Kategoria: Blog

(Suomi 2015)
O: Aleksi Salmenperä
N: Joonas Saartamo, Elena Leeve, Saara Kotkaniemi, Minna Suuronen, Jani Volanen, Pertti Sveholm, Peter Franzén
K12
Ensi-ilta 22.1.2016

  

Erinomainen Talvivaara-draama ei kadota katsojaa byrokratian viidakkoon, vaikka kaivosalan lupamenettelyjä avaakin. 

Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmat ovat olleet mittavia, ja ne olivat alusta asti yhtiön johdon tiedossa. Niistä ei vain piitattu. Tämä on keskeisin asia, mitä koko monimutkaisesta Talvivaara-keissistä on olennaisinta tietää.

Joku saattaa vielä muistaa vuosi sitten ilmestyneen Talvivaarasta kertovan dokumenttielokuvan Talvivaaran miehet. Siitä minä en erityisemmin pitänyt. Silloin ohjaaja ja käsikirjoittaja eivät saaneet elokuvaansa draaman tuntua millään, vaikka rakennuspalikoita oli tarjolla yllin kyllin. Tunteet eivät myllertäneet valkokankaalla eivätkä katsomossa.

Mutta Aleksi Salmenperän ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama tositapahtumiin perustuva Jättiläinen on toista maata. Nyt Talvivaaran tarina todella tempaa mukaansa.

Vaikka elokuva luovii ympäristössä, jonka karikkoja muodostavat ely-keskukset, geologian tutkimuskeskus GTK ja aluehallintovirastot, on asiat esitetty siten, että katsoja pysyy sekä kärryillä että kiinnostuneena erilaisten lupien ja selvitysten viidakossa.

Jani Volasen esittämä Pekka Perä on uskomattoman vahva hahmo. Peräänantamaton. Vaikka kaikki asiantuntijat ympärillä sanovat Perälle, että tämä projekti on jo mennyt päin mäntyä, haluaa Perä silti puskea eteenpäin.

Joonas Saartamon esittämä Jussi puolestaan on nuori perheellinen virkamies, joka haluaisi edetä urallaan, tehdä moraalisesti oikeat ratkaisut ja välttää konfliktit perhepiirissä. Näiden asioiden yhdistäminen vaikuttaa olevan mahdotonta.

Peter Franzénin rooli poliitikot, virkamiehet, pankkiirit ja yritysjohtajat tuntevana verkostoitujana ja järjestelijänä on kuin suomalaisen maan tavan ja hyvä veli -verkoston synkkä ristisiitos. Elokuvan voisi katsoa uudelleen ihan vain Franzénin suoritusta ja hahmon nyansseja seuratakseen.

Kaivosteollisuudesta Jättiläinen antaa niin lohduttoman kuvan, että katsojalle herää ajatus, josko on edes mahdollista rakentaa kaivosta, joka ei tuhoaisi ympäristöä.

Elokuvan lopputeksteissä annetaan kiitos heille, joille se todella kuuluu, nimittäin tutkiville journalisteille. Lopputekstien mukaan elokuvaa ei olisi olemassa ilman toimittajien panosta. Kiitoslistalla onkin suomalaisen tutkivan journalismin eturivin nimiä, kuten Hanna Nikkanen, Susanna Kuparinen ja Juha Kauppinen.

Heistä esimerkiksi Juha Kauppinen on voittanut Talvivaaran kaivosta tutkivilla jutuillaan Bonnierin suuren journalistipalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013).

Jättiläinen jos jokin saa harkitsemaan digijulkaisu Long Playn tutkivien juttujen ostamista.

Hemmetti, taidan itsekin liittyä jälleen Long Playn kannatusjäseneksi.

Aleksi Salmenperä, Jani Volanen, Jättiläinen, Joonas Saartamo, Pekko Pesonen, Peter Franzen, Talvivaara

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen tähän mennessä ehtinyt kertoa useastakin vegaaniystävällisestä kahvilasta Tampereella: Kahvila Kaiho, Hella ja Huone Deli, Cafe Aamurusko, Ojakadun Vohvelikahvila ja Café Gopal. Jostain syystä todellinen klassikko eli Pyynikin Näkötornin kahvila on jäänyt käsittelemättä. Siellähän on tarjottu vegaanisia munkkeja jo vaikka kuinka kauan. Tällä kertaa pääsin käymään heidän Keskustorin pisteessään – tarjonta on kuitenkin käytännössä samaa, vaikka maisemat eivät olekaan niin komeat – joten käyköön tämä kummankin paikan arviosta.

