Kategoria: Blog

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Maanantai 22.12.
Ystävän kuolema

Sain lapsena joululahjaksi Tove Janssonin viimeisen romaanimuotoisen muumikirjan, Muumilaakson marraskuun. Olin lukutoukka, mutta kirja jäi kesken. Sen maailma tuntui synkältä ja pelottavalta. Vuosien saatossa kovakantinen opus hävisi, enkä tullut koskaan lukeneeksi sitä loppuun.

Kirja ilmestyi elämääni uudestaan tänä syksynä. Lokakuisena alkuiltana olin juuri poistumassa Pasilan kirjastosta, kun kauttimien välityksellä alettiin lukea ääneen Muumilaakson marraskuuta. Kirjastonhoitaja ilmoitti, että käynnissä olevan Tove Jansson ­-viikon kunniaksi hän lukisi kirjasta otteen. Ilmoille kiiri aloituskappale, jossa kuvataan Nuuskamuikkusen matkaanlähtöä.

”Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Lähtö tulee hypyn lailla! Yhtäkkiä kaikki on muuttunut, eikä lähtijä saa hukata minuuttiakaan, hän nyhtää teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estellä häntä taikka tulla mitään utelemaan; reppua selkään nostaessaan hän hyppelee, ja lopulta hän on tiellä, yks kaks rauhallisena kuin ties mikä vaeltava puu, jossa yksikään lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhjä suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myöhemmin aamulla ystävät heräävät ja sanovat: Hän on lähtenyt, syksy tulee.”

Edellisenä iltana ystäväni oli kuollut. Kirjastonhoitajan lukema ote puhutteli minua vahvasti. Ihmeellisesti se tuntui sopivan juuri siihen, mitä oli tapahtunut. Myöhemmin muistelen lukeneeni, että Jansson olisi kirjoittanut teoksen äitinsä kuoleman jälkeisissä tunnelmissa. Niin tai näin, minulle lukijana (ja lokakuun alussa kuulijana) kirjan aloitus kuvaa selvästi – vaikkakin allegorian keinoin – poismenon teemaa. Poismenon, kuolemisen teemaa. Teemaa, josta puhuminen tai kirjoittaminen on kovin karikkoista.

Omat järkytyksen ja surun tunteet vaikuttavat vahvasti siihen, mitä sanoja pystyy ylipäätään käyttämään. Huomaa esimerkiksi käyttävänsä tosiasian kovuutta lieventävää kiertoilmaisua ”poismeno”, vaikka voisi yhtä hyvin sanoa ”kuolema”. Eufemismien lisäksi kuolemaa käsitellessä turvautuu helposti kuluneisiin sanontoihin. Sitä on esimerkiksi ”surun murtama”. Olen tänä syksynä ollut paitsi surun isosti murtama, myös eufemismien ja kliseiden suhteen itsekriittinen.

Mutta pohtiessani ilmaisemisen vaikeuksia Muumilaakson marraskuun alkukohtauksen kautta tulen toisiin aatoksiin. Pelkät sanat eivät itsessään määritä sitä, torjuuko tai peräti kieltääkö kauhistuttavan tosiasian. Ei, vaan kauhistuttavan tosiasian äärellä joutuu – ainakin minä olen joutunut ‒ miettimään ja prosessoimaan paljon, käsittelemään tapahtunutta monelta ja taas monelta kantilta, ja samalla tulee muodostaneeksi monenlaisia kielellisiä merkityksiä. Niitä ei kannalta lähteä lajittelemaan oikeiksi tai vääriksi. Eri ilmaukset tuovat teemaan kukin oman näkökulmansa, kertovat kukin omaa tarinaansa. Kuoleman näennäisestä yksiselitteisyydestä huolimatta ei ole vain yhtä tarinaa.

Poismennyt ystäväni ei ollut ihminen. Hän ‒ tai voinhan yhtä hyvin kirjoittaa se, niinhän puhekielessä ihmisestäkin sanotaan ‒ oli koira. Eikä hän/se­-rajanveto ole edes ongelma kaikissa kielissä. Esimerkiksi englanniksi sekä koirista että ihmisistä sanotaan s/he.

Lisää kielellisiä pulmia: Onko ystävyys tässä yhteydessä oikea sana? Eikö ystävyyttä ole vain ihmisten kesken? Yli kymmenen vuotta sitten, koiran ja minun yhteiselon alkuaikoina, kerroin ihmisystävälle puolihumoristisesti harjoittelevani laumaelämää ja lajien välistä ystävyyttä. Tässä ajassa ja paikassa allekirjoitan ilmauksen yhä. Kyllä, lajien välinen ystävyys on mahdollista. Toki se on erilaista kuin ihmisten välinen ystävyys.

Koirat eivät puhu ihmisten kieltä, mutta eivät ole täysin symbolifunktion tuolla puolenkaan. Ne oppivat, kuten varmasti monet muutkin eläinlajit, yhdistämään sanoja asioihin ei vain äänenpainon vaan myös ilmaisun itsensä kautta. Ne esimerkiksi tunnistavat nille tärkeiden ihmisten ja muiden eläinyksilöiden erisnimiä.

Vuosia sitten kävimme Töölönlahden eteläpoukamassa sijainneessa Happihuoneessa. Siellä taidenäyttelyä pitänyt tyyppi alkoi ihmetellä, katsooko koira taidetta. Tosiaan, pitkin seiniä koira näytti katselevan. Mutta ei toki seinille ripustettuja taideteoksia vaan näyttelytilaan lennähtänyttä pikkulintua.

Eläminen koiran kanssa merkitsee konkreettista läsnäoloa, aistin iloja, yhdessä kulkemista.

Kiitos ystävälle.

Kuva: Minna Uimonen

Edellinen luukku: su 21.12.
Seuraava luukku: ti 23.12.

eufenismit, herkistyminen, joulukalenteri, Kuolema, lähtö, Muumilaakson marraskuu

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Törmäsin Hämeentien varrella ravintola ja baari Siltasen tiloissa toimivaan vietnamilaiseen Lie Miin varmaan vähän yli vuosi sitten jonkin ruokalehden artikkelissa. Innostuin, koska olen kaivannut vietnamilaista ruokaa etenkin rakkaan Ho Xuan -ravintolan kaaduttua Tampereella.

Yritin käydäkin Lie Missä jo viime vuonna, mutta osuin huonona päivänä lounasaikaan, eikä tarjolla ollut oikein mitään mielekästä vegaanista. Lie Mi onkin vegaaniruuan etsijälle antoisampi paikka kello kahdesta lähtien, jolloin alkaa iltalista. Kotisivujen mukaan se on voimassa kello 12–18, mutta kun kyselin etukäteen ruuan vegaanisuudesta, minulle kerrottiin, että esimerkiksi pho-keittoa saisi yhteentoista saakka illalla.

Niin, pho-keittoa. Ystäväni kertoivat minulle, että paristakin paikasta Helsingissä saa tätä nykyä vegaanista phota. En ollut koskaan aiemmin syönyt sitä, mutta pidän ylipäätään tällaisista taiten tehdyistä nuudelikeitoista. Olin tamperelaisen ramen-ravintolan Hanabin vakioasiakas, ja minua harmitti, kun sekin lopetti.

Sovin työpäivän jälkeiset ruokatreffit rakkaan ystävän kanssa. Tuolle päivälle osui hurja yli kahdenkymmenen asteen pakkanen, joten kuuma keitto maistuisikin.

Lie Mi sijaitsee siis Hämeentien varrella muurin takana katutasoa alempana olevassa tiilirakennuksessa. Sisään astuessa Siltasen puolella on avara baaritunnelma kikkailevine sisustuksineen (mm. hammaslääkärin valoja katossa), mutta sivuhuoneessa oleva Lie Mi on kodikkaan ja sympaattisen oloinen katuruokaravintola.

Tilasin alkuun kahden kesäkääryleen annoksen jaettavaksi. Kääryleet eivät mielestäni olleet kovin ihmeellisiä. Niissä tuoksui ja maistui vahvasti korianteri, mutta muuten niissä oli liikaa perussalaattia ja nuudelia, tofu oli jäänyt mauttomaksi, ja niistä puuttui olennainen rapeus. Dippikastike oli myös liian paksua ja vähän mitäänsanomatonta. Nämä eivät olleet lähelläkään Rullan ihanuuksia, tietenkään, mutta esimerkiksi Sen Chayn ja turkulaisen Pho Ngonin kääryleet olivat mielestäni parempia, eivätkä kummatkaan niistä edes olleet erityisen mieleenpainuvia. (Rullan veroisia olen päässyt ravintolaoloissa maistamaan vain New Yorkin Wild Gingerissä.)

Pho-keitto oli kuitenkin pääasia. Eteemme kannettiin ihanan isot kulholliset kirkasta kuumaa lientä, nuudeleita, tofua, paksoita, parsakaalia ja enoki-sieniä sekä runsaasti korianteria, paahdettua sipulia ja thaibasilikaa. Saattoi joukossa olla jotain muutakin, en muista. Ainekset olivat siis korkealaatuiset.

Liemi oli täyteläisen makuista, sopivan tulista ja suolaista. Tilasimme tulisemman version, mutta mitenkään polttavaa keitto ei ollut, pikemmin lämmittävää. Oheen annetuilla chiliviipaleilla sai kuitenkin lisäpoltetta, etenkin kun niiden antoi levittää makuaan liemeen. Erittäin tulisen chilipalan puraisemista en suosittele, mikäli ei nauti sellaisesta ihanasta kivusta – liemen polte oli sen jäljiltä myös aivan eri luokkaa. Paahdettu sipuli taas levitti paahteista ja maanläheistä makuaan. Erinomaista.

Huokoinen ilmava tofu sopi tähän ruokalajiin hyvin. En ole suuri ”pesusienitofun” ystävä, mutta tällaisiin liemeen perustuviin ruokiin se on omiaan, etenkin kun mukana on sitkasta pintaosaa.

Lie Mi meni heittämällä suosikkiravintoloiden joukkoon. Hyvän kurkun vuosi alkoi komeasti. Aikamoisia kokemuksia pitää tulla, ettei tämä ravintola päädy vuoden päästä suosikkien listaukseen.

PÄIVITYS 13.11.2016: Joistain tiedoista poiketen pho-keiton saa pyytämällä vegaanisena. Asia on tarkistettu ravintolan kanssa

Lie Mi – Vietnamese Kitchen
HUOM! UUDET OSOITTEET!
Eerikinkatu 20
JA
Runeberginkatu 56
Helsinki

ma–pe 11–23
la 11–23

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, pho-keitto, vietnamilainen ruoka

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Ystäväni on kehunut jo pitkään Pizpalan vegaanisia hot dogeja, mutta en ole päässyt käymään siellä suunnalla. Pispalan valtatie osuu ani harvoin kulkureitiksi. Nyt vierailimme joulun alla kummilasten luona eri suunnilla kaupunkia. Nälkä ei ollut, kun olimme saaneet erinomaisia lounas- ja kahvittelutarjoiluja joka paikassa. Mutta kun Pizpala osui kohdalle, täytyi vihdoin poiketa. Ainahan hodari maistuu.

Listalla on tarjolla ”tofuhodari” edulliseen hintaan 3,70 € sekä tofunakkikori hintaan 6,90 €. Varmistin vielä tiskiltä hodarin vegaanisuuden ja tilasin sen kaikilla sopivilla mausteilla eli ketsupilla, sinapilla, kurkkusalaatilla ja paahdetulla sipulilla.

Hyväähän se oli. Sämpylä oli pariloitu kevyesti klassisen höyryttämisen sijaan, mikä toimi oikein hyvin. Näin sämpylään tuli rapeutta ja sitkautta, mikä tuki hieman höttöistä tofupohjaista nakkia hyvin. Nakki oli ilmeisesti Poutun kasvisnakki, josta en yleensä hirveästi piittaa sen outojen mausteiden vuoksi, mutta kuten Marjon Burgerissa, uppopaistamisen taika tehosi. Kurkkusalaatin etikkaisuus ja raikkaus auttoi myös peittämään nakin hedelmäiset mausteet (kookos ja pomeranssinkuori!) korostaen tofun makua. Ja paahdettu sipulihan on aina hyvää.

Toki hodari olisi ollut vielä parempi klassisella New York -yhdistelmällä eli hapankaalilla ja dijonsinapilla, kuten Rooman Universo Veganossa. Herkullinen tämä suomalainen kaikilla mausteilla -versio oli kuitenkin.

Suosikkilistaan tämä meni, joskin harvoin päässen käymään. Mikä parasta, Pizpala on auki aina!

Pizpala
Pispalan Valtatie 28
Tampere

avoinna: aina

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin törmännyt facebook-keskusteluissa kuvauksiin uudesta grilliravintolasta, josta saisi hyviä itse tehtyjä falafeleja. Gastropapu ehti käydä testaamassa paikan pari kertaa ja kehui sitä, joskaan ei ihan varauksetta. Joka tapauksessa hyviä falafeleja saa vieläkin niin harvoista paikoista Tampereella, että testattavahan tuo oli. Etenkin kiinnosti se, että kikhernefalafelien lisäksi tarjolla olisi härkäpapufalafeleja. Ihastuin tuohon tummempaan ja rautaisempaan makuun jo 90-luvulla, kun härkäpapupohjaista falafeljauhoa sai klassisesta Al Niil -kaupasta. (Sieltä sai myös aikanaan ensimmäisen kerran soijajuustoa, mikä aiheutti melkoisia ryntäyksiä. )

Sanna on perustettu vanhaan grillikioskiin uimahallin lähistöllä. Tiloissa toimi jossain välissä myös kiinalainen ravintola. Sisustus on hämmentävän ja kodikkaan sekalainen, ja sen täydentää katossa pyörivä pieni diskopallo. Palvelu oli ystävällistä ja avuliasta. Päätin kokeilla härkäpapufalafeleja vegaanisten kookoskermaan tehtyjen perunoiden kanssa – en muista, koska olisin viimeksi kermaperunoita syönyt!

Emme aterioineet paikan päällä vaan veimme ruuat kotiin Lempäälään. Annokseni pysyi yllättävän hyvin lämpimänä ja vaati vain pikaisen mikrotuksen ennen syömistä. Falafelit eivät olleet pehmenneet vaan olivat edelleen rapeita pinnasta. Paistopinta oli aika onnistunut – ehkä aavistuksen verran liikaa öljy oli päässyt tunkeutumaan sisään, mutta ei häiritsevästi. Rouheinen härkäpapu maistui hyvältä, joskin ihan kaikkien juttu tämä ei varmasti ole. Tyyliltään nämä olivat aika lähellä Helsingin Habibin falafeleja.

