Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.
Sunnuntai 14.12.
Matkamuistokäsilaukut
Tein ensimmäisen Euroopan matkani Espanjaan, Fuengirolan aurinkomaahan. Äitini oli vääntänyt ylimääräisiä tutkimuksia tovin jos toisenkin, ja me suuntasimme näillä rahoilla Los Pacosiin, uutuuttaan kiiltelevään lomaparatiisiin.
Muistan tältä reissulta itseni kokoiset leluaasit ja sen kummallisen houkuttelevalla tavalla väärän tuntuisen laiskuuden ilmapiirin, äitini maatessa auringossa altaan reunalla ja minun syödessä banana splitiä. Tämä synnissä vietetty kaksi viikkoa tuntui kokonaiselta aikakaudelta ja kotimatkalle lähti Los Pacosin aasi – suuri aarre.
Asiasta nakkisoppaan. Minulla on kummallinen taipumus pitää itseäni jonkinlaisena sisäsyntyisenä tyylipoliisina. Luonnollisesti tunteelle ei ole mitään järkevää pohjaa. Joka tapauksessa otan oikeudekseni irvistää tuskallisesti sisäänpäin aina kun näen nilkkasukat rumissa korkokengissä. Tai kun housujen sisään ujosti työnnetty Jack & Jonesin ”Hawaii Surf Club”-printtipaita vilkuttaa tulvahousujen yllä. Tai kun näen kestoinhokkini: halvan, kankaisen käsilaukun, johon on painettu erinäisiä maailman kaupunkien tai turistisaarien nimiä iloiseen jonoon.
Inho ei kuitenkaan ole se tunne, joka minut valtaa nähdessäni keski-ikäisen, verovirkalijan näköisen naisen Roma-käsilaukun marraskuun pimeässä. Siististi pukeutunut nainen kyyröttää sadetta ja tuulta paossa ja kurkistelee varovasti porttikongista, jospa bussi jo tulisi. Hän puristaa urheasti käsilaukkua rintaansa vasten kuin valosta tehtyä kilpeä. Sinnikästä kansaa nämä suomalaiset. Varsinkin suojellessaan unelmiaan.
Siinä hetkessä tapahtuu jotain. Nirppanokkainen juppi minussa liikuttuu. Ja ymmärtää, ettei laukku ole laukku. Vaan muisto banana splitistä. Ja aamuauringon lämmittämästä altaan reunasta. Hetkestä jolloin kaikki maailmassa on hyvin.
Myöhemmin illalla paukkaan lapsuudenkotiini ja käyn valmiiseen pöytään, niin kuin kunnon tuhlaajatyttären sopiikin. Kehun ruokaa ja myhäilen itsekseni eteisessä roikkuvalle moniväriselle Mallorca-laukulle.
Se on äidin aasi.