Keskustorin kahvila on alkuperäistä avarampi ja viihtyisämpi. Näkötornilla on lähes aina melkoinen kuhina ja tungos, jossa on tietysti oma romantiikkansa. Ja onhan siellä se harjumaisema. Vallan mukiinmenevä. Mutta jos haluaa rauhaisaa kahvihetkeä munkkinsa kanssa, Keskustorin paikka on oivallinen.

Munkit ovat hyviä. Herkullisia. Minun pitäisi syödä niitä useammin. Ja tuoreeltaan. Kotiin kannettu munkki ei ole koskaan yhtä hyvä.

Kahvilasta saa myös soijalattea.

Ei minulla muuta.

Pyynikin Munkkikahvila
Keskustori 1
Tampere

ma–pe 7.30–20
la 9–20
su 10–19

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, kahvi, kahvila, kahvilat, munkki, Tampere

Päätoimittaja: Niina Holm (Sylvi 6)
Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Visuaalinen päällikkö: Riitta Supperi
Taustapaperi: Emilia Värelä
Toimitussihteerit: Maija-Kaisa Myllymäki, Kaisu Tervonen, Emmi Ketonen, Niina Holm, Mari Pöyhtäri, Johanna Siik, Lotta Sonninen, Satu Paasovaara, Manu Haapalainen, Kirsi Kissmyassinger, Mertta Hätinen
Sylvin emo: Julle Jalava
Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ
ISSN-L 2242-8127

ISSN 2242-8127

Toimitus: Inka Valima, Emilia Värelä, Kiia Beilinson, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Jaana Semeri, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Heta Pyhäjärvi, Vilma Vuorio, Varpu Löfman, Nina Simonen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Riitta Supperi, Laura Liimatainen, Paula Ojanen, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Reetta Kauranen, Anu Tahvanainen, Jukka Vuorio, Ville Lähde, Katariina Saxton, Eva-Liisa Orupold, Tuuli Sirkeinen, Petra Piitulainen, Henna Raatikainen, Eira Heinämies, Eero Suorsa, Susanna Karhapää, Minna Uimonen

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017
203 s.

  

Mona työskentelee elektroniikkaliikkeen varastossa. Hänellä on tapana mennä kesken työpäivän hyllyjen väliin sikiöasentoon rauhoittumaan. Mona pakenee turvapaikkaansa kohinaa, ulkoista ja sisäistä hälinää. Eräänä päivänä hän havahtuu siihen, että hän ei olekaan enää tutussa ja turvallisessa sopessaan. Mona on näyttämöllä. Ja näyttämöllä makaa paareilla hänen äitinsä.

Alkaa monologi mykälle äidille, tai oikeastaan dialogi, jossa äiti on samanlainen kuin eläessäänkin – pysyttelee hiljaa.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti on loistava romaani. Se on hauska, ahdistava ja piinallisen samaistuttava. Romaani pakottaa kohtaamaan häpeän ja samalla se vapauttaa siitä. Niemi kuvaa, kuinka häpeä siirtyy yli sukupolvien. Häpeä lymyilee rivien välissä. Se tihkuu vaikenemisen muurin yli.

Niemi vyöryttää häpeää lukijan päälle niin kiivaaseen tahtiin, että ainakin itse pystyin vastaanottamaan sitä vain pieninä annoksina. Pitkitin kirjan lukemista, vaikka Monan tajunnanvirta imaisikin mukaansa. Nauroin monta kertaa ääneen, niin tuttua kaikki oli.

Välillä tarina on hillitön ja absurdi, mutta kuitenkin koko ajan niin täysin tosi ja käsin kosketeltava häpeän kuvaus, että siihen ei voi olla samaistumatta. Mona sotkee asiat mielessään kehittelemällä kauhuskenaarioita ja ylitulkitsemalla toisten eleitä. Hänen neuroottisuutensa on häpeän perua – ja vaikenemisen.

Äiti ei puhu, äiti ei vastaa pienen(kään) Monan tarpeeseen olla lähellä, koska äiti ei osaa. Äiti ei pysty läheisyyteen, vaikka haluaisi. Hänen perintönsä on edellisten sukupolvien häpeälasti ja hylkäämisen kokemus. Äidin lisäksi tarinaan sekoittuu muitakin ääniä, kuten Monan mies ja lapsi. Äiti on kuitenkin hiljaisuudessaan se dominoivin ääni, tarinan todellinen hallitseva kertoja.

