Tekijä: Renee Franklin

23.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Punavuoreen avattiin viime vuoden lopulla pizzaravintola, josta kuulin paljon kehuja. Vegaaninen pizzatarjonta on sen jälkeen monipuolistunut, mutta nykyään se keskittyy yhä enemmän vegaanisiin juustoihin. En perusta nykyisistä suosituimmista vegaanijuustoista, koska ne ovat pääosin rasvaa – kunnollisen käsityönä tehdyt juustot ovat toki eri juttu. Muutenkaan en pidä juustoa lainkaan tarpeellisena pizzalle. Tai sanotaan suoraan, että parhaat syömäni pizzat ovat olleet juustottomia. Toki sopivassa mättöruokamielentilassa juustoinenkin pizza toimii. Piece ’n’ Love kiinnostikin etenkin siksi, että vegaanipizzassa ei olisi juustoa vaan – romescokastiketta!

Käyn itse tuolla suunnalla Helsinkiä suht usein ennen kaikkea rakkaan Eiring-ruokakaupan vuoksi, mutta sinne on hyvin vaikea saada ystäviä illalliselle. Se on ”kaukana” ja ”hankalassa paikassa”. Syynä lienevät sekä laiskuus että identiteettipolitiikka. Helsinkiläiset ovat huonoja poikkeamaan tutuilta reiteiltään. Nyt olin kuitenkin esiintymässä tuolla suunnalla ja minulla oli kiire junalle, joten sain houkuteltua rakkaat ystäväni syömään epäilyttävän porvarillisuuden ytimeen.

Koko kolmikko tilasi vegaanipizzan, ja ne tulivat pöytään mukavan nopeasti. Tiskiltä sai ottaa pöytään pizzaleikkurin, mikä oli tarpeellinen vekotin. Taikina oli nimittäin juuri sillä tavalla rapeaa ja pohjasta ”uunijauhoista”, että leikkuri toimi veistä ja haarukkaa paremmin. Pizzapohja ei ollut mitenkään huippuluokkaa mutta selvästi keskitasoa parempaa se oli. Kuten totesin aiemmassa arviossa, pidän sekä roomalaisesta että napolilaisesta pohjasta. Tämä oli selkeämmin ”suomalaista” mutta hyvää sellaista. Tomaattikastike oli myös vallan kelpoa, mutta se ei herättänyt erityistä huomiota.

Täytteistä tofu oli herättänyt etukäteen epäilyksiä vähän samaan tapaan kuin Fat Ramenin annoksessakin. Tämäkin kuitenkin toimi, ja samasta syystä: savutofu oli riivitty palasiksi niin, että savun aromi pääsi leviämään ja tofun pinta oli saanut lämpöä laajalti. Minä ilahduin siitä, miten hyvin täyte toimi, mutta toinen ystävistäni ei siitä niin paljon perustanut. Vihreä parsa oli myös paljon parempaa kuin odotin, oikein hyvää itse asiassa, vaikka olenkin ymmärrettävästi kranttu.

Pizzan nostivat kuitenkin ihan uudelle tasolle romesco-kastike ja uunissa kuivatuista mustista oliiveista tehty suolainen muru. Täydellinen yhdistelmä. Ensimmäinen toi kermaisuutta ja sitoi makuja yhteen, toisesta sai mojovan suolaisen iskun sopivissa kohdin. Pizzan päällä oleva rucolakin toimi, joskin sitä oli ehkä hieman liikaa verrattuna kastikkeen määrään. Ongelmat olivat kuitenkin mitättömiä verrattuna pizzan ansioihin.

Tämä oli selvästi parhaimpia syömiäni kotimaisia pyöreitä ohuita vegaanipizzoja (pizza al tagliota ei mielestäni kannata verrata niihin, koska se on ihan eri ruokalaji). Tulen tänne ehdottomasti uudelleen vaimon kanssa. Ilahduin myös, kun yhtenä talon viininä oli minulle tärkeän Apulian alueen Primitivo-rypäleestä tehtyä punkkua. Olen unelmoinut Apulian reissusta vuosikausia ja rakastan sen keittiötä klassisesta fave e cicoriasta lähtien. Köyhän etelän hyökkäävän tujut viinit sopivat sellaiseen ruokaan ja sopivat minulle. Ovat punaisia, sisältävät alkoholia ja maistuvat hyvälle.

Piece ’n’ Love
Uudenmaankatu 9
Helsinki

ma–ti 16–00
ke–pe 16–02
la 13–02
su 13–00

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

6.9.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuten Hyvän kurkun lukijat tietävätkin, Tampereella on jo pitkään ollut erinomainen tilanne kahviloiden vegaanitarjonnassa. Pääkaupungissakin sitä on ihmetelty kadehtien, vaikka sielläkin tilanne alkaa vihdoin parantua. Listasin taannoin Hyvän kurkun facebook-sivuilla tamperelaisia suosikkikahviloitani: Café Aamurusko, Café Gopal, Hella ja Huone Deli, Kaffila, Mimosa , Ojakadun Vohvelikahvila, Pala Café , Pyynikin Munkkikahvilat ja Ravintola 931. Mukaan joukkoon liittyi sen jälkeen vielä Pella’s Café.

Kymmenen hyvää kahvilaa riittää tämän kokoiseen kaupunkiin, enkä varsinaisesti ole etsinyt uusia. (Tosin tätä kirjoittaessani to eat –listalle on jo tullut pari uutta.) Olin palaamassa ensiapuharjoituksista, kädessäni upouuden Tampereen Pizzariumin laatikko. Kävellessä junalle iski hirmuinen kahvihimo ihan yllättäen. Sattumalta olin Wayne’s Coffeen kohdalla. Aikanaan kyselin nykyisen Pala Cafén kohdalla olleesta ketjukahvilasta vegaanista syötävää lukuisia kertoja, eikä mitään löytynyt koskaan. Siksi olinkin luopunut toivosta. Edellisesti kyselystä oli kuitenkin aikaa, joten päätin kokeilla onneani.

Kyselin ensin kasvismaitoa kahviini, ja tarjolla oli soija- ja mantelimaitoa. (Kuulemma Koskipuiston Wayne’s Coffeessa on tämän lisäksi vielä iKaffe-kauramaitoa.) Hieman arkaillen tiedustelin, josko jotain vegaanista löytyisi, ja kahvilan pitäjä osoitti innostuneena kookossuklaapalleroita. Hän ylisti niiden makua ja kertoi syöneensä juuri äsken samanlaisen. Mikäs siinä, olivathan kookossuklaapallot 90-luvun aktivismiaikojen klassikko, enkä ollut maistanut sellaista vuosikausiin. Se oli oikein hyvää: ei lainkaan ällömakeaa, vaan kaakaon karvauttakin oli sopivasti mukana. Kookostakin oli sopivasti minun makuuni. Tällaisen voisin tulla syömään uudestaankin, etenkin kun pallura oli mukavan iso.

Kahvin valmistuessa kahvilan pitäjä kyseli kiinnostuneena Pizzariumin laatikosta, ja tuli puhe vegaanisesta suolaisesta. Hän kertoi suunnitelleensa jo jonkin aikaa vegaanista bagelia! Rohkaisin häntä ja totesin, että vegaanisia voileipiä tai vastaavia on edelleenkin tarjolla aivan liian vähän, myös Tampereella. Ja vain viikko myöhemmin sainkin kuulla Vegaaninen Tampere -facebookryhmästä, että bagelia olisi tarjolla. Vitriinissä sitä ei vielä ollut, mutta kysymällä saisi. Kävinkin saman tien kokeilemassa. Bagelit ovat toki hintavia, kuten aina, mutta mitään vegaanilisää ei tofubageliin laitettu, mikä on mukavaa. Unikonsiemenbagelin välissä oli yrttiöljyä, kasviksia ja tofua. Maustamaton tofu toimi tähän oikein hyvin, kun yrttiöljy toi makua. Totta kai roimasti parantamisen varaa on, mutta oikein mukava uudistus joka tapauksessa. Ketjukahvila yllätti.

Vegaaniystävällisten kahviloiden testattu valikoima kasvoikin tusinaan. Eiköhän jatkoa seuraa, kun pääsen listassani eteenpäin.

Wayne’s Coffee
Hämeenkatu 3
Tampere

ma–pe 9–21
la 9–21
su 12–19

Kotisivu

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

13.9.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kun Turun Pizzarium toi aikanaan aitoroomalaiset pizza al taglio –palaset Suomeen, olin onnen kukkuloilla. Kävin jokaisella Turun reissulla Pizzariumissa lounaalla ja ostamassa tuliaisia kotiin. Valitettavan harvoin reissuni kuitenkin suuntaavat tuohon minulle rakkaaseen kaupunkiin – kirjamessureissuillakaan ei ehdi käydä keskustassa pizzalounaalla. Sitten Pizzarium aukesi myös Helsingissä – kovin sopivasti, sillä työni vuoksi aloin käydä pääkaupungissa alvariinsa. Junaan tulikin haettua tuliaislaatikko yhä useammin. Helsingin pisteessäkin pizzapalat ovat liki yhtä hyviä kuin Rooman parhaat.

Täytyy sanoa, että jopa hieman pelästyin kuullessani Pizzariumin aukeavan myös Tampereella syyskuun alussa. Eikö niitä herkkuja pääse missään pakoon? Kiusauksia joka puolella!

Ehdin käymään Tampereen ravintolassa heti ensimmäisellä viikolla. Ostin kotiin evästä. Silloin vegaanisista versioista tarjolla oli vain cipolla e pachino, kirjaimellisesti sipulia ja kirsikkatomaatteja (joskin Pachino-tomaatit ovat tarkkaan ottaen tietyn Sisilian alueen tomaattien suojattu nimi). Näiden lisäksi pizzassa on kesäkurpitsaa, chiliä ja persiljaa. Kuten aina Pizzariumissa, pohja ja tomaattikastike olivat erinomaisia, mutta vihanneksia ei ollut kypsennetty aivan tarpeeksi, joten niiden maut eivät olleet ehtineet kehittyä ja ne olivat turhan rapsakoita. Arvelin tätä alkuvaiheen kankeudeksi, koska tämä pizza on normaalisti erinomaista, joten päätin käydä pian uudestaan.

Ehdinkin heti seuraavalla viikolla käväistä paikan päällä kevyellä myöhäisellä lounaalla tai aikaisella illallisella ennen ensiapuharjoituksia. Nyt tarjolla oli vegaaniversioista funghi rossa, eli tomaattinen herkkusienipizza. Se oli aivan täydellistä – todennäköisesti paras maistamani versio tästä Roomassa yleisestä pizzasta.

Aiemmissa Pizzarium-arvioissa en ole maininnut mitään uppopaistetuista arancino-riisipalloista, koska niitä ei ollut vielä silloin valikoimassa. Ensimmäisen kerran pääsin maistamaan sellaista Helsingin myymälässä. Roomassa en ole vegaanisiin törmännytkään, joten en tahtonut pysyä housuissani. Arancini ovat sisilialainen erikoisuus, joita muistuttavia pallosia myydään myös Roomassa nimellä supplì eli ”yllätys”. Eri versioiden alkuperästä ja eroista tai yhtäläisyyksistä sekä oikeasta nimityksestä väitellään usein, joten onkin mukavaa, että itsetietoisen roomalainen ravintola kutsuu pallosia huoletta niiden sisilialaisella nimellä. Ja toisaalta: tarjosihan Turun Pizzarium aikanaan myös hyvin napolilaisia pyöreitä pizzoja! Moinen ekumeenisuus on ihailtavaa italialaisen keittiön paikkauskollisuuteen nähden.

