Kaksi faktaa: jokainen meistä rappeutuu ja kuolee ja jokainen on vanhempiensa geeniperimän tulos. Se, miten kukin antaa näiden totuuksien elämäänsä muokata, onkin sitten asia erikseen. Tämä juttu kertoo kivusta, sairauksista, peloista ja siitä, kuinka kaikesta huolimatta itsensä ja vartalonsa voi nähdä positiivisessa valossa.
“Kaikki me kuolemme.
Ja silti rasvatonta maitoa?
Toki autossakin on jarrut.”
Tämä Helsingin Sanomien pitkäaikaisen toimittajan, humoristi ja aforismitaituri Esa Keron ajatushelmi on ollut pitkään elämännuorani, toki pilke silmäkulmassa. NYT-liitteen Kerovital-palstalla aikoinaan julkaistun ajatelman ohessa oli kuva kuivakkaan totisesta miehestä, joka pitelee kädessään maitopurkkia – rasvatonta, tietenkin.
Jokainen aikuistuva ja vanheneva ihmisyksilö alkaa jossain elämänsä vaiheessa miettiä paitsi omaa kuolevaisuuttaan myös oman kroppansa fyysisiä rajoituksia. Minulle sairaudet ja niiden uhat iskivät kertarysäyksellä arkitajuntaan 32-vuotiaana, kun kävin uuden työnantajani vaatimassa työhöntulotarkastuksessa.
Olen ollut koko ikäni perusterve nainen, jos ei nyt lasketa opiskeluaikojen kuormittavan ja toisteisen osa-aikatyön aiheuttamia niveltulehduksia tai stressaavista elämänvaiheista – esimerkiksi lapsen vauva-aika – seuranneita lyhyitä unettomuusjaksoja.
Lähinnä elämänpolkua ovat horjuttaneet lähisukulaisten kuolemat, erityisesti isovanhempieni. Isänäiti kuoli kun olin teini-ikäinen, äidinisä opiskeluaikanani, isänisä asuessani ulkomailla ja äidinäiti eläessäni kiireisintä pikkulapsi- ja työarkea. Rankalta tuntuivat myös serkkuni, nuoren kolmen lapsen äidin menehtyminen aggressiiviseen syöpään sekä tätini miehen äkillinen kuolema.
Kuuma ja huoleton kesä vuonna 1983. Nelivuotias kuopus Mari istuu äitinsä Eeva Inkerin sylissä. Ympärillä suvun naisia.
Palataanpa kuitenkin helteiseen kesäpäivään vuonna 2011. Työterveyslääkärin vastaanottohuoneen kirkkaiden loisteputkivalojen alla tavasin äitini tekemää listaa sukujeni sairauksista. Yhtäkkiä huomasin, että käteni hikosivat. Lista oli pitkä ja kylmäävää luettavaa.
Isän puolen suku: verenpainetautia, diabetesta, korkeaa kolesterolia, masennusta, aivoverenvuotoa, sepelvaltimotautia. Äidin puolen suku: verenpainetautia, sepelvaltimotautia, nivelrikkoa, aivoverenvuotoa, korkeaa kolesterolia, Alzheimerin tautia, Levyn kovettumatautia, keuhkosyöpää, rintasyöpää.
Ystävällisesti hymyilevä työterveyslääkäri katsoi laboratoriotuloksiani ja totesi, että sokeriarvoni ovat siinä huonon rajoilla, huono kolesteroli koholla ja hyvä kolesteroli puolestaan liian matalalla. Painoakin kuulemma sopisi pudottaa. Hyvä puoli oli se, etten tupakoinut (enää), käytän vähän alkoholia (harvinaista toimittajalle) ja olin aloittanut aktiivisen juoksuharrastuksen (mistä niveleni eivät kiittäneet).
Järkytykseni huomannut lääkäri lohdutti minua myös sillä tiedolla, että pystyn omilla valinnoillani vaikuttamaan siihen, liitynkö sukujeni pitkään tautilistaan. Perinnöllisetkin sairaudet puhkeavat huomattavasti epätodennäköisemmin, jos elämäntavat ovat terveellisiä eikä elinympäristössään altistu jatkuvasti vahingollisille ympäristötekijöille.
Hiljattain suomalainen media nosti esille lääkäriseura Duodecimin tutkimuksen, josta karkeasti yleistäen selvisi, että vitutukseenkin voi kuolla. Eli jos on jatkuva negatiivinen elämänasenne, elinaika voi lyhentyä jopa 15 vuodella. Nyt pitäisi sitten potea huonoa omaatuntoa vielä siitäkin, että on pessimisti. Tai realisti. Ei ole helppoa.
Tärkeintä on löytää tasapaino omien odotusten, pelkojen, mahdollisuuksien ja rajoitusten välillä. Miten voin hallita tulevaisuuttani, terveyttäni ja elämääni ilman, että hallinnantarpeesta tulee ylimääräinen stressin ja pelon aihe?
Tähän oman vastauksensa antaa 60-vuotias äitini, joka on joutunut koko aikuisikänsä kamppailemaan omia pelkojensa, sairauksiensa ja sukurasitustensa kanssa. Minä hämmästelen äitini rohkeutta ja sinnikkyyttä harva se päivä ja toivon että tulevaisuudessa – omien kremppojeni kourissa – olen yhtä sinut itseni kanssa.
Eeva Inkeri Kluukerin elämäntarina, hänen omine sanoineen:
2-vuotias Eeva Inkeri vanhan Kluukerin tuvassa vuonna 1954.
Taustaa ”Valistuneiden vanhempien toiseksi lapseksi Lohtajan sivukylälle syntynyt tyttö tuli maailmaan 20.2.1952 yli kymmenen hengen – piikoineen ja renkeineen – maalaistaloon. Tytön runko oli pieni, mutta norja ja suora, mieli myönteinen ja ärhäkäs.
Perusruokana olivat perunat ja sianliha, puuro ja leivät. Terveydestä tai hampaiden harjaamisesta ei juuri puhuttu. Hedelmiä ei ollut. Vihanneksia ja marjoja syötiin jonkun verran. Riisitautia ei kuitenkaan tullut, täitä oli silloin tällöin. Koskaan ei tullut mieleen miettiä, mikä tai millainen minä oikein olen. Kansakoulussa tajusin hiljalleen olevani tyttö. Koulumyönteiset vanhemmat taistelivat ja painostivat minut kansakoulun jälkeen keskikouluun ja siitä lukioon ja yliopistoon.
Lentäjälakkipäinen 5-vuotias Eeva Inkeri perheen pihamaalla vuonna 1957.
Isänisän kuolema ja hänen sitä edeltävä sairastamisensa aivoverenvuodon takia leimasivat elämääni 12-vuotiaana. Veisasin silloin tietoisesti ensimmäisen kerran “ruumiin ulos”. Ei se kuitenkaan mitenkään mietityttänyt.
Vartaloni oli poikamainen. Heräävän naiseuteni ensi askeleet otin jo keskikoulussa, jolloin huomasin, että rintani olivat hirveän pienet muihin tyttöihin verrattuna. Korvasin sen täytteillä tai nokkeluudellani. En miettinyt perimääni mitenkään. Lukioaika toi vapaalla 1960-luvulla myös ensimmäiset sukupuoliset kontaktit, mutta eivät ne mitenkään kirkastaneet tai edes selventäneet omaan suhtautumistani ruumiiseeni.
Yliopistoaikana vartuin jotenkin aikuiseksi, mutta oman vartaloni terveyttä, voimaa tai sairautta en ajatellut lainkaan. Sukupuolisuuteni toteuttamisen ohella en mitenkään piirtänyt itselleni kuvaa kokonaisesta itsestäni.
17-vuotias Eeva Inkeri ja 60-luvun tukkamuoti vuonna 1969.
1970-luvun nuorelle aikuiselle kuuluivat tietysti seurustelu, naimisiinmeno, lastensaanti. Synnytys oli kai ensimmäinen tutustuminen omaan ruumiiseeni, mutta ei se synnytyksen rasituksesta toipumisen jälkeen hirveästi herättänyt miettimään sen kuntoa. Laihtuminen entisiin mittoihin oli tärkeintä. Kuopuksen syntymä ajoittui kiireisiin ruuhkavuosiin.
Tie kohti keski-ikää kulki kymmenen vuotta vuotta ilman huolen häivää, kunnes rankka työuupumus suvussa olevan verenpainetaudin puhkeamisen myötä pakotti pysähtymään. Ensiavun sängyllä maatessani, 37-vuotiaana, mietin ensimmäisen kerran omaa kuolevaisuuttani ja sitä, että ruumiini rappeutuu. Tajusin noin parissa viikossa, että olen sairauksissa vanhempieni ja sukuni lapsi ja vanki.
Samalla sairaalakäynnillä pääsiäisenä, kiirastorstaina 1989, minulle tuli verenpaine-, kolesteroli- ja mielialalääkitys. Tilanteeseen vaikutti työperäisen ongelman lisäksi kriisi henkilökohtaisessa elämässä. Tämä kaikki on hyvin tavallista monelle ihmisille nykyisin. Silloin olin jotenkin outo hörhö.”
Ruumiinkuva ”Ruumiinkuvani on muuttunut nuoren tytön 45-kiloisesta tietämättömästä sukupuoliobjektista myöhäiskeski-iän 61-kiloiseksi, siintyneeksi aikuiseksi naiseksi. Kaikkien sairauksieni ja lähipiirin sairauksien ja kuolemien jälkeen olen yrittänyt tasaantua, hyväksyä vanhenemiseni, mutta säilyttää silti olemiseni seksuaalisena ihmisenä, jonka elämä ei olisi vain ruokaa ja pyykkiä, vaan myös läheisyyttä ja lämpöä. Varmasti tyypillisenä 1950-luvun tuotteena en ole ajatellut itseäni erityisesti fyysisenä olentona muutoin kuin tietysti silloisen rajatun sukupuoliajatuksen mukaisesti tavallisena naisena.”
Sukutaustani ”Pelkään rintasyöpää (äidillä ja kahdella sisarellani, kahdella tädillä ja kolmella serkulla), aivoverenvuotoa (serkuilla, enoilla ja tädeillä) ja sydäninfarktia (en jaksa luetella kuinka monella sukulaisella), mutta olen silti täysin elämässä kiinni. Tietysti pelkään kaikkea, mitä ruumiissani tapahtuu, mutta sallin sen häiritä arkielämääni mahdollisimman vähän.”
Sairaudet ”Kaikki sukuni sairaudet ovat tietysti vaikuttaneet minuun. Eniten sillä tavoin, että olen ajatellut sitä millaisen perinnön lapsilleni ja lastenlapsilleni annan. Huonon, jos katsotaan sitä ihan realistisesti. Käsitykseni omasta ruumiistani on muuttunut täysin viimeisten 20 vuoden aikana. Hiukan raskauksien, synnytysten ja imetyksen aikana, mutta vasta omat todelliset sairaudet muuttivat ruumiinkuvaani. Suurin suru oli tajuta oma kuolevaisuutensa ja toisaalta omassa tapauksessani haavoittuvaisuuteni sukusairauksien, -rasitusten ja uupumuksen ristitulessa.”
Paineet ”Olen tiennyt siis noin 37-vuotiaasta saakka, että minun olisi vältettävä rasvaa, sokeria, hiilihydraatteja, alkoholia, tupakkaa, järkytyksiä, mielenliikutuksia, stressiä, uupumusta… Eniten on stressannut tieto siitä, että on kauhean suuri mahdollisuus sille, että saan rintasyövän.”
”En ole ottanut selvää, kuinka suuri riski on olemassa, tai olisiko minulla mahdollisuus päästä johonkin tutkimukseen siitä kuinka potentiaalinen uhri taudille olen. Mutta mitä hyödyttää elää sisälläni se tieto, että minulla on esimerkiksi 68-prosenttinen mahdollisuus sairastua seuraavan viiden vuoden aikana rintasyöpään? Miten eläisin toisin? Ehkä eläisin, mutta olisiko se jotenkin parempaa elämää kuin nykyinen?”
Minä päätän ”Ruumistani tai vartaloani ei ole todellakaan kukaan ulkopuolinen määritellyt tai säädellyt. Kun olen rakastunut, olen laihtunut, kuten varmasti enemmistö naisista. Kun olen masentunut, olen lihonut. Ulkopuolelta säädeltynä totta kai, mutta en ole kai koskaan antanut kenenkään määrätä ulkonäköäni. Olen laittanut korviin lisäreikiä ihan omasta tahdosta, kynityttänyt tukkani vapauden kaipuussa ja pukeutunut ihan kuten haluan. Kai olen asettanut muut ihmiset tapahtuneen eteen. ”
”Eli en ole kysynyt juurikaan läheisiltäni, mitä he haluaisivat minulta, miltä he haluaisivat minun näyttävän. Mutta se on ollut ehkäpä minun vaatimani hinta sille, että viime kädessä olen antanut sittenkin kaikkeni läheisilleni. Paljon olen vaatinut heiltä, mutta samalla mitalla olen yrittänyt maksaa.”
Eeva Inkeri ja bikinikesä 1995. Sairauksista vaivoina vasta verenpainetauti ja korkea kolesteroli.
Hyvä tällaisenaan ”Olen laiskojen silmäluomien sukua. Monta kertaa ja isosiskoni puheista miettien olen aikonut mennä luomileikkaukseen. En ole mennyt, koska en halua. Naiskuvaani liittyy tietysti myös mielikuva siitä, miltä minä näytän miehen silmissä. Kaikkien näiden aikuisvuosien aikana olen ajatellut, että ellen kelpaa tällaisena, niin olkoon.”
”Pitkä avioliittoni, joka päättyi eroon, vaikutti varmasti osaltaan siihen, että en pitkään aikaan mitenkään erityisesti kokenut itseäni naisellisena. Oman ruumiini olen kyllä aina omistanut, mutta nyt pienet rintani ovat kasvaneet suuriksi, hartiani vahvistuneet ja ihosyövän pelossa en enää uskalla olla auringossa entiseen tapaan. Mutta olen edelleen ylpeä vartalostani, norjasta ja suorasta.”
Elämäni kivun kanssa ”Kaikkeen tähän naiseuteeni ja vartalooni liittyy tietysti kipu, kuten monella muullakin sairastuneella. Nuorena kuukautiskivut toivat poissaolopäiviä koulusta pari kuukaudessa. Seuraavat olivat synnytyskivut, jotka unohtuivat nopeasti. Sitten ahdisti mieltä masennus, mutta ei oikein löytänyt kohdetta. Seuraavaksi pakotti rintaa (sepelvaltimotauti), alkoi kalvaa käsiä (artroosi eli nivelrikko) ja lopuksi tuli yleinen kipu, jota en kerta kaikkiaan osannut nimetä tai kohdentaa (fibromyalgia). Kävin kipupoliklinikalla, kokeilin kaikkia laastareita ja pillereitä, mutta eivät auttaneet.”
”Oletan, että nivelrikko ja fibromyalgia saivat aikaan sellaisen yhdistelmän, että ei löytynyt lääkettä. Sitten kun lonkat alkoivat vaivata, tajusin homman – olin haavoittunut ihminen, peruuttamattomasti. En voinut enää ajatella olevani terve. Kaikki särkylääkkeet ja lääkitykset tajusin tarpeellisiksi. Siitä oikeastaan lähti uusi elämäni.”
Lopuksi ”Niin. Mitä nainen ajattelee fyysisestä olemuksestaan 60-vuotiaana? Ylpeyttä. Nöyryyttä. Ylivoimaisuutta. Tunnetta siitä, että paljoon vielä kykenen, mutta niin paljolle olen elämän antanut. Mutta sitten on se vanheneminen. Siteeraan tässä Jutta Zilliacusta. Hän vastasi eräässä aamu-tv:n kaukaisessa, suorassa lähetyksessä kysymykseen, kuinka ihanaa se vanheneminen oikein on. Se on yhtä helvettiä.”
teksti: Mari Pöyhtäri ja Eeva Inkeri Kluukeri
kuvat: Mari Pöyhtäri ja Eeva Inkeri Kluukerin kotialbumi
.
