Tekijä: Renee Franklin

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kiinassa monta kertaa asunut ystäväni oli kehunut Kalasataman lähellä Teurastamon tiloissa toimivaa HO’s Foodia ja mainostanut etenkin sitä, että sieltä saisi vegaanista hot pottia. Hot pot -annokseen kuuluu lämpölevyllä kiehuva makuliemi, jossa aterioija kypsentää erilaisia aineksia, joita sitten dipataan kastikkeisiin. Olin syönyt tämäntyylistä ruokaa vain kerran aiemmin, ja odotin kokemusta innolla.

Minun oli tarkoitus käydä HO’s Foodissa jo lokakuussa niin & näin -tovereideni kanssa, mutta sairastuin. Sain kuulla paljon kehuja paikan ruuasta, ja intoni sen kuin kasvoi. Otin vahingon takaisin tammikuussa Tieteen päivien aikana, kun pääsimme aterioimaan porukalla.

Meidät otettiin vastaan iloisesti ja ystävällisesti, ja lievistä kielivaikeuksista huolimatta kommunikaatio sujui, sillä yritystä ja inhimillistä lämpöä ei puuttunut. Annosten vegaanisuuden tarkistaminenkin onnistui mainiosti.

Päätimme ystäväni kanssa jakaa vegaanisen hot pot-annoksen ja tilata alkuun erilaisia dim sumeja, usein höyrytettyjä tai uppopaistettuja pieniä ruoka-annoksia. Keskityimme erilaisiin mykyihin eli raviolia muistuttaviin taikinakääröihin (englantilaiseen nimeen dumpling törmännee nykyään valitettavasti useammin). Tilasimme höyrytettyjä vihannesnyyttejä ja pinaattikääröjä sekä uppopaistettuja tofutyynyjä ja maissitofunyyttejä. Viimeksi mainitut olivat tajuttoman hyviä, ja kaikki joka tapauksessa hyviä. Olin maistanut dim sumeja vain kerran tai pari aikaisemmin, mutta nyt sain ensimmäisen kerran oikeasti hyviä.

Hot pot oli kuitenkin illan sankari. Tummassa kiehuvassa liemessä oli tofua ja vihanneksia, ja saimme keitellä sen joukossa kaikenlaista sienistä tofuun, kaalista yubaan eli eräänlaiseen tofulehtitaikinaan, joka on kerätty soijamaidon keittämisessä syntyvistä kalvoista. Dippikastikkeita oli useita, mutta parhaiten jäi mieleen seesamisiementahna, joka oli niin hyvää, että minua itketti. Itkettää nytkin.

Lie sanomattakin selvää, että tämä oli yksi elämäni parhaista ravintolakokemuksista. Aivan käsittämätöntä, että näin hyvää kiinalaista vegaaniruokaa on tarjolla. Menkää nyt helsinkiläiset tuonne syömään niin usein kuin voitte, että tämä nerokkuus menestyy ja säilyy!

HO’s Food
Työpajankatu 2a R 1d
Teurastamo
Helsinki

Kotisivut

Facebookissa

dim sum, Helsinki, HO´s Food, hot pot, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, kiinalainen ruoka

Dokumentti elää, voi hyvin ja saa uusia muotoja. Dox@net-hankkeessa Yle vie tuoreita lyhytdokumentteja nettiin. 

Yle, SES ja AVEK käynnistivät syksyllä 2013 dokumenttihankkeen, johon hakivat rohkeita ja provosoivia lyhytdokumentteja. Dox@netin tavoite näyttää onnistuneen. Hakemuksia hankkeeseen tuli 73. Niistä valittiin viisi, joiden joukossa on niin valistushenkistä naisen anatomia -animaatiota, Suomi Areenan kuokkavierasvideota kuin Mannerheimit-sarjaa.

Valitut viisi kokonaisuutta esitetään Yle Areenassa 2. helmikuuta alkaen. Hankkeen taustatoimijoiden peräänkuuluttama rohkeus näkyy niin aihevalinnoissa kuin dokumenttien muodossakin.

Seksillä klikkauksia

Yhden viidestä kokonaisuudesta on tuottanut Pohjola-filmi, jonka toimitusjohtaja Elina Pohjola sai yhteydenoton viideltä ohjaajalta. He ehdottivat aiheeksi klikkaussotaa, jossa ”kaikki keinot ovat sallittuja”.

Jokainen viidestä ohjaajasta on tehnyt dokumentin valitsemastaan aiheesta ja laittanut budjetistaan 100 euroa sivuun. Se, kenen dokumenttia Yle Areenassa klikataan eniten, voittaa ohjaajien keskinäisen 500 euron potin. Sekä tietenkin kunniaa.

Ohjaaja Reetta Aalto ei alkujaan ollut kovin innoissaan klikkaussota-ideasta.

”En ollut siinä tapaamisessa, jossa aihe sovittiin. Mietin jopa, että voiko tästä perääntyä.”