Pizzariumin vegaanisesta arancinosta puuttuu roomalaisen version supplì eli sisään piilotettu yllätys (lihakastiketta, mozzarellaa tai muuta sellaista), mutta se ei haittaa. Pallonen on leivottu herkullisesta ja mehevästä sienirisotosta. Tällä jälkimmäisellä vierailulla tilasin sienipizzani kumppaniksi yhden arancinon, ja se oli tähän mennessä syömistäni ehdottomasti herkullisin: mehevä ja sopivan tahmainen, kuten risotolle kuuluu.

Tampereen parasta pizzaa, jos se jäi jollekulle epäselväksi.

Pizzarium
Hämeenkatu 14
Tampere

ma–la 11–21
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

23.9.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Huomasin istuvani pastellisävyisessä melko pinkissä kahvilassa, jossa on pupuja ja 3D-tulostimia, ja juovani kaakaota. En juo oikeastaan koskaan kaakaota. En myöskään silittele pupuja enkä ole erityisen kiinnostunut 3D-tulostamisesta muuten kuin yleisellä materiaalitalouden tasolla. Siinä kuitenkin kaakaota ryystin, söin vegaanista jäätelöä ja luin Hiroshiman poika -sarjakuvakirjaa. How did it come to this?

Syytän Gastropavun Liinaa. Hän oli huomannut ”Pupukahvilan” vegaanitarjonnan jo alkuvuodesta ja oli käynyt kokeilemassa useampaan kertaan. Ennakkoluuloisena olin kuitenkin jättänyt paikan alhaiselle prioriteettitasolle to eat -listassani, semminkin kuin hyviä kahviloita on kertynyt jo kosolti. Minun oli tarkoitus mennä Telakalle lukemaan ja kirjoittamaan, mutta se oli kiinni yksityistilaisuuden takia. Minun piti tapaa aikaa noin tunnin verran, ennen kuin tapaisin ystäviäni, ja 3D Crush Café oli sopivan lähellä.

Kuten olen ennenkin todennut, olen pulska erittäin keski-ikäinen ja aika usein väsynyt mies, joten pirteän pinkki kahvila hyrisevine 3D-tulostimineen oli pikkuveljeni sanoin ”käpäyttävä” kokemus. Gastropavun Liina oli kuitenkin kuvaillut Snickersin makuyhdistelmiä tavoittelevaa jäätelöä, joten rohkaisin mieleni. Nuori mies tiskin takana oli innokas ja ystävällinen, ja hän esitteli vegaanivaihtoehtoja perinpohjaisesti.

Mättö-nimistä Snickers-inspiroitunutta jäätelöä oli toki saatava. Sen lisäksi päätin kokeilla maustettua kaakaota, ja valitsin mauiksi omenan ja kanelin. Hyllystä löytyi edellä mainittu sarjakuvataiteen mestariteos, jota en ollut lukenut moneen vuoteen, joten istuuduin nauttimaan kirjan ääreen.

Jäätelö oli herkullista, täydellistä, aivan mahtavaa. Ymmärrän, jos suolapähkinäinen suklaatoffee ei maistu kaikille, mutta minä rakastan sitä. Kahvilakokeiluistani huolimatta syön itse asiassa makeaa melko harvoin, mutta esimerkiksi Helsingin Vegekaupassa käydessäni sorrun aika usein vegaaniseen Snickers-tyyliseen patukkaan. Jäätelönä se oli vielä parempaa, koska se ei ollut niin raskasta.

Kaakaokin maistui erittäin hyvältä, etenkin alussa, mutta loppupuolella se alkoi olla liian makeaa. Olin unohtanut sekoittaa sitä. Toisaalta hyvä niin, sillä sekoitettuna se olisi voinut olla lähtöjään liian makeaa minulle. Jos menen uudestaan käymään, minun täytyy muistaa pyytää vähemmän makeaa versiota.

Kun nyt olin lähtenyt tälle tiellä, kokeilin vielä pientä palasta Daim-inspiroitunutta keksiä. Kyllähän se alkuperäiseltä maistui, mutta ihan minun juttuni se ei ollut. Etenkin hampaisiin tarttuva nougat tai vastaava oli liikaa vanhoille hampailleni.

Kyllä tänne varmaan tulee palattua, todennäköisesti jäätelölle ja kahville. 3D Cruch Café kokeilee jatkuvasti uusia jäätelömakuyhdistelmiä, joita kuulemma saa ehdottaakin. Basilika-lime voisi olla hauska kesäinen kokeilu. Sorbettina se ainakin toimii.

3D Crush Café
Itsenäisyydenkatu 10
Tampere

ma 11–18
ti 11–20
ke–pe 11–18
la 10–17

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Yksin
Tennispalatsissa 13.7. saakka

  

Yksinäisyys ei lähde pillereillä. 

Yksin-näyttelyssä viisitoista suomalaista nykytaiteilijaa käsittelee yksinäisyyttä. Sekä naiset että miehet ovat taiteilijoissa hyvin edustettuina. Mukana on maalauksia, piirustuksia, valokuvia, installaatioita ja mediataideteoksia. Näyttely on siis varsin monipuolinen. Paikalle tuo varmasti lisää kävijöitä se, että se on suositun Charles Chaplin -näyttelyn alakerrassa Tennispalatsissa.

Yllätyin siitä, etteivät teokset olleetkaan Yksin-näyttelyä varten tehtyjä, vaan ne ovat syntyneet lähivuosina ja jopa 1990-luvulta. Näyttely onkin koottu Helsingin taidemuseon kokoelmista.

Osan teoksista ymmärtää kuvaavan yksinäisyyttä vasta näyttelyn kehyksessä, kuten Gun Holmströmin vitamiineista tehdyt pienoiseläinveistokset. Ainoat uudet osat näyttelyssä ovat seinillä olevat tekstit, joissa Helsinki Mission ja Barnavårdsföreningen i Finland ryhmien jäsenet ovat kirjoittaneet yksinäisyyden kokemuksistaan. Nämä tekstit ovatkin museon kiinnostavinta ja koskettavinta antia. Osa taiteilijoiden videoteoksista taas avautuu hankalasti ja jättää välinpitämättömäksi.

Näyttelyn aihe on synkkä ja ahdistava, mutta tärkeä. Näyttely muistuttaa, kuinka laaja ilmiö yksinäisyys on Suomessa ja kuinka monenlaiset ovat yksinäisyyden kasvot.

Näyttelyssä kulkiessani mieleeni alkaa nousta muistoja tapaamistani ja tuntemistani ihmisistä, jotka ovat vaikuttaneet yksinäisiltä. Samalla töitä katsoessani tunnen kiitollisuutta siitä, että omassa elämässäni on paljon samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa voin jakaa niin ilot kuin surut.

Näyttelyn ansio on siinä, että se näyttää yksinäisille, etteivät he olekaan niin yksin kuin kuvittelevat. Moni kokee samaa yksinäisyyttä. Samalla näyttely herättää muissa ihmisissä empaattisuutta ja saa kerrankin näkemään nämä ihmiset, jotka ovat tavallisesti muiden silmissä näkymättömiä.

Ben Kailan mustavalkoiset valokuvat kodittomista Helsingissä (sarjasta Kodittomuuden kasvot, 2000) näyttävät eri-ikäisiä ja erilaisia kodittomia. Kaikilla kuvattavilla on vakava ilme. He katsovat suoraan kameraan, mikä tekee kuvista vaikuttavampia. Mieleen painuvimmassa valokuvassa on nuori nainen vauvan kanssa.

Iiu Susirajan Hyvä käytös -sarjan (2009) valokuvissa esiintyy taiteilija itse. Hänen kuvansa ovat helposti aukeavia olematta silti liian osoittelevia. Näyttelyn julisteeksi päässeessä valokuvassa Symbioosi hän pitää sylissään pullapitkoa kuin vauvaa. Yksinäiselle ihmiselle ruoka voi olla paras lohduttaja.

Charlotta Östlund on teoksessaan Kimppu / Toiveen hauras varsi tuonut näyttelysaliin ison leikkokimpun maljakossa. Sitä mukaa kuin kukat kuihtuvat, myös toivo paremmasta katoaa.

Gun Holmströmin jo aikaisemmin mainitun Vitamin Power -teoksen (1996) vitamiineista tehdyt pienet eläinpatsaat ovat itsessään kauniita. Patsaiden söpöyden takana piilee se, että yksinäisyyden tuomaa masennusta yritetään usein parantaa lääkärin määräämillä pillereillä.

Heini Partasen ääni-installaatiossa museokävijät astuvat mustaan huoneeseen, jonka kovaäänisestä kuuluu anonyymejä kommentteja suomalaisilta keskustelupalstoilta. Teos on mielenkiintoinen. Kommenteissa oikeat ihmiset kertovat yksinäisyydestään. Yksinäisistä tulee installaatiossa samoin kokeneiden moniääninen ryhmä.

Heidän kommenttinsa ovat avoimia ja pysäyttäviä. He kertovat, millaista yksinäisyys konkreettisesti on: kun kukaan ei koskaan soita, kun ei tiedä miksi muut eivät ota mukaan joukkoonsa ja kun tuntuu, ettei merkitse muille ihmisille mitään. Yksi sanoo, ettei yksin kotona ollessaan kaipaa muiden seuraa ja että taas ihmisten parissa hänen olonsa on epämukava. Eräs aikuinen kertoo, ettei hänellä ole nyt eikä ole koskaan ollutkaan yhtään kaveria.

Helsingin taidemuseo Tennispalatsi
Salomonkatu 15
Pääsylippu kaikkiin näyttelyihin 10 euroa
Ilmainen sisäänpääsy joka kuukauden ensimmäinen perjantai

Auki ti-su klo 11-19, maanantaisin suljettu

Kuva: Hanna Kukorelli / Helsingin Taidemuseo

Ben Kaila, Charlotta Östlund, Gun Holmström, Heini Partanen, Iiu Susiraja, Tennispalatsi, yhteisnäyttely, Yksin

Vilma Vuorio lähti Brasilian MM-kisoihin. Hän opettelee katsomaan jalkapalloa.

Elämä täällä Brasiliassa pyörii puhtaasti pelien ympärillä. Avauspelin aikana olimme pienessä Itacare-nimisessä kylässä, Bananas Hostelissa, joka on surffareiden, hippien, elämäntaparastafarien ja paikallisten suosiossa. Itacare on pieni kylä, jonka ympärillä on toinen toistaan kauniimpia rantoja ja sademetsää.

Kylä oli vielä aika unessa, kun saavuimme. Brasiliassa on talvi, ja auringon paisteen sekä sadekuurojen vaihtelu pitävät suurimman osan turisteista poissa. Baarit eivät edes avanneet oviaan, ja hostelin oma baari oli koko kylän isoin menomesta. Paikka kuitenkin suljettiin yhden aikaan, että halukkaat pystyisivät nukkumaan. Yhtenä iltana istuimme isolla porukalla kadulla ja joimme vanhan miehen myyntikärrystä kaljaa.

Avauspelin päivänä pienen rantakaupungin kaduilla virisi uudenlainen energia. Kadulla mies ilman paitaa ja jonkinlainen Brasiliaa edustava kypärä päässään huusi kurkku suorana, että tänään se alkaa. Kaikilla oli aamusta alkaen keltainen paita päällä. Kaduille viriteltiin viirit.

Kisakatsomoita oli niin ruokakaupan nurkassa pauhaavasta televisiosta rannoille rakennettuihin jättiscreen-näyttämöihin. Itse menin rannalle ranskalaisen reppureissailijan Marionin kanssa, kun hostelin pojat jäivät kaikki katsomaan peliä.

Aukiolla oli muovituoleja, joilla istuskeli odottavaisia ihmisiä pelipaidoissa. Pelipaitojen selässä luki numero 10, Neymarin numero. Pienet lapset taapersivat ympäriinsä yhtälailla pelipaitoihin sonnustautuneina. Paikka ei ollut tukossa, mutta väkeä oli mukavasti. Odottavaista vääntelehtimistä ja jutustelua.

Ostimme Marionin kanssa viidellä realilla litran olutpullon ja istuimme väärinpäin olevan veneen päälle katsomaan avausottelua, Brasilia vastaan Kroatia.

Matsihan alkoi Brasilian omalla maalilla. Koska emme olleet Marionin kanssa aivan varmoja kumpi maali oli kumman joukkueen, huusimme vain väen mukana. Huuto muuttui kuitenkin nopeasti epämääräiseksi ujeltamiseksi, ja aukiolla huojui keltainen tukkaa repivä ja facepalmaava massa. Reagoimme tähän stressitilanteeseen kikattamalla hiljaa tuoppeihimme.

Mutta sitten niitä maaleja alkoi tippumaan Brasilialle. Joka maalilla ranta syttyi ilotulitteista, ja maali maalilta ensin huojennus ja sitten puhdas riemu vyöryivät meidänkin veneellemme, jossa tuuletimme omilla kielillämme.

Kesken toisen puoliajan alkoi sataa. Juoksimme suojaan. Siinä nakkikiskan lipan alla halailimme paikallisia ja huutelimme Brasiliaa.

Sade lakkasi ennen kuin pilliin vihellettiin, taulussa 3–1 Brasilialle. Pikkulapset tanssivat kaduilla pienet kympit selissään heiluen.

Espanja–Hollanti

Vaikka hippeily Itacaressa olisi tuntunut hyvin houkuttelevalta, oli avausmatsin jälkeisenä päivänä lähdettävä Porto Seguroon, josta lentäisimme ystäväni, henkilökohtaisen jalkapalloguruni, kanssa Belo Horizonteen.

Olimme hostelissa tutustuneet brasilialaiseen mieheen. Iloksemme hän oli matkalla Porto Seguroon, joten pääsimme hänen kyydillään. Aamulla herättelin poikia. Brasilialainen toverimme oli arvioinut matkan pituudeksi neljä tuntia. Olisi siis hyvin aikaa käydä lounaalla ja silti ehtisimme katsomaan Espanja–Hollanti-matsin, joka alkaisi neljältä.

Ei siinä mitään neljää tuntia mennyt. Siinä meni yhdeksän.

Vanhanaikaisesti eksyimme. Kikkailimme mutaisilla teillä, kuoppaisilla teillä, rannalla, sademetsässä, pienellä tiellä ja valtatiellä.

Mitä lähemmäs kello tuli neljää, sitä jäykempiä niskoja näin etupenkillä. Lopulta kysyimme oikeaa tietä, joka oli sattumoisin sama tie jolta olimme ensimmäisenä kääntyneet pois. Brassi ja ystäväni vaihtoivat kuskin paikkaa ja ystäväni paahtoi läpi sademetsän, kukkuloiden, teollisuusalueiden ja tasaisen maiseman. Mitä enemmän brassiystävämme kertoi tuloksia matsista, sitä kovempaa kaasua painettiin.

Näimme viimeiset minuutit Shellin kahviossa. 5–1 Hollannille.

Loppumatkan kuuntelin, kun etupenkin pojat pohtivat miten Espanja sijoittuisi lohkossaan. Meillä on lippu otteluun, jossa toinen joukkue on B-lohkon toiseksi sijoittunut. Olimme ajatelleet sen olevan joko Hollanti tai Espanja, mutta nyt pojat miettivät, josko se olisikin Chile.

Belo Horizonte

Pääsimme viimein perille. Ensin Porto Seguroon, jossa söimme ja nukuimme. Kaupungissa oli hyvä tunnelma ja harmitti, ettei meillä ollut aikaa tutustua siihen paremmin.

Lentomme lähti aamulla kello 5.15. On pakko antaa tässä vaiheessa suuresti tunnustusta brasilialaisille pitkänmatkan liikennevälineille. Tiet ovat pääasiassa hyväkuntoisia. Pitkänmatkan busseissa on isot mukavat tuolit, jotka saa nojalleen. Ilmastointi pelaa. Ja niin bussit kuin lentokoneet lähtevät minuutilleen ajallaan.

Saavuimme hotelillemme kahdeksan aikaan aamulla. Aulassa pyöri kolumbialaisia keltaisissa paidoissa. Söimme aamiaisen, joimme kolumbialaista viinaa ja heitimme tavaramme huoneeseen.

Stadionille valui tasainen virta keltaisissa paidoissa. Liput roikkuivat selässä viittana. Joka puolella huudettiin Kolumbiaa ja Shakiraa.

Kello 13.00 stadion hehkui keltaisena. Huudon määrä häkellytti. Aluksi istuin penkissä hiljaa ja hymyilin, kun en muutakaan keksinyt.

Ensimmäisellä puoliajalla opin kuitenkin, miten pitää toimia. Kun tulee maali, heitetään kädet ilmaan ja pompitaan. Kun melkein tulee maali, huudetaan yhdessä ”uuuu”. Kun kreikkalaiset pitävät palloa, vihelletään ja buuataan. Kun maalivahti torjuu, annetaan aplodit. Ja penkillä istutaan korkeintaan kolme minuuttia kerrallaan. Veivataan ylös ja alas.

Kolumbialaisten bileet tarttuivat. On vaikeaa kuvailla sitä, kun vajaa 60 000 ihmistä hilluu.

Viimeiseen asti toivoin kreikkalaisille edes yhtä maalia. Varsinkin, jos käännyin katsomaan viereeni jossa yksinäinen kreikkalainen mies huusi viimeiseen minuuttiin asti maansa nimeä ryhdin painuessa kasaan. Peli loppui 3–0.

Katsoimme televisiosta Uruguay­–Costa Rica-ottelun kolumbialaisten kanssa, joiden bileet jatkuivat Costa Rican voitettua. Costa Rican valmentaja on kolumbialainen. Tuoppia puristaen kolumbialaiset kertoivat, että siitä on 16 vuotta kun he viimeksi olivat mukana MM-kisoissa. Kuusitoista vuotta. Mutta nyt.

Ysiviis, never forget.

25.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kävin viime vuoden lopulla Helsingissä syömässä ”meksikolaista katuruokaa” tarjoavan Chalupan pisteessä Porthaninkadulla. Monista onnistuneista mauista huolimatta siitä ei tullut suosikkia, enkä olekaan käynyt siellä uudelleen, vaikka työhuone on sillä suunnalla. Ketju laajeni kuitenkin maaliskuussa Tampereelle, ja koska kaupungin meksikolaistarjonta on vielä olematonta, lisäsin paikan to eat -listaani. Melkein puoli vuotta kuitenkin meni, ennen kuin ehdin tai raaskin käydä syömässä – noilla kulmilla kun löytyvät muun muassa Fafa’s, Gopal Rongankatu, Lotus Garden, Nomu, PureBite, Soho, Swagath, Yitong Hot Pot ja Zeytuun, joten todennäköisesi ei niin hyvän paikan testaaminen ei kauheasti innostanut. (Tuttu ravintoloitsija muuten kutsui aluetta vitsikkäästi Tampereen Kreuzbergiksi.)

Vihdoin muistin käydä syömässä ennen peli-iltaa, kun minulla oli yllättäen aikaa tapettavana. Chalupa on Tampereella Kotipizzan yhteydessä, ja ne ovatkin samassa omistuksessa. Lista vaikutti olevan sama kuin Helsingissä, ja ketjun kotisivuista päätellen näin on jokaisessa seitsemässä ravintolassa. Helsingissä minulla oli huono tacokokemus, joten olisi kai pitänyt kokeilla jotain muuta. Mutta kun Tampereella ei oikein saa hyviä pehmeitä tacoja – tosin minun pitää muistaa testata La Fiesta uudelleen – halusin kokeilla niitä. Ja ovat oikeat tacot (eivät siis ne rapeat kuoret) minusta muutenkin meksikolaisen paikan lakmustesti. Jos niitä on listalla, ne pitää osata valmistaa.

Otin täytteeksi imperial tofun, voipavut kookoskastikkeessa, aasialaisen coleslaw-salaatin, burning choco -kastikkeen, chiliä, korianteria, minttua ja lisämaksusta saatavan guacamolen.

Valitettavasti täällä oli tismalleen sama ongelma kuin Helsingissä. Maissitacoja ei osata valmistaa, vaan ne jäävät kuiviksi ja haperoiksi, joten ne halkeavat pohjasta syödessä ja maistuvat jauhoisilta. Pikaruokamaisuus ei ole mikään puolustus: Helsingissä Ahorita ja Turussa sekä Taco Nito että La Victoria tarjoavat korkealaatuisia tacoja katuruoka- tai lounastyyliin. No, Kotipizzaketju.

Tofu jäi tälläkin kertaa täysin mauttomaksi, mutta muuten täytteissä oli taas onnistuttu. Voipavuista tuli hyvää täyteläisyyttä, joskin täytyy sanoa, että kookos ei maistunut annoksessa yhtään. Chimichurri oli hyvää, ja erityisesti pidin chilisestä suklaakastikkeesta. Tacoihin saattoi myös lisätä pöytäpulloista monipuolisesti chilisooseja, mikä oli mukavaa.

Tästä huolimatta tuskin palaan Chalupaan enää. Burritoannos olisi varmasti parempi, mutta kyllä edesmenneessä Bar Burritossa sai paremman kokonaisuuden. Lähistöllä on paljon parempaa ruokaa, ja taidan odottaa vielä sitä ensimmäistä kunnollista meksikolaista ruokapaikkaa Tampereella.

Chalupa Tampere
Verkatehtaankatu 7
Tampere

ma–pe 11–20
la–su 12–20

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

19.5. ja 18.9.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuulin loppukeväästä usealta taholta, että Suomeen olisi tunkeutumassa ruotsalainen nerokas tuote Oumph! , uusi soijapohjainen kasvisproteiinivalmiste. Nyhtökauran, vegaanisen quornin ja monien muiden tulokkaiden rinnalla tämä ei ollut niin täräyttävä uutinen kuin se olisi ollut vuotta paria aiemmin, mutta odotin silti innolla. Hämmästyksekseni sain kuulla, että ennen kauppoihin tuloa Oumph!-tuotteita tarjoaisivat O’Learys-sporttibaarit. Ei ihan minun juttuni, mutta päätin silti toukokuussa rohkaista mieleni ja kokeilla.

Kieltämättä tietoisen kitch ”jenkkisporttibaari” tuntui oudolta ympäristöltä, mutta palvelu oli todella ystävällistä ja innokastakin, kun kerroin tulleeni kokeilemaan vegaanista uutuutta. Tarjoilija selitti ihastuneensa siihen itsekin. Päätin tilata purilaisen. Olin tullut pitkiltä, kiinnostavilta mutta uuvuttavilta kokkareilta, ja olin nälkäinen sekä parin viinilasin väsyneessä laskupöhnässä. Melkein itkin saadessani eteeni korkean purilaisen täynnä riivityn näköistä paahdettua BBQ-kastikkeessa uivaa soijaleikettä. En ollut koskaan saanut mitään sen kaltaista, joten lähinnä keskityin ahmimaan, voihkimaan ja lähettämään kuvia kaikille vegaaniruoasta kiinnostuneille tutuilleni. Arviotakaan en saanut kirjoitettua, joten päätin vierailla vielä uudelleen.

Pian Oumph! saapui kauppoihinkin: ensimmäisenä löysin sitä tietysti Tampereen Kekkosentien Nesteeltä. Kesällä kokeilin sitä omista tomatilloista tehdyn salsan kanssa, mikä toimi todella hyvin. Tuttujen kokemuksia kertyi vegaanipalstoille, ja useampi ystävä kävi myös O’Learysin purilaisella. Osa piti, osalle jenkkityylinen makea BBQ-kastike ei toiminut. Mutta listalla on onneksi muutakin, kuten quesadilla-annos. En ole koskaan syönyt ulkona vegaanista quesadillaa, joten se kiinnosti.

Sovin ruoka- ja kaljatreffit työkaverini kanssa. Vegaaniannokset oli nyt siirretty muun ruokalistan yhteyteen, kun aiemmin niille oli erillinen lista. Netissä ne löytyvät edelleen aika hankalasti omasta osiostaan, johon ei pääse menu-sivulta suoraan. Vakaana aikomuksenani oli kokeilla quesadillaa, mutta kuulin silti jostain syystä tilaavani burgerin. Whatta you gonna do?

Annos ei ollut ihan samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla: Oumph!ia oli vähemmän eikä sitä ollut karamellisoitu niin vahvasti. Toisaalta kasviksia ja guacamolea oli enemmän. Jäin kaipaamaan ensimmäisen kokeilun tuhdin paahteista ja savuista makua, mutta hyväähän tämä oli edelleen. Täytettä oli minun makuuni tarpeeksi – toki enemmänkin olisi mennyt – mutta ranskalaisia sen sijaan oli aivan mieletön määrä, enkä pystynyt syömään läheskään kaikkia (tämä on muuten yleistä purilaisravintoloissa nykyään ja tuottaa varmasti melkoisen määrän ruokahävikkiä). Burger kaipaisi kuitenkin ehkä jonkin verran raikkautta ja mehevyyttä: vegaaninen coleslaw olisi tietysti se juuri oikea kumppani Oumph!ille. Se myös täydentäisi klassisen americanan, jota annoksella tavoitellaan. (Toki rapakon takana purilainen olisi kaksi kertaa suurempi, mutta sitä en kaipaa.)

Burger ei nouse ihan kovimpaan kärkeen, mutta erittäin hyvä se on silti. Tilasin kiinnostuksesta myös burgerin kumppaniksi sipulirenkaat, joihin olen jäänyt koukkuun viimeisen Sopranos-jakson jäljiltä, en vain makuna vaan kokonaisvaltaisena kokemuksena. Nekin olivat erinomaisen mehukkaita: rasvaisia mutta silti rapeita. Niitä tuli kuitenkin vain kolme, mikä oli pettymys.

Hintavahan purilainen on, mutta ei sen kalliimpi kuin esimerkiksi joissain Tampereen keskustan paikoissa. Ja onhan Oumph! muutenkin varmaan kallein uusista kasvisproteiinieineksistä, joten sikäli on hyvä, että mitään kohtuutonta vegaanilisää ei ole hintaan laitettu. Oumph! on mielestäni herkutteluun paras uusista proteiinituotteista, ja O’Learys on löytänyt sille oikein hyvän teeman. Suosittelen lämpimästi.

O’Learys Bakers
Mannerheimintie 12
Helsinki

ma–to 11–00
pe–la 11–04
su 12–00

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

18.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Tulliklubilta minulla ei ollut juuri ruokamuistoja ennen tätä vierailua, ja monet muistikuvat vuosien varrelta ovat muutenkin hieman hämäriä tai noloja. Edellisen kerran taisin olla käynyt Klubilla Jello Biafran keikalla – silloin tosin keski-ikäisesti selvin päin ja aikaisin kotiin lähdössä. En edes lavalta hyppinyt. Huokaus. Siirtyminen lounasvieraaksi taisi olla sujuvaa jatkoa tälle.

Lounastarjoilu aloitettiin Klubilla jo useita vuosia sitten, mutta vegaaniruokaa sieltä on saanut säännöllisesti vain jonkin aikaa, kun ystävämme siirtyi luotsaamaan keittiötä. Ilmeisesti liki joka päivä (tai jopa joka päivä) on tarjolla vegaaninen vaihtoehto. Ystävän innostuksesta lounaspöytään eksyi myös leivän levitteeksi favetta eli italialainen härkäpaputahna, johon hän ihastui puutarhallamme.

Minulla kesti turkasen pitkään päästä testaamaan lounasta, mutta vihdoin pääsin, ja vieläpä torstaina, jolloin tarjolla on aina lasagnea! Menimme lounaalle parin kollegan kanssa, luentotauolla, kun olin puhumassa yliopistolla maailman ruokatuotannon ongelmista ja tulevaisuudesta – miten sopivaa.

Otin lautaselle leipäpalasen ja favettaa sekä salaattipöydästä aimo läjän paistettua lehtikaalisalaattia. Sitten siirryin lämpöaltaalle lasagnen ääreen. Lasagneissahan on kaksi päätyyliä. Se on joko erittäin kosteaa ja kastikkeista, jolloin se valahtaa ihanasti hyllyen lautaselle. Tai sitten se on kuivempaa ja säilyttää leikatessa muotonsa. Tämä oli jälkimmäistä. Kummassakin tyylissä on puolensa, mutta olen ehkä enemmän edellisen ystävä.