Puhekielinen teksti vahvistaa läsnäolon tuntua, tuo kertojan lähelle:
”Mut äiti, tässä sitä ollaan, tässä sitä ollaan mä ja sä. Sillon mä en tietenkään osannu sulle vastaa mitään siihen kysymykseen miks mä oon aina vihanen, ku mä olin vasta pieni, ja ihan suurenakin mulla on ollu paljon miettimistä ton vihan kanssa, siitä on yhtä vaikee saada kiinni ku häpeestä ja ne liittyy toisiinsa ihan keskeisesti, nyt mä tiedän enemmän. Yks päivä mä tajusin miks mä oon vihanen vaikka mun miehelle. Niinku koko ajan. Koska se hylkää mut. Ja mä oon ihan saatana hädässä siinä.”

Olen pitänyt Marjo Niemestä aina, sillä Niemi on loistava kertoja. Kaikkien menetysten äiti lisää jälleen yhden kerroksen Niemen moninaiseen tyyliin ja osoittaa kuinka taitava kirjoittaja hän on.

Häpeä, Kirjallisuus, kotimainen kirjallisuus, kritiikki, Marjo Niemi, romaani, Teos

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin Otava, 2017 Suom. Sari Karhulahti

379 s.

  

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on upea romaani orjakaupasta sekä Afrikan ja Pohjois-Amerikan yhteenkietoutuneesta historiasta. Romaani on Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen kirjailijan esikoisteos, joka on saanut useita palkintoja.

Tarina alkaa 1700-luvun Ghanassa, jossa siskopuolet Effie ja Esi päätyvät toisistaan tietämättä samaan englantilaiseen linnoitukseen. Effie elää linnoituksessa englantilaisen kuvernöörin jalkavaimona, kun taas Esi kärsii kellarissa, josta hänet lähetetään orjalaivan mukana Amerikkaan.

Matkalla kotiin on suuri romaani tärkeästä aiheesta. Sukuromaani kertoo Effien ja Esin jälkeläisistä nykyaikaan asti ja kuvaa näin orjakaupan seurauksia rinnakkain sekä Afrikassa että Amerikassa.

Ghanassa orjakauppa aiheuttaa sotia vuosikymmenten ajan ja Yhdysvalloissa sorto jatkuu orjuuden loppumisen jälkeenkin. Mustat muun muassa joutuvat vankilaan ja pakkotöihin pikkusyiden takia, eivät saa töitä muina kuin siivoojina ja joutuvat asumaan huonokuntoisimmissa kaupunginosissa.

Menneisyyden tapahtumat voivat unohtua, mutta niiden seuraukset siirtyvät jokaisen uuden sukupolven elämään. Välillä menneisyys palaa kuvina näyissä ja unissa.

Jokaisesta sukupolvesta kerrotaan yhden henkilön näkökulmasta aina luvun verran. Ratkaisu voi aiheuttaa alussa pettymyksen lukijalle, joka kiintyy henkilöön ja joutuu saman tien luopumaan hänestä.

Fragmentaarinen rakenne kuitenkin mahdollistaa monta sataa vuotta kestävän ajanjakson kuvaamisen. Gyasi ei yritäkään kuvailla yksityiskohtaisesti jokaista historian aikana tapahtunutta asiaa, vaan keskittyy yhteen tärkeään hetkeen kunkin henkilön elämässä.

Loppu, jossa Effien ja Esin jälkeläiset kohtaavat toisensa ja palaavat yhdessä alkupisteelle Cape Coastin linnoitukseen, on ennalta-arvattava mutta toimiva.

Yaa Gyasia ei ole turhaan verrattu Toni Morrisoniin. Kuten Morrisonin teoksissa, moni kirjan keskeinen henkilö on nainen, ja naisiin kohdistuva väkivalta muodostuu tärkeäksi teemaksi.

Ei riitä, että mustia hakataan ja pannaan asumaan epäinhimillisissä oloissa. Lisäksi valkoiset raiskaavat vankeinaan pitämänsä naiset ja ottavat heiltä pois heidän lapsensa. Naisia eivät sorra ainoastaan valkoiset vaan myös omat naapurit ja jopa perheenjäsenet, jotka syyttävät naisia milloin hedelmättömyydestä, milloin kirouksen vallassa olemisesta tai noituudesta.

