Kategoria: Blog

15.12.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin käynyt lounaalla ystäväni kanssa rautatieaseman liepeillä juuri Turkuun saavuttuani. Minulla oli runsaasti aikaa tapettavana ja science fiction -romaanin viimeiset sivut jäljellä, joten kiiruhdin etsimään kahvilaa. Olin edellisellä Turun reissullani huomannut kahvilan ensimmäistä kertaa, vaikka se näköjään on perustettu jo vuonna 2014 – ystäväni kertoman mukaan ravintolapäivän kokemusten innoittamana. Olen niin paatunut CaféArtin kävijä, etten ole tullut etsineeksi uusia paikkoja.

Näkyvästä murrehuumorista huolimatta Gaggui on todella viehättävän oloinen kahvila, johon tykästyin ensi silmäyksellä. Olin juonut liikaa kahvia aamulla, joten nyt päätin ottaa teetä. Ilahduin suunnattomasti, kun valikoimasta löytyi lapsang souchongia, jota olen juonut ”ulkona” muistaakseni vain Helsingin Ekbergissä ja Tampereen Pella’s Cafessa. Myös toista suosikkiani genmaichaa olisi ollut valikoimassa.

Kyselin vegaanista makeaa, ja tarjolla oli talon omia marenkeja sekä suklaa-manteli-kuppikakkuja. Kuppikakuilla oli ollut tuona päivänä hyvä menekki, sillä otin toiseksi viimeisen.

Kirjan lukeminen unohtui hetkeksi, kun maistoin kuppikakkua. Herranen aika miten onnistunut! Päällä oli iso kasa kreemiä, mutta toisin kuin useimmiten, se ei ollut yhtään ällörasvaisen tai -makean makuista vaan täyteläistä ja vivahteikasta. Tämä saattoi olla paras koskaan syömäni kuppikakku – tai kuten itse ne vanhahtavasti miellän, muffinssi, jonka päällä on jotain kuorrutetta. Rakennekin oli täydellinen: jokainen haarukallinen pysyi koossa kerroksineen murusenkaan tipahtamatta.

Marenkipalaa maistoin ensin hieman epäillen. Olen aina ihmetellyt katsellessani vanhan kansan ihmisiä, jotka tilaavat kahvilassa pelkän marengin. Miksi ihmeessä? Mutta nyt hahmotan idean paremmin. Tämä oli nimittäin liki parasta vegaanista marenkia, jota olen saanut. Ehkä Tallinnan Baar Bistroo Kukekessa se oli parempaa, mutta siellä se oli pavlova-henkisessä annoksessa. Saattoi tämä olla jopa parempaa. Pinnalta rapeaa, sitten sitkaista, sitten huokoista. Olin vähällä ostaa toisen, mutta hillitsin itseni.

Todennäköisesti päästin taas muita ihmisiä häiritseviä nautinnollisia ääniä, mutta ihan sama. Tämä oli loistava kahvilakokemus. Kesti aikansa, ennen kuin lopetin herkuttelun, nojasin taaksepäin teekupin kanssa ja syvennyin kapinoivien robottien keskusteluun siitä, ovatko ihmiset oikeasti tietoisia olentoja.

Gaggui
Humalistonkatu 15 A
Turku

ma–pe 10–19
la 10–18
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, Turku

24.11.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Turussa Yliopistonkadulla on liehunut kerrostalon toisen kerroksen parvekkeella osoitteessa 26 C jo yli kymmenen vuotta maalattu lakana, joka mainostaa japanilaista kotiruokaa. En muista, milloin huomasin sen ensimmäisen kerran, mutta joka tapauksessa kymmeniä kertoja asemalta tullessani tai sinne mennessäni olen pysähtynyt ihmettelemään, mistä oikein on kysymys. Lakanan alla katutasossa kun ei näy japanilaista ravintolaa vaan jokin toinen (vaihdellen vuosien varrella). Näkyvää japanilaisen ravintolan ovea ei myöskään ole ollut. Aina olen jatkanut matkaa päätäni pudistellen.

Tällä kertaa päätin toimia toisin. Kahden päivän ympäristökollokvio oli ohi, ja minulla oli aikaa tapettavana ennen junan lähtöä. En ollut erityisen nälkäinen, mutta jokin kevyt japanilainenhan voisi maistua. Arkaillen astuin kohti yllä liehuvaa lakanaa – ja katso, silmäni osuivat ihan tuiki tavallisen rappukäytävän ovella olevaan ruokalistakylttiin. Kuikuilin oven läpi, mutta siellä näkyi vain käytävä, ei ravintolaa. Rohkaisin mieleni, seurasin viittoja ja päädyin kakkoskerrokseen ihan perus kerrostalokämpän ovelle. Ravintolan kyltti siinä kuitenkin oli, joten astuin sisään.

Minua tervehti iloisesti Yasuko, joka viittoili istumaan pöytään. Olin erittäin hämmentynyt. Tuntui, kun olisin astunut yksiöön, jonka on sisustanut kaikesta japanilaisesta kiinnostunut keräilijä. Puinen huonekalu, jonka mainittiin vaurioituneen vuoden 1924 maanjäristyksessä. Hyllyllinen mangaa. Puukenkiä. Yasuko ja Tarja Halonen valokuvassa. Mikä paikka tämä on?

Listalla ei ilmeisesti ole kovin monta vegaaniseksi muunnettavaa tai valmiiksi vegaanista vaihtoehtoa. Päädyin ottamaan simppelin udon-nuudelikulhon. Ruoka saapui eteeni melko pian. Se edusti samanlaista japanilaista minimalismia kuin suosikkini zaru soba, kylmiä tattarinuudeleita. Tuon herkkuni tasolle tämä ei toki noussut, mutta nautin tästä yksinkertaisesta ateriasta. Kulhossa oli paksuja udon-nuudeleita, makea ja vahva liemi, pari viipaletta makeaa paistettua tofua, hieman purjosilppua ja herneenversoja.

Vaikea tätä ruokaa on suositella, sillä moni olisi siihen varmasti pettynyt. Pari ohutta tofuviipaletta ja ruokalusikallinen vihanneksia isossa liemikulhossa ei toki ole kovin ravinteikasta. Enemmän tämä oli syömisrituaali kuin ateria. Nautin tästä yhdistelmästä: Yasuko joko kuuntelemassa japanilaista visailuohjelmaa tai juttelemassa japaniksi ainoan muun asiakkaan kanssa, tuulessa lepattava mainoslakana ikkunan takana, liemen tuoksu, liukkaat nuudelit, vihreä tee.

Suosikiksi tämä paikka ei noussut, mutta palaan varmasti vielä joskus kokemaan tunnelmaa ja kokeilemaan tempura-annosta. Tempurat ovat harvoin onnistuneita, mutta kaiken järjen mukaan täällä niiden pitäisi toimia. Saas nähdä.

Yasukon keittiö
Yliopistonkatu 26 C (2. krs)
Turku

ma–pe 12–18
la 12–17
su suljettu

Kotisivu

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, Turku

27.11.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kaupungin vanhimmaksi mainostettu italialainen ravintola Kruununhaassa oli kiinnittänyt huomioni monta kertaa, mutta koska ruokalista ei vaikuttanut kovin lupaavalta vegaaniruokaa etsivälle, en ollut lisännyt sitä to eat -listalleni. Menu on hyvin juustoinen kermainen ja voinen: ei aglio, olio e peperoncinoa, ei pizza marinaraa, ei penne all-arrabiataa (no siinä on joskus lihaa), ei bruschetta al pomodoroa tai lukemattomia muita perinneruokia, jotka ovat alkujaan vegaanisia siihen pyrkimättä. Ja mikäs siinä, ne eivät ole yleisitalialaisia vaan tiettyjen alueiden ruokia. Nykyaikana toki vegaanivaihtoehdon puute on harvinaista, olkoon keittiö mikä tahansa.

Menimme työporukalla lounaalle, ja kun kaverit ehdottivat Rodolfoa, ajattelin, että hyvähän paikka on käydä testaamassa. Vegaanisen pasta-annoksen tilaaminen ei tuottanut mitään ongelmia, ja alkupalaksi lounaaseen kuului ihan mukava pieni salaatti talon focaccialla.

Pöytään kannettu ”puutarhurin pasta” ei kuitenkaan ollut pettymys vaan pikemminkin järkytys. Se oli huonoimpia eteeni kannettuja pastalautasellisia. Ihan niin kauhea se ei ollut kuin Il Sicilianon annos, joka oli käytännössä syömäkelvoton. Se ei ollut myöskään niin ikimuistoisen kehno kuin viisi vuotta sitten Lempäälän Ideaparkin Martinassa: täysin suolatonta pastaa vinaigrettessa pyöriteltynä (kyllä), raakoja vihanneksia ja kokonaisia hillosipuleita. (Harmin paikka, että muinainen vierailuarvioni vanhassa ruokablogissa on hävinnyt historian sumuun, sillä kokemus oli kaikkiaan hupaisa.)