Lasagne oli tämän tyyliseksi sopivan kosteaa, muhevaa ja täyteläistä. Tomaattikastikkeessa oli hyvää soijarouhetta ja kokonaisia pieniä härkäpapuja, jotka lisäsivät kivasti makua. ”Valkoisena puolena” oli ilmeisesti jonkinlaista kasviskermaa tai valkokastiketta ja runsaasti vegaanista juustoa. En ole suuri nykyisten vegaanijuustojen ystävä, sillä ne ovat pelkkää rasvaa eivätkä yleensä sovi mahalleni, mutta tässä maku ei hallinnut ja koostumus toimi. Sattumalta muuten kävin seuraavana päivänä lounaalla Rongankadun Gopalissa , ja siellä sattui olemaan myös lasagnea, nyt puolestaan erittäin kastikkeista. Oli hauska päästä vertaamaan kokemuksia, ja aika lailla tasoihin ne pääsivät. Kumpikaan ei ollut huippuluokkaa mutta varsin oivallista lounasbuffetista ostetuksi.

Favetta oli hyvää, vaikka vielä ravintoloihin ei saakaan kunnon tuoretta raaka-ainetta. Lehtikaalisalaatista pidin todella paljon – Tampereella olen saanut parempaa vain Tammelan Gopalista, kun toinen ystäväni tuli sinne kokkaamaan ja kehitti ihanan seesamisoijaisen version.

Oli mukavaa löytää yliopiston läheltä uusi lounaspaikka. Tänne tulee varmasti palattua.

Tullikamarin Klubi
Tullikamarin aukio 2
Tampere

lounas arkisin 11–14
brunssi la 11-14

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

26.8.2016

Ville Lähde

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Manu totesi yli neljän vuoden takaisessa arviossaan: ”Annankadun pikaruokalamaisessa kulttipaikassa on kohdallaan melkein kaikki.” New Bamboo Center oli tosiaan itsellekin kulttipaikka jo ajat sitten, 90-luvun aktivistivuosinani. Silloin vegaaniruokaa tarjoavia paikkoja oli vähän, etenkin sellaisia, joissa asia oli merkitty selvästi ruokalistaan. Tofukin oli melkoinen harvinaisuus ravintoloissa. Kun Annankadun tofutaivas aukesi, sinne suunnattiin aina joukolla mielenosoitusten jälkeen. Siellä sai myös tulista ruokaa, mikä on edelleen harvinaista kiinalaisissa ravintoloissa, kuten olen ennenkin todennut. (Tosin tuota arviota kirjoittaessani unohdin täysin New Bamboo Centerin tulisuuden!)

Sitten ravintolatarjonta alkoi monipuolistua, ja kävin New Bamboo Centerissä harvakseltaan. Edellisestä kerrasta olikin useampi vuosi. Moni helsinkiläinen oli yllätyksekseni alkanut hieman halveksua ravintolaa, tai siihen suhtauduttiin alentuvalla nostalgialla. Onneksi tämä ei asiakaskuntaa vähentänyt, vaan ravintola oli ilmeisesti vuodesta toiseen tupaten täynnä. Asiakkaita usutettiin pöytään ja pois samalla hämmentävällä tomeruudella kuin ennenkin.

Kunnes tuli remontti. Ja se kestikin. Useimmat varmaan olettivat, että remontti oli muuttunut vararikoksi, kun lappu oli luukulla melkein vuoden ajan. Itsekin jo suunnittelin ”Lopettanut”-merkinnän lisäämistä edellä mainittuun arvioon. Äimistyinkin, kun Vegaaninen Helsinki -ryhmässä kerrottiin elokuussa ravintolan aukeamisesta. Sovimme Manun kanssa lounaan pikimmiten.

New Bemboo Centerissä oli kuulemma ollut ensimmäisinä päivinä jonoja kadulle asti, mutta nyt pääsimme suoraan pöytää. Astuimme 90-luvulle, ja pelkästään hyvässä mielessä. Kaikki oli ennallaan, ja se oli hyvin. Sama touhukkuus, sama lista, samat lautaset. Tilasin tietysti vanhan suosikkini currytofun (sitä ei saanut ysärillä varmaan mistään muualta), Manu tapansa mukaan aloitti listan ensimmäisestä annoksesta ja tilasi tofua sichuanilaiseen tapaan. Kannattaa huomata, että tuosta annoksesta eli käytännössä mapo tofusta on perinteiseen tapaan tarjolla lihaisakin versio, eli lihattomuus pitää varmistaa tilatessa. Kalalastikkeita sun muita ei tarjoilijan mukaan käytetä kasvisannoksissa.

Currytofu aiheutti minussa Rottatouille-elokuvahetken. Se oli aivan yhtä hyvää kuin ennenkin, eikä aika ole minusta mitenkään kullannut muistoja. Oikein hyvää tämä on. Kyllä, tofu on sellaista pehmeää ja aavistuksen etikkaisen makuista, mutta se sopii mielestäni tähän ruokaan. Tuju liemikin toimi – en tilannut muuten minkään tulisuusasteen mukaan, joten en osaa sanoa, mikä versio minulle tuotiin.

Manun mapo tofu oli myös hyvää, mutta ei parhaimpia versioita tästä ruokalajista. Sichuanpippurin polte puuttui, ja kaipasin kastiketta. Esimerkiksi Tampereen Zhou’s Place  on tarjonnut parhaimmillaan huomattavasti paremman version, mutta ravintolan taso valitettavasti hieman heittelee. Sen sijaan sitkaat siitakesienen palaset olivat erinomainen kumppani tofulle.

Kaljaa täällä ei saa, mutta muuten ravintola on silkkaa neroutta. Se on juuri sellainen kuin kiinalaisen katuravintolan pitäisi ollakin. Kauhia hälinä ja mukava meininki. Jos tämä paikka on jonkun mielestä menneen talven lumia, hän ei osaa vain arvostaa menneitä talvia.

New Bamboo Center
Annankatu 29
Helsinki

ma–pe 11–19
(Aukioloajat voivat muuttua, kun henkilökuntaa saadaan lisää.)

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki