Kategoria: Elämäntapa

Laihdu viisi kiloa ennen bikinikautta!

Laihdu viisi kiloa ennen häitä!

Laihdu viisi kiloa ennen pikkujouluja!

Laihdu viisi kiloa juoksemalla! Laihdu viisi kiloa seksillä! Laihdu viisi kiloa punttisalilla! Laihdu viisi kiloa kaalikeittodieetillä! Laihdu viisi kiloa lentoemäntädieetillä! Laihdu viisi kiloa luolamiesdieetillä!

Viiden kilon dieetit ovat maailman rutto. Vihteellisiksi tarkoitetut naisten- ja iltapäivälehdet syöttävät meille ideaaleja, joihin on mahdoton mahtua. Yksikään lehti ei määrittele ihannepainoa x, vaan ihannepainon x miinus 5 kg. Minä, sinä ja Jutta Gustafsberg voisimme kaikki olla 5 kiloa kevyempiä, emmekä silti koskaan täydellisiä, koska silloinkin voisi laihtua taas 5 kiloa. Siitä pitävät huolen otsikoiden käskylauseet, jotka vaikuttavat alitajuisesti meihin kaikkiin: saman imperatiivin lukevat 50-vuotias viisinkertainen äiti ja 17-vuotias taitoluistelija. Kuka päätti, että heidän molempien pitää laihtua 5 kiloa?

Viiden kilon dieetti ei ole vaarallinen ajatus eikä anoreksiaan yllyttämistä, siinähän jutun pihvi on. Se on hienovarainen pakottamisen muoto, ulkonäköfasismia, joka ruokkii ikuista tyytymättömyyttä omaan ruumiiseen.

Jos huoli kansanterveydestä olisi näiden juttujen päämotivaattori – niin kuin usein väitetään – eikö lehtien pitäisi kannustaa meitä syömään tuoretta ruokaa, pyöräilemään töihin, vähentämään kaatokännäystä, nauramaan paljon ja huolehtimaan omasta ja läheisten mielenterveydestä, eikä suinkaan laihduttamaan viittä kiloa?

Älkäämme puhuko tekopyhästi kansanterveydestä kun kyse on läskikammosta ja ”hyvinvoinnin” redusoimisesta kaksinumeroiseksi luvuksi.

Jokaisen naistenlehden pääkirjoitushan toki hymisee puolilöysää itsensä hyväksymistä, mutta samalla itsetunnon polkeminen myy.

Aliengaselleiksi photoshopatut mallinvartalot saavat meidät haluamaan kapeamman vyötärön, tai ainakin sen ihanan mekon. Ja vaikka ei heti laihtuisikaan, niin voi ostaa pari meikkivoidetta, joilla saa peitettyä normaalin ihonsa normaalit virheet. Peppu-reisi-vatsa-jumpat, vain 79 €/kk, ovat nekin kovassa suosiossa.

Sitä tulee ihminen surulliseksi miettiessään kaikkea sitä aikaa ja energiaa, jonka erityisesti naiset tuhlaavat niiden viiden ylimääräisen kilon murehtimiseen, joiden olemassaoloa tai olemattomuutta kukaan muu ei edes huomaa, nyt vittu ihan oikeasti. En usko, että kukaan katsoo 80-vuotiaana nuoruudenkuviaan ja miettii, että siinä kyllä meni elämä rumalla läskillä hukkaan, olisi vain pitänyt laihduttaa se viisi kiloa.

Vartalosi on paljon muutakin kuin kaksi- tai kolminumeroinen luku.

Kuuntele tämä imperatiivi: heitä vaakasi ulos ikkunasta. Kokeile fyysisiä rajojasi. Juokse puolimaraton. Vietä koko päivä sängyssä. Syö 10 000 kaloria päivässä. Älä laske kaloreita. Kokeile mehupaastoa.

Laita kirkkaanpunaista huulipunaa ja oikaise ryhtisi. Sheikkaa persettä. Nosta ihan vitusti punttia. Ownaa jenkkakahvasi. Synnytä. Ota hissi kakkoskerrokseen.

Ota helvetin kivulias tatuointi rintakehän päälle. Syöksy moshpittiin hikisten miesten joukkoon. Lähde hiihtämään.

Pyhiinvaella Santiago de Compostelaan.

Tee aurinkotervehdys.

Vesijuokse mummojen kanssa. Opettele tanssimaan polkkaa tai reggaetonia. Rakasta vartaloasi.

Mitä tahansa teet, älä laihdu viittä kiloa.

Kuva: Julosstock / istockphoto.com / freeimages.com

laihduttaminen, numero0001, ruumiinkuva

Lasten kotihoidon tuki koskettaa monia arvokysymyksiä. Saa nähdä, onnistuuko pieni pakottaminen luomaan tasa-arvoa.

Kuvitus: Mirkka Hietanen

Hallitus on selvittänyt vanhemmuuden kustannusten jakamista osana rakennepoliittista ohjelmaansa, ja työnantajille aiheutuvien kustannusten tasaamisesta on keskusteltu tiheään. Kotihoidon tuen kiintiöimisen toivotaan muuttavan tapoja niin, että isät käyttäisivät kotihoidon tuen kaudesta nykyistä suuremman osan ja äidit palaisivat nopeammin töihin.

Jo marraskuussa 2012 seurasin ristiriitaisin tuntein pääministeri Jyrki Kataisen aloittamaa keskustelua kotihoidon tuen leikkausvaatimuksista. Kataisen antaman lausunnon takana oli Elinkeinoelämän keskusliiton vaatimus kotihoidon tuen lyhentämisestä nykyisestä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen. Jatkuvien leikkausaikeiden sijaan toivoin rakentavaa keskustelua vanhemmuuden kustannusten jakamisesta työnantajien kesken. Keskustelu laahasi kuitenkin laiska kotiäiti – itsekäs uraäiti -asetelman ympärillä. Tuen epäiltiin kannustavan äitejä jäämään kotiin. Elinkeinoelämän keskusliitto oli huolissaan työelämään palaavien äitien työllistymisestä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa lasten kotihoidon tuella on vahva institutionaalinen asema: se on suosittu etuus ja sillä on vahva kannatus. Arjessa kotihoidon tuen avulla hoidetaan lapsia, uusinnetaan sukupuolten välistä työnjakoa, vastustetaan työkeskeisiä arvoja, etsitään lapsen parasta tai yksinkertaisesti pyritään varmistamaan perheen toimeentulo ja hallittu arki. Ehkä keskeisin lasten kotihoidon tuen ongelmista on sen sukupuolittuneisuus: Suomessa isiä ei ole onnistuttu saamaan mukaan lastenhoitoon.

On kaunis ajatus, että jokaisen perheen pitäisi voida toimia omien vakaumustensa ja oivallustensa mukaisesti. Nykyinen asetelma on kuitenkin epätasa-arvoinen, eikä kysymys valinnanvapaudestakaan ole yksiselitteinen. Työssä käyvät vanhemmat tukevat kunnallisia palveluja ja kotihoidon tuen käyttäjät näkevät kotihoidon ensisijaisena vaihtoehtona. Lasten hoitomuodot tuntuvat käyvän jatkuvaa kamppailua normatiivisesta asemastaan.

“Isät käy töissä ja äidit ei”, toteaa 4-vuotias esikoinen. Luemme Tatu ja Patu työn touhussa -kirjaa, joka kertoo erilaisista ammateista. Vuoden vanha kuopus touhuaa sylissä. Olen ollut kotona esikoisen syntymästä asti. Kun palaan takaisin työelämään, puolisoni jää kotiin. “Kyllä äiditkin käy töissä, mutta nyt äidin työ on olla teidän kanssa kotona”, selitän esikoiselle. Tatusta ja Patustakin löytyy onneksi sama selitys: kotiäidin tai -isän työtä on hoitaa lapsia.

Töihin ei pitäisi kiirehtiä vain hilatakseen naisten työssäkäynnin tilastoja ylöspäin. Naisten oma raha tai lasten päivähoito eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyyksiä vaan saavutettuja oikeuksia. Mutta luovutaanko näistä oikeuksista elämällä muutama vuosi palkkatyön ja päivähoitojärjestelmän ulkopuolella? Kotihoidon tuen onnistunut yhdistäminen äidin tekemään osa-aikatyöhön säilyttäisi yhteydet työelämään. Erityisen hyvin tasa-arvon edellytykset kohenesivat, mikäli osa-aikatyötä tekisivät sekä äiti että isä.

Ikään kuin lapsi muutaman vuoden kestävässä kotihoidossa jäisi kokonaan ilman vanhemmilta opittua työnteon mallia. Useimmat hoitovapaita pitävät vanhemmat palaavat takaisin työelämään. Tilastojen mukaan 3–5-vuotiaiden lasten äitien työssäkäynti on Suomessa Euroopan kärkeä. Totta kai isien osallistuminen lastenhoitoon on ihan yhtä tärkeää kuin äitienkin. Saa nähdä, onnistuuko pieni pakottaminen luomaan tasa-arvoa.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Sipilän, Rantalaihon, Revon ja Rissasen toimittamaa teosta Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (2012).

Elinkeinoelämän keskusliitto, epätasa-arvo, hoitovapaa, Jyrki Katainen, Kotihoidon tuki, lasten päivähoito, numero0001, osa-aikatyö, työelämä

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta.

Akkainlehdessä oli kerran juttu, jossa sellainen nainen, joka oli kova meikkaamaan ja sellainen, joka ei meikannut ollenkaan, vaihtoivat viikoksi osia. Luin otsikon ja ingressin into piukkana. Jutun lopussa huusin kurkku suorana.

Se, joka oli kova meikkaamaan, kulki viikon naama paljaana ja kärsi kauhiasti. Se, joka ei yleensä meikannut ollenkaan, ei kärsinyt yhtään. Iloisesti vaan veteli aamutuimaan t-alueelle maapuuteria ja häivytti varjostukset viistotulla siveltimellä luomivakoon samalla pikkuvirheitä peitetuotteella pehmennellen, tai jotain. Luultavasti hän samalla myös seisoi päällään tai laati ulkopoliittista selontekoa.

Minusta se juttu olisi pitänyt tehdä. Minusta! Silloin siitä olisi tullut hauska.

En tiedä, missä muut tytöt oppivat meikkaamaan ja missä Urpo oli silloin kun niin tapahtui. Vakuutan, etten ainakaan ollut tekemässä mitään koruttoman kaunosieluista tai pirtsakan poikatyttömäistä. Mahdollisesti kaivelin nenää ja katselin teeveetä. Joitakin vuosia myöhemmin heräsin ja totesin, että naama on läikikäs ja silmät pussittavat, ja että kaikille muille on käynyt samoin mutta kenestäkään muusta sitä ei huomaa. Silloin ehostelu alkoi äkkiä kiinnostaa.

Taiot itsellesi hetkessä täydellisen soikeat kasvot ja korkeat poskipäät, lässyttää lehtijuttu. Muutamalla siveltimenvedolla pyyhit iholtasi iän ja huonosti nukutun yön jäljet, lirkuttaa kauneusblogi.

Niin että ei muuta kuin huulipunaa huuleen, luomiväriä luomeen, poskipunaa poskeen ja sitä rataa. Helppoa kuin heinänpoltto. Niinhän sitä luulisi! Selvisin juuri ja juuri ripsiväristä. Kynnen ulkopuolelle roiskunut kynsilakkakin lähti näppärästi tärpätillä. Mutta mitä helvettiä on ”heleyttävä BB-voide”? Missä on kulmaluu, luomivako tai t-alue? Miksi käsketään ”häivyttää” meikki, joka juuri on suurella vaivalla levitetty asianmukaiseen ruumiinosaan? Onko banaanivarjostus joku drinkki, ja meikataanko valokynällä pimeässä?

Pieniin virheisiin riittää usein vain toinen kerros meikkivoidetta. Jos punoitat oikein kunnolla, hanki pohjustustuote tai peiteaine, jossa on vihreää. Sipaise kasvoille häivähdys persikkaa. Tee varjostukset leuan alle, korvien taakse ja poskiluun alle.

Vihreää? Korvien taakse?! Antaa olla, en edes aloita. Näytin huulipunattuna tasan siltä kuin viisivuotias olisi käynyt äidin meikkipussilla äidin korkokengät jaloissa JA käsissä, paitsi että viisivuotiailla ei ole siinä huulten reunoilla ryppyrivistöä johon huulipuna valuu. Luin, että aurinkopuuteri kirkastaa kasvot kivasti ja sitten luin, että aurinkopuuteri saa ihon näyttämään tunkkaiselta. Ja rajaukset! Kuka helvetti muka saa omiin silmiinsä aikaiseksi ”rajaukset” äitymättä väkivaltaiseksi?

Levitä mustaa luomiväriä aloittaen silmän ulkonurkasta ja häivyttäen kohti yläluomen keskikohtaa. Pidä alue kolmion muotoisena, jotta meikistä tulee intensiivinen. Täytä kulmakarvojen kolot omien kulmakarvojesi värisellä kulmavärillä.

Ikisuosikkini on ”nopea nudemeikki”, jonka tavoitteena on näyttää siltä ettei meikkiä olisi ollenkaan. Keskimääräisen ”aloittelijan meikkioppaan” mukaan tähän tarvitaan kaksitoista eri tuotetta ja puolisen tuntia aikaa. Kaikissa naistenlehtien kauneusjutuissa on aina illalla juhlat, joihin arkimeikki ja -asu päivitetään käden käänteessä kietomalla hartioiden ympärille ruma ja kallis pashmina ja lisäämällä aavistus tulipalonsävyistä huulipunaa. Vai oliko se revontuli? Poronkäristys? Puolukkahillo? Tuotteiden nimet ovat silkkaa dadaa: New York Superstay Silky 24h Concealer! Instant Age Rewinder Smoother! Flawless Perfection. Express Diamond. Infallible. Urpokin tajusi, miksi suomen kieltä vältetään kaikin keinoin, kun vastaan tuli ”puristekorostusväri”.

Yllättävän moni pilaa kauniin silmämeikin korostamalla alaluomea väärin. Jos nenä alkaa päivän mittaan kiiltää, käytä imupaperia. Satsaa hyviin siveltimiin ja hoida niitä kuin hiuksiasi. Silmien alle on hyvä levittää puuterijarrut nappaamaan pöllyävä luomiväri.

Eräänä päivänä valaistuin, eikä siihen tarvittu edes valokynää. Meikkaaminenhan on harrastus! Harrastaja kuluttaa aikaa ja rahaa, testailee ja vertailee uutuuksia, keräilee ja soveltaa vinkkejä, ahmii alan julkaisuja ja tapaa toisia entusiasteja kokoontumisajoissa. Ja nauttii joka hetkestä tavalla, joka saa ulkopuoliset koputtelemaan ohimoaan. Aivan samalla tavalla voi harrastaa autoja tai rotukissoja. Tai sitten voi ilman erityistä harrastusta ajella autolla ja paijata kissaa… tai mennä ratikalla ja olla ilman kissaa.

Jos haluat tehdä omenaposket eli pyörittää poskipunan pehmeästi poskipäiden päälle, hymyile.

Kirjoittaja on vuosien kokeilujen jälkeen löytänyt ripsivärin, jota voi levittää lauantaina pelkäämättä, että sitä löytyy leuasta tiistaina.

Kursivoidut lainaukset on törkeän tarkoitushakuisesti irrotettu yhteydestään ja sijoitettu sikin sokin. Ensi kerralla Urpo matkustaa kaukaiseen maahan.

meikkaaminen, numero0001, Urpo virkkaa

Kuva ja kuvitus: Riitta Supperi ja Kiia Beilinson

“Hei, teil on tosi pienet tissit! Me ollaan nähty ne, ku te ootte ottanu aurinkoo pihalla.”

Näin huusivat 12-vuotiaat pojat minulle ja kämppikselle, kun olimme 20-vuotiaana rinkat selässä lähdössä reilaamaan. Rinnat meillä tosiaan oli ja on edelleen, ehkä pienetkin, mutta mitäs sen väliä?

Joskus sillä oli väliä. Että on rinnat, ja että ne ei nyt ole kauhean isot, eikä täydellisen pyöreät, kuten telkkarissa oli aina. Kyllä sitä mieluummin riisuutui pimeässä, jos oli miesseuraa ja aamulla ensimmäiseksi laittoi paidan päälle, ettei vaan kukaan säikähtäisi. Paidan alta ei saanut näkyä nännejä, mutta paljaana niiden piti olla niin terhakat, että niillä olisi voinut leikata lasia. Rintaliivejä etsiessä tärkein kriteeri oli toppaukset, koska niiden avulla syntyi täydellinen puolipallo sivusta katsoessa.

Tyttökavereiden kanssa vitsailtiin, että “onpas jäätävät ketunnokat kaikilla”. Minulla oli vielä pitkään toinen tissi isompi kuin toinen. No, kelläpä ei. Kaikki olivat kuitenkin varmoja siitä, että kyllä ne tissit kasvaa, kun tässä aikuiseksi pääsee ja sitten alkaa uusi elämä täydellisten lollojen parissa. Tiedämme kaikki miten siinä kävi. Samanlainen sumutus kuin se, että akne ja finnit kuuluvat vain teini-ikään.

Aikaa kului ja tulin viisaammaksi, mikä oli ihanaa. Tänään nimittäin rakastan tissejäni! Rakastan kaikkien kaikenlaisia tissejä, mutta eniten omiani. En osaa tarkalleen sanoa, koska rakastuminen tapahtui, mutta nyt kaikki edellä mainitut ongelmat tuntuvat naiveilta, mutta samalla söpöiltä. Olen ylpeä rinnoistani ja taistelen niiden puolesta, jos joku tulee aukomaan. Kun 12-vuotiaita aikuisiakin valitettavasti on.

Rakkaus rintoihini tuli ajan myötä, mutta on myös entisen poikaystäväni ansiota. Hän palvoi ja kehui rintojani paljon ja usein. Aluksi oli vaikea ymmärtää, että hänen mielestään tissini ovat siisteintä ikinä, koska itse en ollut uskonut niin. Olin uskonut telkkaria. Mutta kuulkaas, kaikkea hyvääkin voi ihminen alkaa ajattelemaan itsestään, kun joku sen vaan tarpeeksi monta kertaa sanoo. Kiitokset hänelle siitä. Minulla oli yhtäkkiä ihanat ranskalaiset taiteilijatissit ja täydelliset ketunnokat. Siis täydelliset ketunnokat. Enää ei ketunnokka edustanut minulle mitään negatiivista, niin kuin joskus, vaan päinvastoin! Kettu on muutenkin supersöpö eläin. Kuka ihminen voi oikeesti käsi sydämellä sanoa, että vihaa kettuja?

Myös rintaliivikäyttäytymiseni on muuttunut paljon ja nykyään etsin liivejä, joissa on mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan toppauksia. Onneksi tarjonta on laajentuntunut viidessätoista vuodessa. Pyrin myös pitämään säännöllisesti liivittömiä päiviä, koska se on oikeasti mukavaa, kun ei ole kahlittu johonkin, eikä olkaimet valu. Ihmettelen kyllä bombshell-liivejä, joita ketjuliikkeistä löytyy. Kenelle ne on oikeasti tarkoitettu ja miksi? Oma bombshell-haaveeni on tehdä seuraavissa juhlissa jonnatervomäet ja pukea pelkät tissit mekon alle eli päästää ketut vapaaksi. Käykää siis lasilevyjenne kanssa jonoon!

Maailmassa ei ole mitään niin ihanaa asiaa kuin rinnat. Kehukaa ja rakastaa omia ja toisten tissejä usein, hartaasti, raivolla ja söpösti.

ketunnokat, numero0001, pienet tissit, rakkaus rintoihin, tissit, tissiviikko

On kesä ja ihan liian kuuma. Oluesta tulee joskus turpea olo. Onneksi on limuviinaa!

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Jo hiukan aiemmin keväällä kokoontunut Sylvin testiryhmä ratsasi nuorison suosimat limuviinat. Tuotteet jakoivat raadin mielipiteet, mutta kaikkien mielestä hyviäkin mahtui sekaan. Hömps vaan!

Raatiin kuuluivat Alejandro Lorenzo (AL), Elisa Helenius (EH), Julle Jalava (JJ), Lotta Sonninen (LS), Manu Haapalainen (MH) ja Minna Uimonen (MU).

Pisteskaala oli 0–5. Ääripäihin ei kuitenkaan juuri turvauduttu. Keskiarvojen skaala vaihteli välillä 1,3–4,1. Peränpitäjiksi valikoitui kuudentoista testatun juoman joukosta kaksi juomaa. Ensinnäkin eteläpohjalaisen Pramia Oy:n valmistama, läpinäkyvään muovipulloon pakattu vaaleanvihreä
PARATIISI Minttu-kaktus Long Drink (eli limuviinapiireissä tuttavallisesti LD) ”Kaikki pielessä” (JJ). ”Helvetin kummallinen, mutta onkse sitten paha, en tiedä.” (MH) ”Epäinhimillisyyteen saakka pistävää” (LS) ”Pystyy jotenkin nielemään” (MU).

Pistekeskiarvo siis 1,3.

Paratiisin rinnalle sijoittui Oy Hartwall Ab:n punainen hiilihappoliemi OTTO KARPALO LD. ”Tulee hampaat kipeäksi.”(MU) ”Hyvä marja haaskattu tässäkin.Valju.” (MH) ”Samat värit kuin Sylvin sivustossa ennen.” (AL)

Keskiarvo 1,3.

Pohjakolmosen vähiten pahimmaksi juomaksi eli sijalle 14 äänestettiin VIIVI PÄÄRYNÄSIIDERI (Olvi) ”Näyttää radioaktiiviselta.” (AL) ”Keinotekoinen päärynänmaku.” (MU) ”Aika mauton” (EH) ”Tarpeeton.” (MH) ”parfyymimäinen” (JJ) ”Maistuu lasten pillimehulta mutta pahalta. Paras päärynäesanssi on Pluto-karkeissa, tää häviää sille.” (LS)

Keskiarvo 1,5.

Neljänneksi pahimmaksi, sijalle 13, äänestettiin toinen Otto-perheen tuote, ainakin nimeltään havumetsänraikas OTTO MUSTIKKA LD. ”Varmasti oikeista mustikoista…” (JJ) ”Tää tuoksuu aivan kamalalle. Maku on irvokas. Oksennuksen ja lannan jälkimaku. Tappavan makuinen.” (MH) ”Tää on pahaa.” (LS) ”Kyllähän tämä menee, ei ole parhaita, on siinä tietty tunkkaisuus.” (EH) ”Viemäri alkaa sihistä, kun sinne kaataa tätä. Ja tämä haisee jätevedelle.”(MU)

Keskiarvo 1,8.

Pisteen kymmenyksellä edelle, sijalle 12, kiiri KOSKENKORVA STRAWBERRY LIME Laitilan Wirvoitusjuomatehdas). ”Mansikka pilaa hyvän juoman. Esteettinen pettymys nätin värin jälkeen. Onpa ikävä.” (MH) ”Suihkugeeliosastolle.” (LS) ”1 piste. Ja olen hellämielinen.” (AL)

Keskiarvo: 1,9.

Sijalle 11 Sylvin testiryhmä rankkasi Sinebrychoffin eksotisoivan makuhifistelyjuoman KURKO SOMBRERO ANANASRAKUUNALONKERO. ”Kauhean rasistista tämä tölkin meksikokuvasto.”(LS) ”Ulkoasu on rasittava.” (AL) ”Hyvä, vaikea sanoa miltä maistuu.”(EH) ”Yrityksestä 2 pistettä.”(JJ)

Keskiarvo: 2,25.

Top-10:n alimmalle pallille valikoitui testissä kaikkien limuviinojen esiäiti OMPPU HELMEILEVÄ OMENAVIINI (Pernod Ricard Finland). ”Tämä on kyllä tosi erilaista. Haisee pahalle” (MH) ”Tämä maistuu sentään siideriltä” (AL) ”Haluaisin kuitenkin huomauttaa että tämä on tosi pahaa.” ”Ei ole pahaa. Käyneisyys tietenkin vaikuttaa hajuun. Jännä että myyty suomalaisille vininä.”(MU) ”Nuoruudelle.”(JJ) ”Näyttääkin joltain Pirkka-tuotteelta.”(EH)

Keskiarvo: 2,3.

Sijan 9 vei KISS KIRSIKKASIIDERI (Saku) ”Tuoksuu todella pahalta. Mutta ei ole pahaa maultaan. Aito limuviinan maku, ei siiderin.” ”Jostain syystä tykkään kirsikkaesanssista.Epäsuomalainen, keskieurooppalainen. Vaisu kuitenkin.” (JJ) ”Kirsikkaa on harvassa alkoholijuomassa, se vetoaa. Purkki on söpö.” (EH) ”Maistuu ihan karkilta” (AL) ”Olen aina ollut kirsikkaesanssin vihollinen. Pahaa on. Suoraan Saatanasta. Maistuu huulirasvalle.” (LS) ”En ole siiderin ystävä. Vaikka on suht hillitty, tulisi varmasti paha olo jos joisi enemmän.” (MU)

Keskiarvo: 2,7.

Nyt aletaan päästä asiaan, pistesijoille. Viimeiselle pistesijalle eli sijalle 8 kiri VADELMA LONG DRINK(Otto). ”Kaunis tölkki” (JJ) ”Tääkin maistuu tiskivedelle. Lähtisin mieluummin lenkille kuin joisin tätä.” (LS) ”Sokeria ja makeutusainetta, maistuu keinotekoiselle makeutusaineelle.” (MU)

Keskiarvo: 2,75

Sijan 6 jakoi keskiarvolla 2,8 pistettä kaksi juomaa:
VIRU VALGE COOLER GREEN (Liviko) ”Maistuu vähän viinallekin, ihan hyvä omenalimonadi. Liiankin esanssinen muttei liian makea.” (MH) ”Omenaesanssi pilaa tämän. Tykkään siitä, että ei ole makea. Tulee mieleen Hartsport.”(JJ) ”Soodamainen, raikas. Halvannäköinen pullo. Halpahan tämä toki onkin.” (EH) ”Tuoksussa omenaesanssi, mutta ei kitkerä eikä makea. Sopivasti hapokkuutta. Janojuoma.” (MU) ”Maistuu luomivärille.”(LS)

Keskiarvo 2,8.

Sijaa 6 jakoi siis myös
BACARDI BREEZER PINEAPPLE  (Bacardi-Martini) ”Vanha lääke, penisilliinin maku.” (EH) ”Jättää todella kylmäksi.” (LS) ”Ei niin hyvä kuin appelsiiniversio samasta, mutta onhan tässä paljon pahempiakin.” (MU)

Keskiarvo 2,8.

Viidennen sijan sai Sylvin limuviinatestissä pistemäärällä 3,1, jota voi siis pitää jo keskivertoa piirun verran parempana makuelämyksenä: OLVI LEGUANALONKERO. ”Mikä väri. Pakko myöntää että voisin vetää koko tölkin. Muistuttaa breezeriä mutta ei yhtä rehellinen.” (LS) ”Tässä on sitä jotakin. Tölkki ikään kuin miehille, mutta tyttöjen juoma.” (EH) ”Tuoksuu guavalle, jota siinä sanotaan olevankin.”(MU)

Keskiarvo 3,1.

4. sija irtosi saman valmistajan toiselle juomalle:
OLVI MOJITO LONG DRINK. ”Tuoksuu shampoolle. Ei maistu lonkerolle. Simamainen.” (JJ) ”Mojito maistuu vielä vähemmän. Jää välitilaan, ei ole oikein mitään tunnistettavaa makua.” (MH) ”Boolimainen. Liian sitruunainen.” (EH) ”Tykkään jostain syystä. Makea, hiilihappoa sopivasti, esanssi miellyttää. Paljon parempi kuin tavallinen lonkero.” (MU) ”Ei tää mojitolle maistu. Mutta ihan raikas.” (AL)

Keskiarvo: 3,4.

Ja sitten kärkikolmikko. Jos yhdistäviä tekijöitä yrittää hakea, niin löytyy giniä, kirkasta rommia, hedelmäviiniä, sitrushedelmäisyyttä ja tonicin makua.
3. BACARDI BREEZER ORANGE ”Jaffalle maistuu.” (AL) ”Hyvä ja konstailematon. Viinalle ei maistu.”(MH) ”Jaffaa.” (JJ) ”Ei saa voimaan pahoin.” (LS) ”Voisi olla jännittävämpikin. Mutta viinan makua en kaipaa.”(EH) ”Ei vastenmielinen, mutta kaipaisi enemmän alkoholin makua.” (MU)

Keskiarvo: 3,8.

Ja ohhoh! Ykkössija on jaettu kahden fantastisen loistavan viinajuomanomaisen tuotteen kesken! Ensinnäkin,
1. GARAGE HARD LEMONADE (Sinebrychoff) ”Maistuu erehdyttävästi klassiselle sitruunalimonadille, hiukan lisätyllä hiilihapolla vain.” (MH) ”Tää maistuu drinkiltä. Miehekkäältä. Ei ole minkään irvikuva. Voisi ostaa omaksikin, ja viihdekäyttää.” (LS) ”Hyvä mutta tosi simamainen.” (EH) ”Tässä on jo jotain twistiä.” (JJ) ”En joisi hirveästi. Mutta on hyvää.”(MU)

Keskiarvo: 4,1

Ja myöskin:

1. GREENALL’S GIN & TONIC BITTERLEMON. (”The Great British Cocktail”) ”GT aika vahvasti.” (AL) ”Hyvin hiilihappoinen. Hyvä. Brittiläisen yhteiskunnan symboli. Hienostuneen brittiläisyyden oloinen. Erkki Toivanen maistuu tässä juomassa.” (MH) ”Ei maistu tarpeeksi Prinsessa Annelta. Aika keinotekoinen toisella tavalla kuin nuo muut.” (LS) ”Lemony afterbite todellakin” (MU) ”Hiukan liian pureva.” (EH)

Keskiarvo: 4,1

alkoholi, breezerit, drinkit, limuviinat, long drinkit, numero0001, siiderit

Ruoanlaittoharrastuksen aloittaminen on vähän niin kuin tupakoinnin lopettaminen: olen tehnyt sen lukemattomia kertoja.

Visioissani ystävät näyttävät herttaisilta ruokapöydän ympärillä, edustava heila ahmii valmistamiani herkkuja mielihalulla ja valokuvat aikaansaannoksistani herättävät kateutta Facebookissa. Sitten alan plarata reseptejä, ja kohta kolahtaa ovi, nimittäin lähipizzerian. Pizza Vegetarrianan [sic] aineksia ei taatusti ole kuullotettu, itketetty, idätetty, nypitty, hierottu tai hakattu.

Ei Urpo ole uusavuton, Urpo vain tarvitsee selkeät ohjeet. Onko siinä jotain väärää, häh!

Lukemattomat alkuun selkeiltä näyttäneet reseptit hyökkäävät äkkiarvaamatta takavasemmalta: käsketään tehdä ”tukevaa vaahtoa”, ”ohutta nauhaa” tai vähintäänkin ”suurehkoja lohkoja”. En viitsi edes kommentoida ilmauksia ”ripaus”, ”loraus” ja ”maun mukaan”. Ja sitten on näitä, joiden ensimmäinen lause jo masentaa.

Masentavimmat ruokareseptin alkulauseet

Kuullota sipulit kevyesti öljyssä.

Tämä se on kuulkaa klassikko. Näin alkoi jumalauta mm. resepti jonka nimi oli ”ylihelppo pastakastike”.  ”Kuullota”? Mitä helvettiä se on tarkoittavinaan? Sipulit… ai kokonaisinako? Vai kuoritaanko ne? Idätetään? Itketetään? Mihin verrattuna ”kevyesti”, häh? Rypsiöljyssä vai ompelukoneöljyssä? Kuinka paljossa öljyssä? Pellillä, kulhossa vai lautasella? Tehosekoittimessa, uunissa vai ikkunalaudalla? ”Kuullota”? ”KUULLOTA”? I’ll get me coat. Vegetarrianassakin on sipulia.

Hiero tai hakkaa voi jauhoihin.

Päättäkää nyt helvetissä, hieronko minä vai hakkaanko minä sitä voita! Toisaalta en ymmärrä, miten hieromalla ja hakkaamalla ikinä voisi päästä samaan lopputulokseen.

Nypi ainekset nopeasti taikinaksi.

Nopeasti-sana on todella hermostuttava. Reippaasti ja arkailematta vai speedmetalvauhtia? Onko kaikki pilalla, jos nypin hitaasti? Saako vastata, jos puhelin soi kesken nyppimisen? Eikö nopeuden ja nyppimisen välillä itse asiassa vallitse jonkinlainen olemuksellinen ristiriita? ”Nypi nopeasti hiukset päästäsi.”

Turvota korppujauhot kermassa.

En suinkaan ole aivan susityhmä: olen melko varma, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”sekoita korppujauhot kermaan ja anna niiden olla siinä vähän aikaa”. Turvottaminen ei siis ole mikään aktiivinen toimenpide vaan merkitsee enemmänkin olosuhteiden mahdollistamista. Miksei sitä siis voi sanoa!

Kuori ja viilloita perunat lähes pohjaan saakka.

Itkettää, vaikkei sipulia edes mainita. Pitääkö kuoriakin pohjaan saakka, ja minkä pohjaan? Ja ”viilloittaminen” sitten. Montako viiltoa, millä aseella, missä kulmassa, ja ennen kaikkea miksi.

Lohko mozzarella kahdeksaan osaan ja anna palojen kuivua paperin päällä.

Anteeksi nyt vaan, mutta kuivumaan päästetty mozzarella ei voi olla hyvää, lähipizzerian setäkin oli samaa mieltä. Kuinka kuivaksi siis? Kauanko siinä kestää? Voinko läntätä ne kahdeksan osaa aamun hesarin päälle, vai pitääkö olla millimetripaperia? Vessapaperia? Kierrätyspaperia?

Paahda pullapaloja uunin keskitasolla, kunnes pinta on hieman rapea. Voit käyttää myös kuivunutta pullaa. Sitä ei tarvitse paahtaa.

Olisitte heti sanoneet, ei mulla muuta.

Suomusta kala ja poista kidukset.

Nyt äkkiä Siwasta kalapuikkoja.

Ehdoton voittajalause tulee kuitenkin tässä.

Idätä tattari.

WTF??!! (Resepti oli vielä aivan sairaan hyvän kuuloinen. Murheissani tilasin pizzani tuplajuustolla.)

 Bonuksena vielä unohtumattomat alkusanat reippaasta riistareseptistä, jota en kyennyt lukemaan pitemmälle. Löytyi Pirkka-lehdestä 1990-luvulla.

Keitä hirven turpa ja nypi partakarvat pois.

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta. Tätä tekstiä varten hän luki pahvilaatikollisen kahden sukupolven naisten talteen ottamia reseptejä ja söi samalla kaksin käsin irtokarkkia. Ensi kerralla: huovutus.

hirvi, kuullottaminen, numero0001, reseptit, Urpo virkkaa

Jussi hyvä,

Olen kyllästynyt raiskausretoriikkaasi. Olen loputtoman väsynyt siihen, että kiidät avukseni valkealla ratsullasi aina kun Suomessa raiskataan. Olenhan valkoihoinen, kantasuomalainen nainen, jota pitää suojella mustan barbaarivalloittajan pidäkkeettömältä seksuaalisuudelta. Sinä kirjoitat pitkiä blogitekstejä raiskauksesta – minä, suojelun kohde, haluaisin oksentaa.

Vaikka haluat minulle vain hyvää – olenhan valkoihoinen, kantasuomalainen nainen, jonka ruumiillista koskemattomuutta haluat puolustaa – pelkään sinua. Olet taitava retorikko ja pysyttelet itse tyynenä, mutta kirjoituksillasi voit ruoskia seuraajasi väkivaltaan ja vainoon. Logiikkasi kyllä ontuu. Arvelen, että älykkäänä ja koulutettuna ihmisenä huomaat itse argumentaatiosi sudenkuopat, mutta jos kukaan sinua mestarikseen kutsuvasta tuhatpäisestä avaruusapinalaumasta ei sitä huomaa, sillä ei ole mitään väliä.

Käytät tilastoja, käytät lähdeviitteitä, tekstisi vaikuttaa tieteeltä. Voimme puhua tilastoista, vaikka tiedämme, etteivät ne ole päteviä raiskauksen ollessa kyseessä. Jos vuodessa raportoidaan tuhatkunta seksuaalirikosta, se on vain murto-osa, jäävuoren huippu. Vielä harvempi tuomitaan. Ihan yhteisymmärryksessähän sinne sänkyyn mentiin ja jälkikäteen alkoi kaduttaa, toteaa Helsingin poliisikin.

Mutta ethän sinä sellaisesta mitään tiedä. Oletko koskaan kuunnellut ystävääsi, joka itkuisena kertoo, ettei olisikaan pitänyt mennä sinne jatkoille, tai kävellä sitä pimeää reittiä, tai muuttaa sen kanssa yhteen koska näkihän siitä päällepäin, että se oli väkivaltainen? Tiedätkö, miten yleistä se on?

Voimme kyllä puhua myös rikosuutisoinnista ja sananvapaudesta, jos haluat. Miksi Hesari sensuroi uutisestaan sanan maahanmuuttajataustainen? Onko maahanmuuttajataustainen tärkeämpi muuttuja kuin syrjäytynyt, työtön, alkoholisti, uskonnollinen fundamentalisti tai kouluttamaton? Ja miksi rikosuutisessa ei koskaan lue, että tekijä oli valkoihoinen mies? Suuttuisitko sinä siitä, kun taas syyllistetään valkoista heteromiestä ja yleistetään, kaikki muka meidän vika jumalauta, enhän minä ainakaan ole tuollainen! Tehän saatte olla yksilöitä, ihan normaaleja vakiotyyppejä, joista ei tarvitse mainita määritteitä. Me muut olemme niitä normin vääristymiä.

Kerrot, että suomalaisesta naisesta on tullut riistaa omassa maassaan ja ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja. Mutta mikä on ongelma? Se, että raiskataan, vai se, että maahanmuuttajat raiskaavat? Jälkimmäinen, ilmeisesti, koska barbaarivalloittajan poistamalla poistaa muutamia prosentteja raiskauksista.

Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ongelmasta jää edelleen jäljelle. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia liikaa.

Eli olisiko ongelma sittenkin se, että koska tähänkin asti suomalaisen naisen hakkaaminen, raiskaaminen ja kirveen kanssa lumihankeen ajaminen on ollut kotimaista hommaa, iljettää vähän ruskean miehen apajille tulo? Älä huoli. Se on aivan normaali tunnetila. Miehet halki vuosisatojen ja -tuhansien ovat käyttäneet raiskausta psykologisen sodankäynnin aseena. Natsit raiskasivat puna-armeijan naiset, puna-armeija raiskasi natsien naiset – nimenomaan naisten ”omistajille” kostaakseen. Naiset ovat aina olleet patriarkaatin politiikan sivullisia uhreja, sivulauseita ja alaviitteitä historian lehdillä.

Jos olet sitä mieltä, että jok’ikinen raiskaaja ihonväristä riippumatta pitäisi karkottaa maasta, olen sydämestäni samaa mieltä. Mutta tarkoitatkohan sinä juuri sitä, jok’ikinen raiskaaja? Kun on niin vaikea tietää, että milloin se nainen puhuu totta. Silloinhan naiset ryhtyisivät tekemään perättömiä rikosilmoituksia, kostona hankalille eksille tai katumuskrapulassa yhden illan jutuille, eikö niin?

Me voimme puhua maahanmuuttajien tekemistä seksuaalirikoksista. Jos he todella ovat yliedustettuina tekijäjoukossa, on tärkeää puhua siitä, miksi. Väität, että raiskaus kuuluu islamilaiseen kulttuuriin. Siksikö pelkään aina pimeillä kaduilla, kun näen hijabin? En jotenkin pysty ymmärtämään, miten raiskauskulttuuri liittyy olennaisesti islamilaiseen kulttuuriin, kun fundamentalistisinkaan musliminainen ei pakota ketään sukupuoliyhteyteen kanssaan. Sen sijaan eräs ryhmä edustaa uskonnosta, kielestä ja maasta riippumatta 99,5 prosenttia raiskaajista. Se ryhmä ei ole naiset.

Kerrot, kuinka väärin on, että maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista puhutaan yksittäistapauksina, eikä näitä yksittäistapauksia käytetä koko yhteisön leimaamiseen. Että kukkahattutätien mukaan kyse on häiriintyneistä yksilöistä, eikä selitystä pidä hakea tekijöiden kulttuurista. Olen samaa mieltä siitä, että yhteisö pitäisi leimata, Jussi, mutta en ainoastaan maahanmuuttajien tekemien, vaan kaikkien raiskausten kohdalla. Raiskaus ei ole yksittäinen rikos, vaan naisvihamielisen raiskauskulttuurin tuote. Meidän täytyy purkaa se käsitys, että nainen on syyllinen raiskatuksi tulemiseen. Meidän täytyy hakea selitystä tekijöiden kulttuurista: miksi patriarkaatti hyväksyy raiskauksen?

Sinä kaipaat julkista anteeksipyyntöä Suomen haasteellisilta vähemmistöiltä, kollektiivista pahoittelua heidän jäsentensä edesottamuksista. Saisinko saman sinulta? Voitko pyytää anteeksi kaikkia niitä raiskauksia, jotka suomalaiset miehet ovat tehneet? Varmasti voit, sillä jos yhteisöt eivät ota lainkaan kantaa jäsentensä keskuudessa rehottavaan rikollisuuteen, tästä voidaan päätellä, että asia ei kiinnosta näitä yhteisöjä. Tai että ne hyväksyvät jäsentensä teot. Ja sinähän et hyväksy raiskausta, ethän?

Sano että et, sillä minun on vaikea uskoa sinua muuten. Kirjoitat, että sinulle on haastavaa tuntea aitoa sympatiaa näiden rikosten uhreja kohtaan. Tunnet houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät, mutta kiellät nämä ajatukset ja toivot, että ainoastaan vihervasemmistolaiset maailmanparantajat raiskattaisiin. Itsehän suhtaudumme liian suvaitsevaisesti barbaariraiskaajiin ja sallimme heidän rynnistää neitseellisen suomineidon kimppuun. Jollain tavalla argumenttisi näyttäisi päätyvän siihen, että et edes syytä raiskauksista maahanmuuttajamiehiä, vaan niitä suvaitsevaiston naisia, jotka maahanmuuton sallivat.

Mutta ethän sinä voi olla sitä mieltä, että raiskaus olisi naisen syytä? Silloinhan koko barbaariraiskaajaretoriikaltasi putoaisi pohja, vai mitä?

Nää runot synty siitä kun mä koin mieltäsairastuttavan, täydellisen rakkauden ja sitten se otettiin multa pois. Aivoissa oli kunnon serotoniinivaje ja kirjoitin kaiken paperille.  -Maria Kolari

Mikään ei tunnu miltään

kun sä et rakasta mua

en nauti enää mistään

koirat kadulla eivät ilahduta

naapurin kissa on yhdentekevä

en käy enää suihkussakaan

haluan säilyttää tuoksusi

en pese lakanaa jossa nukuit

nukun itse siinä

tai en nuku

en ole nukkunut aikoihin

yöt menevät pois eivätkä

nekään halua minua.

***

Ota sateenvarjo mukaan

tänään sataa

itse asiassa tulee satamaan

joka päivä ikuisuuksiin asti

ikuisuus ei kuitenkaan ole

kaukana

kun sinä

syöt ne viimeiset sirdaludit

absintin kanssa

ja sydämesi

se maailman turhin turhake

muotisana

sydän

se kokoon kuivuneena

ja kaikkensa antaneena

luovuttaa

ja sinä matkustat silloin

aikojen taa

vuorten taa

pikku ankkojen luokse

***

Makaan päivät, makaan yöt

miks sä sydämeni yhä lyöt

mua kosketa ei enää mikään

kaikki muuttunut on ei miksikään

et saa rakastua itselleni hoin

susta vaan silti tässä unelmoin

ja typeriä runoja yöllä kirjoitan

kaikki menee huonosti mitä koitan

päivät kuluu, päivät vittu valuu

yön taas tullen, sut vain haluun

vittu mitä paskaa

rakkaus on

elämän kannel vittu huora kohtalon

***

Videot

Ne videot

jotka meidän piti katsoa

ovat nyt pöydällä

en voi katsoa niitä

minulla ei ole VHS-soitinta

sinä sanot sitä nauhuriksi

vitun sika

toivon että VHS-soittimesi

sinut yöllä surmaa

***

Uskottelen itselleni

löydän entisen itseni

vaikka muutit sen toiseksi

annoit minun ymmärtää

että minuakin voisi rakastaa

mutta eihän niin voi tehdä

se oli virhe

mutsis oli virhe ku sua teki

***

Gimma nimeltä cunt

kävelee kadulla

kuka se on

se oon mä

siksi mua kaduilla kutsutaan

gimma nimeltä cunt

sen takia koska:

oon nii vitun tyhmä ja vammainen

paska

ja mä rakastuin suhun

ja uskoin ja luotin

ja nyt haluat eksäsi takaisin

jooh

kiva homma

taidan syödä purkkaa ja tukehtua

tai sitten menen vain nukkumaan

paitsi unilääke ei nyt toimikaan

vähän kuin silloin kun nussittiin

ja pelättiin että nukahdetaan kesken

mutta eihän me nukahdettu

tietenkään

koska se oli rakkautta

mutta nyt pelkäät jonkun toisen

kanssa

mä pelkään yksin

yksinäisyyttä

itseäni

väsyvää rannettani

eikö minusta tulekaan rimbaud

no ei tule

seisottiin tuulin synttäreillä eteisessä

joku nainen kysyi jonotetaanko me

vessaan

sä vastasit että eiku me vaan pussaillaan

ja punastuit

se oli mun elämäni ihanin hetki

ja nyt mä juon kahvia kotonani

missä sinäkin hetken olit

mun kanssa

missä me pussailtiin myös

mutta mun huulet

ne ei oo enää samat

ne on täynnä vihaa ja ne on kuivat

ethän sä halua mua enää pussata

mutta kaikki paikat missä me pussailtiin

näyttäytyy kamalina

en voi enää mennä tuulin eteiseen

koska muistan vain sen

kun sä punastuit

ja mun sielu kutistuu rusinaksi

tai pölypalloksi

joksikin pieneksi ja säälittäväksi

ja mä kutistun myös

ja vanhenen

sata vuotta sekunnissa

olen vanha ja ryppyinen

kun pääsen tästä aikakoneesta ulos

niin olen jo muuttunut ruumiiksi

minulla ei ollut varaa junalippuun

jotta saisin mekaanisen kehon

joten tässä sitä nyt ollaan

mutta eihän ikuinen elämä

ole yhtään mitään

koska sä et enää halua pussata mua

Runot ovat osa Gimma nimeltä Cunt- runokokoelmaa, joka on julkaistu zinenä 8.10.2016. Sitä voi tilata osoitteesta gimmanimeltagunt@gmail.com

KUVITUS: Maria Kolari

ero, gimma nimeltä cunt, mekaaninen keho, petturit, rakkausnumero, runot, runous, sydänsärky, zine

Stage-festivaalin kansainvälinen ohjelmisto oli poliittisesti varsin latautunutta.

Ensimmäisellä viikolla esitetyt moskovalaisen Teatr.Docin 150 Reasons Not to Defend Our Motherland rinnastaa Bysantin tuhoutumisen eurooppalaiseen nykytodellisuuteen, Bolotnaya Square Case taas näyttää paljaan dokumenttiteatterin keinoin venäläisen oikeusjärjestelmän mädännäisyyden ja antaa äänen suurmielenosoituksessa tekaistuin syyttein vangittujen omaisille.

Ruotsalainen Backa Teater puolestaan pureutui eurooppalaisten nuorten haastatteluihin perustuvalla esityksellään Acts of Goodness (Har du gjort en god handling någon gång?) hyviin ja epäitsekkäisiin tekoihin epätasa-arvoisessa ja väkivaltaisessa nyky-Euroopassa.

Taiteilijan mahdoton yhtälö

Samaa suoran poliittista linjaa jatkaa festivaalin toisella viikolla Krétakör-teatterin esitys Lúzer (”luuseri”). Se alkaa ohjaaja Árpád Schillingin pitkällä puheenvuorolla unkarilaisesta nykypolitiikasta ja sen vaikutuksista taiteen tekijöiden ja kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiin.

Hän pyytää katsojia kirjoittamaan ihoonsa terveiset Unkarin oikeistolaisille päättäjille. Vieressä näyttelijävaimo Lilla Sárosdi ottaa tyynesti vastaan tulisen miehensä ylenkatseen, hän kun ei ota vallitsevaa tilannetta Árpádin mielestä riittävän vakavasti.

Kuva: Sandor Fegyverneky

Pikkuhiljaa keskiöön siirtyykin Lilla. Nälkäistä näyttelijää alistetaan joka suunnalta, pian alaston ja höyhenillä sotkettu Lilla jo antaa käsihoitoa kollegalleen. Nöyryytykselle alttiina Lilla antaa lopulta päättäjänkin panna itseään, jotta pysyy valokeilassa.

Samaan aikaan Árpád taantuu housuunlaskevaksi huruksi, jota koetetaan piristää antamalla hänelle palkinto. Dokumenttielokuvan tekijä päätyy valtion rahoitusta saadakseen vääntämään aiheestaan puskakomediaa. Paskaa tulee niskaan joka suunnalta.

Päällisin puolin kepeä kabaree-esitys on samalla sekä ahdistava kuvaus taiteilijoiden häpäisystä ja voimattomuudesta nykytilaan nähden että kuvottava narsismin peilaus.

Yhtälö on kestämätön: missä määrin omat periaatteensa voi myydä, että pystyy vielä tekemään tinkimätöntä taidettaan? Unkarilainen nykytodellisuus vertautuu satuihin ja kaskuihin, mutta ilmaan jää, tuoko tulevaisuus jotakin parempaa.

Onko vapaus pelkkää leikkiä?

Virosta festivaalille on sen sijaan tuotu jotain aivan muuta kuin silmille hyppäävää poliittisuutta. Suomalaisen Akse Pettersonin Von Krahli Teaterille ohjaama How the West Was Won on silkkaa esittämisen esittämistä, se kommentoi itseään ja keinojaan jatkuvasti.

Esityksen aluksi Jim Ashilevi luo kaikessa rauhassa myyttisen autiomaan ja virittää katsojat lukuohjeeseen. Hän koputtelee lastulevyseiniä ja kerää käsiinsä imaginaarista aavikon hiekkaa. Kun katsojat ovat mukana, voi leikki toden teolla alkaa.

Pau! Pau! Nyt tää ampuis sen! Lastulevylaatikko täyttyy innokkaasti näyttelemistä näyttelevistä näyttelijöistä. Villissä Lännessä kaikki kuolevat koko ajan, joko särkyneeseen sydämeen tai luotiin. Tai sitten mieshevonen ratsastetaan kuoliaaksi.

Kuva: Mikk-Mait Kivi

Mitä seuraa, kun näyttelijälle annetaan vapaus? Ainakin kovaäänistä ja egoistista improvisaatiota. Esitys ja esiintyjät analysoivat jatkuvasti auki kaiken tekemänsä. Oma ylinäytteleminen, joka äsken tuntui niin mahtavalta, alkaa yököttää.

Villi Länsi on vapauden metafora, mutta kuka heistä on oikeasti vapaa? On helpompi luetella, mitä omistaa, kuin lähteä ulos maailmaan. Ilmava esitys kyllä hipaisee näkökulmia vapauteen ja naurattaa ääneen, mutta sinne lastulevykuutioon esitys jää. Teatterin ulkopuolelle se ei enää seuraa.

Kotimaiset tarjoavat mahdollisia tulevaisuuksia

Festivaaliohjelmiston kolme kotimaista kantaesitystä käsittelevät kukin omalla tavallaan mahdollisia tulevaisuuksia. Kylmän kliininen geenimanipulaatio näyttää erilaiselta tapahtuessaan laboratoriossa kuin metsän keskellä. Katastrofin jälkeen selviävät muuttumattomina vain kasvit, ihmisten on mukauduttava.

Rajattoman älyn kirous

Algernon on hiiri, jonka aivoihin on siirretty ihmisen aivokudosta. Tämän johdosta sen aivot luovat uusia synapseja ja älykkyys kehittyy huimaa vauhtia. Tohtori Strauss kokeilee tekniikkaa myös jälkeenjääneeseen Charlieen.

Tulokset ovat fantastisia, Charlien älykkyysosamäärä räjähtää 65:stä yli 200:aan vain muutamassa kuukaudessa. Samalla kun Charlie imee itseensä niin tieteen, taiteen, uskonnon kuin politiikankin syventävät opinnot, kehittyvät aivoissa myös muut osa-alueet kuten seksuaalisuus. Romanssi Alicen kanssa ei kuitenkaan kestä, sillä Charlien kasvava älykkyys syrjäyttää empatian. Muutoksen väliaikaisuuden tiedostaminen tekee Charliesta koneen kaltaisen.

Kuva: Timo Wright

Kuriton Companyn esitys Algernon perustuu Daniel Keyesin romaaniin Kukkia Algernonille. Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa Terhi Suorlahti näyttelee kaikki roolit. Hän saa katsojan elämään kanssaan koko Charlien kehityskaaren, niin aallonharjan kuin alamäenkin, rakentaen eri henkilöt taitavan yksinkertaisilla keinoilla.

Kuriton Company on erikoistunut kokeelliseen musiikkiteatteriin ja esitys hyödyntääkin Suorlahden upeaa laulutaitoa. En kuitenkaan ole ihan varma, ovatko laulut dramaturgisesti erityisen toimivia, vaikka Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen soitto onkin herkullista.

Kalsea laboratoriotila muuntuu Anna Rouhun valojen myötä painajaismaiseksi näyttämöksi. Taustalla Timo Wrightin luoma mustepisaroiden tanssi kuvaa Charlien aivojen muutosta kipeän kauniisti.

Uusi ihmislaji kasvaa metsässä

Teatteri Quo Vadisin esitys Evoluutio pyörii sekin geenimuuntelun ympärillä, näkökulma vain on toinen. Isi ja Äiti elävät Helena-tyttärensä kanssa nomadeina luhistuvan yhteiskunnan laitamilla. Helenassa elää kuitenkin toivo paremmasta, uudesta ihmislajista, joka syrjäyttäisi pohjimmiltaan itsetuhoisen homo sapiensin.

Näytelmä on Helenan tarina, joka rakentaa dystopiaansa itämaisen maton kokoisista palasista kerrallaan. Quo Vadis on siirtynyt jurtastaan näyttämölle, mutta paimentolaisuus on yhä sisäänkirjoitettu näyttämökuvaan.

Kuva: Erkki Lampén

Marko Järvikallaksen ohjaama ja yhdessä työryhmän kanssa kirjoittama esitys yhdistää ilmaisussaan kohotetun ylevää sekä ronskia ja maanläheistä. Kovin kirkasta tulevaisuutta ei Järvikallas ryhmineen ihmiskunnalle lupaile, ei kaupungin muurien sisälle kuin ulkopuolellekaan.

Esitystä raskauttaa paikoin paineinen näyttelijäntyö ja yletön raivoaminen, parhaimmillaan se on antaessaan Juha Tuiskun luomalle äänimaailmalle ja Tuula Nikulaisen yksinkertaiselle visuaalisuudelle tilaa tekstin ympärillä.

Lakkaa yrittämästä ja ala elää

Feministisen teatteriryhmä Blaue Fraun Some plants need more light than others, but all need at least a little on esityksen ja installaation välimaastoon sijoittuva tapahtuma. Esityksen siitä tekee varsin selvä erotus katsojiin ja esiintyjiin, installaation taas tilan kiehtova kokonaisuus, jossa loisteputkiveistokset, kasvit ja ihmiset ovat samaa visuaalista materiaalia.

On tapahtunut jokin katastrofi, joko ulkoinen tai sisäinen, sen voi kukin katsoja päättää itse. Kasvit ovat vallanneet Diana-näyttämön, pitkin poikin kasvaa niin omenaa, tomaattia kuin artisokkaakin. Veden ääni ja valot luovat rauhallista akvaariomaista tunnelmaa.

Kuva: Johan Isaksson

Esiintyjät pötköttelevät näyttämöllä raukeina, hymisevät hiljaisesti, juttelevat hetken kasveille ja kömpivät jälleen vihreyden sekaan lepäämään. Vaikka kasvit kasvavat koko ajan, on aika muuten pysähtynyt. Ei ole tulevaisuutta, mutta mennytkin alkaa haipua, muuttua hämäriksi muistoiksi ja uniksi.

Liisa Pentin ohjaama liike ja näyttelijöiden itse työstämät monologit kietoutuvat säikeinä teeman ympärille. Kysymyksiä ei esitetä, vastauksiakin saadaan vähänlaisesti. Monologeista minuun osuu yksittäisiä lauseita ja ajatuksia. Tärkeää on, että katastrofista huolimatta on löydettävissä jotakin arvokasta, joka todistaa, että elämä jatkuu.

Esitys on huumoria ja herkkää ajattelua yhdistävä ja jättää minut tilaan, jossa tulevaisuus ei oikeastaan enää pelota. Vaikka katastrofi tulisi ja pyyhkäisisi kaiken tutun ympäriltä, se ei tarkoita lopullista loppua. Kaikki vain muuttaa muotoaan. Se on melko lohdullinen ajatus, jonka kanssa on hyvä astua ulos teatterista vastapoimitun tomaatin maku suussa.

(USA 2015)
O: Colin Trevorrow
N: Bryce Dallas Howard, Chris Pratt, Ty Simpkins, ja Nick Robinson
K12
Ensi-ilta 12.6. 

  

Viihdyttävässä blockbusterissa ihmiset ovat karikatyyrejä mutta dinosaurukset eläväisiä.

Allosaurus, Brontosaurus, Ceratosaurus, Diplodocus… Pienenä osasin melkein kaikkien niiden nimet. Minulla – kuten varmasti monella muulla kuusivuotiaalla – oli valtavasti erilaisia dinosaurusaiheisia leluja, kirjoja, tarroja sun muuta lelulaatikot pullollaan.

Kesällä 1993 leikkipuistossa alkoi kiertää huhu Jurassic Parkista. Ajan kanssa minulle selvisi, että se on elokuva, sellainen jossa olisi aitoja dinosauruksia! En pysynyt housuissani! Valitettavasti äitini ei päästänyt minua katsomaan sitä elokuvateatteriin, ikärajaan vedoten. Itkin.

Isovanhempani olivat ehkä tietämättömiä moisesta. Soitettuani heille he lupasivat elokuvan minulle lahjaksi, kunhan se tulisi videolle. Joulu tuli ja isovanhempieni paketti muistutti VHS-koteloa. Avasin sen ensimmäisenä. Maailmani romahti. Maa aikojen alussa. Imbesillit! Taas itkettiin.

Lopulta sain tätini hankkimaan elokuvan minulle, ja katsoimme sen yhdessä. Tätini oli huomattavan hämillään elokuvasta ja sen ”jännittävästä” luonteesta, mutta sain kuitenkin pitää kasetin, jonka katsoin yhä uudestaan ja uudestaan. Kun veljeni nauhoitti kasetin päälle jotain helvetin aamuteeveetä, itkin kunnes sain uuden.

Jurassic Parkin jatko-osat olivatkin sitten aikamoista sontaa ja dinosaurusleluni vaihtuivatkin aivan toisenlaisiin asioihin, sydämeni kovettui ajan myötä ja en enää osannut luetella dinoja Diplodocusta pidemmälle.

Leikkipuistoista ja Jurassic Parkista on nyt kulunut 22 vuotta, ja on aika palata dinosaurusten pariin. Jurassic World on suoraa jatkumoa Jurassic Parkille. Sen tarina sijoittuukin 20 vuoden päähän alkuperäisen elokuvan tapahtumista. Puisto on avattu uudelleen, mutta nyt nimellä Jurassic World. Bring it on, olen valmis.

Vanhempiensa avioero-selvittelyiden tieltä huvipuistoon lähetetyt veljekset Gray (Ty Simpkins) ja Zach (Nick Robinson) saapuvat Costa Rican edustalla sijaitsevalle saarelle lautalla – tismalleen samaa reittiä kuin Jurassic Parkin retkikunta kopterillaan – ja matkan päässä heitä pitäisi odottaa heidän tätinsä Claire (Bryce Dallas Howard). Sen sijaan he tapaavat tämän assistentin. Claire on paikan pomo, joten siskon lapsille ei riitä aikaa.

Jurassic World on kuin mikä tahansa massahuvipuisto valtavine tungoksineen, alipalkattuine teinityöntekijöineen, jonoineen ja vekottimineen – ainoana erona on dinosaurusten vahva läsnäolo. Miekkavalaiden sijaan pieneen altaaseen on tungettu valtava Mesosaurus, aasien sijaan ratsastetaan pienillä Triceratopseilla.

Ihmiset ovat kuitenkin jo tottuneet näihin dinosauruksiin, joten saarella sijaitsevassa laboratoriossa kehitellään uusia dinosauruksia. Pitää olla enemmän kokoa ja enemmän hampaita – kuten blockbustereissakin.

Tietenkin homma menee reisille, ja hyvin nopeasti dinosaurukset ovat vapaalla jalalla aiheuttamassa milloin mitäkin kepposta. Onneksi saarella on myös Owen (Chris Pratt), entinen merijalkaväen sotilas, joka on siirtynyt kouluttamaan raptoreita yleisönähtävyydeksi. Juonesta en kerro enempää, sillä se ei ole elokuvassa pääosassa.

Ohjaaja Colin Trevorrowilla on vyönsä alla ainoastaan yksi koko-illan elokuva ennen Jurassic Worldia, mutta tämä ei näy elokuvan ohjauksessa mitenkään negatiivisesti. Steven Spielberg toimi elokuvan tuottajana, ja hänen kädenjälkensä näkyy vahvasti läpi elokuvan. Itse asiassa elokuva viittaa hyvin usein alkuperäiseen elokuvaan ja Spielbergin muuhun tuotantoon: mesosaurukselle syötetään valkohaita ja Chris Pratt temmeltää Indiana Jones –vermeissä.

On totta, että elokuvan hahmot ovat täysiä karikatyyrejä ja hyvin yksiulotteisia sellaisia, mutta tässä elokuvassa se ei vaivannut, dinosauruksiahan nyt katsotaan. Nykyään useimmista viihde-elokuvistakin väännetään väkisin niin saatanan synkkiä, että hirvittää. Itse hymyilin lähes koko elokuvan ajan, nauroin ja säikyin. Jurassic World ei myöskään ota itseään kovin vakavasti ja on ihan rehellisesti hömelö.

Näyttelijät suoriutuvat käsikirjoituksen puitteissa riittävän hyvin, ei mitään huimia suorituksia. Miehillä on muskelit ja moottoripyörät, mimmeillä korkkarit ja taipumus joutua kiipeliin. Elokuva tiedostaa kyllä tämän asetelman ja vinoilee sille itsekin, mutta avaa sen jälkeen vain enemmän paidannappia ja ottaa kannettavakseen isompia pyssyjä.

Jurassic Worldin dinosaurukset ovat kuvauksellisia ja ihmiset kauniita. Siellä myös Tyrannosaurus ja Velociraptor eroavat ystävinä. Se on viihdyttävä maailma se sellainen.

Bryce Dallas Howard, Chris Pratt, Colin Trevorrow, dinosaurukset, Jurassic Park, Jurassic World, Steven Spielberg