(USA 2014)
O: Marc Webb
N: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan
K12
Ensi-ilta 25.4.2014
Kaikki tykkäävät sankareista. Minä rakastan Hämähäkkimiestä.
Kun printtimedia rimpuilee henkitoreissaan, toimittajilta itseltään kysellään usein, mitä lehtiä Sinulle tulee kotiin tilattuna.
No. Minulle tulee vain yksi kotiin tilattu, omalla rahalla maksettu lehti. Nimittäin Hämähäkkimies. Kyllä minulle tuli juuri kuukauden pätkä Talouselämääkin, mutta vaikka se ihan kiinnostava lehti olikin, niin ei läheskään niin kiinnostava kuin Hämis.
Hämähäkkimies on minulle koko laajan ja sankan supersankariuniversumin kahden kiinnostavimman hahmon joukossa. Wolverine ja Hämähäkkimies, siinä kaksi sankaria, joiden seikkailusta olen lukenut taukoamatta nyt 25 vuoden ajan.
Vai ovatko he sankareita? Ainakaan torjuessaan (super)rikollisuutta kumpikaan ei tunnu ajattelevan, meneekö toiminta ohjesääntöjen ja lain kirjaimen mukaan. Rikollisia surutta turpiin, ja siinä sivussa puoli New Yorkia mäsäksi. Hämähäkkimies jakaa oikeutta, ei lakia. Ehkä he kummatkin, etenkin Wolverine, mutta miksei myös Hämähäkkimies, ehkä he ovat sittenkin jonkinlaisia antisankareita. Sellainen vasta ihmisiä viehättääkin: oikeuden ottaminen omiin käsiin.
Kotini seinällä on jättijuliste supersankarisarjakuvan yhdestä klassisimmasta ruudusta: Hämähäkkimies pitelee Brooklynin sillalla sylissään Vihreän Menninkäisen juuri murhaamaa tyttöystäväänsä Gwen Stacya. Rakkaus, kateus, viha, kosto. Samaa tarinaa toistaa myös uusin Hämähäkkimies-elokuva.
Nykyäänhän hyvä lehtijuttu on sellainen, joka saa paljon klikkauksia ja hyvä biisi sellainen, jota katsotaan paljon Youtubesta. Ovatko Marvelin Hämähäkkimies-elokuvat hyviä?
Ne ovat aivan sikahyviä! Hämähäkkimiehestä on tehty tätä ennen 2000-luvulla jo neljä elokuvaa, ja ne ovat tahkonneet maailmanlaajuisesti yli kaksi ja puoli miljardia dollaria rahaa. Minä tykkään rahasta ja niin tykkäävät Marvel Studiosin ja sen omistavan Disneyn pomotkin. Ja nyt raha on johtanut kiistaan Finnkinon kanssa siitä, miten tämän elokuvan lipputulot tulisi jakaa. Siksi elokuvaa ei meinattu nähdä lainkaan Finnkinon elokuvateattereissa. Rahariita saatiin sovittua viime tingassa.
Hyvin tehty Marvelin supersankarielokuva on elokuvakokemus. Se on toimintaelokuvaa parhaimmillaan. Hahmot ja tarina ovat klassikoita, ja nyt ne on toteutettu uusimmalla tekniikalla. Mikä voisi mennä vikaan? Ehkä jonkun kyynikon mielestä paljonkin, mutta minä joka olin jo pari päivää ennen pressinäytöstä innokkaana kuunnellut tätä Ramonesin vanhaa Spider-Man –klassikkoa, minä itkin 3D-lasit päässäni monta kertaa liikutuksesta.
Supersankarigenren ja Hämähäkkimiehen tarinat tuntevalle elokuvan tapahtumat ovat täysin ennalta-arvattavia, mutta sillä ei ole merkitystä. Olennaista on, että kohtaukset on niin prikulleen taidokkaasti tehty, että katsojasta tuntuu kuin katsoisi klassista sarjakuvaa, ainoastaan oikeiden näyttelijöiden esittämänä.
The Amazing Spider-Man 2 ansaitsee viisi tähteä monesta syystä. Yksi niistä on elokuvan aiheuttama tunnetila. Hämähäkkimies on niin kaunissieluinen ihminen, että leffan jälkeen sitä itsekin haluaa lähteä kaupungille, jos ei nyt oikeutta jakamaan, niin ainakin tekemään hyviä tekoja.
Hämähäkkimies, Marvel, oman käden oikeus, Ramones, sarjakuvat, Spider-Man, supersankarit, Wolverine