Pääkuva: Neneh Cherry/Emma Suominen
Toinen Supermassive-klubifestivaali kärsi viime vuoden tapaan yleisökadosta, mutta siitä huolimatta ei voi kuin toivoa, että Fullsteam suostuu rahoittamaan pienen piirin musiikkimieltymyksiä tukevaa tapahtumaa jatkossakin.
Tiistai-teknot
”Ihan kuin olisi Kiasmassa.”
Seuralaisen kommentti jää kummittelemaan Pekka Airaksisen esityksen päälle koko tunniksi. Supermassive-klubifestivaalin toisen vuoden avaava Airaksinen on lavalla itsekseen ja Tavastian autiohkossa salissa tulee tunne, että tässä tosiaan katselee Mika Taanilan videotaideteosta eikä varsinaista festivaaliesiintyjää.
Veteraanimuusikon liike pöydän äärellä vasemmalta oikealle ja takaisin on hypnoottista katsottavaa ja nappuloiden vääntelystä syntyvä äänimaailma sekä taustan sykkivä videokuva kietoo sisäänsä ihan ilman kaljanjuontiakin. Tosin puolen tunnin kuluttua alkaa tehdä mieli huumeita.
Airaksinen on sympaattinen tyyppi vähän kumarassa, konemusiikin mukanaan tuomassa asennossaan ja kulahtaneessa pikkutakissaan. Kuultu tunnin esitys on yhtäaikaa ohjelmakartassa väärässä ja oikeassa paikassa. Avausesiintyjänä Airaksisen kaltainenkaan nimi ei sittenkään ole vetänyt paikalle porukkaa, mikä vähän harmittaa. Toisaalta Airaksinen on varmasti uransa aikana ehtinyt nähdä jo suunnilleen kaikenlaiset yleisöt, joten ei pitäisi olla hänen puolestaan harmissaan. Olen silti.
Pekka Airaksinen
Kuva: Taito Halonen
Harmistus vahvistuu avausillan toisen (ja viimeisen) esiintyjän, islantilaisen Kiasmoksen aloittaessa. Odotukset ovat tämän eräänlaisen superduon kohdalla korkealla ja yleisöäkin on paikalla ihan eri määrä kuin aiemmin. Eturivissä intoilee muutama teknohehkurannekkeinen juniori. Alku onkin lupaava, taustalla näkyy luonnollista nostefiilistä luovia pilvi- ja laavavideoita, basso tärisyttää maltillisesti rakenteita.
Janus Rasmussen on edelleen sama vallaton ja iloinen pomppiva poni kuin hänen muistan olleen Bloodgroup-yhtyeen kanssa syksyllä 2013. Ólafur Arnaldsin esiintyminen on jähmeämpää ja etäisempää, ikäänkuin rytmille antautuminen jännittäisi monenlaisessa lajityyppiliemessä viihtynyttä muusikkoa.
Kiinnostukseni lopahtaa kuitenkin nopeasti, sillä tuntuu ja kuulostaa siltä, että Kiasmoksen materiaali ei yksinkertaisesti riitä. Kappaleet toistavat samaa tuttua edm-tyylistä draamankaarta ja niiden muodostama junnaava kokonaisuus tuhotaan täysin turhilla tauoilla. En tiedä vaikuttaako Kiasmoksen keikkaan Tavastia paikkana ja tiistai-ilta ajankohtana, mutta jos kaksikkoa kuultaisiin esimerkiksi Kaikussa, olisi tauotus tuhoisaa paitsi tanssin virranteelle myös yleiselle fiiliksen nostatukselle.
Olen melko herkkä hytkymään millä tahansa keikalla mukana, mutta Kiasmos ei itselleni läheisestä genrestä huolimatta saa jalkaa nousemaan. Tekisi mieli syyttää viikonpäivää ja paikkaa, sillä sympatiani on täysin islantilaisten puolella, mutta joudun silti myöntämään olevani todella pettynyt laahustaessani narikkaan ennen vihonviimeisiä kappaleita. Rakkaudella ajattelemani islantilainen Tonik Ensemble ja mainittu Bloodgroup kyllä kuuluvat jossain Kiasmoksen taustalla ja vieressä, mutta eivät oikein koskaan kristallisoidu ainakaan live-tilanteessa varsinaiseksi omaksi soundiksi.
Kaikkea kaikille -keskiviikko
Tunnelma on keskiviikkona kahdeksan maissa lievästi alistunut. Käymme ennen Tavastialle menoa edullisella pohjustuskaljalla Kampin toisella puolella, koska 8,5 euron Budvar-pulloja ei kovin montaa illan aikana kykene illan saatossa juomaan. Kesän rumpali Kimmo on kiteyttänyt Fb-nostossaan Supermassiven keskiviikon illaksi, jossa on ”kaikille kaikkea”, mutta silti olen tiistain jälkeen erittäin skeptinen sen suhteen, että jaksaisin edes katsoa kaikkia illan keikkoja.
Tältä pohjalta on mahtavaa todeta 4,5 tuntia myöhemmin olleensa täysin väärässä. Vuoden 2015 Supermassiven keskiviikko-ilta on festivaalimielessä parasta pitkään aikaan. (Tai ainakin heinäkuun Hori Smoku Summer Boogaloon jälkeen.)
Ranskalaisen Aluk Todolon lavasetup on maaginen – ja todella pimeä. Säälin kuvaajaani, joka yrittää saada edes jollain tavalla järkevää ja tarkkaa otosta triosta, jonka päävalonlähde on kitaran vahvistimeen yhdistetty, lavan etuosan keskelle viritetty hehkulamppu. Idea on toki nokkela: valo kun voimistuu ja himmenee kitaran voimakkuuden ja äänensävyn mukaan.
Aluk Todolo
Kuva: Taito Halonen
Yritän sijoittaa Aluk Todoloa omiin musiikillisiin kokemuspiireihini, enkä oikein keksi muuta luonnehdintaa kuin että bändi muistuttaa japanilaista Nisennenmondaita, mutta siinä soittaa kolme karvaista miestä ja lajityyppi on vahvasti metallinen – oikeastaan aika kaukana siis kolmen nuoren naisen kraut-kokoonpanosta. Silti keikan tunnelmassa on hyvin paljon samaa ja musiikki junnaa kuitenkin samantyyppisissä sfääreissä.
Tykästyn bändiin niin paljon, että päädyn hölkkäämään ennen Kesän Semifinal-vetoa Kampin pankkiautomaatille rahaa nostamaan ostaakseni bändin kitaristilta ja rumpalilta heidän vuoden 2008 vinyylinsä, joka on tuotu Helsinkiin vanhanaikaisessa pehmeänahkaisessa matkalaukussa muun merchin kanssa. Matkalaukussa! Kuinka söpöä se nyt sitten on, vaikka levyn mustaan sisäpussiin mustalla tussilla tuherretuista nimikirjoituksista ei saa mitään selvää.
Kesän setistä menee ohi noin kaksikymmentä minuuttia ulkomaan elävien takia, mutta kitaristi Eetu lohduttaa keikan jälkeen biisien olleen melkolailla samat kuin viimeksikin heidät nähdessäni. Sen sijaan taustavideo (myös mainitun Eetu Blomqvistin käsialaa) on kokenut muodonmuutoksen, ehkä Supermassiven vuoksi, ehkä muuten vain. Bändin jäsenten vanhojen kotivideoiden sekaan on leikattu henkilökohtaisempiakin pätkiä, jotka joillekin yleisön jäsenille avautunevat muullakin kuin retrofiilis-tasolla.
Kesää on kiinnostava kuitenkin kuulla livenä edes puoli settiä sen jälkeen, kun satuin ex tempore Mustan Paraatin ”vuoden ainoalle klubikeikalle” samaiselle Tavastialle pari viikkoa sitten. Jatkumo kahden bändin välillä on selvä, mutta en voi sille mitään, että Kesän kompleksisuus ja sävyjen runsaus vetoaa 70-luvulla syntyneeseen sydämeeni syvemmin kuin alkuperäinen esikuva.
Seuraavaksi vuorossa on illan pommi, vaikken sitä varttia vaille kymmenen vielä tiedä, vaan matelen laiskahkosti vakiopaikalleni lavan vasemmalle puolelle (mistä kääpiökin yleensä näkee jotain), kun The Bug on jo fiittaajansa Flowdanin kanssa aloittanut. Savua pusketaan saliin niin paljon, että ovella painotettu kuvauskielto tuntuu koomiselta. Savun ominaistuoksusta tulevat mieleen teinidiskot ja hetkellisesti Flowdan yhdistyy mielessäni 90-luvun alun yleensä tyhjää uhonneisiin listaräppäreihin.
Vain minuutteja myöhemmin tapahtuu jotain aivan muuta. Basso on niin lujalla, että salin rakenteet tärisevät jalkojeni ja käteni alla, ja sydämeni pohtii selvästi uudelleenrytmittymistä. Normaalisti vierastamani dub-hiphop sylkee meteliään savun läpi ja ympärilleni niin, että on vaikea tajuta, mitä tapahtuu. Yleisössä on valtava määrä The Bugin ja/tai Flowdanin fanikuntaa, mutta ilman heitäkin tunnen, kuinka olen jonkun aivan uuden ja mahtavan äärellä. Dub-noise, noise-hiphop, Ben Frost-dub, pyörittelen sekavana eri määreitä kuulemalleni, mutta mikään ei oikein siihen istu. Kun puolitoista vuorokautta myöhemmin tviittaan keikan kyenneen sulattamaan kylmän garage rock–house–elektropop-sydämeni, nostaa The Bug sen omalla tilillään suosikkiensa joukkoon.
Olen myyty, minuutteja kerrallaan kestäneistä strobovaloista pökertynyt ja hyvin herkällä tavalla kiihkoissani, kun minut patistetaan suoraan kokemani jälkeen Semifinalin puolelle Prurientin äärelle. Amerikkalaista sooloartistia mainostetaan muun muassa laajalla diskografialla, mutta se ei kerro keikan sisällöstä yhtään mitään. The Bugin ja Flowdanin päälle Prurient on samalla hyvä jatkumo ja toisaalta pikkuisen liikaa. Napotan paikoillani tuolin päällä puolet keikasta oikeanpuoleisten kauittimien alla ja mietin useammin kuin kerran, pettivätkö yli satasen maksaneet, muotoon valetut korvatulppani sittenkin.
Prurient huutaa, messua, heiluu, riehuu ja päästelee väliin joitain ymmärrettäviä lauseitakin. Liike on hypnoottista, kahden mikrofonin ja vahvistinkaappitornin yhdistelmä huumaava. Prurientin ääni tulee jostain äärimmäisen syvältä ihmisestä ja tuntuu välillä jopa epämiellyttävän intiimiltä ja paljaalta. Kuulovauriohuolesta huolimatta en osaa lähteä pois, Prurient luo Semifinaliin pienen ja vahvan kivitornin, jonka sisällä vähän sattuu, mutta on myös kummallisen turvallinen olo. Artisti suorittaa lavalla omaa henkilökohtaista rituaaliaan, johon yleisö olennaisena osana katsojana kuuluu.
Olisimme kyllä arvostaneet kuvausmielessä edes hetkisen paikallaan pysyvää Prurientia.
Kuva: Taito Halonen
En oikein edes ymmärrä, kun Prurient lopettaa. Semifinal tyhjenee hiljalleen ja seuralaiseni hoksaa vielä venyttää palautteluhetkeä hieman ostamalla meille oluet. Tajuan, että se on vasta illan toinen. Olen unohtanut koko festivaalinesteytyksen ja seuraavaksi on vuorossa illan viimeinen esiintyjä.
Metz on kahden edellisen esityksen jälkeen kuin rauhan satama, lepoa korville ja mielelle. Kanadalaistrion liki iloinen meno lavalla täydentyy kotoisasta tunnelmasta, jonka takana kamojaan roudaava The Bug tilanteeseen tuo. Eipä silti, siviilinimeä Kevin Martin kantava artisti näyttää nauttivan Metzin menosta ja miksi ei nauttisi. Autotallinlämpöisessä skeittinoise-energiassaan Metz on sopiva lopetus genremultiversumi-illalle. Sitäpaitsi rumpali Hayden Menzies näyttää soittaessaan ihan Dave Grohlilta, mikä ei ole huono viimeinen mielikuva millekään illalle.
