Kategoria: Elämäntapa

  

Hätkähdän hereille sohvaltani työpäivän jälkeisestä koomatilasta. Kello on tikittänyt unieni aikana pitkälle iltaan. Rynnistän veren maku suussa Helsingin Kallion Kuudennelle linjalle, sillä en halua missata torstaisesta vaihtoehtorock-illasta yhtään sekuntia.

Ehdin juuri ja juuri kyttäämään ensimmäisenä esiintyvän Kynnet-bändin vetoa. Tämä suht tuore bändiprojekti yllättää minut positiivisesti helposti lähestyttävällä, mukaansa imaisevalla rokkailullaan. Teemu Tannerin heiluessa ja laulaessa näyttää, kuin hän kiemurtelisi onnellisessa rockpsykoosissa. Tätä lavashow’ta on viihdyttävää seurata.

Keikka loppuu. Sykkeeni alkaa nousta odotellessani illan seuraavaa esiintyjää ja päätähteä, joka on amerikkalainen Royal Trux. Tämä vaihtoehtorockia soittava, kulttimaineeseen noussut bändi perustettiin New Yorkissa vuonna 1987. En ole vielä koskaan nähnyt yhtyettä livenä. Suomessa se ei ole ollut ennen tätä iltaa mahdollistakaan. Bändi on ollut telakalla vuodesta 2001 lähtien ja tehnyt paluun parrasvaloihin pari vuotta sitten. Tänä kesänä yhtye on julkaissut livealbumin Platinum Tips + Ice Cream ja keikkaillut myös Euroopassa. Royal Truxin ytimen muodostavat vokalisti-kitaristi Neil Hagerty ja vokalisti Jennifer Herrema.

Seisomme lavan edustalla jännittyneissä tunnelmissa odottaen Royal Truxin soittoa. ”Mitä jos mä sekoon ja hyppään lavalle makaamaan Jenniferin jalkojen juureen”, yksi fanittajista pohtii. ”Kuvittele, kohta ne seisoo tossa metrin päässä, mun sydän saattaa posahtaa onnesta ihan just”, joku toinen eturivistössä mantraa. Yllätyn huomatessani, ettei Kuudes linja ole tänään supertäynnä keikkakansaa. Hyvä niin, onpahan enemmän tilaa jorailla!

Hagerty ilmestyy lavalle rumpalin ja basistin kanssa. En pysty keskittymään heidän soittamiinsa alkusäveliin, sillä odotan sydän satasta laukaten vokalisti Herreman ilmestymistä. Vihdoin hän tepastelee lavalle laiskoin askelin. Olen pökertyä hänen rockstaramaisen habituksensa loisteessa. Yllään hänellä on rikkirevityt farkut, lippalakki, Royal Trux -paita ja buutsit. Herrema näyttää yhtä coolilta, kuin aina parin vuosikymmenen ajan lehtien sivuilla poseeratessaan. Hän soittaa aluksi nokkahuilua. Instrumentista ei kantaudu eturiviin pienintäkään pihausta. Sillä ei ole väliä, koska pelkästään hänen lavaliikehdinnässään riittää äimisteltävää.

Royal Truxin keikkasetti otetaan lempeästi vastaan ja hyvästä syystä. Biisikimarassa tasapainoillaan kaoottisen metelin ja pikkutarkan soitannan muodostamassa taikamaisen harmonisessa äänimaailmassa. Keikka ei pidä sisällään ainoatakaan turhaa sekuntia. Esiintymisessä on oikeanlaista vaaran tunnetta, jollaisesta harvoin nykypäivänä pääsee nauttimaan. Herrema poistuu lavalta muutamaan otteeseen ja palaa takaisin muina naisina. Hän hörppää kaljaa viehkosti silloin tällöin. En ymmärrä Herreman välispiikeistä sanaakaan, mutta kuuntelen niitä kikatellen. Bändin improiluhetket tekevät vaikutuksen, kun kitaran ja basson äänisekamelska yhdistyy tajunnan räjäyttävään rumpujytkeeseen. Vinksahtanutta jamittelua parhaimmasta päästä! Herreman rahiseva ja hetkittäin vahvasti grungehtava lauluääni saa monet katsojista vauhkoiksi ihastuksesta. Hagertyn levoton kitarariffittely tekee korvilleni rakkautta. Tämän bändin tenho ei ole kadonnut vuosien mittaan mihinkään!

Royal Trux lopettaa vajaan tunnin mittaisen settinsä I’m Ready-klassikkoon. Ilmassa on villiä, juovuttavaa säpinää. Innostunut yleisö hytkyy biisin tahtiin. Soitto loppuu. Olemme valmiita kuulemaan tätä bändiä lisää! Anelemme yhtyettä takaisin lavalle kiljuen ja lavan edustaa paukutellen. Encorea ei kuitenkaan tipu.

Kiiruhdan illan viimeiseen metroon Royal Trux -päissäni. Olen jäädä ovien väliin pujahtaessani metrovaunuun. Selviän säikähdyksellä ja pääsen kotiin. Käyn nukkumaan. Herään jossain vaiheessa puhelimeni piippaukseen. Ystäväni lähettää kuvan, jossa hän istuu Kuudennen linjan takahuoneessa kuumasti kehräävä Jennifer Herrema kainalossaan. Hetken harmittaa, että olen häipynyt paikalta pois heti keikan loputtua. Olen kuitenkin varma, että tämäniltaiset keikat ilman takahuonekliimaksiakin tulevat pitämään minut huumaantuneessa mielentilassa vielä pitkän tovin.

Fullsteam Records, girl crush, Jennifer Herrema, Kuudes linja, Kynnet, lo-fi rock, Neil Hagerty, noise rock, rock, Royal Trux, vaihtoehtorock

Marc Jacobsin syyskuisesta muotinäytöksestä virinnyt rastakeskustelu on edelleen ajankohtainen. Näytöksessä valkoiset mallit käyttivät värikkäitä rastoja. Rastat ovat rastafarien ja monien muiden mustien uusien uskonnollisten liikkeiden symboli.

Yhdysvaltojen 11. vetoomustuomioistuin päätti syyskuussa, että rastojen perusteella tapahtuva työsyrjintä työpaikkaa haettaessa ei ole syrjintää. Kyseessä oli oikeusjuttu, jossa afrikkalais-amerikkalainen nainen oli haastanut työnantajansa oikeuteen, koska työnantaja oli irtisanonut naisen tämän kieltäydyttyä leikkaamasta rastoja. Päätökseen oltiin erittäin pettyneitä, koska todellisuudessa ainoastaan rodullistetut ihmiset kohtaavat syrjintää rastojensa perusteella. Valkoiset ihmiset saavat käyttää rastoja mielensä mukaan, vaikkei se liity mitenkään heidän uskontoonsa tai kulttuuriinsa.

Asiasta on keskusteltu myös Suomessa. Atlas Saarikoski avasi aiheen blogipostauksellaan Leikkaa rastasi valkoinen, ne eivät ole sinun Uudessa Suomessa vuonna 2011.

Jo tätä ennen Rana Kabbani kirjoitti teoksessaan Imperial Fictions: Europes Myths of Orient siitä, miten länsimaiset katsojat projisoivat omia piirteitään siirtomaihinsa. Eurooppalaiset intellektuellit olivat kyllä valmiita kauhistelemaan orjuutta, mutta Kabbanin mukaan orjuuden kauhisteleminen liittyi ennen kaikkea eräänlaiseen käänteiseen lainaamiseen: länsimaiden oma myrkyllinen historia ja Lontoon slummien kurjuus projisoitiin Lähi-itään.

Vastaava koskee Kabbanin mukaan orientalistisia kuvauksia haaremeista: siinä missä lännessä seksuaalisesti aktiivista naista pidettiin pahana, niin tämä seksuaalinen aktiivisuus projisoitiin vieraaseen orienttiin. Kabbani kirjoitti teoksensa jo 1980-luvulla, ja siitä on otettu uusintapainoksia.

Kyse on vallasta. Tästä voi luoda sillan kolonialismiin: belgialaista suklaata myydään muun muassa käsien muodossa. Käsillä on suuri merkitys: belgialaiset kolonialistit katkoivat käsiä paikallisilta kongolaisilta siirtomaa-ajalla. Nyt näitä käsien muotoisia konvehteja myydään suklaapuodeissa.

Kun valkoinen mies leikkasi kongolaisten käsiä irti, niin vastaavalla tavalla rastoja käyttävä valkoinen leikkaa symbolisesti rastat irti jokaiselta mustalta rastojen kantajalta samalla silpoen leikkauksen kohteena olevan identiteettejä.

Ehkä räikein esimerkki kulttuurisesta lainaamisesta on Hare Krishna -liikkeen Mayapuriin rakennettu kaupunki länsimaisia New Age -henkisiä turisteja varten. Krishnat korostavat kaupungin ”eurooppalaista tasoa verrattuna muuhun Intiaan”, osoittaen näin, että kulttuurisessa lainaamisessa on usein kyse valkoisen länsimaisen ihmisen tarpeiden tyydyttämisestä.

Cherokeefeministi Andrea Smith on kirjoittanut hengellisestä väkivallasta, jota noitakultteja harjoittavat feministit tekevät lainaamalla Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen pyhiä esineitä osaksi menojaan. Mayapurissa yhdistyvät pyhien symbolien kaupallistaminen ja diskursiivinen väkivalta. Krishnojen kaupunginkin kohdalla kyseessä on siis hengellinen väkivalta.

Filosofi Homi K. Bhabhan mukaan kolonialistinen diskurssi omaa runsaasti joustavuutta suhteessa toiseuden rakentamiseen: Krishna-liike on tästä hyvä esimerkki. Varakkaat, naiivit, Beatles-hengessä Mayapuriin matkustavat länkkärit tuovat oman joustavuutensa tähän kolonialismiin.

Ovatko rastat uskonnollinen symboli vastaavalla tavalla kuin Persianlahden maissa naisten käyttämä peittävä abaya? Kyllä, kyseessä on uskonnollinen symboli. Se perustuu Raamatun nasiirivalaan, jossa miehiä kielletään ajelemasta pääkarvoitustaan.

Rastafarien syrjintä on todellinen ongelma. Yhdysvaltain perustuslaki takaa uskonnon vapaan harjoittamisen, mutta rastafarien kohdalla tätä ei ole sovellettu. Rastafarit kohtaavat hiustensa tähden syrjintää työpaikoilla päivittäin. Tietyissä piirikunnissa rastafarit eivät saa mennä kouluun tai ajokorttikuvaan rastat päällä. Rastat eivät tosin ole osa pelkästään rastafarien kulttuuria vaan afroamerikkalaista kulttuuria ylipäätään.

Valkoisia rastojen käyttäjiä mainitut rajoitukset eivät koske.

Moni rastoja käyttävä valkoinen älähtää: ”Olen kasvattanut näitä kauan, nämä ovat osa identiteettiäni. Olen kuunnellut reggaeta koko ikäni, ja olen todella yhteydessä tähän asiaan.” Tässä on ongelmia. Identiteettiä rakennetaan tässä yhteydessä omimalla.

Kulttuurisen omimisen kohdalla yhteyden korostaminen johonkin hengelliseen asiaan on Smithin kuvaamaa hengellistä väkivaltaa.

Miksi rastoihin valkoisilla ei puututa? Jotkut syyt ovat ilmeisiä. Kyse on edunvalvontajärjestöjen voimattomuudesta. Islamilaisten maiden konferenssi OIC puuttuisi välittömästi asiaan, mikäli niqabista tulisi hipstereiden muoti-ilmiö ilman uskontoa. Samoin USA:ssa Anti-Defamation League puuttuisi asiaan välittömästi, mikäli muotitietoiset alkaisivat käyttää ortodoksijuutalaisnaisten peruukkeja.

Kyse on vallasta, jota rastoja käyttävillä mustilla ei ole. Brittien kolonialismia Intiassa tutkineen Oxfordin yliopiston tohtorin Maria Misran mukaan sorretulla valtaa on sitä vähemmän, mitä vähemmän tällä on vaikutusvaltaa. Misra käyttää esimerkkinä Belgian Kongoa (1908–1960, nyk. Kongon demokraattinen tasavalta): ”Kongolaisilla ei ole samaa vaikutusvaltaa kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla tai juutalaisilla, jotta he saisivat kohtalonsa historian kirjoihin yhtenä maailman suurimmista holokausteista.”

Afrikkalais-amerikkalaisilla ei ole vaikutusvaltaa osoittaa rastoja käyttävien valkoisten kulttuurista omimista.

Kuva: Richard Masoner / Cyclelicious / CC

Muokattu 1.11.: ”Kulttuurinen varkaus” on muutettu muotoon ”kulttuurinen omiminen”.

Muokattu 1.11.: ”Ortodoksijuutalaismiesten” on muutettu oikeaan muotoon ”ortodoksijuutalaisnaisten”. 

kolonialismi, kulttuurinen omiminen, Rastat, valta-asetelmat

13.6.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Toukokuussa Helsinkiin avattiin napolilaistyylinen pizzeria via Tribunali, josta kuulin saman tien kehuja monelta taholta. Itse tein juuri lähtöä pitkälle Italian matkalle, joten Napolin kaupungin pizzat siinsivät mielessäni. Pääsin käymään kuitenkin via Tribunalissa yllättävän nopeasti kesäkuussa, melkein tasan kuukausi sen jälkeen, kun olin päässyt syömään aitoa napolilaista pizzaa da Michelessä. Muistikuvat olivat siis tuoreita, ja pelkäsin, että olisin turhan tiukka tuomari.

Menimme työtoverien kanssa lounaalle kokouksen jälkeen – via Tribunali on pelottavan lähellä työhuonettamme, joten tavallaan toivoin, ettei ruoka olisi liian hyvää, koska se voisi käydä turmiolliseksi. Turha toivo.

Ravintola oli liki täynnä, mutta onnella saimme pienen pöydän melkein heti. Olen kuullut, että sittemmin ravintolan jonot ovat vain venyneet, sillä napolilainen pizza on osoittautunut melkoiseksi hitiksi. Jonoa kertyi jälkeemme, ja talosta loppui viimein taikina kesken.

Perinteinen marinara komeili lounaslistan kärjessä, ja tilasin sellaisen Peroni-oluen kanssa. Takanani aterioi italialainen seurue ja ympärillä leijui hyvä pizzan tuoksu, joten kun suljin silmäni, palasin kuukauden takaisiin tunnelmiin. Huokaus.

Pizza saapui pöytään juuri sen näköisenä ja tuoksuisena kuin pitikin. Se ei eronnut päältä katsoen napolilaisista esikuvistaan mitenkään: kunnolla tomaattikastiketta, näkyvästi öljyä, hyvälaatuista oreganoa ja tuoksuvia valkosipulin viipaleita. Ja herkullistahan se oli, aivan selvästi paras marinara, jonka olen Suomessa syönyt, ja ylipäätään parhaimpia tai paras pizza. Ihan täysin nappiin se ei mennyt, sillä tomaattikastike olisi kaivannut aavistuksen suolaa – mutta nyt arvioin todella tiukalla tuoreiden da Michelen kokemusten kriteerillä. Taikinan ja soosin maaginen avioliittokaan ei ollut ihan täydellinen, mutta hyvin lähelle sekin pääsi.

Ei sille mitään voi, tänne on pakko palata hankkimaan onnellinen ruokahurmos useammankin kerran.

Pizzeria via Tribunali
Sofiankatu 4
Helsinki

ma–to 11–22
pe 11–00
la 12–00
su 12–20

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Juttusarjassa haikaillaan kaikenlaista takaisin.

Lapsena maalla, kaukaisella 1950–­60-luvulla ohrajauho-, kaura- ja ruispuuro olivat arkiruokaa. Sitten tulivat riisiryynit, kauraryynit, ja hieman myöhemmin mannaryynit. Riisipuuron ohella mannapuuro oli suurta herkkua, jota saatiin vain joskus pyhinä. Marjojen, sokerin ja kanelin, joskus vaniljasokerin kanssa nämä valkoiset puurot hellivät lapsen makeannälkää, ja niin ne tekevät yhä.

Tuolloin puuro tietysti tehtiin suoraan lehmästä saatuun pastöroimattomaan maitoon. Nykyherkuttelijalle sopii esimerkiksi kauramaito.

Sehän tiedetään, että tavallinen mannapuuro ei ole kovinkaan terveellistä. Sama kuin söisi valkoista vehnäjauhoa, vaikka mukana maitoa onkin. Mutta kuka toisaalta miettii terveysasioita juodessaan makeaa siideriä tai polttaessaan savuketta? Mannapuuro on sentään puuroa, lämmintä ja ravitsevaa, ja ainahan siihen voi lisätä erilaisia terveellisiä elementtejä: marjoja, tummaa suklaata, aitoa kaakaojauhetta, vaniljaa jne.

Tummista mannahiutaleista keitetty puuro eli ruismanna on yksinäänkin melko terveellinen aamupala – kuituja löytyy runsaasti. Meidän pikakelausihmisten mielestä vain kaiken pitäisi valmistua mikrossa parissa minuutissa. Ruismannan valmistumiseen menee noin tunti. Mutta pikakaurapuuron kaipuu unohtuu, kun ruismanna hivelee makunystyröitä.

Mannasuurimot ovat erittäin hienorakeisia vehnänydinrakeita. Niitä käytetään puuroihin, velleihin ja jälkiruokiin. Niillä voi myös jauhottaa kakkuvuoan. Tummat mannasuurimot kantavat vehnän ydinosan lisäksi myös kuoriosia ja alkioita. Siksi niiden ravintoarvo on parempi kuin perinteisten mannasuurimoiden. Spelttimannaryynit ovat kova sana terveystietoisissa perheissä. Täysjyväspeltti täyttää jo vaativankin ruuanlaittajan terveellisyysvaatimukset.

Tietysti kaupasta löytyy valmiina myös suklaamannaa eli mannaryynien ja suklaa-/kaakaojauheen yhdistelmää. Se iskee lapsiin ja lastenlapsiin kuin häkä. Eikä ihme, sillä sokeria on mukana melkoisesti. Terveellisemmän suklaa(manna)puuron saa, kun tekee itse. Kaloreiden ja hiilareiden määrää voi säädellä oman näkemyksen mukaan, kun keittää puuron spelttimannaryyneistä ja ja lisää haluamansa määrän tummaa suklaata tai tummaa kaakaojauhetta ja sokeria.

Mannapuuro taipuu niin moneksi, että mikrovalmisteita pitemmän valmistumisajan antaa suosiolla anteeksi.

mannapuuro, Unohdetut herkut

Onko mannapuuro terveellistä?

Mannapuuro on Wikipedian mukaan pohjoismainen perinneruoka, jota syödään aamiaiseksi, iltapalaksi, jälkiruoaksi tai pääruokana. Se keitetään mannasuurimoista, vedestä, suolasta ja maidosta tai mehusta. Mannasuurimot eli mannaryynit tehdään erottamalla vehnää jauhettaessa jyvän karkeat ydinrakeet. Ne siis tulevat jyvän sisäosasta eli endospermistä, eivätkä ne sisällä kuoriosia. Siksi mannapuuro ei ole täysjyväruokaa.

Tällä on merkitystä. Wikipedian mukaan täysjyvävilja on suomalaisten tärkein ravintokuidun lähde, ja siinä on noin 80 prosenttia enemmän kuitua kuin pelkästä endospermistä tehdyissä jauhoissa. Täysjyvä on myös tärkeä B- ja E-vitamiinien, raudan, magnesiumin ja seleenin lähde. Mannapuurosta saa näitä selvästi vähemmän kuin esimerkiksi kaura- tai ruispuurosta. Englanninkielisen Wikipedian mukaan durumvehnästä tehdyssä semoliinassa on paljon proteiinia ja gluteenia, mutta keliaakikolle mannapuuro ei sovi.

Näin mannapuurosta saa ravitsevamman

• Puuron voi keittää sekä maitoon että veteen. Maitoon keitetty puuro on täyttävämpää.
• Lisää marjoja tai marjakeittoa. Mannafrutti eli marjojen ja vaniljakastikkeen kanssa tarjottu mannapuuro on Wikipedian mukaan vanha suosikki.
• Säästele sokeria, ja vaihtele välillä täysjyväpuuroihin.
• Ohuempi versio on mannavelli, ja kaakaolla tai suklaalla maustettu versio on suklaapuuro.

Mannasuurimot kypsyvät keskimäärin 5–10 minuutissa, joten puuro on nopea tehdä. Vastaus kysymykseen on siis, että mannapuuro on kohtuudella syötynä ihan hyvä osa ruokavaliota, mutta kuidun lähteeksi se ei kelpaa. Lue myös hyvinvoinnista arjessa. Aiheesta lisää artikkelissamme Meditaatio arjessa: mitä se on, mihin sitä käytetään ja miten aloittaa kymmenessä minuutissa.

Wikipedian mukaan mannaryyneiksi kutsuttiin alun perin ojasorsimon jyvistä tehtyjä suurimoita. Niitä tuotettiin etenkin Puolassa ja Itämeren maakunnissa. Suomessa mannaryynit tehtiin vehnästä jo 1920-luvulla. Suurimot kannattaa säilyttää kuivassa ja viileässä paikassa, suojassa voimakkailta hajuilta. Aiheesta lisää artikkelissamme Unettomuus: mitä se tarkoittaa, kuinka yleistä se on ja milloin kannattaa hakea apua.

Mannasuurimoita käytetään puurojen ja vellien lisäksi jälkiruokiin ja leivonnaisten kuohkeuttamiseen.

Lähteet

• Wikipedia (fi): Mannapuuro
• Wikipedia (fi): Mannasuurimo
• Wikipedia (fi): Täysjyvä
• Wikipedia (en): Semolina

21.4.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Viime vuoden lopulla Kampin keskuksen ravintola-alueelle avattu vegaanista terveysruokaa tarjoava DATE + KALE oli saanut tutuiltani sekä moitteita että kehuja. Paikka kiinnosti minua kovasti, sillä etenkin kiitetyt lehtikaalisalaatit toivat idealtaan mieleen jotkut New Yorkin matkan parhaimmista ruokakokemuksista.

Vitivalkoinen hyvin niukasti sisustettu ravintola oli food court -tyyliin akvaariomaisessa lasikopissa ja tarjoilualue laajentui kauppakeskuksen aukion puolelle. Menin kuitenkin sisälle mukaville pehmustetuille penkeille istumaan. Kaipasin pitkän työpäivän jälkeen hengähdystaukoa ja jotain kevyttä syötävää. Olin nähnyt facebookissa kuvan kauniista kale’s bowl -annoksesta, ja nätti se oli vitriinissäkin. Tilasin sellaisen.

Hieman kohotin kulmakarvojani, kun tarjoilija hiukkasi keittiöön ja pyysi ”herättämään henkiin” vitriinissä olleen annoksen. Ilmaisun mielleyhtymät eivät olleen innostavia. Pelkoni olivat kuitenkin aiheettomia, sillä pöytään saapunut annos oli raikas ja tuoreen tuoksuinen, ja rapeat asiat olivat pysyneet rapsakoina. Vitriinistä liikkui annoksia hyvin vierailuni aikana.

Kulhoannoksessa oli ihanan raikasta minttuherne-marinoitua tofua, joka toi mieleen kesäiset puutarhamme salaatit ja pasta-annokset. Lehtikaalissa oli tahinia ja umeboshia, japanilaista hapanta hedelmäsäilykettä – maku oli hauskan japanilaisvaikutteinen mutta samalla sinappisen tuttu, ja rapean kaalin sekä tahmean kastikkeen yhteistuntuma oli mukava. Parsakaali, kurkku ja edamame oli jätetty oman makunsa varaan, mikä toimi erinomaisesti, etenkin kun pohjalla oli erinomaista misoista kvinoaa.

Tämä oli äimistyttävän hyvää, ehkä paras Suomessa syömäni salaatti ja todella lähellä New Yorkin Butcher’s Daughterin ihania makuja. Maut olivat niin vaihtelevia, että missään välissä en kyllästynyt. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kokeilemaan esimerkiksi kesäkääryleitä. Suosikiksi meni saman tien.

DATE + KALE
Kampin keskus, 5. kerros
Urho Kekkosen katu 1
Helsinki

ma–to 10–20
pe–la 10–21
su 10–18

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Klassikko.

Kossupullolla on armoitettu paikka suomalaisen miehen keittiönpöydän juuressa. Kun siihen lisää vissyn, saa salonkikelpoisen drinkin. Kossuvissy todentaa uskomuksen, että kaksi ei-niin-kummoista  juomaa yhdistämällä saa yhden mainion drinkin.

Kossun pistävä maku sulaa vissyn kupliin, ja sekoitus menee vaikka janojuomasta. Tosin siinä sen pettävyys saattaa piilläkin. On ihme, ettei juoma ole jo hipsterijoukon ylistämä, niin jyrkästi se on tuomittu cocktaillistojen ulkopuolelle.

Helsingin Kalliossa juomalla on oma kannattajajoukkonsa, joka taitaa istua Tenkassa. Siellä kun huhun mukaan kuluu korillinen kossua illassa.

Kossuvissyn resepti ei ole vaikea, ja sen sekoittaminen onnistuu tilanteessa kuin tilanteessa. Serustelujuomaksi tarkoitettu cocktail kannattaa sekoittaa korkeaan lasiin.

4cl Koskenkorvaa
Vissyvettä oman maun mukaan

Valmistus: kaada viina lasiin ja vissy päälle. Sekoita lusikalla.
Tarjoilu: korkeasta lasista Gin Tonicin tapaan. Koristeeksi voi lisästä sitruunaviipaleen. Jäitä juojan maun mukaan.

Kossuvissy on parhaimmillaan nautittuna suomalaisromanttisen musiikin soidessa taustalla. Leevi and the Leavings todennäköisesti suosi Kossua kirkaana, mutta uskoisin, että vissynkin kera juomaa on siemailtu.

alkoholi, cocktail, helppo cocktail, Koskenkorva, kossuvissy, Leevi and the Leavings, vichy, vissy

Kossuvissyn ainekset: Koskenkorva ja vissy

Kossu on puhekielen nimi Koskenkorva Viinalle. Wikipedian mukaan se on Anora Group Oyj:n valmistama ja omistama alkoholijuomamerkki, joka tuli markkinoille vuonna 1953. Koskenkorva on viljasta valmistettua kirkasta viinaa, johon on lisätty sokeria 3 grammaa litraan. Alun perin raaka-aineena oli peruna, nykyisin ohra. Perinteisen Koskenkorvan alkoholipitoisuus on 38 tilavuusprosenttia. Nimensä juoma on saanut Ilmajoen Koskenkorvan kylästä Etelä-Pohjanmaalla. Koskenkorva oli Alkon myydyin viina 35 vuoden ajan, vuosina 1980–2015.

Vissy eli kivennäisvesi on vettä, jonka mineraalipitoisuus on tavallista juomavettä suurempi. Teollisissa kivennäisvesissä on lisättyjä kivennäisainesuoloja, yleisimmin natriumia, kaliumia, magnesiumia ja kalsiumia. Hiilidioksidia lisätään usein 4–8 grammaa litraan, ja se saa veden kuplimaan ja tuntumaan viileältä suussa. Suomen ensimmäisen kivennäisvesitehtaan perusti Victor Hartwall vuonna 1836. Aiheesta lisää artikkelissamme Unettomuus: mitä se tarkoittaa, kuinka yleistä se on ja milloin kannattaa hakea apua. Aiheesta lisää artikkelissamme Meditaatio arjessa: mitä se on, mihin sitä käytetään ja miten aloittaa kymmenessä minuutissa.

Kossuvissy-ohje

Laita lasiin runsaasti jäitä. Kaada päälle 4 cl Koskenkorvaa ja täytä lasi kylmällä vissyllä. Kossuvissy limellä syntyy, kun purista joukkoon lohko limettiä tai sitruunaa. Sekoita vain kevyesti, jotta kuplat säilyvät. Vissyn suolaisuus pehmentää viinan pistävää makua, joten juoma on helppo juoda. Juuri siksi kannattaa juoda vettä välissä ja pitää lasimäärä kohtuullisena.

Toinen suomalainen klassikko on Jallukola.

Nauti alkoholia kohtuudella. Alkoholijuomia ei myydä eikä tarjoilla alle 18-vuotiaille.

Koskenkorvan historiaa

Wikipedian mukaan puolen litran pullo Koskenkorvaa maksoi vuonna 1953 495 markkaa, mikä vastaa ostovoimaltaan noin 16 euroa vuonna 2020. Usean vuosikymmenen ajan juomaa sai vain 0,5 litran lasipullossa, eikä sitä viety ulkomaille. Muita pakkauskokoja ja muunnelmia alkoi tulla 1990-luvulla. Perinteinen etiketti esittää Pohjanmaan latomaisemaa, ja sen suunnitteli Lasse Linnanmäki. Välillä käytössä oli myös Tapio Wirkkalan suunnittelema abstrakti kuva-aihe. Suomalaiset joivat vuonna 2024 kuukausittain keskimäärin 1,5 litraa kivennäisvettä, joten kossuvissyn molemmat ainekset ovat tuttuja lähes jokaisesta kaupasta ja kodista.

Lähteet

• Wikipedia (fi): Koskenkorva
• Wikipedia (fi): Kivennäisvesi

15.1.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen muistellut arvioissani useaan kertaan kaiholla edesmennyttä tamperelaista ramen-nuudeliravintola Hanabia, jossa kävin lounaalla varmaan toista- tai kolmattakymmentä kertaa viimeisinä yliopistoaikoinani. Ravintolassa oli erinomainen palvelu myös vegaaniruokaa etsiville, ja ihastuin liemipohjaisiin nuudeliannoksiin kyllästyttyäni jo ajat sitten geneerisiin paistettuihin nuudeliannoksiin. Edellisen yhtään paremman olen tainnut syödä Sen Chayssa, vaikkei sekään huipputasoa ollut.

Viime vuonna kävin ystävieni kanssa ensimmäistä kertaa Yliopistonkadun Momo Tokossa. Ramenia oli kiva saada pitkästä aikaa, mutta ensimmäisestä vierailusta jäi ankea olo. Kyselyyn annoksen vegaanisuudesta vastattiin hieman nihkeästi, ja annos tulikin pöytääni keitetyn kananmunan kanssa. Vaikka sain varmistettua muun annoksen vegaanisuuden, klassinen ”voi sen munan ottaa pois” -vastaus toi entiset ajat mieleen. Olin väsynyt esitelmän ja ystävän kanssa juodun oluen jälkeen ja hieman kärttyinenkin, joten jätin aterian arvioimatta, koska en pidä vihaisena kirjoittamisesta. Annos oli muistaakseni ihan okei, mutta en luottanut arvostelukykyyni siinä mielentilassa. Ajattelin testata paikan uudelleen joskus sitten. Momo Toko jäi kuitenkin pitkäksi aikaa pois to eat -listaltani, etenkin kun sain kesällä niin erinomaista ramenia Hietalahden Fat Ramenissa.

Tieteen päivien aikaan etsin kevyttä lounasta yliopiston päärakennuksen liepeiltä, ja Momo Toko palasi mieleeni. Tarkoitukseni oli testata ramenia uudelleen, mutta listalla mainittiin myös vegaaninen bao-sämpylä! En ollut koskaan maistanut näitä hauskan näköisiä pieniä höyrytettyjä leipiä, mutta olin nähnyt niitä syötävän lukuisissa ruokaohjelmissa. Olin pitkään miettinyt, millainen ruokalaji olisi. Vajaalla kympillä saisi kaksi sämpylää, mikä olisi tähän tilanteeseen juuri sopiva ateria – olin palaamassa pian kotiin, ja vaimon kanssa olisi tarkoitus illastaa kunnolla Tieteen päivien viisipäiväisen urakan jälkeen.

Tilatessani kysyin muiden annosten vegaanisuudesta, ja ilokseni tarjoilija selitti nyt huolella, että kasvisramenannoksen saisi vegaanisena. Palvelukin näkyy siis edistyneen tällä saralla.

Pöytään kannettiin kaksi söpöä pikkuista ”taittosämpylää”, joiden välissä oli friteerattua tofua teriyaki-kastikkeella, kurkkua sekä ilmeisesti sipulia ja sieniä pienenä hakkeluksena. Maku oli ihmeellinen, huumaavan hyvä, tajunnan räjäyttävä! En tajua, miten tofuun oli saatu sellainen pinnalta rapea ja lehtitaikinamainen rakenne säilyttäen samalla sisuksen pehmeyden. En yleensä perusta teriyaki-kastikkeesta, mutta tämä oli tulvillaan makua. Yksinkertaisen oloinen kurkkusiivu sopi yhteen kaiken muun kanssa. En kaivannut annokseen mitään muuta lisää – no ehkä oluen.

Tällaiset mullistavat ensikokemukset ovat harvinaista herkkua, ja on verrattoman mukavaa muuttaa mielipidettään ravintolasta. Palaan tänne varmasti pian kokeilemaan ramenia uudelleen.

Momo Toko Ramen Restaurant
Yliopistonkatu 5
Helsinki

ma–pe 11–21
la 12–22
su 12–20

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

13.3.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Pizza Express mainosti jo ainakin viime vuoden keväällä aloittaneensa vegaanipizzojen kokeilun, ja kokemuksia alkoi ilmestyä vegaanipalstoille. Koska olen melko ronkeli pizzojen kanssa enkä etenkään vegaanijuustojen suuri ystävä, paikka ei mennyt kiireiseksi to eat –listalleni. Ajattelin, että kävisin, kun sattuisin olemaan tuolla suunnalla Kruununhakaa.

Helmikuussa Pizza Express –ketju kuitenkin ilmoitti lanseeranneensa vegaanisen dönerin eli vönerin ensimmäisenä Suomessa. Ensimmäisyysargumentti puri, ja ketju sai uutismainosta City-lehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa. Minusta tuo tienraivaajaväite oli hieman hassu, koska tietysti seitankebabia oli tarjottu jo pitkään monessa paikassa kuten vaikka Tampereella Rongankadun Gopalissa tai Helsingissä Harju Dönerissä. Ja tuollaista ohutsuikaleista seitantyypistä valmistetta oli tarjottu Sandrossa ensin fatan-nimellä, sitten samankaltaista tuotetta veefinä. Veefiä tarjottiin myös edesmenneessä Ahoritassa. Ensimmäisyysväite ilmeisesti perustui kuitenkin siihen, että Pizza Express keksi laittaa seitanin mötkäleeksi, josta sitä leikataan tutulla leikkurilla. It’s a fair cop.

Ehdin juuri ja juuri käväistä Mariankadulla ennen junan lähtöä, ja tällainen mättöhenkinen ruoka sopi olotilaan oikein hyvin. Tilasin vöner-aterian eli pitan ranskalaisilla.

Pitassa oli monipuolisesti vihanneksia ja kunnolla vöneriä, mutta tällä kertaa taisi olla vain tomaattista kastiketta, vaikka kuvissa olen nähnyt jotain majoneesityyppistäkin. Kastikkeiden vähyys on aina pettymys pita-annoksissa. Pitaleipä oli hyvin ohutta ja hajosi välittömästi palasiksi, etenkin kun koko paketti oli melko kostea.

Kuten ounastelinkin, vöner oli hyvin paljon veefiä muistuttava tuote: melko mauton itsessään mutta hyvä kastikkeiden vastaanottaja. Ainakin tällä kokeilulla döner-tyylisestä valmistustavasta oli missattu olennainen eli mahdollisuus saada paistopintaa ja mehevyyttä. Vöner oli oikeastaan vain hyvin ohueksi viipaloitua seitania.

Pita-annosten tärkein ominaisuus on mielestäni se, miten ne on täytetty. Optimaalisessa pitassa ainekset on levitetty tasaisesti niin, että kaikkea saa joka haukulla. Tässä taidossa mestari oli aikanaan herkullisia falafelannoksia laatinut nero Tampereen teatterin kivijalassa. Pizza Expressin pitassa oli tuttu ongelma: mehevä pintakerroksista mutta pohjalta tiiviin yksitoikkoinen. Muutinkin sen hyvin nopeasti lautasannokseksi ranskalaisten kanssa syötäväksi.

Kyllä tämä ihan mukava mättöateria oli, mutta vönerin takia tuskin lähden kävelemään varta vasten Mariankadulle. Helsingissä Harju Dönerin seitankebab on reippaasti parempi annos niin pitana kuin lautasannoksena, joten suosituslistalle Pizza Express ei nouse.

Pizza Express Kruununhaka
Mariankatu 18
Helsinki

ma–to 10–22
pe 10–24
la 11–24
su 11–22

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

4.4.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Minulla oli tuskaisen kiireinen työpäivä Helsingissä, ja siirtymät kokouksesta toiseen piti tehdä tiukalla aikataululla. Onneksi minulla oli hetki aikaa lounaalle Rautatieaseman ympäristössä. Muistin lukeneeni Facebookin Vegaaninen Helsinki -ryhmästä, että Citykäytävän Classic American Diner on alkanut tarjota vegaaniruokaa. Osuin paikalle ”kympin lounas” -päivänä, ja ilokseni lounaslistalta löytyi valmiiksi vegaaninen burgerannos.

Luvassa oli chimichurri-purilainen falafelpihvillä, mutta toimitusvaikeuksien takia en saanutkaan falafelia vaan kaksi klassista kasvispihviä rapeiksi uppopaistettuina. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt sellaisia. Vaihtoehtoja on tullut niin paljon, että klassikot unohtuvat. En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä kasvispihvi on so ancient season. Kuitenkin aina hieman tyrmistyy, kun annos ei vastaa listan kuvausta. Chimichurrikaan ei ollut odottamaani italialaisen gremolatan tyylistä tahnaa vaan melko luiru persiljainen kastike, joten olin yhä epäileväisempi.

Juomaksi sentään löytyi rakastamani root beer (rakkautta on nörttiyteni vuoksi lisännyt Star Trek Deep Space Nine, jossa root beer on tähtiliittolaisten vakiojuoma ja sarjan hienoimman dialogin keskipiste). Lisukkeena oli ranskalaisia, etikkakurkku jenkkityyliin sekä coleslaw-salaattia, joka oli yllättäen kostutettu vegaanimajoneesilla. Huomasin, että purilaisessakin oli majoneesia, joten annoksessa oli paljon lupaavaakin.

Tämä oli oikeastaan aika hyvää. Mikäli en ihan väärin maistanut, sämpylän pinnalla oli amerikkalaiseen överityyliin aavistus sokeria, mikä toimi erinomaisesti. Coleslaw oli oivallista. Ja ennen kaikkea yllätyin, miten hyvältä klassinen eineskasvispihvi maistui oikein laitettuna. Poksahtelevat maissinjyvät ja pinaattinen mössö toimivat hyvin rapean kuoren kanssa. Ja kun kastikkeiden ansiosta purilainen pysyi mehevänä loppuun asti, olin hyvin tyytyväinen – joskaan chimichurrin makuja en juuri erottanut. Vegaanijuustoista en juuri piittaa, mutta sitä oli välissä raasteena, jolloin se pelasi yhtenäistä viipaletta paremmin yhteen kastikkeiden kanssa.

Juttelin hetken kokin kanssa ennen lähtöä, ja hän tuntui olevan sekä innostunut että ylpeä siitä, että Classic American Diner oli ensimmäisiä paikkoja, jotka lähtivät kymmenen euron lounaiden kampanjaan mukaan kasvisannoksilla, jotka ovat aina myös vegaanisia. Paikan listalla muuten yhtenä täytevaihtoehtona on nyhtösoija, joten varmasti palaan kokeilemaan sitäkin.

Classic American Diner
Citykäytävä
Saarisen Piha
Helsinki

ma–to 11–22
pe 11–23
la 12–23
su 13–22
(keittiö sulkeutuu 45 minuuttia ennen sulkemista)

Kotisivu

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

6.12.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Tapoin aikaa ennen junan lähtöä hiljaisen Helsingin keskustassa. Kaupunki valmistautui itsenäisyyspäivän juhliin ja mielenosoituksiin. Kaduilla näkyvin väestöryhmä alkoholin aamunauttijoiden ohella olivat hämmentyneen oloiset japanilaisturistit. Liki kaikki ravintolat olivat kiinni, ja minun olisi pakko syödä jotain ennen junamatkaa Poriin Tampereen kautta. Ravintolavaunujen vegaaniruokatarjonnan kartoittaminen ei innostanut.

Kierrettyäni Kampin keskuksen, Foorumin ja Citykäytävän osuin viimein Aikataloon. Friends & Brgrs näkyi olevan auki. Minun olikin pitkään pitänyt testata se – tosin Tampereella, mutta kävi se näinkin. Ruokalistalla oli tarjolla valmiiksi vegaaninen purilainen ja päätin testata sen. Gastropavun Liina kertoi, että muitakin purilaisia saisi veganisoitua, joten vaihtoehtoja on enemmänkin.

Tilasin purilaisen ateriana, jotta pääsisin testaamaan kehuttuja ranskanperunoita. Listalla on muuten myös vegaaninen aioli, joten dippikastikkeetta ei jää. Maistelin dippisoosia odotellessani tilauspiipparin kanssa pöydässä. Aioli oli yllättävän valkosipulista. Minä pidin, mutta joillekin se voi olla liikaa.

Purilainen oli hyvän näköinen: ei järin kookas, mutta välissä oli kunnolla täytteitä ja sämpylässä herkullisen näköinen kiilto. Päätäyte on mustapapupihvi, jota maistoin ensin pelkältään. Yllätyin, sillä se oli erittäin herkullista, juuri minun makuuni. Olen iloinen, että ketju ei ole mennyt helpoimman kautta tofuun, soijapihviin tai seitaniin. Liinan mukaan ketju harkitsee myös seitanpihviä, mutta toivon kovasti, että he säilyttävät tämän vaihtoehtona. Pihvin päällä oli ihanaa haudutettua ja karamellisoitua sipulia. Yhdistelmä toi mieleen New Yorkin Bare Burgerin, vaikka ei tämä tietysti muuten ihan sen tasoista ollut. Kostukkeena aioli toimi mainiosti, vaikka tietysti oli vähän tylsää, että maku toistui sekä purilaisessa että rannarien kanssa. Niin moni asiakas kuuli tilaavan vegaanipurilaisen, että voi hyvinkin toivoa tai jopa odottaa valikoiman monipuolistuvan joskus. Kokonaisuudessaan tämä oli ehdottomasti lähellä Suomessa syömieni vegaanipurilaisten kärkijoukkoa – tai kirkkaasti siellä asti, jos otetaan huomioon, että olin pikaruokaravintolassa.

Kehutut rannarit sen sijaan eivät minua säväyttäneet. Ne olivat kyllä pinnalta rapeita ja sisältä pehmeitä, mutta pinta oli jopa liiankin kovan rapea, melkein sipsimäinen ja sileä. Pidän enemmän sellaisesta pinnasta, joka on hieman halkeillut, ”santapaperimainen”.

Mikä parasta: hampurilaisesta ei tullut pikaruokaähkyä tai ”hampurilaismasennusta”, vaan tuli sellainen olo, että söin oikeaa ruokaa. Tämä oli hyvä lounas, joka piti minut pirteänä pitkälle iltaan, kunnes pääsin anoppilan rauhaan. Syömään.

Friends & Burgers
Aikatalo
Mikonkatu 8
Helsinki

ma–to 11–21
pe–la 11–22
su 12–21

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki