Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena 2014
287 s.
Asiallista kauhua
Kauhu on tyylilaji, joka vaatii paljon. Lukijan on päästävä tekstin välittämään tunnetilaan sisälle, jotta kirja onnistuisi kauhistuttamaan. Sisälle pääsee helpommin, mikäli tekstissä on jotain samaistumispintaa. Siksi hyvässä kauhussa tarjotaan usein arkisia ympyröitä.
Mia Vänskän uusin teos Valkoinen aura tekee juuri näin. Romaanin miljöö ja tunnelmat ovat sopivan arkisia. Kirja kertoo sairaanhoitajaksi opiskelevasta Iinasta, jolle koulun alettua alkaa tapahtua lajityypin stereotypioiden mukaisesti kummia: tarinat asuntolan seitsemännessä kerroksessa asuneesta murhatusta Elisestä pelottavat, ja unen ja todellisuuden rajamailla liikkuvat yliluonnolliset kokemukset siivittävät tarinan tehokkaasti liikkeelle jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien.
Kerronta on nopeaa: kirja on jaettu lyhyihin, muutaman sivun mittaisiin lukuihin. Ratkaisu on toimiva, elokuvamainen. Vänskällä on selkeästi kyky kuvata tapahtumat niin, että lukija näkee ne kuvina. Elokuvamainen vaikutelma palvelee myös tyylilajia. Kirjan tunnelmat tuovat jonkin verran mieleen Dario Argenton Suspirian. Molemmat teokset sijoittuvat asuntoloihin, joissa jylläävät yliluonnolliset voimat.
Valkoinen aura olisi helppo kuvitella kuvaruudulle, sillä yllämainittujen stereotypioiden lisäksi se sisältää lyhteellisen muitakin kauhuleffoille ominaisia yksityiskohtia: pitkä, tyhjä käytävä, jossa tuntuu vaanivan vaara, pelottavaa tunnelmaa huokuva allasosasto sekä vanha rouva, jolla on meedion kykyjä, jäävät ainakin mieleen kauhulle tyypillisinä ratkaisuina.
Stereotypiat eivät kuitenkaan haittaa, päinvastoin. Vänskä on selvästi velkaa Stephen Kingille, johon viitataan teoksen alkupuolella lyhyesti. Myös Kingillä on taito ladata arkipäiväiset ympyrät ja tilanteet kauhistuttaviksi. Valkoisen auran takakannen teksti ”Mitä olisit valmis tekemään saadaksesi kuolleen rakkaasi takaisin?” kuljettaa ajatukseni Kingin klassikkoon Uinu, uinu lemmikkini.
Vänskä on luonut teokseen mallikkaan henkilögallerian, joka jää kuitenkin hieman ohueksi tai vieraaksi päähenkilöä Iinaa lukuun ottamatta. Kostoa janoava, Iinalle yliluonnollisia viestejä lähettävä Elise, poikaystäväkandidaatti Valtteri, parisuhdekuvioissaan rimpuileva Iinan paras ystävä Linda tai luontaishoitoihin uskova opiskelukaveri Moonika eivät sinällään ole hahmoina ohuita, mutta kerronta kuljettaa tarinaa eteenpäin niin nopeasti, että Iinaa lukuun ottamatta en kokenut ehtineeni tutustua hahmoihin juuri lainkaan.
Motiivit, halut ja päämäärät jäävät etenkin kummittelevan Elisen kohdalla jotenkin hankaliksi. Kerronnan hidastaminen olisi voinut tehdä useamman hahmon helpommin tutustuttavaksi. Nopea kerronta saa myös osan tapahtumista tuntumaan tarkoituksettoman äkkinäisiltä: Iinan yliluonnolliset kyvyt tulevat esiin turhan yllättäen ja loppua kohden vauhti on niin hurjaa, ettei kaikkiin tapahtumiin ehdi juuri syventyä.
Valkoinen aura on nopeasta tahdistaan huolimatta sujuvaa kotimaista kauhua, josta kauhunystävä saa riittävästi irti kesän pimenevinä iltoina.