Ghanalaisessa pikkukylässä elävän Abenan naapuri lupailee vuosi toisensa jälkeen menevänsä Abenan kanssa naimisiin mutta ei ikinä toteuta lupaustaan. Abena on joutua karkotetuksi kotikylästään, koska on suhteessa miehen kanssa olematta hänen vaimonsa. Yhdysvalloissa Willie puolestaan joutuu miehensä hylkäämäksi, koska mies vaaleaihoisempana pystyy teeskentelemään olevansa valkoinen ja musta vaimo on hänelle häpeäksi.

Yaa Gyasi kirjoittaa niiden historiaa, jotka virallisessa historiankirjoituksessa ovat jääneet ilman ääntä. Kuten opettajana toimiva Yaw lapsille selittää, historia on vallankäyttöä: ”Uskomme sitä, jolla on valtaa. Hän saa kirjoittaa tarinan tapahtuneesta. Historiaa tutkiessa joutuu siis kysymään aina itseltään: Kenen tarina puuttuu? Kenen ääni tukahdutettiin, jotta tämä ääni kuuluisi?”

Ilahduttavasti Gyasi ottaa teokseen mukaan myös kansanperinnettä ja uskomuksia, jotka osana suullista perinnettä jäävät usein ulkopuolelle menneisyydestä kirjoitettaessa. Noituus ja taikuus ovat ennen olleet tärkeä osa ihmisten todellisuutta, vaikkei niitä nykyään ajatellakaan todellisiksi tapahtumiksi.

Teoksen kieli on elävää ja taidokasta. Vaikka tapahtumat ovat usein verisiä ja karmivia, niiden kuvailulla ei mässäillä. Juuri oikealla tavalla valitut sanat saavat lukijan tuntemaan nahoissaan henkilöhahmojen kärsimykset:

”Yksi sotilaista potkaisi Esin kumoon ja painoi jalalla hänen niskaansa niin, ettei hän voinut kääntää päätä vaan joutui hengittämään tomun ja jätösten hajua. Sisään tuotiin lisää naisia, ja jotkut heistä vaikeroivat niin suureen ääneen, että sotilaat löivät heidät tajuttomiksi. Heidät ladottiin hervottomina muiden päälle.”

Sari Karhulahti on jälleen onnistunut suomennoksessa erinomaisesti.

Matkalla kotiin on kunnianhimoinen yritys kirjoittaa Yhdysvaltoihin suuntautuneen orjakaupan monipolvinen historia ajatuksia herättäväksi ja mukaansatempaavaksi romaaniksi. Gyasi onnistuu tavoitteessaan, eikä ole ihme, että romaani on saanut niin hyvän vastaanoton. Teos sekä opettaa että koskettaa.

esikoiskirja, kaunokirjallisuus, kritiikki, orjakauppa, Otava, rotusyrjintä, Yaa Gyasi

Q-teatteri 17.9.—12.12.2015

  

Jälkeenjäävät ei tarjoile katsojalle valmiiksi jäsenneltyjä vitsejä

Tässä on näytelmä, jonka nähtyäsi arkiset asiat kuten Alepassa käyminen, asuntonäyttö tai paikallisjunassa matkustaminen ovat kuin huomaamattasi saaneet uuden tason. Tässä on myös näytelmä, joka ei noudata kovinkaan monia normeja käsikirjoituksensa, kohtausten, tai, no, oikein minkään suhteen.

Hyvä teatteri ei tarjoile katsojalle valmiiksi jäsenneltyjä vitsejä. Hyvä teatteri saa meidät, ei, se pakottaa meidät ajattelemaan. Ja juuri sen Q-teatteri tekee kerta toisensa jälkeen. Niin nytkin.

Kuinka paljon meidän tulisi ajatella sitä, mitä muut meistä ajattelevat? Mitä täysin tuntemattomat, paikallisjunassa vieressä istuvat henkilöt meistä ajattelevat? Entä tulisiko meidän ajatella omaa kuolemaamme?

Se on muuten juuri niin, että elämme elämäämme enimmäkseen miettimättä kuolemaamme. Se on juuri niin, eikä mitenkään muuten. Jälkeenjäävät viittaa nurkan takana vaanivaan kuolemaan tuon tuosta. Se tulee kun on tullakseen, ja monesti on paljon aiemminkin. Jälkeenjäävät ravistelee katsojaa.

Kohtaus, jossa Tommi Korpelan esittämä hahmo järjestää tiedotustilaisuuden perheelleen kertoakseen heille löytäneensä uuden, parikymppisen tyttöystävän, on paitsi hykerryttävän hauska, herättää se myös hieman syvällisemmin kyseenalaistuksia ihmissuhteista ja niiden kestävyydestä. Tai ylipäätään kaiken pysyvyydestä.

Jotain näytelmän nyanssien tasosta kertoo toisaalta myös se, että edellä mainitun pitkän kohtauksen dynaamisin lause tulee nuorta tyttöystävää esittävän Lotta Kaihuan suusta, vaikka hän ei juuri muuta koko kohtauksessa sanokaan.

Jussi Nikkilän laulama ja kitarallaan itseään säestämä biisi on esityksen helmiä. Sanoitustapa tuo elähdyttävästi mieleen Dave Lindholmin. Rakastavan humoristisesti. Ehkä koko näytelmässä on kyse juuri siitä, rakastavasta huumorista. Kaiken synkkyyden keskelläkin hahmot, tilanteet ja tapahtumat ovat hauskoja. Toisinaan hieman makaaberilla tavalla, mutta kuitenkin. Elämä on hauskaa.

Parhaiten tätä ilmentää läpi koko näytelmän kulkeva tarina Lotta Kaihuan roolihahmon pakonomaisesta tarpeesta ajatella, että miltä hänen toimintansa näyttää muiden silmin katsottuna.

Monet työryhmästä ovat olleet tekemässä myös television legendaarista Ihmebantu-sarjaa, ja se näkyy Jälkeenjäävissä vahvasti. Koska Ihmebantu oli kuitenkin niin vahvaa laatua, tätä ominaisuutta ei voi oikein mitenkään päin laskea näytelmälle ainakaan miinukseksi.

Ohjaus: Jani Volanen
Rooleissa: Tommi Korpela, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä, Eero Ritala

Jälkeenjäävät, Jani Volanen, Q-teatteri

  

Newyorkilainen melurockbändi A Place To Bury Strangers ja texasilainen garage-psykerockia soittava The Black Angels starttasivat tämän syksyisen yhteisen Euroopan kiertueensa Helsingin Tavastialla. Hykerryttävää! The Black Angels saapui esiintymään maahamme nyt ensimmäistä kertaa, A Place To Bury Strangers on vieraillut Suomessa jo muutamaan otteeseen.

Tavastialle on saapunut mukavan paljon porukkaa. A Place To Bury Strangers soittaa bändeistä ensimmäisenä. Bändin jäsenten kitaristi-vokalisti ja basisti Oliver Ackermannin, basisti-kitaristi Dion Lunadonin ja rumpali Lia Simone Braswellin ilmestyessä lavalle käy jo keikan ensimmäisillä sekunneilla selväksi, ettei tämä bändi jätä kuulijoitaan kylmäksi. Melurock-kolmikko esiintyy vimmaisen energisesti. Äänimaisema on täynnä rajuja säröjä, sähinää ja pauketta. Bändi onnistuu loihtimaan ympärilleen vaarallisen tunnelman, aivan kuin tuhannen tuulimutkan hurrikaani olisi iskeytynyt Tavastian lavalle. Ackermann ja Lunadon sätkivät täysin ennalta-arvaamattomasti ja antavat myös soitinten sinkoilla sinne tänne. Strobomaisesti sykkivä valotykitys on kuin piste iin päälle tässä täysin hulluihin sfääreihin kohoavassa rokkishow’ssa.

Huomioni keskittyy rumpali Braswelliin. Hänen brutaali ja harvinaisen intensiivinen rumpujen hakkaus saa sydämen läpättämään silkasta ihastuksesta. Braswellin palavat silmät porautuvat yleisöön ja hänen soittama alkukantainen jytke villiinnyttää. “I love you, I fucking love you!”, joku miekkonen lähelläni huutomantraa. Tunnelma on villi. Yksi fanittelijoista intoutuu lavasukeltelemaan pariin otteeseen. Keikan päätteeksi Ackermann ja Lunadon rynnivät katsomon keskiosaan soittamaan sekopäisen metelikimaran. En näe tuosta episodista juuri mitään – paitsi monien edessäni välkkyvien kännykkäruutujen välityksellä.

Keikan jälkeen kroppani tärisee ja korvissa soi niin, etten kuule edes puhetta. Mietin, voiko mikään tuntua juuri koetun rymistelyn jälkeen enää miltään. Huomaan huoleni olevan täysin turha, kun illan seuraava esiintyjä The Black Angels aloittaa huumaavan soittonsa. Hymyttömän bändiviisikon lähes puolitoista tuntia kestänyt setti ei jätä kylmäksi sekään. Psykedeeliset, junnaavat rokkisaundit Bob Mustachion loihtimien happoisten taustavisujen vilistellessä silmissä humalluttavat. Kuulija lähelläni vaipuu taputustranssitilaan. Joku toinen hokee Texas-sanaa. Monet bändin soittamista biiseistä on tänä vuonna julkaistulta Death Song -albumilta. Kuulijat hytkyvät onnellisen näköisinä musiikin tahtiin. Päävokalisti Alex Maas ja muut bändiläiset esiintyvät tasaisen varmasti ja sen suuremmin höyryilemättä.

Silmäni ruuvautuvat rumpali Stephanie Baileyn lavatyöskentelyyn. Hän paiskoo ilmoille rytmejä varmoin, henkeä salpaavin ottein. Bailey pitää koko bändin soiton kasassa ilmekään värähtämättä. Hän ei ota juurikaan katsekontaktia yleisöön, vaan pysyttelee omassa rytmikuplassaan. Keikka etenee sulavasti alusta loppuun, sisältäen juuri sopivan annoksen koukuttavaa psykerokkitaikaa.

Talsin hurmaavan illan loputtua kotiin korvat kiljuen ja silmät kuvista yhä villisti säkenöiden. Illan keikka-annin aiheuttama endorfiinimyrsky ei varmasti laannu moneen päivään.

A Place To Bury Strangers, Alex Maas, Bob Mustachio, Dion Lunadon, Fullsteam Records, Lia Simone Braswell, Mustachian Light Show, noise rock, Oliver Ackermann, psykedelia, psykerock, Stephanie Bailey, Tavastia, The Black Angels

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri Kurpitsa 2015
112 s.

  

Debyyttisarjakuva-albumissa pohditaan, mikä tekee ihmisestä hullun.

”Ainoa ero minun ja hullun välillä on siinä, että minä en ole hullu.” Salvador Dalin tunnettu lausahdus oli osa hänen surrealistista taidekäsitystään ja taiteen tekemisen metodia, jossa mielen rajamaiden saavuttaminen oli tietoinen pyrkimys. Lausahduksen kuvausvoimasta mielenterveysasioista puhuttaessa voidaan olla montaa mieltä, mutta se onnistuu nostamaan esille pohtimisen arvoisia kysymyksiä.

Miten hulluus määritellään? Kuka sen voi määritellä? Mikä on se ero, jonka perusteella ihmiset voidaan kategorisoida terveisiin ja hulluihin? Voiko hullu itse tiedostaa olevansa hullu?

Näihin kysymyksiin keskittyy Viivi Rintasen (s. 1990) juuri ilmestynyt debyyttisarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus mielisairaalan siivoojaksi pestautuvasta nuoresta tytöstä, vaikkakin etäisyyttä taiteilijan ja päähenkilön välille on luotu hienoisesti poikkeavilla nimillä.

Mielisairaalassa siivoamisen järjestelmällisyys vetoaa päähenkilö Vilmaan, joka aikatauluttaa elämänsä ja pitää kirjaa liikuntasuorituksistaan ja syömisistään. ”Kun asiat aikataulutetaan, ne tulevat tehdyksi” kuulostaa järkevältä, mistä tahansa stressiä tai elämänhallintaa käsittelevästä itseapuoppaasta löydettävältä fraasilta.

Järjestelmällisyys luo Vilman elämään rytmin ja rajat, jotka auttavat vastikään omilleen muuttanutta nuorta selviämään arjesta. Rutiini auttaa myös olemaan miettimättä mielisairaalan potilaita, vaikka potilaiden kohtalot vievätkin toistuvasti tytön yöunet.

Samalla kun Vilma säätelee konemaisesti laitoksen hygieniatasoa, hän alkaa säädellä myös omaa ruumistaan jatkuvan painontarkkailun avulla. Elämä rytmittyy opiskelun, treenaamisen ja ravinnosta huolehtimisen ympärille. Pakkomielle yhä paremmaksi kehittymisestä sabotoi parisuhdetta, ja oman ruumiin kontrolloiminen ajaa päähenkilön ruumiillisesti ja henkisesti romahtamisen partaalle.

Hulluksi nimittäminen rajaa ihmisen pois normaalien joukosta, aivan kuin ihmiset voitaisiin jaotella kahteen eri ryhmään: hulluihin ja ei-hulluihin, terveisiin ja ei-terveisiin. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjoittaa Rintasen teoksen esipuheessa, että ”ihmiset ovat harvoin hulluja, mutta usein ihmisissä – meissä – on jokin asia hullusti”. Hulluuden sijaan puhutaankin yleisesti mielenterveyshäiriöistä.

Mielisairaalan potilaat tekevät Vilman olon epämukavaksi, sillä he vaikuttavat normaaleilta ja kuitenkin heissä on jotain erilaista. Kategorioiden avulla elämäänsä järjestävälle päähenkilölle kyseessä on yöunia vievä dilemma, sillä hän tunnistaa potilaissa yhtäläisen inhimillisyyden kuin terveiksi luokitelluissa ihmisissä. Samalla hän alkaa tunnistaa omassa pakkomielteisyydessään samoja piirteitä kuin laitoksen potilaissa. Mikä muu kuin institutionaalinen status heitä erottaa?

Rintasen teos ei yritä määritellä hulluuden ydintä tai tarjota lääketieteellistä selitystä, vaan teoksen näkökulma rakentuu juuri tarkkailija-asemasta käsin. Teos onkin yhden ihmisen omakohtainen pohdinta mielenterveysteemasta, ja kertomuksessa sivutaan myös muita päähenkilölle tärkeitä asioita, kuten ulkonäkökeskeistä ruumiinkulttuuria ja feminismiä.

Mielisairaalan kesätyttö on kerronnallisesti ja visuaalisesti eheä kokonaisuus. Taidekasvatusta Aalto-yliopistossa opiskelleen taiteilijan piirrosjälki on varmaa, ja erityisen vaikuttavaa on värien käyttö, joka tukee päähenkilön mielentilojen kuvausta. Piirros- ja maalausjälki ei ole digitaalisesti siloteltua, vaan viivat, siveltimenvedot, roiskeet ja värien valumat tukevat teoksen sanomaa inhimillisyydestä: ”On inhimillistä voida pahoin tai seota. / On inhimillistä yrittää auttaa.”

Hulluus, mielenterveys, Mielisairaalan kesätyttö, pakkomielle, Viivi Rintanen

11.12.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin käynyt tätä iltaa ennen Elitessä vain kerran, vuonna 1995 rakkaitten sukulaisteni vieraana silloisen tyttöystäväni ja nykyisen vaimoni kanssa. Muistikuvissani olivat lähinnä valkoiset pöytäliinat, tarjoilijoiden univormut ja kertomukset ravintolan kulturellista historiasta. En muista yhtään, mitä söin – jotain vegaanista, koska silloin olin vegaani.

Olin köyhä opiskelija, vegaaniruoan tarjonta oli olematonta, joten kaikki oli hyvää, jos jotain vain sai. Helsingissä vieraillessa syötiin aina City Kebabissa tai vastaavassa, koska sieltä sai falafeleja (huonoja ja kuivia, mutta falafeleja kuitenkin). Kiinalaisten ravintoloiden ”sekavihanneksia” tuli syötyä tosi paljon. Tofua tarjoavat ravintolat olivat legendaarisia.

Lähinnä muistikuvani keskittyvät siis siihen, että pääsin muiden maksamana hienoon ravintolaan, joka toi mieleen sen suomalaisen elokuvaohjaajan elokuvat, joiden muuttuminen adjektiiviksi on niin kulunutta, etten käytä ilmaisua tässä. Klassista ”eurooppalaista” keittiötä, kaarevia pintoja, menneen maailman tuulahduksia mutta ei kuitenkaan liian fiinin yläluokkaista meininkiä. Köyhälle aktivistipojalle se oli silti toinen maailma.

Tällä kertaa päädyin Eliteen kansainvälisen seminaarin illallisvieraana. Sattuvasti olin ollut puhumassa tutkijoille 1990-luvun jälkipuolen kansalaisaktivismista. Ympyrä sulkeutuu tai jotain sellaista. Vegaaniset annokset oli varattu etukäteen, ja tarjoilijan asenne oli alusta lähtien ja läpi illan huomaavainen, ystävällinen ja suorastaan huolehtivainen – jo siitä lähtien, että kun leivän kanssa kannettiin pöytään voita, minä sain kupillisen oliiviöljyä ja balsamicoa.

Alkuruoaksi minulle tarjottiin lautasellinen kevyttä ja vaahtoista maa-artisokkakeittoa, jota oli täydennetty rapeilla siemenillä ja tuoreilla yrteillä. Keitto oli erinomainen, joskin hyvin hienovaraisen makuinen, eli maa-artisokan täyteläinen maku ei noussut vahvasti esiin. Pidän vahvemmista maa-artisokkakeitoista, mutta tällaista tyyliä oli hauska kokeilla vuosien jälkeen.

Pääruoaksi sain risoton tapaisen varmaankin jostain viljasta tehdyn kurpitsapohjaisen annoksen, jonka päällä oli täydellisesti paistettuja herkkutatteja. Tämä annos oli loistava ja herätti lievää kateuttakin ulkomaisissa vieraissa ympärilläni. Harvoin olen saanut ravintolassa noin hyviä herkkutatteja.

Jälkiruoaksi sain vegaanista jäätelöä.

Olin vilpittömän iloinen ja yllättynytkin, miten hyvin tämä klassinen ravintola taipui vegaanitoiveisiin. Kyllä Eliteä mieluusti suosittelee.

Elite
Eteläinen Hesperiankatu 22
Helsinki

ma–ti 11.30–23
ke–pe 11.30–24
la 13–24
su 13–23
(keittiö sulkeutuu 1,5 h ennen ravintolan sulkemista)

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

23.11.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kolmisen vuotta sitten auennut Tiirikkala oli minulle tuttu nimeltä, ja se oli eksynyt to eat –listalleni paikallisten antamista vinkeistä, kun kyselin niitä taannoin. En kuitenkaan tiennyt paikasta oikeastaan mitään, eikä lisätietoa löytynyt juurikaan Facebookin Vegaaninen Turku -ryhmästä. Ilahduin, kun ravintola oli järjestynyt ympäristöalan kollokvion illallispaikaksi – pääsisin kokeilemaan kunnolla.

Tiirikkalassa näemmä on tarjolla lounasta, siellä on pizzapäiviä ja brunsseja. Muuten ruokalista on suhteellisen suppea ja baarimainen tai kahvilatyylinen (sieltä löytyy yksi vegaaniannos, falafel-leipä). Tänä iltana meille oli kuitenkin tilattu kolmen ruokalajin ateria yläkertaan. Kollokvion järjestäjiä sopii kiittää siitä, että toinen menu oli valmiiksi vegaaninen.

Tila oli oikein viihtyisä: paljon puupintoja ja valkoisia sävyjä. Yläkerta tosin oli isolla seurueella melko meluisa, mutta se ei haitannut hyvässä seurassa.

Ensimmäinen ruokalaji oli maa-artisokkakeitto, ja se oli täysosuma. Keitossa oli tumma sävy ja vahva paahteisuus – olikohan se tehty kuorineen paahdetuista maa-artisokista? Yrtit ja oliiviöljy pinnalla täydensivät makua erinomaisesti, samoin suolainen focaccia ja hummus. Tämä oli parhaimpia sosekeittoja koskaan, lähellä Tampereen Kattilan mestariteoksia.

Pääruoaksi tarjottiin härkäpapupyöryköitä uunijuureksilla ja juurespyreellä. Tämä annos oli ihan onnistunut, mutta ei mitenkään erityisen mieleen jäävä. Siitä puuttui sävyjä: kevyt happamuus ja jokin raikastava aines olisivat tehneet siitä helposti erinomaisen. Tyytyväisenä tätä kausiruokaa kuitenkin söin.

Jälkiruokana oli raakakakkua, joka oli ihan mukiinmenevää mutta todella täyttävää. Kakun päällimmäisessä kerroksessa oli niin tuhtia pähkinäpohjaista massaa, että se kävi omasta ruokalajistaan. Päätinkin keventää oloani digestiivillä ja tilasin grappan. Siitä onkin kotiin kirjoitettavaa, sillä lasillinen oli ehdottomasti parhaimpia, joita olen maistanut.

Vaikea tällaisen järjestetyn illallisen pohjalta on tietysti ravintolan yleistä tasoa arvioida, mutta varsin onnistunut tämä iltamme oli.

Anniskelukahvila Tiirikkala
Vähätori
Linnankatu 3
Turku

ma 19.30–24 (Monday jazz happening)
ti–to 11–22 (keittiö auki klo 21 asti)
pe–la 11–02 (keittiö auki klo 21 asti)
su 12–22 (keittiö auki klo 21 asti)

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, Turku