Itse pidän myös enemmän maustetuista falafeleista. Näissä oli hyvä perusmaku, mutta papua ei tukenut mikään muu kuin pieni aavistus jotain hapanta. En osaa sanoa, mistä happamuus tuli, ehkä jonkinlaisesta mauste-etikasta, mutta se sopi alkuhämmennyksen jälkeen yllättävän hyvin. Eivät nämä omaan makuuni Tampereen parhaimmistoa ole: Sohosta ja Zeytuunista saa kyllä parempia – ja kummissakin on mukavasti erilainen maustamistyyli. Toisaalta Sannan tarjonta on selvemmin edullista grilliruokaa, ja sellaiseksi falafelit olivat oikein hyviä. Ja niitä saa myöhään. Kun vielä rontti vuosi sitten kaupungissa oli huutava pula edes kelvollisista falafeleista, nämä täydentävät tarjontaa hyvin, myös sijaintinsa puolesta.

Kermaperunat olivat iloinen yllätys. Ne olivat niin kermaisen makuisia, että minua olisi ehkä arveluttanutkin, ellen olisi nähnyt kokkia kookoskermapurkin kanssa. Annoksen salaatista ei ole mitään sanottavaa, grillikioskien perustavaraahan se oli.

Sanna ei noussut omiin suosikeihin, mutta en ollut missään nimessä pettynytkään. Jos asuisin tuolla suunnalla, hakisin varmasti silloin tällöin edullista grillimättöä.

Ravintola Sanna
Joukahaisenkatu 3
Tampere

ma–to 10.30–02
pe–la 12–03
su 12–23

Facebookissa

falafel, falafelit, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kokeilin Street Gastron ruokaa ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessujen aikaan lokakuussa, kun pistäydyin ruokamessupuolella lounaalla. Yleensä messuilta ei tahdo löytää mitään muuta syötävää kuin Hesburgerin pikaruokaa tai säkällä jotain näytteilleasettajien ruokalasta. Niinpä innostuinkin, kun Street Gastron myyntikärry mainosti seitanpurilaista. Olin kuitenkin samalla varovaisen epäileväinen, sillä olin kuullut paljon kritiikkiä paikan vegaanitarjonnasta.

Vegaaninen annos olisi myyjän mukaan hieman riisuttu versio, mitä osasinkin odottaa. Ihan yhtä riisuttua purilaista en ole saanut kuin B-Smokeryssa, mutta kärttyiseksi tulin yhtä kaikki. Makean ja rasvaisen briossityylisen sämpylän välissä oli mitäänsanomattomia vihanneksia, ei sitten minkäänlaista soosia, ei pisaraakaan, sekä huonointa koskaan maistamaani seitania. Seitania ei ollut maustettu huonosti. Sitä ei ollut maustettu ollenkaan.

Zero, zip, zilch, nada.

En ole varmaan koskaan syönyt mitään niin mautonta. Hämmentävä tunne: suussa on pureskeltavaa asiaa, mutta ainoa tunne on määly purukumimainen vastus. Sämpylä oli niin rasvainen ja makea mutta samalla soosittomuudessaan niin kuiva, että ruokaa oli vaikea niellä. Harvoin heitän ruokaa pois, mutta nyt oli pakko.

Päätin, että en voi arvioida Street Gastroa tämän perusteella, koska ei ruoka voi olla varsinaisessa ravintolassa noin surkeaa. Naama niin peruslukemilla kuin kykenin, ruokaraivoani pidätellen, utelinkin myyjiltä, onko ravintoloissa sama valikoima. Kuulemma ei ole. Ihan järkevä linjanveto.

Ehdin käydä Vaasankadun Street Gastrossa vasta joulukuussa. Yksi syy oli sekin, että odotin täysin surkeaa ruokakokemusta, eikä niistä kirjoittaminen ole koskaan erityisen mieltäylentävää, korkeintaan katarttista. Odotuksiini nähden kokemus oli kuitenkin jopa lievästi positiivinen yllätys.

Päädyin tilaamaan lounaaksi pelkän leivän, sillä en saanut ihan myyjän selostuksesta selvää, saisiko lisukkeita vegaanisina. Leivän muoto oli ihan hauska: se oli ikään kuin ”avattu toast” pitan tai sämpylän sijaan. Täytteet pysyivät hyvin sisällä, ja rapea paahtunut pinta tuntui ja tuoksui mukavalta. Sisällä oli runsaasti monipuolisen makuista salaattia, chermoula-tyylistä kastiketta/salsaa sekä mukavan savuinen barbecue-soosi. Moni vegaani on kritisoinut, että paikan leipien jogurttikastikkeelle ei ole mitään esimerkiksi tahinin kaltaista vaihtoehtoa, mutta en kaivannut sitä. Makuja ja kosteutta oli tarpeeksi aivan leivän pohjaa lukuun ottamatta.

Mikäli seitan olisi ollut hyvää tai edes keskinkertaista parempaa, tämä olisi mielestäni jopa erinomainen leipä. Kun olisi mutta ei ole.

Seitan ei ollut aivan niin surkeaa kuin messukeskuksessa. Massassa oli häivähdys pippuria, ja se oli marinoitu yrttiseoksessa, joka toi hieman makua. Oli se silti aika mitäänsanomatonta. Mauttomuus ei haitannut silloin, kun sain kaikkia muita aineksia suupalaan, mutta leivän pohjaa kohti edetessä seitanin mauton tunkkaisuus alkoi hallita.

En tullut tästä kokemuksesta vihaiseksi, enkä ollut tästä perusongelmasta huolimatta oikeastaan edes pettynyt. Kyllä tuon söi lounaaksi. Mutta ei Street Gastroa oikein suositella voi, kun laadukasta seitania on samalla kadulla tarjolla Harju Dönerissä ja Soi Soissa. Tämä on sääli, sillä paremmalla seitanilla tämä olisi selvästi kevyempi ja raikkaampien makujen vaihtoehto mainittujen rinnalla.

Street Gastro
Vaasankatu 13
Helsinki

ma–to 11–21
pe 11–22
la 12–22
su 12–19

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, seitan

Dokumenttielokuvan festivaali DocPoint alkaa tänään Helsingissä. Sylvin raati katsoi ennakkoon festivaalin elokuvia, joissa kaikuu muistoja muun muassa Batmanista, Elviksestä ja äärivasemmistolaisesta saksalaisesta militanttiryhmästä.

The Wolfpack
(USA 2015)
O: Crystal Moselle
K-12

  

Angulon veljekset ovat gangstereita ja poliiseja. He ovat Batman ja Jokeri. Resuisella Lower East Siden alueella Manhattanilla elävät teiniveljekset katsovat elokuvia ja kuvaavat niitä sitten uusiksi neljän seinän sisällä.

Tämä olisi jo itsessään kiinnostava tarina. Se ei kuitenkaan ole koko tarina. Angulon perhettä hallitsee puolihippi-isä, joka haluaa pitää jälkikasvunsa ja vaimonsa ulkona yhteiskunnasta. Koulukin on hoidettu kotona. Yksi vanhimmista veljistä kertoo, kuinka yhtenä vuonna he pääsivät ulos yhdeksän kertaa, toisena vuonna eivät kertaakaan.

The Wolfpack ei kuitenkaan ole järkyttävä rikostarina. Se on lämmin kuvaus veljesten keskinäisestä siteestä, rakkaudesta äitiin ja valoisasta huumorintajusta. Kauhistuttavan sijaan dokumentaristi Crystal Moselle löytää veljesten arjesta kaunista.

Moselle törmäsi Angulon poikiin sattumalta New Yorkin kadulla. Se, että veljekset ja hyvillä vaistoilla varustettu dokumentaristi tapasivat, on yksi elokuvan ihmeistä. The Wolfpackissa elokuvat ovat kuitenkin ihme sinänsä. Ne ovat portti toiseen maailmaan, pakokeino kotidiktatuurista.
Kaisu Tervonen

Ti 26.1. Savoy klo 19.00
La 30.1. Savoy klo 19.45

Martha & Niki
(Ruotsi 2016)
O: Tora Mårtens

  

Juste Debout on yksi maailman suurimmista katutanssikilpailuista. Vuonna 2010 hiphopin kaksi vastaan kaksi -kategorian voiton veivät Martha Nabwire ja Niki Tsaposs Ruotsista. Voitto oli tärkeä monestakin syystä, mutta eniten siksi, että kyse oli nuorista Pohjoismaissa kasvaneista naisista. Katutanssilajit ja etenkin eniten media-aikaa saavat kilpailut kun tuppaavat edelleen olemaan miesten dominoimia.

Tora Mårtensin henkilödokumentti alkaa tällä räjähdysmäisellä voiton kuvauksella. Varsinainen tarina kuitenkin vasta alkaa siitä hetkestä, kun Martha ja Niki halailevat toisiaan voitonjulistuksen jälkeen niin tiukasti, ettei siihen väliin ketään muuta mahdu. Tästä dokumentissa Martha & Niki on lopulta kyse: ystävyydestä, tanssimisesta, elämän etappien saavuttamisesta.

Martha & Niki ei kuitenkaan ole ”pelkkä” henkilödokumentti tai lähelle kohteitaan menevä kasvutarina. Se on samalla kuva naiseksi kasvamisesta miehisessä maailmassa ja mustaihoisena elämisestä valkoistakin valkoisemmassa kulttuurissa. Syvälle mennään tanssimisessakin, jota ilman eivät jotkut ihmiset yksinkertaisesti voi elää. Niki ja Martha ovat tehneet tanssista osan paitsi omaa elämäänsä, myös ystävyyssuhteen olemistavan. Niki kipuilee sydäntäsärkevästi hiljaisemman Marthan vetäytyessä kauemmas hänestä ja yhdessä tanssimisen tapahtumasta.

Mårtensin dokumentti on yllättävä samoin kuin hiphop-duon battle koko muuta maailmaa vastaan. Siinä on tunnustelevaa vastapuolen katselua ja arviointia, intensiivisiä freestyle-soolopätkiä ja uskomattomia parina tanssittuja koregografioita, joissa fyysisesti hyvinkin erilaiset naiset löytävät keskinäisten flown sieltä, mihin muilla ei ole mitään asiaa.
Johanna Siik

Ti 26.1. klo 18.30 Galleria-sali
Pe 29.1. klo 15.15 Kinopalatsi 8

Don Juan
O: Jerzy Śladkowski
(Ruotsi–Suomi–Puola, 2015)

  

Äiti tietää parhaiten, kuinka olla mies. Ainakin 22-vuotiaan Oleg Maximovin äidillä on selvä käsitys siitä, ettei hänen poikansa täytä miehen vaatimuksia.

Puolalaissyntyisen mutta sittemmin ruotsalaistuneen Jerzy Śladkowskin dokumentti katsoo piinallista äiti-poika-suhdetta läheltä. Niin läheltä, että katsojaa kiusaannuttaa. Miten äiti voi kutsua poikaansa vastenmieliseksi? Miten hän voi jatkuvasti heittäytyä kyynelsilmin uhrin osaan? Ja miksi hän ei näe vikaa itsessään vaan pojassaan?

Sosiaalisesti kömpelö Oleg osallistuu äidin mieliksi – tai tämän painostuksesta – erilaisiin terapioihin ja keskusteluihin. Yksi yrittää huutaa, läpsiä ja raivota hänet mieheksi ja toinen kehottaa suorasukaiseen seksuaaliseen häirintään mieheyden nimissä. Parhaiten näyttää toimivan luovan ilmaisun ryhmä, jossa Oleg joutuu jatkuvasti jakamaan harjoittelutilan nuorten naisten kanssa.

Kun Olegia tungetaan ahtaaseen ja vanhakantaiseen miehen muottiin, huonosti sopivaksi paljastuu muotti eikä nuori mies. Śladkowski näyttää tämän terävästi ja hauskastikin. Huumori tasapainottaa piinallisuutta muutenkin. Harvoin sitä näkee terapeutin ratsastavan potilaallaan.
Kaisu Tervonen

Ti 26.1. Kinopalatsi 2 klo 18.45
La 30.1. Kinopalatsi 7 klo 21.00
Su 31.1. Savoy klo 18.00

Orion: The Man Who Would Be King
(USA–Britannia 2015)
O: Jeanie Finlay
K-16

  

Laulaja Jimmy Ellis teki uraa monella eri nimellä. Suurimman suosion hän sai kuitenkin nimellä, jota ei mainittu. Pari vuotta Elviksen kuoleman jälkeen Ellis alkoi keikkailla Orionina maski silmillä ja kuninkaan otteita imitoiden. Hänen äänensä oli jo valmiiksi erehdyttävän samankaltainen kuin Elviksellä.

Moni tosifani uskoi Orionina esiintyneen Ellisin olevan oikeasti Elvis. Artisti levytti Sun Records -levy-yhtiölle vuoroin gospelia, vuoroin countrya, mutta alkoi pikkuhiljaa kyllästyä ratsastamaan toisen maineella.

Jeanie Finlayn mainio dokumentti kertoo pisteestä, jossa menestyksen halu, mysteeri ja levy-yhtiön ahneus kohtaavat, ja jonka jälkeen tekemisen ilo alkaa näivettyä. Tuottaja ja manageri vannottivat Ellisiä pitämään maskin kasvoillaan vielä siinäkin vaiheessa, kun artisti halusi jatkaa omana itsenään. Orionin tarina rakennetaan Ellisin tuttavien haastatteluiden ja arkistopätkien kautta. Haudan takaa ääneen pääsee mies itsekin.

1990-luvun lopussa kuolleen Ellisin tarina on surullinen. Hän oli toisaalta periamerikkalainen menestyjä – hevostilan ainoa poika, lukion suosikkikasvo ja naisten mieleen – toisaalta traaginen tapaus. Komea ääni osoittautui myös kiroukseksi. Kun vain Elvis ei olisi ehtinyt ensin!
Kaisu Tervonen

Ti 26.1. Kinopalatsi 1 klo 16.30
La 30.1. Kinopalatsi 7 klo 19.00

A German Youth
(Une jeunesse allemande, Ranska–Sveitsi–Saksa 2015)
O: Jean-Gabriel Périot

  

Olisipa tämä dokumentti tehty ennen fiktioelokuva Baader Meinhof Complexia (2008). 70-luvulla syntyneelle militantin Rote Armee Fraktionin (RAF) tekoset olivat pelkkää lähihistoriaa Wikipediassa, sinänsä ihan kiinnostavia aikansa ilmiöitä, ja elokuvakin jäi valitettavan etäiseksi ilman omakohtaisia muistikuvia.