Aalto ei kuitenkaan perääntynyt vaan toteutti idean, joka oli muhinut hänen päässään jo kymmenisen vuotta. Hän ohjasi animaatiodokumentin Pillua aloittelijoille. Se on 1970-luvun valistuselokuvien hengessä etenevä kuvaus naisen sukupuolielimistä.

”Naisen sukupuolisuutta käsitellään usein lisääntymisen kautta. Ehkäisy ja taudit ja niin edelleen”, Aalto sanoo.

Pillua aloittelijoille -dokumentin keskiössä on nautinto. Jan Anderssonin suunnittelemat, anatomialtaan aidot hahmot tutustuttavat muun muassa klitorikseen ja tarjoavat konkreettisia neuvoja naisen nautintoon. Riemukkaan videon toivoisi löytävän tiensä yläasteen terveystiedon tunneille.

Klikkaussodassa animaatiota vastassa ovat Iris Olssonin Sotasuunnitelma, Salla Sorrin Tourette-karaoke, Wille Hyvösen Meemini sekä Markus Kåhren Valtaoja paljastaa.

Netti alustana

Pillua aloittelijoille on Aallon ensimmäinen suoraan nettiin tekemä dokumentti. Alusta asetti dokumentin tekemiselle reunaehtoja.

”Dokumenttia ei välttämättä katsota suurelta ruudulta, joten sen pitäisi olla selkeä. Kerrontaa ei voi rakentaa yhtä hienovaraiseksi.”

Dox@net-dokumentteja ei kuitenkaan tehty erityisen nopeasti tai löysin rantein. Marika Väisänen tarvitsi omaan dokumenttiinsa Karsinasta kauppaan raskasta kalustoa. Eläintuotannosta kertovaa elokuvaa kuvattiin välillä pimeissä ja ahtaissa oloissa, joissa teknologialta vaadittiin paljon. Välillä kameran kanssa oli ahtauduttava samaan karsinaan 200-kiloisen emakon kanssa.

Jos kuvausprosessissa oli haasteensa, erityinen on myös elokuvan rakenne.

”Karsinasta kauppaan on interaktiivinen dokumenttielokuva, jossa katsoja omilla valinnoillaan rakentaa kokonaisuuden”, Väisänen kertoo.

Kanojen ja possujen elinkaaren niin tehotuotanto- kuin luomutiloillakin näyttävä dokumentti kestää katsojan valinnoista riippuen 5–30 minuuttia. Näkökulma on eläinten, mutta ohjaajan mukaan näiden tarina kerrotaan ”romantisoimatta ja dramatisoimatta”.

Uusi dokkariyleisö?

Dox@netin elokuvia ladataan Yle Areenaan viiden viikon ajan, teema kerrallaan. Klikkaussodan jälkeen nähdään Karsinasta kauppaan, sitten vuorossa on Susanna Kuparisen työryhmän tekemä Porttikielto Poriin, raportti Suomi Areenan kutsuvieraskinkereistä. Dox@netin viikolla neljä Arthur Franckin ohjaama Jante Redux käsittelee suomenruotsalaista ankkalammikkoa, ja viimeisenä ensiesityksensä saa Katja Lautamatin Mannerheimit-sarja, joka esittelee viisi erilaista näkemystä marsalkasta.

Esitysareena, dokumenttien muoto ja mitta sekä niiden raflaavat aiheet pistävät miettimään, haetaanko tässä erityisesti nuorta yleisöä. SES:n tuotantoneuvoja Elina Kivihalme ei myönnä eikä kiellä.

”Mutta kyllä minulla menee kylmät väreet, kun näkee nuoren ihmisen ratikassa kuulokkeet korvilla katsomassa dokumenttia.”

yle.fi/aihe/doxnet
Klikkaussota Yle Areenassa 2. helmikuuta alkaen.
Karsinasta kauppaan Yle Areenassa 9. helmikuuta alkaen.

Arthur Franck, AVEK, Dox@net, Elina Kivihalme, Iris Olsson, Jante Redux, Karsinasta kauppaan, Katja Lautamatti, Klikkaussota, Mannerheimit, Marika Väisänen, Markus Kåhre, Pillua aloittelijoille, Porttikielto Poriin, Reetta Aalto, Salla Sorri, SES, Susanna Kuparinen, Wille Hytönen, Yle

(The Theory of Everything, Britannia 2014)
O: James Marsh
N: Eddie Redmayne, Felicity Jones, Harry Lloyd, David Thewlis
K7
Ensi-ilta 6.2.2015

  

Kaiken teoria on malliesimerkki draamaelokuvasta, jolla voitetaan Oscareita.

1960-luvun Cambridgessa nuori Stephen Hawking vielä arpoo väitöskirjansa aihetta. Eräissä opiskelijabileissä hän juttelee koko illan kirjallisuudenopiskelija Janen kanssa. Ujostelu johtaa lopulta romanssiin ja avioliittoon siitäkin huolimatta, että Stephenillä todetaan seurustelun alkuaikoina tahdonalaiset lihakset rappeuttava motoneuronitauti.

Me kaikki tiedämme, että kahden vuoden elinaikaodote ei suinkaan pitänyt astrofyysikko Stephen Hawkingin kohdalla paikkansa. Hän täytti tämän vuoden tammikuussa 73 vuotta. Hawking on uhmannut kaikkia sairautensa seurausten todennäköisyyksiä ja jatkaa edelleen vaikuttamista yliopistomaailmassa.

Kaiken teoria -elokuvalla on harhaanjohtava nimi. Sen olettaisi kertovan Hawkingin urasta yliopistomaailmassa ja ilmiömäisestä kyvystä popularisoida vaikeita asioita kansankielelle. Sen sijaan Kaiken teoria kertoo Janen ja Stephenin liiton ja perheen tarinan. Mukana ovat tietysti uran käännekohdat, mutta ne palvelevat vain taustatarinana pariskunnan tunteiden ilmaisun ollessa etusijalla. Painotus on ymmärrettävä, jos tietää elokuvan perustuvan Jane Wilde Hawkingin omaelämäkertaan.

Muuta sisältöä kaipaavalle on pettymys huomata jo alussa, että ohjaaja James Marshilla ei ole aikomustakaan avata Hawkingin ajattelua edes pinnallisesti. Hawkingin poikkeuksellista älykkyyttä alleviivataan nopealla matemaattisten ongelmien ratkaisulla, mutta ongelmia ei näytetä. Kerrotaan vain, että ne ovat muille liian vaikeita. Kun Hawking saa kaksi käänteentekevää oivallustaan, havainnollistetaan niitä päälleliimatusti piirtelemällä liidulla ympyröitä ja piste (kahdesti), sekä viettämällä aikaa takan lämpösäteilyn äärellä.

Elokuvan yltiösentimentaalisuus ja uhrautuva romanttisuus saa tukea perinteiseltä elokuvamusiikilta ja kohtauksista, joissa ei ole mitään uutta tai omaperäistä. Janen ja Stephenin romanssilla on toki erityispiirteenään julma motoneuronitauti, mutta muuten hyvin monet tapahtumat ovat aivan tavanomaisia avioliittodraamalle.

Tylsä ja konventionaalinen elokuva ei suinkaan ole näyttelijöidensä vika. Eddie Redmayne tekee huikean luonneroolin, eikä Felicity Jones jää kauas ihan aidon oloisesta ihmisestä. Game of Thronesin blondina Viserys Targaryenina nähty tummakutrinen Harry Lloyd ilahduttaa sivuroolissa Stephenin bestiksenä.

Eddie Redmayne, James Marsh, Kaiken teoria, Oscarit, Stephen Hawking

Sylvin toimittaja suivaantui Nelosen uudesta äitejä vastakkain asettelevasta viihdesarjasta. Viihtyminen jäi kokematta ja käteen jäi vain hämmentynyt olo siitä, mistä sarjan arvomaailma kumpuaa.

Jos jotain tältä sarjalta odotin niin draamaa. Livin uutuusrealityn Äitien sodan avausjakso tuotti kuitenkin karvaan pettymyksen.

Ensimmäisessä jaksossa esiintyi joukko lähinnä Seiska-lehdessä edustaneita julkkiksia. Toistensa äitiyttä kommentoivat missi ja reality-julkkis Suvi Pitkänen, juontaja-bloggaaja ja viidakon tähtönen Katri Sorsa ja Seiskan tähtityttö Jannina Morkos. Henkilöiden julkisuusarvon jouduin googlaamaan. Ketään näistä en Pitkästä lukuun ottamatta kadulla  tunnistaisi. Ohjelma vaikuttaa ensimmäisen jakson perusteella yhtä turhalta kuin siinä esiintyvät julkkiksetkin.

Ohjelman konsepti on lyhyesti tämä: äidit seuraavat toistensa arkea videolta ja käyvät vakoilemassa toistensa kotia. Viikon päätteeksi he pisteyttävät toistensa kodin ja kasvatustaidot. Eniten pisteitä saanut äiti voittaa Viikon äiti -tittelin.

Sarja koettelee feministin sietokykyä. Jo lähtökohtaisesti on järjetöntä kilpailla siitä, kenen kasvatusmetodit ovat ”parhaimmat”. Ja miksi juuri äidit? Niitä kasvatusnäkemyksiä kun riittää pilvin pimein niin miehillä kuin naisillakin. Ohjelman nimi onkin vähintään kyseenalainen. Miksi äitien välillä pitäisi vallita ”sota”, vaikka he olisivatkin kasvatusasioista eri mieltä? Miksi juuri naisten tulisi näissä lapsiin ja kotiin liittyvissä asioissa ”sotia”? Kodin siisteyden tai sisustuksen pisteytys on käsittämätön – miten ihmeessä ne voivat olla kriteerejä hyvässä vanhemmuudessa. Ja tämän ajattelutavan mukaan ilmeisesti juuri äidin vastuulla on kodinhoito?