Välinpitämättömyyden ja liikutuksen torstai
Toisenkaan Supermassive-päivän jälkeen ei tee mieli kiirehtiä seuraavana iltana Tavastialle festaroimaan, mutta aivan päinvastaisista syistä: keskimmäinen festivaali-ilta oli yksinkertaisesti aivan liian kova kattaukseltaan. Pehmennän mahdollista pettymystä osallistumalla hätäisesti Finnish Fashion Loves Tabulaland Art -näyttelyn avajaisiin ja nöyrtymällä kinuamaan pihiltä tarjoilijalta kolmesti täydennystä valkoviinilasiini. Kolmas lasi kirvoittaa kuraattori Aijun kanssa sen verran pitkät keskustelut, että myöhästyn auttamattomasti MNTTT:n keikalta.
MNTTT aka vokaaleista vajaa Menetetyt on Eevil Stöön ja Aztran duo, jonka olen jostain syystä onnistunut olemaan näkemättä, vaikka suhteellisen kiinnostuneena suomihopin live-tarjontaa tykkäänkin seurata. Kirmaan Tavastian saliin keikan puolivälissä ja näky on yhtäaikaa koominen ja surullinen: lattia on autio kuin keskiviikkona Airaksisen avauskeikalla, mutta sen autiutta korostaa valaistus, joka jättää lattiaan suuria aukkoja. Eturivissä viihtyy sentään kaksi iloista, mutta huojuvaa jamppaa, jotka sojottavat uskollisesti paikoillaan lavanreunan keskellä loppuun asti ja intoutuvat jopa pussailemaan keskenään.
MNTTT aka Aztra ja Eevil Stöö ja eturivin fanimiehet
Kuva: Emma Suominen
Eevil Stöön ja Aztran esiintyminen on kumma kyllä anteeksipyytelevää ja väärällä tavalla nöyrää. Loppuvaiheessa välispiikkeissä anteeksipyytelyt ja sorittelut konkretisoituvat ja artistit äityvät lausahdusta ”kuunnellaan vielä pari biisiä ennenkuin lopetetaan”. Niin, me yleisönä kyllä kuuntelisimme, jos vain puhemusiikkiartistit lopettaisivat arkailun ja hoitaisivat homman ammattimaisesti tai edes amatöörien uhmalla, vaikka porukka paikalla äärimmäisen vähän onkin. Mieleen jää laini, jossa suuhun syötetään sanoja, salmiakkiaakkosia. Tekeekin äkkiä mieli karkkia. Ja olutta.
Lievästi masentuneena MNTTT:n suorituksesta hörpimme kuvaajan kanssa hieman liian pitkään oluitamme, emmekä ehdi aivan Baxter Stockmanin alkuun. Myönnän myös auliisti, etten pidä kotimaisten aktien kohdalla tällä festivaalilla niin kovaa kiirettä. Baxterit olen joskus aiemmin nähnyt, mutta muuten ihan reippaassa noisessa (ja taustalla pyörivissä mahtavissa Spede ja olut -videoissa) on lopulta aika vähän originaalia tarttumapintaa.
Hyväksyvästi päätä nyökkäillessä ja jalkaa naputtaessa ajatukseni lähtevät harhailemaan tuttuja ratoja ”miksi jotkut breikkaavat ja toiset ei koskaan” -kysymyksiin. Baxter Stockmanista tulee hieman mieleen lukion luokkakaverini parikin bändiä, joiden soundissa oli jo 15 vuotta sitten paljon samaa kuin helsinkiläistriolla. Ero oli vain se, että nuo bändit treenasivat ja soittivat lähínnä Oulussa.
Chileläinen Föllakzoid kuuluu ehdottomasti festivaalin kiinnostavimpiin esiintyjiin omalla listallani. Mitään erityisen omaperäistä musisointia trio ei tarjoile, mutta tunnelma on lämpimän tuttuuden vuoksi sitäkin intiimimpi ja hartaampi. Bändin skaala venyy edellisenä iltana kuullusta Aluk Todolon metallisemmasta värinästä K-X-P:n tyyliseen jumittelupaisutteluun ja toimii kenties liiankin vahvana alustava seuraavaksi Semifinalin puolella nähtävälle Siinaille. Föllakzoidin soisi saapuvan Suomeen ihan omalle keikalleen, sillä potentiaali kunnolliseen parin tunnin venyttelyyn on kyllä olemassa.
Föllakzoid
Kuva: Emma Suominen
Siinai on yksi lempilivebändeistäni, se ei ole mikään salaisuus. Vaikka rajallinen musiikinkäsityskykyni eri aikoina nähtyjen keikkojen eroja nyanssitasolla harvoin erottaakaan, on Siinain kanssa usein ”eka kerta” -tunne. Yhteen hitsautunut seitsemän hengen bändi ei ole helppo yhdistelmä, mutta kokonaisuus kulkee eteenpäin kuin näkymättömän kapellimestarin ohjaamana. Semifinalissa on myös tilana valmiiksi vahva jaetun yksityisyyden tunne.
Siinain kohdalla varsinaisesti vasta rauhoitun koko iltana ja seuraavaksi onkin vuorossa festarin päätös, joka tulee eteen pikkuisen liian nopeasti.
Neneh Cherry on Kesän basistin Tuulin lisäksi ainoa Supermassive 2015:n naisesiintyjä. Vaikka näissä asioissa sukupuolella ei saisi ollakaan väliä, niin kyllä siihen silti tulee kiinnittäneeksi huomiota. Etenkin kun varsinaista festivaalia seuraava perjantain klubi-ilta Kuudennella linjalla on korostetun naispainotteinen.
Näin Neneh Cherryn RocketNumberNine-duon kera skeptisisssä tunnelmissa toissa kesän Sónarissa Barcelonassa, mutta vahvan mojito- ja olutverhon takaa olin kuumassa salissa lopulta aivan myyty. Tuolloin en päässyt katsomaan keikkaa kovin lähelle, mutta pelkkä kolminaisuuden terävä rytmitaju ja aika riisuttu kokonaissointi sai toivomaan, ettei sitä Buffalo Stancea olisi kuultu viimeisenä kappaleena lainkaan.
Cherry teki todella fiksun liikkeen lyöttäytyessään yksiin lontoolaisten Pagen veljesten kanssa muutamia vuosia sitten. Yhteistyöstä syntyi toki levykin, mutta kyllä heidät pitää silti nähdä livenä. Tavastian lavalla Cherry esiintyy sekä rennosti että hallitusti. Hänen laulunsa, räppinsä ja välispiikkinsä perustuvat musiikin sisällä olemiseen ja täydellisen hauskanpitoon. Setin hienoimpia hetkiä ovat ne, kun Cherry intoutuu tanssimaan balettia, steppaamaan, afroamaan valkoisissa varsi-Converseissaan. Toivon, että ne ja live-soinnin yhdistelmän voisi tallentaa edes hetkeksi myöhempää kuuntelua varten.
Kaikesta välittyy ilo, onnellisuus ja henkilökohtaisesti ei tee enää lainkaan mieli muistella edes Manchildia, vaikka sekin setin keskivaiheilla kuullaan. Neneh Cherryn ja RocketNumberNinen esitys saa lopulta hortoilleen sydämeni pysähtymään, jalkani liikkumaan ja silmät aivan vähän vettymään.
”Sometimes I’m trying to think something to say, and there’s nothing to say, because there’s… so much”, toteaa Cherry melko aikaisessa vaiheessa keikkaa.
Niinpä. Juuri siltä minusta tuntuu, kun käveleen kohti narikkaa Buffalo Stancen kajahtaessa ilmoille. Ei versio huono ole, mutta joskus täytyy lähteä silloin, kun on juuri hyvä. Supermassive jättää sittenkin jälkeensä nälän seuraavaakin kertaa varten.