Mutta huono tämä oli, voi sentään. Pasta oli liki mautonta, eli keitinvedessä ei ollut kunnolla suolaa. Kaikki vihannekset oli selvästi napattu salaattipöydästä (jokusta kurpitsakuutiota ja purjonpalaa lukuun ottamatta – ne taisivat kuulua päivän risottoannokseen) ja pyöräytetty kiireesti pannulla ilman minkäänlaista maustamista niin, että ne eivät olleet juuri kypsyneet. Vahvan etikkainen punasipuli täydensi hämmennyksen – miksi ihmeessä sitä oli laitettu joukkoon? Annosta ei ollut viimeistelty öljyllä ja lorauksella keitinvettä, joten minulla oli kasa pennepastaa ja lämmintä salaattia.

Tässä ei ollut mitään järkeä. Joukossa oli esimerkiksi hieman pinaattia. Pastasta olisi saanut oivallisen käyttämällä vain pinaattia ja valkosipulia, tujauksen sitruunaa sekä tietysti maustamalla ja laittamalla annoksen kunnolla. Tai pelkästään ne esikypsennetyt purjonpalat ja kurpitsakuutiot, joissa oli sentään edes vähän makua! Yksinkertainen pasta-annos on helppo ja nopea valmistaa, ja se tulee halvemmaksikin.

Annos oli teoriassa syömäkelpoinen, mutta jätin sen puoliväliin. Miksi sitä itseään kiusaisi? Minä en pidä kärttyisten arvioiden kirjoittamisesta, mutta kyllä minua jaksaa ihmetyttää, miten vaikeaa hyvien pasta-annoksien tekeminen näyttää olevan.

Ristorante Rodolfo
Kirkkokatu 5
Helsinki

ma–to 11–23
pe 1–24
la 14–24
su 14–21

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

15.12.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kävin ystäväni kanssa lounaalla juuri Turkuun saavuttuani. Hän ehdotti laiskan kivenheiton päässä olevaa vanhaan grillikioskiin rakennettua thairavintolaa. Samoilla yrittäjillä on torilla toimiva ruoka-auto, mutta sitäkään en ollut koskaan kokeillut. Olin kuitenkin törmännyt kehuihin kummastakin Facebookin Vegaaninen Turku -ryhmässä.

Lounasaikaan ravintolassa on tarjolla yksi vegaaninen tai sellaiseksi muunnettava annos, ilmeisesti aina tofulla. Kastikepohja vaihtelee. Tällä kertaa tarjolla oli friteerattua tofua maapähkinäkastikkeessa. Koska ystäväni tarjosi lounaan, en muista, oliko annos valmiiksi vegaaninen.

Lautanen tuotiin pöytään melko nopeasti. Annoksessa oli mukavasti tofua ja soosia, josta tuli herkullinen tuoksu. Riisi oli peruskamaa, samoin salaatti, jonka päällä oli hämmentävästi grilliannoksista tuttua salaattikastiketta, joka ei tähän keittiöön oikein istu. Mutta nämä kauneusvirheet eivät juuri haitanneet, sillä ruoka oli oikein hyvää! Friteerattuun tofuun oli saatu mukava suutuntuma ja kontrasti sitkeän ja pehmeän välillä. Kastikkeessa oli täyteläinen maku ja sellainen maustamistyyli, joka ei heti tuonut mieleen mitään muuta thairavintolaa.

Herkullinen ja edullinen lounas heti rautatieaseman vieressä – kyllä tätä mielellään suosittelee.

Thai in Town
Humalistonkatu 18 Turku

ma suljettu
ti–to 11–18
pe 11–20
la–su 12–20

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, Turku

27.11.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Minulla on viime aikoina ollut hyvää onnea kiinalaisen ruoan kanssa. Tai ainakin onnea ystävyydessä, sillä kaksi rakasta ystävääni ovat asuneet Kiinassa pitkään ja osaavat suositella ravintoloita. He tuntevat ruokalistoissa piilevät erikoisuudet, joita tottumaton silmä ei löytäisi. Söimme lokakuussa Furuma Cuisinessa täydellisen hot pot -aterian, ja hieman myöhemmin kävin kokeilemassa heidän suosituksestaan Mei Linin ruokia toisen ystäväni kanssa ja ihastuin. Lokakuun lopulla ehdin myös muuttaa mielipidettäni Dong Bei Husta, kun sain taas erinomaista ruokaa.

Ystäväni ehdottivat, että menisimme yhdessä illalliselle Kaisaniemessä olevaan Basilikaan, joka on heidän lempiravintoloitaan. Täytyy sanoa, että omatoimisesti olisin sinne tuskin mennyt, sillä sushibuffetia mainostava kyltti ei juuri innostanut. Saavuin ensimmäisenä paikalle, ja täytyy sanoa, että olin aavistuksen epäileväinen, kun katsoin aika tavanomaiselta näyttävää ruokaa tarjoavaa buffetpöytää. Pian ystäväni kuitenkin tulivat, ja Tsingtaoa juoden syvennyin heidän opastamanaan ruokalistaan.

Basilika on thai-kiinalais-japanilainen ravintola, mutta ystävieni mukaan kiinalaiseen osuuteen ruokalistassa kannattaa keskittyä. Paikan erikoisuus ovat keittiön omatekoiset tuoreet nuudelit, joten tilasimme kaikille kulhollisen chilikastikkeella. Sen lisäksi päädyimme ”ryppypapuihin” eli paistettuihin pensaspapuihin, lihattomaan mapo tofuun (se siis täytyy muistaa tilata ilman lihaa) ja perunaraasteannokseen. Kyllä! Perunaraastetta! Tällaista annosta olin odottanut pitkään, sillä perunan käyttötavat maailman ”köyhissä keittiöissä” ovat minulle rakkaita.

Juuri taannoin pääsin sanomasta, että Furuma Cuisine tarjosi elämäni parhaimman kiinalaisen aterian. Tämä saattoi olla parempikin – tosin hot potin ja tällaisen usean valmiin ruokalajin vertailu on vähän keinotekoista. Käsittämättömän herkullisia ja Suomessa ainutlaatuisia molemmat joka tapauksessa.

Sain aikanaan erinomaista lihatonta mapo tofua Tampereella Zhou’s Placessa, mutta tämä oli monin verroin parempaa. Jauhettu sichuanpippuri tuoksui huumaavalta, ja kastike oli erinomaista. Rakastuin myös perunaruokaan: perunaraaste oli paistettu hieman ”al denteksi” chilin kanssa. Kaikkien juttu se tuskin on. Mutta pavut, oi sentään! En ymmärrä, miten ne oli saatu niin herkullisiksi! Ne oli paistettu runsaan chilin ja sichuanpippurin kanssa, ja niissä oli todellakin ryppyinen vahvan makuinen pinta mutta edelleen mehukas sisus.

Nuudelikulho oli sekin hauska annos: kasa leveitä nuudeleita (muodon saa itse valita!), joiden päällä oli chiliä, paistettua kiinankaalia, purjoa, kevätsipulia ja ehkä muutakin. Mausteita sekoitettiin syödessä voimakkaasti kuumiin nuudeleihin, jotka pysyivät aika hyvin irtonaisina mutta olivat silti sopivan tahmaisia ottaakseen makua. Kulho oli niin iso, etten jaksanut kaikkea, mutta annos oli joka tapauksessa juuri sellaista minimalistista herkullisuutta, jota arvostan.

Melko hyvä vuosi siis, kiinalaisittain. Nyt ainakin Helsingissä on turha valittaa, että Suomessa ei saa kunnollista kiinalaista ruokaa. Pääsisinpä tuonne pian uudelleen.

Basilika
Kaisaniemenkatu 2
Helsinki

ma–pe 11–23
la–su 12–23

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

  

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja satuttava romaani koko elämän muuttavasta käännekohdasta. Romaani on omakohtainen kertomus Ahavan entisen miehen muutosprosessista naiseksi.

Kuten Ahavan aiemmissa romaaneissa Eksyneen muistikirja (2010) ja Taivaalta tippuvat asiat (2015) kieli on kauniisti eteenpäin soljuvaa. Ahava onnistuu löytämään sanat kokemuksille, joita on vaikea nimetä.

Luopuminen satuttaa ja hyvästejä kuvataan kauniin, haikein kuvin:

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi sitten minun kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Ahavan tausta dramaturgina näkyy tämänkin romaanin kerronnassa. Matkan varrella lukijalle annetaan hienovaraisia vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vähitellen. Vihjeitä annostellaan lukijan oivallettavaksi kuin näytelmän esillepanossa ja teatteriesityksen dialogissa.

Ennen kuin mieheni katoaa on vahva ja rehellinen tutkielma kaikesta siitä vihasta, jota toisen hylkääminen ja toiseksi muuttuminen aiheuttaa. Ahava kuvaa satuttavasti pitkää avioliittoa, jossa toinen on pitänyt omanaan suuren palan itseään. Ja kun se paljastuu, toinen tuntee tulleensa petetyksi. Puoliso ei olekaan ollut läsnä paljaana, todellisena itsenään, kuten toinen oli luullut.

Ahava seuraa vierestä miehensä kehittymistä toukasta kauniiksi perhoseksi ja kuvaa samalla omaa surun murtamaa olemustaan. Kun hänen entinen miehensä iloitsee heräävästä naisellisuudestaan, Ahava tuntee itsensä rumaksi pipopääksi.

Nainen suree miehensä kuolemaa. Hän suree kaiken sen tutun kadottamista, joka oli. Hän itkee jaettujen muistojen murenemista mielessään, niiden muuttumista toisiksi. Samalla Ahava kuvaa kipeästi myös syyllisyyttään siitä, että hän ei kestänyt edes tätä, kun toiset pysyvät onnettomuudessa vakavasti loukkaantuneiden puolisoidensa rinnalla.

Ahavan taitava kerronta tuo rakkaan ihmisen metamorfoosin niin iholle, että kertojan eroratkaisuun on helppo samaistua. Ja myös siihen valtavaan petetyksi tulemisen tunteeseen, kun havahtuu siihen, että toinen on elänyt ikään kuin kaksoiselämää koko pitkän avioliiton ajan.

Romaanissa kulkee rinnan tarina Kristoffer Kolumbuksesta. Kolumbuksen matkassa kuvataan sitä, kuinka löytöretkeilijä löysikin jotain muuta kuin luuli löytäneensä. Kuinka kaikki valmiiksi piirretyt kartat menivät uusiksi, eikä kulta ollutkaan kultaa.

Kuten Kolumbuksen kartoissa, naisen elämässä kaikki tuttu katoaa, vähitellen. Aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mies pyyhkiytyy pois väestörekisterijärjestelmästä. Eropaperit on tehtävä uudelleen nykyisen naisen henkilötunnuksella.

Ennen kuin mieheni katoaa on käsittämättömän hieno tutkielma erosta, pettymyksestä ja hylkäämisestä.

”Joskus kun katsoo poiskävelevää selkää, tietää, että tuo ihminen ei tule enää takaisin.”

kaunokirjallisuus, kritiikki, romaani, Selja Ahava

11.8.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Vietän aikaa Pasilan Messukeskuksessa monta päivää joka vuosi, ja kovin usein olen nälkäinen ja kärttyinen. Hesburgeria lukuun ottamatta sieltä nimittäin ei tahtonut pitkään saada juuri mitään vegaanista syötävää, etenkin kun ”pikaruokaintialaista” tarjonnut ravintola lopetti. Näytteilleasettajien ruokalasta saattaa silloin tällöin löytyä jotain, mutta olen viettänyt useamman messupäivän hotelliaamiaisen, sipsien ja ateriapatukoiden voimalla. Harvemmin tauoilla on aikaa lähteä jonnekin etäämmälle syömään.

Törmäsin taannoin verkkokeskustelussa tietoon, että Messukeskuksen Fazer Café on alkanut tarjota nyhtökauravoileipiä. Tämä muistui mieleeni, kun etsin jotain syötävää WorldCon-tapahtuman tauolla. Yllätyksekseni esillä olevat voileivät näyttivät oikein herkullisilta: paksuja leipäviipaleita, joiden päällä oli avokadoa, cashewpähkinöitä, sipulinvartta ja kunnon annos nyhtökauraa. Juuri tällainen kevyt lounas sopi tuohon tunnelmaan. Tilasin leipäni oheen soijalatten.

Leipä oli varsin onnistunut. Leivässä oli vahva kuori mutta ilmava ja sopivan sitkainen sisus. Avokadossa oli kivasti happamuutta vastapainoksi hyvin valmistetulle nyhtikselle. Sipulin palaset ja pähkinät toivat annokseen purutuntumaa. Kahvi ei ollut oikein mistään kotoisin, mutta se olikin kai valmistettu kapselikoneella.

Kyllä minä tämän annoksen varmasti syön useampaankin kertaan jatkossa, sillä se tyydytti nälän mutta ei väsyttänyt, mikä on messutöissä olennainen juttu.

Fazer Café Messukeskus
Messuaukio 1
Helsinki

aukioloajat messukeskuksen mukaan

Kotisivut

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

The Florida Project
(USA 2017)
O: Sean Baker
N: Brooklynn Prince, Bria Vinaite, Willem Dafoe
Ensi-ilta: 2.2.2018 

  

 

Yhdysvaltalainen Sean Baker tekee alleviivaamattoman yhteiskunnallisia ja omaperäisiä elokuvia, joiden yliviritetty, räikeä estetiikka on perusteltua ja luontevaa.

Pari vuotta sitten rakastuin Bakerin Hollywoodin sivukujille vievään Tangerineen (USA 2015). Olemattomalla budjetilla tehty, indie-ilmiöksi noussut elokuva kuvattiin kokonaan iPhone5:lla. Jälki oli ihmisenkokoista ja elävää: riehakasta, rytmikästä ja kirkkaan värikästä. Tarinan keskiöön nousi transnaisten välinen ystävyys.

Bakerin uutuus, The Florida Project, on Tangerinea selvästi suurempi tuotanto, mutta elokuvana yhtä vapaa ja rakastettava. Se sijoittuu Orlandon kaupunkiin Floridaan, Disney Worldin naapuriin. ”Seitsemän kääpiön kujan” päässä kohoaa Magic Castle -niminen motelli, jonka violetiksi maalatut huoneet ovat niin huokeita, että ne houkuttavat ajelehtijoita ja karkulaisia. Osassa majailee pysyvästi paikallisia vähävaraisia perheitä.

Kesälomaansa viettävälle kuusivuotiaalle Mooneelle (Brooklynn Prince) Magic Castle tarjoaa loputtomasti hupia. Hän puikkelehtii seikkailusta ja kolttosesta toiseen – räkimiskilpailusta autiotalojen tonkimiseen – ikätoverit Jancey (Valeria Cotto) ja Scooty (Christopher Rivera) kannoillaan.

Lapsia toruu, suojelee ja paimentaa motellin manageri ja ”yleismies jantunen” Bobby (Willem Dafoe), jonka kontolla on myös rapistuvien motellitilojen huolto ja valvonta. Bobbyn työt eivät toden totta tekemällä lopu.

Bobby saa paukuttaa Mooneen ja tämän Halley-äidin (mahtava Bria Vinaite) huoneen ovea milloin mistäkin syystä. Halley on nuori äiti, joka suhtautuu Mooneen kuin pikkusiskoon: rakastavasti mutta perin huolettomasti. Tytön toilailut nostavat Halleyn suupieliin lähinnä riemastuneen hymynkareen. Myös Halleyn omat edesottamukset ovat välillä kuin aikuisen kehoon joutuneen kuusivuotiaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Baker ei saarnaa, ei osoittele, mutta rivien välistä on luettavissa, että Halleyn tempoileva ja rajaton arki on opittua, seuraamalla sisäistettyä, ja että myös Mooneen riemukas vapaus tulee ennen pitkää kolhiintumaan.

Baker ilmiselvästi rakastaa hahmojaan, ja tunne siirtyy myös katsojaan. Taitava näyttelijäntyö tukee emotionaalista latausta. Lapsinäyttelijät, erityisesti Mooneeta näyttelevä Brooklynn Prince, ovat niin aitoja, niin pöljäily-räkimis-hihkunta-kaulailu-tosia, että sydäntä vihloo.

The Florida Projectissa on vastaansanomatonta taikaa: se ylittää realismin ilman fantastisia aineksia. Elokuva käy tunteisiin, mutta ei kertaakaan halvasti. Baker ja kuvaaja Alexis Zabe luovat paikoin kuristavan kauniita kuvia, jotka säkenöivät lapsuuden ja nuoruuden iloa ja vimmaa.

elokuvat, Ensi-ilta, Sean Baker, The Florida Project, Yhdysvallat

Suomen Kansallisooppera
Ensi-ilta 4.9.2015

  

Oopperan kummitus jää kummittelemaan katsojan mieleen.

Valtavan suosion saavuttanut Oopperan kummitus nähdään nyt ensi kertaa Suomessa, muutamin muutoksin Kansallisoopperan omana versiona. Ei siis ole kovin suuri yllätys, että musikaalin liput myytiin hyvin nopeasti loppuun.

Musikaalin on nähnyt noin 140 miljoonaa ihmistä 30:ssä maassa ja se perustuu Gaston Leroux’n samannimiseen romaaniin vuodelta 1911. Ensimmäisen näyttämöversionsa tarina sai vuonna 1986. Kriitikot ovat välillä suhtautuneet musikaaliin nuivasti, mutta sen suosio ei näytä hiipumisen merkkejä.

Oopperan kummitus sijoittuu 1800-luvulle, jo hieman liitoksistaan rapistuneeeen Opéra Populaireen. Isänsä menettänyt Christine kohtaa menneisyytensä riivaaman, oopperan kellareissa ja salakäytävissä asuvan miehen, Phantomin, joka peittää rujot kasvonsa naamion taakse. Hauraassa mielentilassaan Christine luulee ystävystyneensä eräänlaisen musiikin enkelin kanssa, jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää häntä opettamaan.

Christinen tunteet jakaa hänen kiintymyksensä varakreivi Raouliin, joka Christineä rakastaa. Toisaalla Christinen pakkomielteinen suhde Phantomiin saa hänen todellisuutensa vääristymään.

Andrew Lloyd Webberin säveltämän musikaalin toteutus on visuaalisesti onnistunut, ja noudattelee klassista musikaalin näyttämöllepanoa yleisön yllä huojuvaa kattokruunua myöten. Lavastus yhdistettynä voimakkaaseen musiikkiin saa katsojassa aikaan kylmiä väreitä. Kerronta on selkeää, ja vaikka tarina ei ehkä olekaan kaikkein loogisin, se avautuu katsojalle vaivattomasti. Myös Marjaana Mutasen puvustus ja Timo Alhasen valaistus ovat taidokkaat ja luovat omat vivahteensa teoksen tunnelmallisuuteen.

Oopperan kummituksessa on myös viihteellisyyden ohella yllättävää syvyyttä. Pohdin paljon teoksen vertauskuvallisia tasoja, niin esityksen aikana kuin sen jälkeenkin. Phantom on hahmona allegorinen, jota Kansallisoopperan visuaalinen toteutus vahvistaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, missä Christine ja Phantom liikkuvat lavalle liukuvissa labyrintinkaltaisissa portaikoissa jotka johtavat Phantomin kotiin, todellista goottiromantiikkaa huokuvaan tummasävyiseen luolaan.

Vaikka Phantom onkin selkeästi todellinen lihaa ja verta oleva ihminen, eikä Christinen mielen tuotos tai aave, välillä herää kysymys, mikä hänestä on tytön kuvitelmaa ja mikä pohjimmiltaan totta? Tällä tasolla Phantom voisikin olla kuin minkä tahansa riippuvuuden kuvaus. Kuten teoksessa lauletaankin: ”Oopperan kummitus on siellä… mieleni sisällä.”

Katsojana palaan mielessäni yhä uudelleen Phantomin hahmoon. Siihen, että uhkaavan ja jopa pelottavan hahmon takana on vain rikkinäinen ja traumatisoitunut ihmisparka, joka yksinäisenä ja katkerana vaeltaa näyttämön kulisseissa. Tarina on pohjimmiltaan hyvin traaginen, eikä Christinen ja Phantomin suhteessa ole kyse rakkaudesta ja todellisesta kiintymyksestä, vaikka hetkittäin heistä molemmat tuntuvat niin kuvittelevan.

Sofie Asplund tekee hienon ja herkänraikkaan roolityön Christinenä ja Hanna-Leena Haapamäkeä Carlotan roolissa on ilo kuunnella. Luonnollisesti voimakkaimman mielikuvan ja muiston luo kuitenkin Ilkka Hämäläisen rokkaava tulkinta itse Phantomista. Hämäläinen tuo hahmoon särmää ja persoonaa menettämättä kuitenkaan Phantomin mystisyyttä. Tero Harjuniemi Raoulin roolissa ansaitsee kiitosta karismastaan ja klassisesta tyylikkyydestään.

Rooleissa: 22.9. näytöksessä Sofie Asplund, Ilkka Hämäläinen, Tero Harjunniemi, Sauli Tiilikainen, Juha Riihimäki, Hanna-Leena Haapamäki

Musiikki: Andrew Lloyd Webber Sanoitus: Charles Hart, Richard Stilgoe Musiikinjohto: Nick Davies, Kurt Kopecky Ohjaus: Tiina Puumalainen Lavastus: Teppo Järvinen Puvut: Marjaana Mutanen Koreografia: Osku Heiskanen Valaistus: Timo Alhanen

Äänisuunnittelu: Andreas ”Stanley” Lönnquist, Sakari Kiiski

Andrew Lloyd Webber, Kansallisooppera, musikaali, Oopperan kummitus, Tiina Puumalainen

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kesällä en ole ehtinyt juuri syödä ulkona, eikä ole tarvinnutkaan, koska puutarhasta on tullut ruokaa riittämiin. Onneksi työreissujakaan ei juuri ole ollut. Yhden Helsingin matkan teimme vaimon kanssa, mutta silloin pidin lomaa myös Hyvästä kurkusta ja kiersimme jo hyväksi todettuja paikkoja. Opetustöiden ja messureissujen alkaminen kuitenkin tarkoittaa, että on taas ihan pakko syödä ulkona. Peijakas.

Minun on pitkään pitänyt käydä kokeilemassa Chico’s -ketjuravintolan vegaanisia purilaisia, koska useampikin tuttu oli intoillut niistä verkkokeskusteluissa. Valokuvat näyttivät erittäin houkuttelevilta. Toisaalta olin kuullut myös väheksyviä kommentteja ketjumaisuudesta ja pihvien laadusta, mutta kasvispurilaiset ovatkin monille liki yhtä pyhä aihe kuin falafelit.

Manuhan arvioi Itäkeskuksen Chico’s -ravintolan jo vuonna 2011, mutta silloin annosten vegaanisuuden varmistamiseksi piti nähdä vaivaa. Nyt asiointi on vaivatonta, sillä Chico’s lanseerasi taannoin näyttävästi uuden vegaaniruokalinjansa. Listalla on valmiita vegaanisia annoksia, ja liki kaikki burgerit on muunnettavissa vegaanisiksi versioiksi. Vaikka ravintoloita on Helsingissä useita, en vain ollut osunut kohdalle. Nyt ystävän tapaaminen tarjosi hyvän tekosyyn.

Olin luennoinut pitkän päivän Kuvataideakatemiassa ja olin uupunut ja nälkäinen – vaikka olin kyllä saanut ”kouluruoaksi” yllättävän hyvän vegaanisen papukiusauksen oppilaitoksen ruokalassa. Vanhalla kunnon yrttimausteseoksella maustettu ruoka tarjosi nostalgisen kokemuksen.

Vaikka oman purilaisen olisi voinut muokata vapaasti, tilasin listalta valmiin annoksen eli guacamolepurilaisen, jossa on soijapihvi, guacamolea granaattiomenan siemenillä, vegaanista cheddaria, marinoitua ja paistettua portobellosientä sekä erilaisia tilpehöörejä. Lisukkeina oli kaalipikkelssiä ja bataattiranskalaisia. Vegaanisia lisukevaihtoehtoja on muuten listalla useita: cajunmaustettuja lohkoperunoita, savulohkoperunoita, perusranskalaisia, vihersalaattia, paahdettuja kasviksia, maissintähkiä, ”nyhtöportobelloa” sekä paahdettua kurpitsaa. Tämä monipuolistaa annosvalikoimaa entisestään. Samoin erilaisia vegaanisia kastikkeita on jopa viisi! Kuten sanottua, pysyin kuitenkin listavaihtoehdossa.

En ollut odottanut mitään ihmeellistä, ja olin todella iloisesti yllättynyt. Annos oli kaunis, ja ensimmäisessä haukkauksessa yhdistyi portobellosienen savuisuus, rapea sämpylä, laadukas salaatti ja granaattiomenan siementen poksahtelu. Itse soijapihvi ei mikään ihmeellinen ole, mutta minä olen aina tykännyt tällaisista perussoijarouhepihveistä burgereissa. Tampereella Rongankadun Gopalissa tulee syötyä niin usein herkullinen seitanpurilainen, Sohossa falafelpurilainen tai Kustaa III:ssa tofupurilainen, että tämä oli mukavaa vaihtelua. Bataattiranskalaiset olivat myös erinomaisia: ne oli paistettu tarpeeksi kuumassa öljyssä niin, että ne eivät olleet imeneet öljyä vaan olivat juuri sopivan rapeita pinnalta. Lopussa sämpylä tahtoi hieman vettyä varmaankin portobellosienestä tulevan paistonesteen takia, mutta se ei ollut iso miinus.

Annos ei ollut suuren suuri, mutta kyllä se nälän vei. Hinta (16€) on kyllä aika suolainen – esimerkiksi Tampereen Kustaa III:n runsaampi ja ehkä vielä parempi purilainen on halvempi, Gopalin tai Helsingin Just Vegen hinnoista puhumattakaan. Lounaalla annoksen ilmeisesti saa edullisemmin. Toisaalta tämä oli mauiltaan monipuolisempi kuin muut Helsingissä kokeilemani vegaanipurilaiset. Kyllä minä tämän usein söisin, jos olisi mahdollisuus – etenkin kun annoksia on mahdollista muokata niin monella tavalla.

Mutta listalla oli myös valmiiksi vegaanisia jälkiruokia! Oli aivan pakko tilata ”Caramel Nut Cake”, jossa on kinuskinen pähkinäleivos, mansikkakastiketta, vegaanista kermavaahtoa ja appelsiini-suklaajäätelöä. Tämä oli vielä suurempi yllätys kuin purilainen, kerrassaan herkullista. Kerrankin sai vegaanisen jälkiruuan, joka ei ollut yltiömakea ja rasvainen. Ystäväni kokeili mustikkapannukakkuja, jotka olivat myös vallan hyviä, mutta kyllä minä tämän kakun syön uudestaan, jos pääsen palaamaan.

Ainoa isompi miinus tässä vierailussa oli pitkä odotusaika joka välissä. Onneksi ei ollut kiire ja ehdin jutustella kunnolla rakkaiden ystävien kanssa.

Chico’s Arabia
Hämeentie 109–111

ma–la 9–22
su 12–21

Kotisivut

Facebookissa

Chico´s, hampurilainen, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki