Kolumnisarjassa Sylvin tekijät tunnustavat isompia ja pienempiä pahoja tekojaan ja ajatuksiaan.
Uhkaukset, alatyyliset rienaukset tai väkivallan uhalla vihjailut ovat vastenmielinen ilmiö niin sähköpostilaatikossa, nimettömänä keskustelupalstalla kuin päin naamaakin heitettynä. Niistä on päästävä eroon. Vihapuheen, alatyylisen älämölön ja ala-arvoisen paskanheiton hyväksyminen johtaa pahimmillaan pelon ilmapiiriin ja sitä kautta demokraattisen yhteiskunnan rapautumiseen.
Mutta älkää tänne katsoko, kun alatte niitä kitkeä.
Vihapuheesta on puhuttu viime aikoina paljon. En sentään itse ole syyllistynyt ”etnisen vihan, ulkomaalaisvastaisuuden, antisemitismin tai muun suvaitsemattomuuteen pohjautuvan vihapuheen edistämiseen tai oikeuttamiseen.” Itse asiassa vihaan tällaiseen syyllistyvää jengiä, ja haluaisin lyödä sitä lapiolla naamaan.
Ylikovaan sanankäyttöön koen kuitenkin itse monesti syyllistyneeni.
Tuli tässä mieleeni, että miksiköhän niin usein nähdään vain toisten aggressio? Miksi kukaan ei nosta omaa kättään ja sano että minähän se olen kuulkaas ihan täysi munapää?
No minä olen.
1. Julkinen uhkailu
Olen ammattitoimittaja ja tiedän, että teksteissä on useimmiten syytä säilyttää tietty viileys, tasapainoisuus ja pyrkimys objektiivisuuteen. Alatyyliä tulee välttää. Olen kuitenkin joskus kokenut, että toimittajanroolin rajat ovat liian ahtaat kertomaan siitä mistä haluan kertoa. Olen ajatellut, että ihmisyyteni ja ilmaisunvapauteni eivät typisty toimittajuuteen.
Tunnetuin esimerkki julkisesta uhkailusta liittyy loppuvuonna 2011 tapahtuneen irtisanomiseni jäkimaininkeihin. Otin yt-neuvottelujen päätteeksi tulleet potkut niin suunnattoman raskaasti, että nimittelin irtisanomistilanteessa esimiehiäni alatyyliin. Mainitsinpa yhdelle naispuoliselle esimiehelleni jopa, kyllä vain, ”tietäväni missä asut.”
Kirjoitin vimmaisen blogiavautumisen, jossa kerroin kaiken tämän ja paljon enemmänkin. Olin niin suora kuin pystyin, jaoin lukijoiden kanssa alhaisimmatkin koston- ja murhanhimoni.
Pahaltahan tuo nyt jo lähes parin vuoden päästä tarkasteltuna näyttää. Ylitinkö rajoja joita ei olisi pitänyt? Omasta mielestäni kyllä. Tunnustanko sen? Kyllä. Olenko pahoillani? Tämä onkin jo vaikeampi kysymys. Mutta ei, en ole.
Olin niin kertakaikkisen pettynyt työpaikalla kokemiini asioihin, että katsoin väkivallalla fantasioivan kirjoitustyylini oikeutetuksi. Jos kirjoittamalla ja sanallisesti ei saa omana heikkouden hetkenään puolustautua (noh, hyökätä) tuhatkertaisesti vahvempaa instituutiota vastaan, niin miten sitten?
Mutta ei tässä vielä kaikki.
2. Yksityinen uhkailu
Itseäni vahvemman instituution uhkailu tuntuu siis vielä näin pitkän ajan päästäkin jollakin tapaa ymmärrettävältä. Pahempaa on se, että jossain vaiheessa elämääni olen ilmeisesti antanut itselleni jonkinlaisen henkisen luvan saada lähes täysin kontrolloimattomia raivokohtauksia. En työ- vaan yksityiselämässä.
Niitä on monenlaisia (vakuutan, fyysisiä ne eivät sentään ole). Olen huuutanut tv-jakelijoiden asiakaspalvelijoille, kun jokin odottamani jalkapallo-ottelu ei olekaan lähetyshäiriön vuoksi näkynyt. Olen haukkunut Sylvin entisen (kiistatta epävakaan ja heikkotasoisen) web-hotellin asiakaspalvelun tavalla jota en yksinkertaisesti kehtaa toistaa ja jota kuvottaa ajatella.
Tullaan alkukantaisen raivon, pettymyksenhallinnan ja yhteiskunnassa toimimisen pelisääntöjen alueelle. Ei minulla ollut mitään oikeutta raivota mainitsemilleni ihmisille. Tiukka palaute on ok, uhkaukset ja alatyyli eivät. En voi puolustella näitä tekojani.
Mieleen tulee, miten perheväkivaltaan syyllistyvät miehet usein selittävät, että jokin päässä napsahti, enkä minä ”oikeasti” tällainen vaimoaan hakkaava mulkku ole. Se ei kelpaa selitykseksi, tietenkään.
Sellainen selitys on vastuun ulkoistamista jollekin mystiselle voimalle. Se on Sielunvihollisen tai vesijohtoveteen laitettujen kemikaalien syyttämistä. Jokaisella ”joskus hiukan napsahtaa”, mutta suurin osa ihmisistä, miehistäkin, osaa onneksi kontrolloida napsahduksensa. Ei, syy on yksin minun. Olen pahoillani.
Vielä tätäkin pahempaa on se, miten olen käyttäytynyt lähimmäisiäni kohtaan. Jokainen kanssani hiukankin pitempään seurustellut muistaa raivokohtausteni intensiteetin.
Muutama vuosi sitten erosin silloisesta parisuhteestani. Suhde oli alkanut hyvin mutta ajautunut pian ongelmiin. Syytin niistä tyttöystävääni, vain ja ainoastaan häntä.
Vainosin häntä eron jälkeen kuukausien ajan puhelinsoitoilla, tekstiviestein ja sähköpostein. Haukuin, painostin, nimittelin, vihjailin itsetuholla. En lopettanut ennen kuin poliisista soitettiin. En lopettanut sen jälkeenkään.
Nyt, nykyisestä onnellisesta parisuhteestani katsoen tuo kaikki vaikuttaa epätodelliselta. En ymmärrä miksi raivosin. Silti se olin minä. Minä, eikä kukaan muu.
Pidän itseäni heikompien oikeuksia puolustavana vihervasemmistolaisena feministinä. Ja olenkin.
Sen lisäksi olen raivohullu.
Olen käynyt terapiassa vuosien ajan. Hahmotan joitakin syitä käytökseeni, muttei niillä tavallaan niin väliä edes ole. Väärin on väärin.
Olen pahoillani.