Eteerinen, uuden aallon henkinen A German Youth on huolella koottu arkistomateriaalidokumentti, joka painottuu äärivasemmistolaisen liikkeen toisen puuhahenkilön Ulrike Meinhofin taustaan ja toimintaan. Materiaalia on paljon, sillä Meinhof oli tunnettu journalisti, joka esiintyi televisiossa ja radiossa. RAF – tai tutummin Baader-Meinhofin ryhmä – kiinnosti paljon myös mediaa, joten vankilareissuista, paoista ja ryhmän jäsenistä löytyy paljon uutiskuvaakin. Käytössä ovat lisäksi ryhmän omat manifestiset lyhytelokuvat, jotka ovatkin dokumentin kiinnostavin anti.

A German Youth pyrkii erään ideologian kuvaamiseen dokumentaarisin keinoin ja käyttämällä välillä varsin onnistuneita taiteellisia ratkaisuja, mutta elokuvan edetessä kikkailusta tulee ennalta-arvattavaa, eikä se enää palvele aihettaan. Siitä huolimatta dokumentti lienee pakollista katsottavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle.
Johanna Siik

To 28.1. klo 16.15 Kinopalatsi 2
La 30.1. klo 13.15 Galleria-sali

Under the Sun
(V paprscích slunce, Venäjä–Pohjois-Korea–Latvia–Saksa–Tshekki 2015)
O: Vitali Manski

  

Kun kävin Pohjois-Koreassa keväällä 2009, mieleen jäi päällimmäisenä harmaus. Jälkikäteen muka muistin usein, ettei aurinko paistanut maaliskuussa lainkaan, mutta kyllä se paistoi: välillä muistan jopa varjostaneeni käsilläni silmiäni, ja metsässä ankeaan betonipolkuun heijastui huhtikuisia varjoja.

Ulkomaailman ja pohjoiskorealaisten kuvat Pohjois-Koreasta ovat hyvin kaukana toisistaan. Muistan, kuinka oppaamme kertoi meille, että maan kansalaiset oikeastaan oppivat lapsesta asti esittämään jotain muuta kuin ovat, hymyilemäänkin, sillä koskaan ei voi tietää, onko vieressä urkkija. Venäläinen ohjaaja Vitali Manski pyydettiin Pohjois-Korean valtion eli DPRK:n toimesta tekemään elokuva ”maailman parhaasta valtiosta” ja siellä elävästä ”aivan tavallisesta perheestä”.

Under the Sunin alkuteksteissä kerrotaan, että kuvauspaikat ja ajankohdat, kuten myös valmis kuvattu materiaali, on DPRK:n tarkastamaa, mutta katsoja yllättyy positiivisesti, millainen valmiiksi leikattu lopputulos on.

Päähenkilö on 8-vuotias tyttö Zin-Mi, jonka elämää on kuvattu noin vuoden ajan. Tarinan keskipisteessä on Zin-Min liittyminen kansalliseen lasten unioniin, jossa kaulaan sidottava punainen huivi on ensimmäinen askel kohti yksilön integroitumista suureen valtion koneistoon.

Hidastempoisen, toisteisen alun jälkeen kulissit alkava konkreettisesti kaatua. Harkitusti rajattuihin kuviin tuodaan mukaan korealainen ohjaaja ja tämän apurit, jotka tyrkyttävät Zin-Mille ja tämän vanhemmille käsikirjoituksen uusinta versiota. Zin-Min vanhemmille keksitään elokuvan kuvausten ajaksi uudet työpaikat ja koulupäivätkin manipuloidaan aivan toisenlaisiksi kuin miltä ne elokuvan työryhmälle pääkaupunki Pjongjangissa näyttivät.

Toinen asia, jonka matkaltani muistan, oli Pjongjangin katujen ja oikeastaan kaikkien ajamiemme maanteiden autius. Oppaamme kertoi, että autoja, busseja ja traktoreita kyllä periaatteessa on, mutta kenelläkään ei ole varaa polttoaineeseen. Ihmiset siis kävelevät suunnilleen joka paikkaan ja kyntävät peltonsa rehubensalla toimivalla härkäparilla. Tätäkin Manski elokuvassa taitavasti valottaa etenkin loppupuolella, jonka yllä soi Schindlerin listasta tuttu viuluteema. Eräänlainen sisäänupotettu kritiikinpisto sekin.
Johanna Siik

To 28.1. klo 21.00 Savoy-teatteri
La 30.1. klo 13.00 Savoy-teatteri

Cartel Land
(USA–Meksiko 2015)
O: Matthew Heineman

  

Pari vuotta sitten Rakkautta & Anarkiaa -festivaali esitti ohjelmistossaan elokuvan Narco Cultura, jonka ylimääräistenkin näytösten lipuista taisteltiin ankarasti festivaalin loppumetreillä, eikä ihme. Kyseessä oli intensiivinen kuvaus Yhdysvaltojen ja Meksikon välisen rajan levottomasta tilanteesta. Samalla kyse oli kahden maantieteellisesti lähekkäin mutta kulttuurisesti kaukana olevan alueen kuvauksesta kiinnostavan kulttuuri-ilmiön kautta.

Matthew Heinemanin ohjaamasta ja pitkälti kuvaamasta Cartel Landista olisi odottanut samanlaista taidonnäytettä, mutta toisin käy. Ilmiön taustoihin, syihin ja seurauksiin aluksi lupaavalla tavalla paneutuva dokumentti typistyy lopulta aika ulkokohtaiseksi henkilökuvaukseksi.

Päähenkilöt löytyvät molemmin puolin rajaa. Arizonassa omatoimista aavikkopartiointia harjoittaa Tim ”Nailer” Foley, jonka puheista tulee eittämättä mieleen viime aikojen Soldiers of Odin -porukan sekoilut. Foleylla on kuitenkin toimissaan edes jotain järkeä, vaikka hän kavereineen aseen kanssa heiluukin. Kohteena eivät ole niinkään laittomat siirtolaiset, vaan huumekartellit. Foleylla tiedostaa käyvänsä liki mahdotonta taistelua, mutta silti hän jatkaa eteenpäin ideologiansa ajamana.

Se kiinnostavampi osapuoli on meksikolainen lääkäri José Mireles. Michoacan osavaltiossa asuva mies on kyllästynyt etenkin The Knights Templar (kyllä, todellinen nimi!) -kartellin terroriin ja nousee kansalaispoliisi-ryhmä Autodefensan johtohahmoksi. Mirelesin elämän ja Autodefensan kuvaus on Cartel Landin parasta antia, sillä kamera sattuu olemaan paikalla juuri tapahtumien käännekohdassa. Mirelesin karismasta ei ole epäilystäkään, ja siksi esimerkiksi kakkosmiehen nousu valtaan Mirelesin joutuessa epäilyttävään lentokoneonnettomuuteen tulee melkoisena yllätyksenä. Samalla tavalla Mirelesin henkilökohtainen heikkous, nuoret ja kauniit naiset, tuodaan mukaan vähän puun takaa romuttamaan muuten jeesusmaisen hahmon kuvaa.

Cartel Landin suurin heikkous on ylenmääräinen ahnehtiminen. Nopeasti käy selvästi, että Mirelesissä ja Autodefensassa olisi dokumenttiin tarpeeksi materiaalia, ja Foleyn puuhastelu rähjäisen näköisessä tukikohdassaan lähinnä säälittää. Toisaalta Mireleskin jää melko etäiseksi, eikä Heineman ole uskaltanut laittaa tätä seinää vasten, kuten ehkä sitkeä tutkiva journalisti olisi tehnyt.

Cartel Land on ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi, minkä ymmärtää täysin, kun kyseessä on amerikkalainen instituutio ja elokuvan aiheena ajankohtaiset huumesodat. Elokuvana Cartel Land ei kuitenkaan nouse esimerkiksi juuri Narco Culturan tasolle, vaan pysyttelee hyvinkin turvallisilla vesillä yllätyksettömyyteen asti.
Johanna Siik

Pe 29.1. klo 21.00 Savoy-teatteri
La 30.1. klo 20.45 Kinopalatsi 1

29.7.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Vaimoni törmäsi tähän villiruokaa ja kausituotteita korostavaan ravintolaan ensimmäisen kerran Glorian Ruoka & Viini -lehdessä, ja sittemmin luimme pari muutakin kehuvaa artikkelia. Niissä mainittiin, että myös vegaaninen menu olisi mahdollinen. Hinta ei ollut mahdoton: 49 euroa neljästä ruokalajista. Olimme tähän asti kokeilleet vegaanimenua vain Tampereen Berthassa , joten päätimme ottaa Grönin reissumme ohjelmaan. Varasimme pöydän meille ja rakkaalle ystävällemme heti Tallinnasta paluun jälkeen.

Ravintola oli paljon pienempi kuin odotimme, melkein katuruokakeittiötä muistuttava ulkoa päin mutta sisältä itse asiassa oikein viihtyisä ja intiimi. Yhtä seinää peitti valtava kokoelma kuivattuja yrttejä ja muita luonnon antimia. Ystävällinen tarjoilija ohjasi meidät pöytäämme, selitti menumme pääpiirteittäin etukäteen ja antoi viinisuosituksen silminnähden innostuneena. Kaiken kaikkiaan koko iltaa leimasi henkilökunnan antaumus työhönsä. Joka ruokalajin tuli esittelemään ja viimeistelemään eri tarjoilija tai kokki.

Ensimmäinen ruokalaji oli kooltaan ja ulkonäöltään enemmän amuse-bouche eli keittiön tervehdys. Piskuinen sipulipiiras tattaripohjalla oli kuitenkin niin herkullinen ja taitavasti tehty, että se kävi hyvin kokonaisesta ruokalajista. Pohjalla oli täyteläisesti ruskistettua pehmeää sipulia, pinnalla taas tuoretta sipulinvarsisilppua, joka oli selvästi pyöritelty jossain happamassa ja suolaisessa. Tarjoilijan juomasuositus, kolmen rypäleen suodattamaton eteläafrikkalainen alkuviini sopi ruokaan erinomaisesti – itse asiassa se kantoi loistavasti koko aterian läpi ja olikin ehkä kiinnostavin yksittäinen ravintolaviini, jota olen maistanut. Acquired taste se voi olla, sillä alkuviinissä on melko hiivainen maku. Tai kuten moukkamaisesti totesin, se maistui ”kiljulta mutta tosi hyvällä tavalla”. Ystävä vertasi sitä sivistyneemmin ja osuvammin laadukkaaseen siideriin. Viinissä oli moniulotteinen makujen yhdistelmä, joka tuki jokaista ruokalajia.

Ruokalajeja oli itse asiassa viisi, sillä meille tuotiin korissa neljä muheaa hapanleivän palaa, ja niiden päälle härkäpaputahnaa, mustaherukan lehdillä maustettua suolaa sekä paahdettuja auringonkukan siemeniä. Ehkä vaimoni ja minun analyysi-innostus meni ylivaihteelle, mutta olisimme voineet vannoa, että nuo riihiruisjauhon tuoksuiset siemenet oli pyöritelty herkkutattijauhossa. Kolmen lisukkeen kanssa leipä oli täydellistä – missään Suomessa en ole saanut mitään lähellekään näin herkullista leipäannosta. Erikseen on vielä mainittava härkäpavun taidokas käyttö. Kuten Berthan arviossa totesin, kaipaan papujen kunnianpalautusta vegaaniruuissa, ja täällä niitä osattiin käyttää, kuten seuraavassakin ruokalajissa.

Kolmas annos oli ulkonäöltään krouvimpi, savikipossa jopa ”keskiaikaisen” oloinen ja omalla tavallaan hyvin kaunis mutta muista poikkeava. Kipon pohjalla oli vaaleita pieniä härkäpapuja ja päällä palmu- tai mustakaalia sekä friteerattuna että vinaigrettessa pyöriteltynä, sekä merikaalia, jota olin pitkään halunnut maistaa. Annos oli hyvin italialainen ja japanilainen yhtaikaa: simppeli, parin raaka-aineen makua ja koostumusta korostava, vihreän vihanneksen ja kasvisproteiinin yhdistelmä. Al denteksi jätetyt härkäpavut toimivat hyvin vinaigretten kanssa, ja ihastuin uppopaistettuun mustakaaliin ja merikaalin villiin makuun. Pidin myös siitä, että proteiinia oli tarjottu leipäannoksessa ja tässä tarpeeksi, niin pääruualla ei olisi paineita tarjota proteiinipläjäystä.

Pääruoka olikin jotain ihan muuta: eteemme kannettiin kuvankaunis lautasellinen paahdettuja porkkanoita naatteineen ja tuoreita ”porkkanakolikoita” porkkanamehureduktiossa. Pohjalla oli savustettua vehnää (jonka savuisuus oli hyvin mietoa) ja päällä meille puutarhastamme hyvin tuttua yrttifenkolia. Päällä oli myös vuohenputken kukkia, joiden syömäkelpoisuudesta en tiennytkään! Aiemmissa annoksissa oli vahvoja ja hyvällä tavalla hyökkääviäkin makuja, kun taas pääruoka oli hitaan viipyilevä ja etenkin viinin kanssa kehittyvä. Viinin happamuus olikin tärkeää täydentämään porkkanan makeutta.

Jälkiruuan kanssa tilasin tarjoilijan ehdotuksesta japanilaista luumuviiniä. En muista enää sen tarkempaa nimitystä, mutta mitään sen kaltaista en ollut maistanut: hedelmäistä ja makeaa, mutta samalla myös hyvin kirpeää ja jopa mantelimaisen karvasta.

Jälkiruoka oli käsittämätön, todennäköisesti parhaimpia ellei paras maistamistani. Toisaalta se oli niin erilaista kuin mikään muu, että vertailu on hankalaa. Lautasen pohjalla oli mustaherukan lehdillä – ja mikäli ymmärsin oikein myös mustaherukkapensaan puulla (!) – maustettua mantelimaitokreemiä. Sen päällä oli raikasta kurkkugranitaa. Koristeena mutta myös makua tuomassa oli ketunleipää ja kukkia. Tämäkin annos viimeisteltiin pöydässä jonkinlaisella makusiirapilla.

Lopuksi pöytään kannettiin vielä yllätys: heinänkorteen pujotettuja marinoituja mansikoita, joiden päälle oli ripoteltu mesiangervon kukkia!

Olihan tämä elämäni parhaimpia aterioita. Keittiön taito oli käsittämätöntä, ja tällaiseen olen törmännyt vain Berthassa. Näitä kahta keittiötä on vaikea verrata erilaisten tyylien takia, mutta kokonaisuus oli Grönissä ehkä vielä eheämpi. Toisaalta Berthan menu oli pidempi ja monipuolisempi. Grönin menussa vaikuttavaa oli myös taustalla näkyvä vaivannäkö: kerääminen, kokeileminen, ideoiminen ja hiominen. Tänne täytyy palata jonkin toisen sesongin aikana, jotta saamme tutustua keittiön keväiseen tai syksyiseen otteeseen.

Grön
Albertinkatu 36
Helsinki

ti–la 17–00

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Esitykset 16.9.–1.10.2016
Jäljellä olevat esitykset 30.9. ja 1.10. Esitykset ovat loppuunmyyty, mutta esitystä voi seurata suorana lähetyksenä verkosta 30.9. klo 18.45 HSTV:ssä ja Stage24:lla.

  

Suomen Kansallisooppera täyttää kansansivistyksellisen tehtävänsä tuomalla lavalle värikkään kimaran eri esitystaiteiden herkkupaloja yhdistämällä tanssia, oopperaa ja sirkusta. Kokonaisuutta on helppo lähestyä oopperaan syvemmin perehtymättömänkin.

Oopperan lavalla on yhteistyössä huikea määrä ammattilaisia. Näyttämölle tuodaan laaja skaala kappaleita tunnetuimmista oopperoista sekä taitavia sirkustaiteilijoita erilaisine numeroineen. Esityksessä nostetaan sirkuksen ohella reilusti esille kaikki oopperan osa-alueet, kuten baletti, kuoro ja orkesteri sekä laulusolistit.

Laulusolistitkin esiintyvät sirkuksen ehdoilla. Näistä parhaiten jäi mieleen Ville Rusanen, joka laulaa Largo al factotum -aariaa Rossinin Sevillan parturista samalla kun laskeutuu näyttämölle 10 metrin korkeudesta seinää alas kävellen.

CircOpera koostuu enimmäkseen irrallisista esityksistä, jotka eivät juonellisesti liity toisiinsa. Koko esityksessä ei varsinaisesti ole juonta tai tarinaa. Jonkinlainen pieni tarinallinen jatkuvuus liittyy Massenet’n Meditaatioon oopperasta Thaïs, joka toistuu aika ajoin pieninä paloina huikeiden pariakrobaattien Victor Cathalan ja Kati Pikkaraisen esittämän rakkausteemaan ilmentäjänä.

Esityksen ehdoton huippukohta, ja samalla vahvin dramaturginen osuus, oli O fortuna Carl Orffin näyttämökantaatista Carmina Burana, jossa orkesteri ja kuoro nostattavat tunnelman näyttämölle heijastettujen tulenlieskojen kanssa demoniseen voimaan, joka huipentuu Gengis van Goolin henkeäsalpaavaan ja huimaavaan Kuolemanpyörä-esitykseen, jota täydentää saumattomasti Gustav Holstin Mars Sodantuoja orkesterisarjasta Planeetat.

Oopperan ilmaisuvoimainen ja taidokas kuoro toimi paikoin esityksen kantavana voimana orkesterin ohella. Muuntautumiskykyistä kuoroa olisi voinut käyttää enemmänkin nyt hieman ohueksi jääneen dramaturgisen kaaren vahvistajana.

Koko perheen viihdespektaakkeli sai lapsikatsojat seuraamaan esitystä intensiivisesti. Viimeistään Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento soolotuuballe ja orkesterille lunasti lapsikatsojien pisteet. Hassu mies paksun tuubansa kanssa nostettiin orkesterimontusta näkyville soittamaan. Lavalla takapuoltaan heiluttelevien kimalaisten jammailu lisäsi myös esityksen hassutustasoa. Aikuisempi hulluttelu koettiin, kun sirkuksen eläintenkesyttäjä jahtasi ruoskallaan hullua pianistia ja hänen lavan poikki kiitävää pianoaan.

CircOperassa on paljon ammennettavaa jokaiseen makuun, unohtamatta balettitanssijoiden monipuolisia tyylinäytteitä. Lienee kyse ison tuotannon resursseista, että loppuunmyytyä esitystä esitetään vain kahdeksan kertaa. Ulkopuolelle jääneille annetaan kuitenkin mahdollisuus seurata netin kautta suoraa esitystä perjantaina 30.9. klo 18.45 joko HSTV:ssä ja Stage24:lla.

Musiikinjohto: Alberto Hold-Garrido
Ohjaus: Jere Erkkilä
Sirkuskoreografia: Sanna Silvennoinen
Balettikoreografia: Ville Valkonen
Visuaalinen suunnittelu: Mark Väisänen
Valaistus- ja videosuunnittelu: Kimmo Ruskela
Suomen Kansallisoopperan kuoro
Suomen Kansallisoopperan orkesteri
Ballet Finlandian tanssijoita
Hanna Rantala, sopraano
Mika Pohjonen, tenori
Ville Rusanen, baritoni
Koit Soasepp, basso
Soolosoittajia
Pariakrobaatteja, akrobaatteja, ilma-akrobaatteja ja muita sirkustaiteilijoita

akrobatia, baletti, CircOpera, kuolemanpyörä, oopperan kuoro, sirkus, Suomen Kansallisooppera

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1.
Texthouse/Goranus 2013
219 s.

Ante Aikio: Lovi. Aigi-saaga 2.
Goranus/Kustannus Reuna 2015
282 s.

  

Runsaana versova ja monipolvinen Aigi-saaga tarjoaa syväsukelluksen saamelaisen mytologian pyörteisiin. 

Saamelaisen Ante Aikion kirjoittaman saagan ensimmäinen osa eli vuonna 2013 ilmestynyt Jänkäjärven syöverit tutustuttaa lukijan Aigiin, joka on sukunsa viimeinen vesa. Lukijalle avataan saamelaista kulttuuria ja sen mytologiaa Aigin kohtaamien seikkailujen avulla.

Saagan toinen osa Lovi ilmestyi syksyllä 2015, ja se jatkaa Aigin tarinaa syventäen samalla näkökulmia saamelaiseen mytologiaan.

Aigi-saaga käynnistyy Aigin kotikylän tuhosta, josta pelastuu vain pieni vauva, Aigi. Lapsi pääsee turvaan maailmaan, joka saamelaisessa mytologiassa tunnetaan Saivomaailmana. Se on Eläväisten eli ihmisten maailmalle käänteinen todellisuus, jossa ”kaikilla asiat tuntuvat olevan paremmin”. Aigi kasvaa Saivomaailmassa gufihtarien kansan parissa aikuiseksi, kunnes hänelle koittaa aika palata takaisin Eläväisten maailmaan.

Eläväisten maailmassa Aigi kohtaa monenlaisia haasteita ja koettelemuksia, joiden myötä hänelle syntyy pala palalta yhteys omaan verenperintöönsä sekä niihin kykyihin ja lahjoihin, joita hän on noitien suvun jälkeläisenä perinyt. Aigi on perinyt niskoilleen myös sukunsa ikiaikaisten vihamiesten vihat, ja hän koettaa nyt etsiä maailmasta sellaista paikkaa, jossa voisi rakentaa elämäänsä rauhassa ja turvassa. Se ei vain millään tahdo onnistua.

Jänkäjärven syöverit sisältää varsinaisen tarinan lisäksi johdannon, jossa lukijalle esitellään saamelaisen kulttuurin sanastoa sekä saamelaisen mytologian peruskäsitteitä, kuten Eläväisten maailma ja Saivomaailma, ja eri maailmojen myyttisiä asukkaita. Jos saamelainen sanasto tai mytologia ei ole entuudestaan tuttua, alun johdanto on varsin tarpeellinen. Teoksen jatko-osa Lovi ei sisällä vastaavaa esittelyä.

Lovi käynnistyy vauhdilla, kun päähenkilö Aigi noitaopintoja harjoittaessaan kohtaa sukunsa ikivanhan vihollisen. Kohtaaminen on vähällä päättyä Aigin tuhoon, mutta viime tingassa neuvokas nuori mies pääsee pakoon. Aigi saa neuvoja Saivomaailman ystäviltään, ja hän päättää lähteä kotiseudultaan pakoon kohti itäisiä maita.

Matka on pitkä ja monivaiheinen. Entuudestaan tuntemattomissa kylissä Aigi kohtaa ystäviä ja vihollisia ja joutuu käyttämään neuvokkuuteensa viimeisetkin rippeet pyrkiessään ratkaisemaan vuoren korkuisilta vaikuttavia ongelmia.

Aigin neuvokas, mutkaton ja melko suorasukainen persoona tuli hyvin tutuksi Jänkäjärven syövereissä. Lovi tuo lukijaa askeleen lähemmäksi Aigia, jonka henkilöhahmosta paljastuu monenlaisia puolia: Aigi on myös kova, maailman kylmissä tuulissa selviytymään tottunut soturi, joka on valmis tekemään moraalisesti arveluttavia tekoja. Aikio ei kuitenkaan ota Aigin tekoihin kantaa, vaan jättää johtopäätösten tekemiset lukijan tehtäväksi.

Kaikkitietävän kertojan avulla tarina pitää lukijan vähintään käsivarren mitan päässä Aigin henkilöhahmon sisimmästä. Aigi ei ole täysin läpinäkyvä kummassakaan teoksessa, mikä haastaa lukijan miettimään Aigin toiminnan motiiveja ja tekojen oikeutusta. Myyteille ja mytologioille lienee tyypillistä se, että lukija pääsee itse pohtimaan asioita monelta kantilta.

Luontokuvaus on olennainen osa Aigi-saagaa. Ihmisten ja muiden olentojen luontoyhteyden kuvaamisen kautta nousee vahvasti esille se, kuinka shamanismi on sekä tapa hahmottaa maailmaa että olla maailmassa. Shamanistinen maailmankatsomus muodostaa viitekehyksen koko saagalle, josta käsin tarina ponnistaa olevaksi. Tarinan edetessä lukija saa toistuvasti kokemuksen syvästä, myyttiselle tasolle ulottuvasta luontoyhteydestä. Luonnon kunnioitus ja arvostus tulee esille esimerkiksi Aigin suorittamien riittien ja rituaalien kautta.

Osa shamanismia on myös moniulotteinen todellisuuden kokemus, joka on Aigi-saagan ytimessä. Todellisuudesta toiseen liikkumista avataan tarinassa hyvin luontevalla tavalla. Aikio on kirjoittanut saamelaisen kansanperinteen mytologiaa eläväksi kertoessaan, millaisia eri todellisuudet ovat, kuinka niiden välillä kuljetaan ja mitä kaikkea niissä liikkuminen edellyttää. Todellisuuksien eri tasojen kuvaus saattaa olla monelle mytologioiden ja fantasiakirjallisuuden ystävälle saagan suurin anti.

Ante Aikion tapa kertoa tarinaa on hyvin luonteva. Hidas, välillä pohdiskelevakin kerronnallinen ote vie tarinaa eteenpäin omalla rauhallisella painollaan. Nykyajalle tyypilliseen, ajoittain hyvinkin toiminnalliseen kerrontaan tottuneelle lukijalle tarina saattaa tehdä tenän juuri tästä syystä.

Kuitenkin juuri kerronnan pohdiskelevassa otteessa on yksi avain myyttien ja mytologioiden kokemiseen: myytit ja mytologiat ovat ajattomia narratiiveja, joita jokainen kertoja avaa oman näkökulmansa kautta. Tässä tapauksessa saamelainen mytologia ilmentyy Aigin tarinana, joissa moderni yhteiskunta on läsnä ainoastaan sen kautta mitä lukija itse tuo kokemukseensa mukaan.

Aigi-saaga, Ante Aikio, mytologia, saamelaisuus, shamanismi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olimme sopineet illalliskokouksen Tampereelle, joten nyt oli viimein tilaisuus testata Tammelassa oleva turkkilainen ravintola Malabadi. Hervannassa oleva Malabadi on toiminut jo pidempään ja on kuulemma kovin suosittu, mutta keskustassa kilpailu on tietysti kovempaa. Tamperelaista vegaaniruokatarjontaa kartoittava Gastropapu ehtikin jo arvioida Tammelan ravintolan lounaan ja kehui sitä. Itse olen kuullut lounaasta sekä hyviä että huonoja kokemuksia, mutta minua kiinnosti ennen kaikkea iltalistan kokeileminen, kuten aina.

Ravintolassa oli mukava sopivan hillitty sisustus, ja toisin kuin edellisen Tsaari-ravintolan aikaan, kadulta myös näkee kunnolla sisään. Kiinteistössä toimi vuosia enemmän tai vähemmän epämääräisesti hoidettu ”eroottinen ravintola”, joten erkaantuminen sen pimennettyjen ikkunoiden linjasta on aika hyvä idea. Ainoa miinus ilmapiirissä oli, että ilmeisesti ilmavaihdon heikkouden takia rasvankäry leijui turhan vahvana salin puolelle.

Meidät otettiin vastaan lämpimästi ja kärsivällisesti siitä huolimatta, että seurueemme saapui paikalle ripotellen. Odotellessa meille tarjottiin keittiön tervehdys – harvinaista Suomessa – eli lautasellinen tomaattikeittoa. Sen kyljessä tarjottu leipä ei ollut vegaanista, mutta tarjoilija mainitsikin sen tilatessamme. Tomaattikeitossa oli mukavasti tulisuutta, mutta tomaatin ”purkin makuinen” kitkeryys oli jäänyt, eli sitä ei ollut leikattu millään makealla. Mukava yllätys siitä huolimatta.

Pääruoaksi tein tarjoilijan suosituksesta riskivalinnan ja valitsin täytetyn munakoison (ilman juustokuorrutusta) eli munakoisoa pyörtyvän imaamin tapaan. Rakastan munakoisoa, mutta joka kerta kokeiltuani olen pettynyt tähän annokseen, koska se on uinut oliiviöljyssä. Riski kannatti, sillä Malabadin annos oli ehdottomasti paras versio ruokalajista tähän mennessä. Öljyä oli juuri sopivasti tuomaan munakoison ja paprikan maku esiin mutta ei yhtään liikaa. Munakoiso oli yhtä raa’aksi jäänyttä pientä kohtaa lukuun ottamatta kypsennetty erinomaisesti. Tomaatin ja paprikan kanssa se muodosti niin herkullisen kastikkeen, että lisukkeena ollut perusriisikin meni mukisematta.

Alkuruuissa näkyy olevan ezmeä eli herkullista kurkku-tomaatti-sipuli-paprika-tahnaa. Maistoin sitä ystäväni sigara böregi –annoksesta, ja se oli mielestäni liki yhtä hyvää kuin Antiokia Atabarissa, mutta koska sen syömiseen tarvitaan leipää, annosta tuskin kannattaa kokeilla vegaanisena, ellei ravintolaan tule leipävaihtoehtoa. Toinen mahdollisuus on viininlehtikääryleannos.

Tänne täytyy ehdottomasti tulla käymään uudestaan. Listalla on toinenkin vegaaniseksi muunnettava pääruoka eli kikherneitä tomaatilla, mutta taidan ottaa munakoison ensi kerrallakin.

Malabadi Tammela
Tammelan Puistokatu 26–28
Tampere

ma–to 10–22
pe 10–24
la 12–24
su 11–20

Kotisivut

Facebook

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere