Kuvat: Kirsi Kissmyassinger
PKN:n superfani ei pyörtynyt sunnuntaina Piritorilla, mutta halusi vimmaisesti pussata.
Tein sunnuntaina valokuvaustöitäni Maailma kylässä -festivaalilla levottomin mielin. Viimeinen työrupeamani alkoi kello 15. Samoihin aikoihin starttaisi myös Piritorin (Vaasanaukio Sörnäisissä) tervetulohulinat päätähtinään Pertti Kurikan Nimipäivien pojat. He olivat juuri palanneet Euroviisumatkaltaan Wienistä. Sydäntäni nipisteli ajatus, etten olisi osallisena nauttimassa tuosta ainutkertaisesta torijuhlasta. Vikkelästi Facebookissa levinnyt Aina mun pitää mennä Piritorille! -tapahtuman idea lähti itämään Punk In Finland -keskustelufoorumilta. Haistan jo tulevan joukkohurmoksen!
Olen juuri ja juuri selvinnyt kirpeästä Euroviisujen semifinaalihäviöstä ja pidän Pertti Kurikan Nimipäiviä todellisena viisuvoittajana. Kyllähän PKN-poikia täytyy päästä torille tapaamaan.
Piritori oli äärimmäisen pullollaan porukkaa. Tuhatkunta osallistujaa, oli arvio. Ihmismeri olikin tiheä. Monista henkosista haistelin tuoreita ja vähän elähtäneempiäkin juhlinnan tuoksuja. Jännitti. Kohta pojat ilmestyvät lavalle. Vaan missä se lava edes on? Huomasin heti, että tämä hienosti yhteistalkoilla järjestetty tapahtuma asetti yleisölle haasteensa. Ei taaempaa, eikä edes keskeltä, ollut pienintäkään näköyhteyttä juuri mihinkään. Äh, oli toimittava ovelasti – taas kerran – ja puikkelehdittava ns. katsomon etuosioon. Pakko nähdä pojat!
”Mä en nää mitään”, tiuskaisi tuttu ääni vierestäni. Toisenlaisten frendien Sanna! Olimme pitkien ihmisten ympäröiminä. Kameroitakin kaikkialla. Raivasin meille tien paremmille kyttäysapajille. Sanna oli äitinsä kanssa kannustamassa ystäväänsä Sami Hellettä. ”Moiii Sami”, huuteli Sanna. Yhdyin huuteluihin. Sannan äiti kertoi, että Sami vilkutti. Oih, päivän ensimmäinen yhteys Pertti Kurikan Nimipäiviin on luotu.
Pertti Kurikan Nimipäiviä haastateltiin ja heille annettiin myös lahjoja. Torillinen ihmisiä lauloi Aina mun pitää -kappaletta yhteen ääneen Karin johtaessa moniäänistä kuoroamme. Joukkohymyilyä. Hyväntuulisuutta. Epätodellista. Olenko edes Suomessa?
Varsinainen ohjelma loppui ja halukkaat saivat jonottaa nimikirjoituksia bändiläisiltä. Näytti siltä, että koko torillinen kansaa halusi niin tehdä. Raivokas pakko päästä vaihtamaan poikien kanssa muutama sananen tai edes katse sai minutkin siirtymään jonoon. Ihmeen nopeasti pääsinkin pöydän ääreen, jonka äärellä pojat istuivat. Sami Helle (basisti) ei sanonut minulle sanaakaan. Teki mieli silitellä hänen kynäkättään. Toni Välitalo (rumpali) katsoi silmiini ja itki. Halusin halata. Pertti Kurikka (kitaristi, säveltäjä, sanoittaja) ei juuri puhunut. Olisin halunnut halata häntäkin. Kari Aalto (laulaja, sanoittaja) kertoi, että hän on onnellinen, kun selvisi lennosta Wien–Helsinki hengissä ja ailavjuu, ailavsuomi, ailavhelsinki, ailavkallio. Halusin pussata.
Karille oli järjestetty moottoripyöräsaattue hänen poistuessaan Piritorilta. Voi sitä onnellista ilmettä, kun hän hyppäsi kaverinsa motskarin kyytiin! Onnellisia olivat varmaan kaikki torille tulleet fanitkin. Tuskin toiste saamme kokea mitään tämän kaltaista.
Jouduin vielä kaiken humun päätteeksi Kari Peitsamon kainaloon, kun he kuvasivat joitain fiilistelypromokuvia. Mietin kauhunsekaisin tuntein, mihin nuo kuvat mahtavat päätyä. Päätyvätpä otokset minne tahansa, toivon, että noista kuvista välittyy se ilo ja energia, joita Pertti Kurikan Nimipäivien ihanat pojat minulle jälleen kerran aitoudellaan sädettivät. Rakastan.
Kirjoitellessani kuuntelin Allah-Lasia.
Jaa:
