri Laglen ohjaamassa esityksessä on muistumia amerikkalaisesta perherealismista ja jopa scifistä. Groteskiuttaan se onnistuu kehittämään yleisössä pienen naurumyrskyn.
Esitys on myös satiiri siitä, miten estetisoimme joka ikisen arjen pikku detaljin. Meillä on taipumus tunkea jokainen elämämme banaalisuus täyteen merkityksiä, joita ne eivät välttämättä ansaitsisi. Huolehdimme ruuasta paremmin kuin itsestämme, vaikka oikeasti mieli tekisi leivittää itsensä pihviksi tyhjyyden kitaan. Näyttelijät laittavat itsensä ja kehonsa likoon harvinaisella tavalla. Esitys saa festivaaliyleisöltä pitkät, ansaitut kiitokset.
Maaliskuussa 2010 Teater No99:n tekijät säikäyttivät Viron poliittisen kentän, kun he ilmoittivat perustavansa uuden poliittisen puolueen. Ühtne Eesti -puolueen kokous pidettäisiin toukokuussa Tallinnan Saku Suurhallissa. Dokumenttielokuva Ash & Money kertoo, miten tapahtumaan valmistauduttiin. Samalla se kuvaa Viron yhteiskunnan ja demokratian tilaa mielenkiintoisella tavalla.
Kokousta valmisteleva monimediakampanja oli niin huolellisesti valmisteltu, että se herätti todellista levottomuutta virolaisen median ja poliittisen eliitin piirissä. Elokuvan perusteella teatteri onnistui hämäämään kaikkia, koska loppuun asti oli epäselvää, olivatko tekijät tosissaan.
Kokemus, ei tarina
Eksistentiaalisen tyhjyyden äärellä ollaan myös sekä Slovenian Kansallisteatterin että virolaisen R.A.A.A.M.-kollektiivin esityksissä.
Ponorela Lokomotiva, joka perustuu puolalaisen Stanisław Ignacy Witkiewiczin 1920-luvulla kirjoittamaan ekspressionistiseen tekstiin, on palkittu maansa parhaana esityksenä. Jernej Lorencin ohjaama, melkein läpisävelletty kokonaisuus on muodoltaan kompromissiton, absurdi ja keimaileva dystopia. Alusta asti on selvää, että olemme matkustajia kaheleiden ajamassa junassa. Esitys on väliin ärsyttävä ja monotoninen, toisina hetkinä herättävä ja väkivaltainen, loppuun asti ilkikurinen.
Venäläisen Marat Gatsalovin ohjaama Tühermaa esitettiin alun perin tarttolaisessa lentokonehangaarissa. Esitys on slovenialaisten veturikaahailun lailla uskollinen omalle tavalleen tuottaa katsojassa kokemuksellinen tila tai tunne, mieluummin kuin esitettäisiin dynaamisesti rytmitettyä, tarinallista draamaa. Nämä esitykset eivät ole taiteellisesti ongelmattomia tai täydellisiä, mutta niiden rohkeus vetoaa.
Tühermaa on esitys, joka ei tingi mistään. Pitkät ajat ollaan täysin pimeässä tilassa. Kokemuksena esitys on arvaamaton, raju, pelottava, väliin ikäväkin, ja se haastaa koko kestonsa ajan.
Hauskaa nylkemistä
Teatterikesän kotimainen kärki sattuu eteeni vasta festivaalin viimeisinä päivinä. Viirus-teatterin ja Teater 90°:n yhteistuotanto Där vi en gång flått saattaa minut samanlaiseen hämmästyksen tilaan kuin edellämainitut kansainväliset vieraat: tällaisia asioita voi teatterissä näyttää, tällaisia ohjauksellisia ratkaisuja tehdä. Teatterissa todella voi nylkeä eläimen, hauskasti.
Ohjaaja Lauri Maijalan itse kirjoittama teksti on taitavasti laadittu ja täynnä teatterillisia oivalluksia. Brechtiläisen kabareehenkinen, kuitenkin sävykäs näyttelijäntyö tekee kokonaisuudesta ratkihauskan. Faabeleista reväistyt eläinhahmot olisivat ihania, elleivät olisi niin perhanan pelottavia.
Tämä esitys haastaa objektiivisuuttani eri tavalla kuin yllä mainittu virolainen ylensyömisen fiesta. En tiedä, johtuuko suopeuteni tätä esitystä kohtaan siitä, että lähes vimmaisesti inhosin edellisessä Teatterikesässä vieraillutta Maijala-ohjausta, KOM-teatterin Kolmea sisarta. Haluanko oikein erityisesti tällä kertaa tykätä tästä? Kuitenkin nyt minusta näyttää, että yhteiskuntakritiikki osuu maaliinsa ja kaikki osatekijät esityksessä ovat tasapainossa. Näyttämökuvassa on visuaalista vetolujuutta ja vanhanaikaista tyylikkyyttä.
Teatterikesä festivaalina on juhla. On ilo nyrjäyttää aivojaan tällaisen taiteen keskellä. On ilo törmätä taiteeseen, joka voi kiskoa ulos kyynisyydestä ja tyhjyydestä, vaikka pakottaakin näkemään samalla niiden synkän ytimen.
Kuvat: Mats Õun, Tiit Ojasoo, Peter Uhan, Cata Portin /
Tampereen teatterikesä
Ash & Money, Där vi en gång flått, Ponorela Lokomotiva, Slovenian Kansallisteatteri, Suur õgimine, Tampereen teatterikesä, Teater No99, Teater Viirus ja Teater 90°