Ennakkomainonta ja ohjelman nimi lupailevat dramaattisia toisistaan eroavia kasvatusnäkemyksiä ja niiden kiihkeää puolustamista, mutta vastakkaisuuksia ei varsinaisesti löydy. Alussa itseään lapsentahtiseksi hippivanhemmaksi mainostava Katri Sorsakin kääntyy lopussa idealisoimaan Suvi Pitkästä, joka tekee kahta työtä ja rahtaa 2-vuotiasta lastaan joka ilta kuntokeskuksen lapsiparkkiin pitkän päiväkotipäivän jälkeen. Se siitä Sorsan lapsentahtisuuden ihanteesta.

Olisin kaivannut mukaan jonkun oikeasti äitiydelleen omistautuneen kestovaippailijan, kantoliinailijan tai taaperoimettäjän, niin että erilaiset näkemykset olisivat törmänneet. Mutta ehkä turhien julkkisten joukosta ei sellaisia löytynyt?

Onneksi avausjaksossakin sentään vähän paheksutaan. Joukon ainoan yksinhuoltajan Jannina Morkosin asuminen epätrendikkäässä luuserilähiössä (Vantaan Hakunila) aiheuttaa arvostelua. Kaksi muuta pintaliitojulkkista nyrpistelevät nenäänsä ja toteavat, etteivät voisi ikinä asua kyseisellä alueella. Lapsi kun on ”vanhemman armoilla” eli siis heidän mielestään kärsii seudulla asumisesta. Tietysti yksinhuoltaja saa lopulta myös vähiten pisteitä, kun kodista puuttuvat ne ”rakkautta huokuvat” parisuhdepotretit.

Pitkänen myös muisti kommentoida äitinä saamaansa arvostelua sillä iänikuisella ”nainen on naiselle susi” -hokemalla. Olisiko jo aika luopua tästä älyttömyydestä? Vai pyritäänkö ohjelmassa juuri vahvistamaan tätä kuuluisaa naisen synnynnäistä epälojaalisuutta? Vai mikä ohjelman funktio olikaan? Tuoda turhia julkkiksia jälleen iltapäivälehtien sivuille?

Sarjan sanoma ei ihan ensimmäisen jakson perusteella avautunut. On todella vaikea käsittää, miten tällaista ”äiti on kodin hengetär” -ajatusmaailmaa tukevaa ohjelmaa voidaan tehdä vielä vuonna 2015 Suomessa.

Kuva: Nelonen Media 

Äitien sota, Feminismi, Jannina Morkos, Katri Sorsa, lapset arvostelu, nainen on naiselle susi, Suvi Pitkänen, TV, vanhemmuus

(Jupiter Ascending, USA 2015)
O: Lana ja Andy Wachowski
N: Mila Kunis, Channing Tatum, Sean Bean, Eddie Redmayne, Douglas Booth, Gugu Mbatha-Raw
K12
Ensi-ilta 6.2.2015

  

Wachowskin sisarukset eivät edelleenkään osaa ohjata näyttelijöitään.

Oikeastaan harmittaa, että Wachowskin sisarusten koko uraa tulee aina määrittämään 16 vuotta sitten tehty Matrix. Sen jälkeen Wachowskit ovat yrittäneet toistaa menestysreseptiään ja pyrkineet luomaan valkokankaalle kokonaisia uusia maailmoja sisäisine lainalaisuuksineen. Visuaalisesti homma onkin toiminut, mutta kaikki muu on tökkinyt. Wachowskeilta puuttuu tarinan kerronnan ja henkilöohjauksen arvokas taito, mikä kävi erityisesti ilmi David Mitchellin romaaniin perustuvassa Pilvikartastossa (2012).

Kolmen vuoden takaisesta hajanaisesta filmatisoinnista ei ole opittu oikeastaan mitään. Nouseva Jupiter kyllä näyttää todella hyvältä pieniä yksityiskohtiaan myöten, mutta henkilöt, joiden tarinaa kerrotaan, jäävät etäisiksi ja pinnallisuudessaan koomisiksi hahmoiksi. Etenkin Mila Kunisin ja Channing Tatumin väliset kohtaukset muistuttavat läpilukuharjoituksia, eivät kameran edessä tehtyjä nappisuorituksia.

Tarinan tasolla liikutaan sangen tutuissa tieteiselokuvien suurissa linjoissa. Maapallo on vain yksi maailma monien joukossa, ja meitä ihmisiä on kasvatettu viimeiset 100 000 vuotta eliittihumanoidien markkinataloutta varten. Ihmisistä saadaan nimittäin koko maailmankaikkeuden arvokkainta nuoruuden eliksiiriä. Ennenaikainen sadonkorjuu lähestyy, sillä humanoidikuninkaallisten kolme perillistä ovat sangen riitaisia ja isoveli Balem (Eddie Redmayne) aikoo pistää Maan lihat rahoiksi.

Asiassa on vain yksi mutta: Maan päällä asuu Balemin kuolleen äidin täydellinen inkarnaatio Jupiter Jones (Kunis). Raharikkaiden vessoja siivoava Jupiter joutuu melkoiseen pyöritykseen, kun intergalaktinen, geneettisesti rakennettu ihmissusi ja palkkasoturi Caine Wise (Tatum) pelastaa hänet ensimmäiseltä murhayritykseltä.

Pyöritystä riittääkin. Paljon. Toimintakohtaukset alkavat toistaa itseään heti ensimmäisen, Chicagon ilmatilassa toteutetun takaa-ajon jälkeen. Ne rytmittävät Nousevaa Jupiteria kaavamaisesti, mutta amatöörimaisten dialogiosuuksien aikana niitä melkein kaipaa. Jos niille vain keksittäisiin jokin järkevä tarkoitus.

Tammi- ja helmikuu tunnetaan Yhdysvalloissa elokuvateattereissa elokuvien hautuumaa -kuukausina. Silloin ensi-iltaan tulee lähinnä toiminta- ja seikkailuelokuvia, jotka on esitettävä, mutta jotka tulevat katsojien ennakkopalautteen perusteella floppaamaan isosti. Nouseva Jupiter oli alunperin aikataulutettu ensi-iltaan viime kesänä, mutta siirrettiin viime tingassa seitsemän kuukautta eteenpäin – virallisenä syynä efektien viimeistely.

Samalla leffaa kuitenkin trimmattiin rakenteeltaan uuteen uskoon ja tarinan painotuspisteitä muutettiin. Hätäleikkaaminen näkyy monessa kohdassa: kerronnan epäloogisena ja psykologisesti epäuskottavana etenemisenä. Joidenkin huolella mukaan tuotujen sivuhenkilöiden yllättävänä katoamisena. Hahmojen taustatarinan pohjustamisena ja sen jälkeen täydellisenä unohtamisena. Jupiterin ja Cainen rakkaustarinan tökkivyydessä. Loistavan Sean Beanin taitojen hukkaan heittämisenä.

Nouseva Jupiter epäilemättä löytää kuitenkin yleisönsä juuri siksi, että ennakkohuhut ovat sen jo tuominneet. Jos teini-ikäinen ei ole nähnyt elämässään yhtään tieteiselokuvaa mutta on seikkailujen ystävä, Caine Wisen ilmasurffailun mahdollistavat painovoimabuutsit varmasti jaksavat viihdyttää ainakin puolen tunnin verran. Lopun ajasta voi käyttää geneettisesti manipuloitujen ihmiseläinten tunnistamiseen ja Terry Gilliamin cameon bongailuun.

Channing Tatum, Eddie Redmayne, Mila Kunis, Nouseva Jupiter, Wachowskin sisarukset

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen valittanut pitkään siitä, että Tampereen rautatieasemalta ei saa vegaanista junaevästä, eikä oikein sen liepeiltäkään. Tilanne parantui jonkin verran, kun sain tietää Aamuruskon vegaanisesta tarjonnasta, Forget-Me-Not aukesi ja muistin taas Taco Housen vuosien takaa.

Toki kaupasta voi aina ostaa evästä, ja on noilla tienoilla salaattipaikkoja. Olen kuitenkin voileipämies. Kunnon eväs juna- tai automatkalle on voikkari. Äiti, saako jo syödä voileivän? Söin jo. Syön aina heti.

Etsin kiireisenä ja turhautuneena kahvilaa, josta saisin soijalatten mukaani, ja asemakahvilan myyjä neuvoi lopulta Hella ja Huone Deliin. Soijalattea löytyikin. Olin aikanaan Delin auetessa kysynyt tilauksesta tehtävistä voileivistä, mutta silloin kaikki leivät tehtiin muualla eikä säätäminen onnistunut. Kysyin nyt silti varmuuden vuoksi. Yllätyksekseni sain kuulla, että vegaanisia leipiä on joskus valmiina tiskilläkin. Nyt ei ollut, mutta minulle tehtiin sellainen tilauksesta.

Otin puolikkaan leivän, sellaisen ison sämpylän kokoisen palan rapeakuorista tummaa maalaisleipää. Tavallisesti levitteeksi olisi ollut oliivitapenadea, mutta se oli päässyt loppumaan. Sen sijaan leipä kostutettiin oliiviöljyllä. Erityisesti pitää mainita se, että oliiviöljy imeytyi hyvin leipään eikä valunut lainkaan take-away-pussin paperiin, joten voileivän pystyi syömään siististi junassa. Väliin tuli salaattia, tuoretta kurkkua, pulikuivattua tomaattia sekä paistettua kesäkurpitsaa ja munakoisoa.

Proteiinia leivässä ei siten juuri ollut, mutta ei aina tarvitsekaan. Leivän voimalla selvisi reissusta vallan mukavasti, etenkin kun laukussa sattui olemaan läheisestä Runsaudensarvesta ostettu vegaaninen ”snickers”-patukka.

Hella ja Huone Deli
Rautatienkatu 27
(Rautatieaseman uuden tunnelin vieressä)
Tampere

ma–pe 6.30–20
la 10–18
su suljettu

Kotisivut

Facebook

Hella ja Huone Deli, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Kansallisoopperan Don Quijote on klassikoiden aatelia. Esitys on visuaalisesti häkellyttävä ja kokonaisvaltainen elämys täynnä kauniita ja lumoavia yksityiskohtia.

  

Maailmankuulun ranskalaiskoreografin Patrice Bartin Don Quijote -koreografiaa on esitetty Kansallisbaletissa vuodesta 1995 lähtien. Balettina Don Quijotea on tanssittu jo vuodesta 1869 lähtien, jolloin sen ensimmäisen koreografian loi Marius Petipa ja esityspaikkana toimi legendaarinen Bolshoi-teatteri Moskovassa, Venäjällä. On kyse todellisesta klassikosta, jonka itse näen vasta nyt ensimmäistä kertaa. Baletti perustuu Miguel de Cervantesin romaaniin Don Quijote,
joka on julkaistu alunperin vuonna 1605.

Baletin tapahtumat saavat alkunsa kastilialaisesta kylästä jossa ihastuttavaa Kitri-neitoa ( 24.1. näytöksessä Eun-Ji Ha) ollaan naittamassa Camacholle (24.1. näytöksessä Wilfried Jacobs) vaikka tyttö onkin oikeasti rakastunut köyhään Basilioon. (24.1. näytöksessä Frans Valkama) Paikalle saapuvat kuitenkin Don Quijote ( 24.1.näytöksessä Ville Mäki) ja hänen apurinsa Sancho Panza ( 24.1. näytöksessä Ilja Bolotov).

Henkisesti epävakaa Don Quijote elää enemmän ihailemiensa ritariromaanien maailmassa kuin oikeassa todellisuudessa ja luuleekin Kitriä palvomakseen myyttiseksi Dulcineaksi. Cervantesin romaanissa Dulcinean todellinen olemassaolo jää osittain hämärän peittoon, joten ei liene hämmästyttävää, että Don Quijote tahtoo pelastaa tämän vihdoin ruumillisen muodon saavan rakkautensa kohteen. Alkaa siis huima seikkailu, jossa riittää vauhtia, taikaa ja traagisiakin sävyjä.

Don Quijotessa on kaksi väliaikaa ja kolme näytöstä. Jokainen näytös on hieman erilainen tunnelmaltaan ja musiikiltaan. Ensimmäinen on hyvin värikylläinen ja täynnä espanjalaistunnelmaista tanssia kun taas toinen ja kolmes osa sisältävät ensimmäistä enemmän taidokkaita yksilösuoristuksia ja muutenkin klassisempaa balettia. Itse nautin etenkin toisen ja kolmannen näytöksen tummasävyisemmästä ja unenomaisemmasta tunnelmasta.

Myös Don Quijoten todellisuudentajun häilyntää on hienosti kuvattu toisessa näytöksessä, jossa Don Quijote joutuu sekasortoisten tapahtumien johdosta niin sekavaan mielentilaan, että alkaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Onkin kiehtovaa vihdoin nähdä visualisoituna tämä sananlasku, jota olen kuullut niin usein käytettävän.

Kansallisbaletin esitys on visuaalisesti häkellyttävä ja kokonaisvaltainen elämys täynnä kauniita ja lumoavia
yksityiskohtia. Myös tanssijoiden lahjakkuus mykistyttää kerta toisensa jälkeen. Vaikka tanssijat ovatkin äärimmäisen taidokkaita ja heidän tanssinsa pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydelliseksi hiottua, ei baletti missään vaiheessa latistu heidän lahjojensa esittelyksi vaan säilyttää maagisen henkensä läpi kahden tunnin neljänkymmenen minuutin kestonsa.

Don Quijotesta voi nauttia monella eri tasolla: taidokkaana balettina, loisteliaana koreografiana, visuaalisesti ikimuistoisena kokonaisuutena ja jo vuosisatoja ihmisiä koskettaneena tarinana. Erityistä on myös se, ettei mikään näistä elementeistä dominoi toista, vaan ne muodostavat yhdessä harmonisen ja valloittavan kokonaisuuden. Baletin tarina koskettaa monin eri tavoin.

Koreografia Patrice Bart Musiikki Ludvig Minkus Musiikinjohto Aivo Välja Lavastus Ramón B. Ivars Puvut Ramón B. Ivars Valaistus John B. Read Koreografi, espanjalaiset tanssit José de Udaeta

Naamiointi Helena Lindgren

Seuraavat esitykset: 26.3, 27.3, 28.3, 8.4, 10.4

Bolshoi-teatteri, Don Quijote, Kansallisbaletti, Marius Petipa, Patrice Bart

Kuvat: Elisa Helenius ja Chotto Matte

Kalliossa juhlittiin maanantaina uuden teekuppilan avajaisia. Sylvi oli paikan päällä nauttimassa pannullisen.

Olo-huone second hand & lifestyle -myymälän yhteyteen on avautunut Chotto Matte -teekuppila. Avajaisissa maanantaina parveili nuoria lapsiperheitä ja trendikkään näköisiä kaveriporukoita. Kaksi nuorta miestä soitti kitaraa ja lauloi itse tekemiään kappaleita.

Viehättävässä kuppilassa on isot ikkunat, lasten leikkinurkkaus, kirjoja lainattavana, pöydillä kukkia sekä myytävänä paljon kaikenlaisia söpöjä koruja ja persoonallisia lahjatavaroita. Paikan omistaja, sympaattinen nuori nainen Anna Olaskari ehti hetkeksi istua samaan pöytään Sylvin toimittajan kanssa.

Olaskari tekee teesekoituksia suomalaisista villiyrteistä Pieni hetki –teemerkilleen, jolla on oma verkkokauppa. Toinen nuori nainen, Olo-huoneen omistaja, oli vain kaksi kuukautta aikaisemmin kysynyt Olaskarilta, haluaako hän avata Olo-huoneen yhteyteen oman teehuoneen. Olaskari suostui. Teekuppila oli helppo saada pystyyn valmiiseen tilaan.

Pieni hetki -merkillä oli avajaisissa myynnissä kahta omaa teelatuaan. Sen lisäksi teekuppilassa myytiin viittä lajia irtoteetä lasipurkeissa. Myynnissä olevat teelajit vaihtelevat kuulemma viikoittain.

”Olen itse asiassa enemmän kahvin ystävä”, Olaskari paljastaa. ”Juon kyllä joka ilta kotona kupillisen teetä.”

Olaskari innostui teestä Japanin matkallaan.

”Aina kun tilasin Japanissa teetä, työntekijä sanoi minulle ’chotto matte’ eli ’pieni hetki’. Tästä syntyi teemerkkini ja nyt teekuppilan nimi.”

Pannu yhdelle maksaa 5,50 euroa, ja siitä saa kaksi isoa kupillista teetä. Join itse pannullisen Bongalore Rose Chai –irtoteetä, jossa oli nimen mukaisesti ruusuinen tuoksu ja maku. Pannullisen jälkeen olin jo lähes teehumalassa.

Isommasta pannusta riittää teetä kuuteen pienempää kupilliseen, ja sen hinnaksi tulee 15 euroa. Pannukahvia saa kupin kolmella eurolla, ja cafe au lait -kuppi irtoaa kolmella ja puolella eurolla. Teekuppilasta saa myös pakurijuomia ja pähkinäiseen macadamiamaitoon tehtyä kaakaota.

”Olen itse viime kesänä poiminut metsästä yrtit, pakurit ja muut kasvit teetä varten. Chotto Matten inspiraatio on luonto”, kertoo luonnontuotealalta valmistunut Olaskari.

Kuppilassa voi herkutella esimerkiksi hillomunkilla, vegepiirakalla, tuhdilla raakakeksillä tai suklaalla. Avajaisissa oli myynnissä kahdella eurolla maistiaispaloja Green Streetin vadelmaisesta raakakakusta, mutta myöhemmin myyntiin on tulossa kunnon kakkupaloja.  Söin herkullisen raakakakkupalan. Tätä lisää!

Chotto Matte, Fleminginkatu 7. Avoinna ma–pe klo 11–18, la klo 12–17.

Chotto Matte 

Anna Olaskari, Choco Matte, Olo-huone

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia. 

Tunnen Sohoa kohtaan melkoista lukkarinrakkautta, joten älkää odottako tältä arviolta etäisen analyyttistä otetta sen enempää kuin Telakankaan kohdalla. Sohossa on kiva olla, joko päiväseltään kirjoittamassa tai illalla ystävien kanssa. Sen jälkeen, kun muutin pois Tampereelta, siitä on tullut minulle keskeinen välietappi. Rakas pikkuveljeni pitää siellä maailman nerokkainta Tidsmaskin-klubia.

Manukin mainitsi Sohon tamperelaiseksi lempibaarikseen arvioidessaan paikan vegaanicurryn vuonna 2011. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun Hyvässä kurkussa julkaistaan toinen arvio jostain paikasta. Edellisestä on aikaa, ja nyt on tapahtunut sen verran suuria, että oli pakko. Soho nimittäin uudisti listansa ja lisäsi sille talon omat falafelpyörykät ja falafelpurilaisen – vanha kunnon kasviscurrykin löytyy edelleen. Tampereen heikossa falafeltilanteessa tämä on melkoinen uutinen.

Sohon listalla on ollut jo pitkään hyvin kasvisruokia, ja vegaaniversio on tarjottu melkein jokaisesta. Riisuttuna versiona, ei mitään korvaavana, mutta kuitenkin. Edellisellä listalla oli valmispihvistä tehty purilainen ja peas ’n chips -annos, jossa oli valmishernepyöryköitä ja hummusta. Kyllähän niitäkin tuli syötyä, mutta varsinkin Kustaa III:n ja Ruby & Fellasin huumaavan kasvistarjonnan rinnalla ne alkoivat vaikuttaa aikansa eläneiltä.

Tapasin vanhan ystäväni lounaalla, ja tilasimme molemmat falafelannokset. Minä valitsin falafelit ranskalaisilla. Pyörykät olivat yksinkertaisesti parhaita ”ulkona syötyjä” falafeleja, joita olen Tampereella saanut. Niissä oli vahva rapea kuori ja mehevä sisus, jonka rakenne oli tarpeeksi rakeinen. Taikinassa oli paljon korianteria ja valkosipulia – mikä onkin mielestäni paras tapa maustaa falafelit. Olin aika onnellinen.

Nämä pärjäävät vertailussa Helsingin falafelboomin parhaimmistollekin, mutta pääkaupungissa saa toki monipuolisempia annoksia. Sohon annokseen kuuluu kupillinen talon omaa harissakastiketta ja iso läjä ranskanperunoita. Jokin toinen falafeleja tukeva kastike, vaikka sitruunainen tahini tai vihreä salsa, olisi täydentänyt sitä hyvin.

Maistoin myös ystävän falafelpurilaista, ja sekin oli herkullista. On kuitenkin ehkä pakko käydä testaamassa se itse, ihan vain varmuuden vuoksi.

Saattaa muuten olla, että Soho oli asialla kreivin aikaan. Tätä kirjoittaessani kiertää nimittäin huhuja, että Fafa’s etsisi tiloja Tampereelta. And so it begins.

Gastropub Soho Otavalankatu 10

Tampere

ma–pe 11–02
la 12–02
su 14–02
(Keittiö auki ainakin klo 23 saakka)

Kotisivut

Facebookissa

Gastropub, Gastropub Soho, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Soho, Tampere

22.6.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Sain ensimmäistä kertaa georgialaista ruokaa kaksitoista vuotta sitten Tartossa osallistuessani kansainväliseen konferenssiin. Olin pöllämystynyt ensinnäkin siitä, että vegaanista ruokaa sai listalta, ja toiseksi ruuan herkullisuudesta. Ihastuin ennen kaikkea badrizany –munakoisorulliin, joita väsäsin vuosien varrella monta kertaa muistinvaraisesti.

Maaliskuussa Kurviin avattiin georgialainen ravintola, ja uskolliset ruokakumppanini vinkkasivat minulle siitä heti. Pääsinkin ensimmäiselle vierailulle jo kesäkuussa työkokouksen jälkeen. Menimme syömään lounasaikana, millä ei ollut sinänsä merkitystä, sillä Georgian Housessa lista ja hinnat olivat ainakin silloin samat läpi päivän. En usko, että tällä linjalla voi pitkään toimia, vaan jonkinlainen lounas heidän on lanseerattava jossain vaiheessa. Lounaskilpailu on niin kovaa. Toisaalta: pikkuannoksiin perustuva ruokalista toimii sellaisenaan hyvin lounasseurueille, etenkin jos kaikilla on samanlainen ruokavalio. Yksittäiselle kävijälle tai seurueen ainoalle kasvissyöjälle se voi kuitenkin olla hankala lounasta varten.

Vegaaniset vaihtoehdot oli merkattu ruokalistaan selkeästi, ja niitä oli ilahduttavan monia (nettilistassa mitään merkintöjä ei valitettavasti ole). Palvelu oli ehkä hieman rosoista: tarjoilija ei yhtään peitellyt harmistumistaan, kun ilmoitimme tilaavamme eri laskuille. Tämä oli kuitenkin pientä muuten hyvin sujuneessa käynnissä.

Vaikka olimme lounaalla, halusin kokeilla useampaa ruokaa. Tilasinkin kolme pikkuruokaa, kaksi kylmää ja yhden lämpöisen. Edellä mainitut munakoisorullat olivat herkkua, tietysti. Kurkku-hapankaaliannos sen sijaan oli vähän ristiriitainen. Punainen hapankaali oli hauskan makuista, mutta kurkku oli hyvin tavanomaista, ja mukana olevat perusjalapenot hämmensivät.

Lämmin munakoisopata yllätti. Kuten olen toisaalla kertonut, suhtaudun näihin eri maiden rasvaisiin munakoisoruokiin epäilyksellä, koska ne ovat harvoin hyviä. Tämä oli erinomaista etenkin talon leivän kanssa. Kuten tutkijaporukkamme lounasvieras totesi, tämä oli ”kunnollista ruokaa”, jossa maistuivat raaka-aineet ja tekeminen.

Hyvä lounaskokemus, ja tänne palaan varmasti ystävien kanssa joskus illastamaan. Täytyy päästä kokeilemaan kaikkia vegaanisia annoksia. Hyvää tumman makuista viiniäkin voisin juoda pikkulasillista enemmän.

Georgian House
Hämeentie 62 a
Helsinki

ma–to 12–21
pe–la 12–23

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki