Kategoria: Elämäntapa

(USA 2015)
O: Quentin Tarantino
N: Samuel L. Jackson, Jennifer Jason Leigh, Kurt Russell, Walton Goggins, Demian Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern
K16
Ensi-ilta 13.1.2016

  

Quentin Tarantino on tehnyt kunnianosoituksen itselleen.

Tarantinon uusin elokuva on kaksijakoinen taideteos. Se on hyvä ja viihdyttävä elokuva, mutta tekijänsä aiempiin teoksiin verrattuna sittenkin katsojalle melko keskinkertainen kokemus.

Tarinan keskiössä on ihmisarvon mittaaminen rahassa, sukulaisuus, petos, paskanpuhuminen ja kova pokka. Ensin keskustellaan kaksi tuntia, ja viimeinen tunti annetaan pyssyjen paukkua hyytävän pakkasen puhaltaessa taustalla kaiken aikaa.

Periaatteessa The Hateful Eight on myyttiseen villiin länteen sijoitettu kolmetuntinen versio Pulp Fictionin kohtauksesta, jossa Vincent Vega ja Jules Winnfield käyvät sisään kolmen nuoren miehen kämppään. Sitten puhutaan hampurilaisista, avataan mystinen salkku, kysellään, miltä Marcellus Wallace näyttää, pidetään raamatullinen puhe ja lopuksi ammutaan.

Samalla The Hateful Eight on eräänlainen Tarantinon oma kunnianosoitus itselleen, sillä alun vankkuriajelua lukuun ottamatta elokuva tapahtuu yhdessä paikassa, siis kuten Reservoir Dogs 24 vuotta sitten.

Ja jos sellainen elokuvakategoria on olemassa kuin Tarantinon elokuvat, on The Hateful Eight siinä lokerossa nimenomaan lähisukua Reservoir Dogsille ja Pulp Fictionille.

Toisaalta The Hateful Eight on myös äärimmäisen nautittava elokuva. Kun hahmot käyvät yksityiskohtaisiin, näennäisen merkityksettömiin keskusteluihin, se on Tarantinon elokuvien ystävälle kuin ilotulituksen seuraamista.

Villiin länteen juoni ei sinänsä ole sidoksissa kuin nimeksi. Yhtä hyvin tapahtumat voisivat sattua avaruusasemalla.

Monipuolisesta, friikkisirkusmaisesta hahmogalleriasta erityisesti mieleen jää Walton Gogginsin esittämä syvän etelän juntti seriffi Chris Mannix. Goggins nähtiin vuosikausien ajan hyvin samanlaisessa roolissa myös The Shield -tv-sarjassa, joten ei liene sattumaa, että Tarantino on valinnut rooliin juuri hänet. Mannixin lapsekas, epätietoinen ja epätoivoinen tarrautuminen kehen tahansa kulloinkin saatavilla olevaan isähahmoon on kiusallista katseltavaa.

Jatkuvasti turpiinsa saavan Daisy Domerguen (Jennifer Jason Leigh) kohtalo puolestaan saa katsojan mielessä kuplimaan kysymyksiä Tarantinon mahdollisesta naisvihamielisyydestä.

Palkkionmetsästäjä Marquis Warren (Samuel L. Jackson) on elokuvan peruskivi, jonka oivallusten kautta tarinaa kuljetetaan eteenpäin. Hänen päällepäin leppoisan hahmonsa säröt muuttuvat historian valottuessa syviksi railoiksi.

Quentin Tarantino, The Hateful Eight, villi länsi, western

Sylvin hiljalleen jo vakiintuva ruokatoimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hän on kovin, kovin nälkäinen.

Olimme vaimon kanssa reissussa Helsingissä, ja halusimme ehdottomasti käydä jossain hyvässä kahvilassa. Minä kaipasin myös vegaanisia leivonnaisia. Kaverien kertoman mukaan Helsinki ei ole erityisen hyvä kaupunki tässä suhteessa, mutta Katajanokan pohjoisrannalla olevaa Johan & Nyströmiä kehuttiin kovasti. Saatiinpa vielä sovittua ystävän kanssa treffitkin sinne.

En ollut kävellyt Katajanokan maisemissa vuosiin, pohjoispuolella en ehkä koskaan, joten kokemus oli hyvä jo maisemien takia. Itse kahvila on viihtyisä mutta ei selvästi ihan meidän kaltaisille asiakkaille suunnattu. Trendikkään matalat tuolit ja pöydät sekä iloisen värikkäät tyynyt sopivat varmasti asiakaskunnalle, mutta yli nelikymppiset maalaishiiret pitävät tuoleista, joilla voi istua kunnolla perinteisen korkean pöydän ääressä. Nih. Mutta vaikka emme tunteneet ihan kuuluvamme kahvilan kohdeasiakkaisiin, paikka oli viihtyisä ja palvelu ystävällistä.

Ja liki kaikki vitriinissä tarjolla oleva makea ja suolainen on vegaanista, tai oli ainakin tällä kertaa! (Kuitenkin lihansyöjille oli tarjolla esimerkiksi kinkkuvoileipiä, joita tehtiin tilauksesta tuoreesta leivästä). Olimme menossa seuraavaksi illalliselle, mutta jotain oli kokeiltava, joten päädyin tilaamaan lakritsamustikkapiirakkaa. Pidin siitä todella paljon, olin lähellä tilata toisenkin palasen, mutta maku ei ole varmasti kaikkien mieleen. Perinteisempiä suklaa- ja marjamakuja löytyi toki myös. Ystävä tilasi tomaatti-guacamole-piirakan.

Ilmeisesti kaikki tai melkein kaikki paikan piirakat, leivokset ja kakut olivat raakaleivonnaisia. En ollut maistanut sellaisia aiemmin ja olin suhtautunut lajityyppiin hienoisella epäilyksellä, mutta ainakin tilaamastani piirakasta pidin todella paljon. En edes huomannut merkittävää eroa paistettuun leivonnaiseen.

Tilasin myös soijacapuccinon, joka oli vallan hyvää mutta ei mielestäni mitenkään huipputasoa verrattuna vaikka Sävy-kahvilassa saamaani capuccinoon. Johan & Nyströmille tulen silti varmasti palanneeksi, jos on asiaa Helsingin tälle suunalle.

Johan & Nyström
Kanavaranta 7
Helsinki 

ma–pe 8.30–18.00
la–su 10–18

Facebook-sivu
Kotisivu

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Johan & Nyström, lakritsamustikkapiirakka, raakaleivonnainen, soijacapuccino

Kesän tehdessä tuloaan heräilemme talvikooman jäljiltä. Tähän hetkeen tarvitaan ilomieltä komppaavaa musiikkia. Sellaista herkkua Sylville tarjosi turkulainen levy-yhtiö Blast Of Silence Records muutaman tuoreehkon vinyylijulkaisunsa muodossa.

Joni Ekman: Joni Ekman (2015)

  

Avaan vinyylin kannet. Mikä hellyttävä, Joni Ekmanin kirjoittama, sydäntä pakahduttava tarina levyntekoprosessista kansien sisältä löytyykään. Valloittavin näkemäni A4 ikiaikoihin!

Ekmanin albumi sisältää kymmenen koukuttavaa rokkikappaletta mielenkiintoisine tarinoineen ja teemoineen, jotka kiertyvät tavalla tai toisella rakkausasioihin. Ollaan ihastuspsykoosissa, kustaan koko suhinointihomma, vehtaillaan. Beibejä tulee, beibejä menee ja fiilikset lainehtivat laidasta laitaan. Ekmanin sanoituksiin on helppo samastua. Hyppäys oman elämän muistoraketin kyytiin on tätä levyä kuunnellessa lähes väistämätöntä.

Ekman on musiikillinen monilahjakkuus ja on myös soittanut itse kaikki instrumentit levylleen. Vokaalit vakuuttavat ja myös kitarointi on vertaansa vailla. Tämä levy on rakkausrockin aatelia, ja sitä kuuluu soittaa kesäöinä – tai ihan milloin vaan!

M.O.T.O. / Pertti Kurikan Nimipäivät: Split 12” (2015)

  

Sydän jyskyttää tuhatta ja sataa, kun laitan vinyylin pyörimään. Oi, koko universumin paras punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät ei petä tälläkään kertaa! Julkaisun kolme nasevaa biisiä Tyhjä Huone, Vakuutus Korvaa Vahingon ja Oot Sä mulle Vihainen, ovat taattua PKN -parhautta vihaisine ja maailman epäkohtiin skarpisti tarttuvine sanoineen. Pakko rakastaa.

New Orleansista kotoisin oleva bändi M.O.T.O. puksuttaa kappaleineen eteenpäin tasaisen varmasti ja miellyttävällä otteella. Tunnelma biiseissä on jollain tapaa aurinkoinen, enkä huomaisi, vaikka taivaalta sataisi puukkoja tai hämähäkkejä. Kitaramelodiat ovat korvia hivelevän kauniita, ja kappale I Don’t Know How But I’m Gonna piirtää sieluni silmiin kohtauksia vanhan ajan tanssilavoilta. Knee To The Groin taas juoksuttaa ajatukseni Hanoi Rocksiin. Hämmentävää ja siksi niin ihanaa!

The Toxics: The Toxics 10” (2015)

  

Helsinkiläinen garagerockkolmikko jysäyttää kuudella kappaleellaan hereille väsähtäneemmänkin kuulijan. Omituisista asioista kertovat biisit tuovat hymyn suulle ja levottomia ajatuksia mieleen. Jos joisin kaljaa, niin puteli jos toinenkin napsahtaisi auki ihan just!

Väistä!: Mukaudu (2016)

  

Turkulaisen hardcorepunkbändin ensimmäinen täyspitkä albumi on täyttä rautaa. Vokalisti T. Roinisen tyyli karjulaulaa miellyttää. Tekee mieli mölistä mukana! Erityisen tarttuvaa on myös rumpali B. Rickmanin tahdittelu. Ei voi olla rakastumatta. Kappaleet ovat dynaamisia, ja levyn anti imaisee mukaansa magneetin lailla – joko taas pitää kääntää levyn puoli? Albumia kuunnellessa ei persaus tunnu pysyvän paikallaan. Haluttaa häipyä Humalistonkadulle hummailemaan!

Blast of Silence Records, Joni Ekman, Kesä, levy-yhtiö, M.O.T.O., Pertti Kurikan nimipäivät, The Toxics, Väistä!, vinyylit

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Maanantai 15.12.
Hackney

Olen virittänyt ison osan arjestani eräänlaisen organisoidun sattuman varaan. Olen nimittäin huono tekemään valintoja. Lisäksi olen sitä mieltä, että ihmisillä on kammottava taipumus yliarvostaa omaa makuaan, käsitystään siitä, mikä on hyvää ja huonoa.

Kun menen kaupan oluthyllylle, mehuhyllylle, soijajogurttihyllylle, hedelmätiskille tai karkkiosastolle, en osaa enkä edes halua valita. Kun olen uuden myymälän kaljaosastolla ensi kertaa, aloitan ylähyllyn vasemmasta reunasta. Otan ensimmäisen tuotteen sieltä. Seuraavalla kerralla otan seuraavan, ja niin edelleen. Ravintoloissa syödessä ja juodessa käyn ruoka- ja juomalistaa läpi ylhäältä alas, järjestyksessä. Näin en voi typerine rajoittuneisuuksineni kontrolloida ja rajoittaa makuelämyksiäni, eikä mihinkään valintaprosesseihin mene lainkaan aikaa.

Sattuman varaan on hauska laskea myös matkaillessa. Me käymme usein Lontoossa (tämän päätöksen tekee avovaimoni Julle, minä en pystyisi päättämään). Lontoossa on paljon nähtävää. Yksi tsekkaa välttämättömimmät nähtävyydet, toinen etsii ruokapaikkoja, kolmas pubeja. Me olemme nämä toinen ja kolmas.

Silti myös reissussa on hyvä tehdä jotakin odottamatonta.

Innostuimme muutama vuosi sitten psykomaantieteestä. Tai no, oikeastaan ”innostuimme” situationismiin kytkeytyvästä valmiin kaupunkitilan vaihtoehtoiseen hahmottamiseen kannustavasta psykomaantieteilystä vain yhden harjoitusmetodin verran. Se riitti. Meidän versiomme psykomaantieteestä on uusien elämysten etsimistä totaalisen sattuman avulla.

Siispä palaan vuoteen 2011.

—————–

Ostamme mahdollisimman tarkan ja laajan Lontoon kartan. Ostamme myös tuopin olutta. Juomme sen. Levitämme kartan pöydälle. Minä liikuttelen karttaa mahdollisimman sattumanvaraisin liikkein. Avovaimoni Julle sulkee silmänsä ja länttää tuopin kartalle. Piirrämme tuopin ympärille ympyrän. Olemme ennalta päättäneet kävellä huomenna tuon ympyrän osoittaman reitin – osui se minne vain.

Tunnelma seuraavana aamuna (no siis meille aamu on noin klo 14) Hackneyn Bestway-tavaratalon parkkipaikalla on epätodellinen ja epäuskoinen. Emme ole tienneet Itä-Lontoossa sijaitsevasta kaupunginosasta mitään. Bestway näyttää helvetin luotaantyöntävältä. Tekee mieli mennä pois.

Seuraavat 3–4 tuntia ovat kuitenkin täyttä magiaa. Ei liene liioiteltua sanoa, että sattumasta tulee lopullisesti uskontoni tuona iltapäivänä heinäkuussa 2011.

Hackneysta muodostuu meille jonkinlainen satumaa. Törmäämme ihastuttaviin vegaanikahviloihin, puistoihin, hurmaavan harmaisiin englantilaisiin elementtitaloihin. Löydämme penistaidetta pullistelevan The Hemingway -pubin. Saamme pääkatu Mare Streetillä osuman meitä kohti heitetystä mangosta tai papaijasta.

Rautatiesillan alla on kahvila, josta koitamme ostaa pullaa. Se on kuitenkin lukossa. Kalteri-ikkiunoiden välistä juttelemme ilmeisesti kiinalaisten siivoojien kanssa, jotka kertovat omistajan olevan jossain poissa. Vaikuttaa siltä, että siivoojat on lukittu sisään, mutta he myyvät meille kaltereidensa välistä pullat. Tajuamme vuosia myöhemmin, että ”vangit” olivat luultavasti hyvin hämillään, koska yritimme tunkeutua leipomokahvilan keittiön ovesta sisään. Oikea kahvilan ovi on hieman edempänä.

Ympyrä alkaa kääntyä lopuilleen London Fields -puistossa. Pysähdymme puiston laidan pubin terassille. Sen pöydälle on jätetty paikallislehti Hackney Citizen. Lehdessä on haastattelu Hackneyssa yli neljäkymmentä vuotta asuneesta kirjailijasta Iain Sinclairista. Jutussa kerrotaan, että juuri tämä hackneylaismies on yksi psykomaantieteen, uuden obskuurin harrastuksemme oppi-isistä.

Kierros jatkuu vielä hipahtavalle ja suloiselle Broadway Market -kadulle. Karttaan piirtämämme viiva lävistää kirjakaupan, jonka ikkunassa myydään nimikirjoituksella varustettua Iain Sinclairin uutta kirjaa Ghost Milk. Calling Time For The Grand Project (2011). Ostamme sen ja samoin Sinclairin aiemman teoksen Hackney – That Rose-Red Empire (2009).

Rakastumme Hackneyyn niin, että palaamme sinne joka reissullamme, mikä tietenkin sinänsä sotii aiemmin mainittua sattumanvaraisuuden ideaa vastaan.

Hackney-kirjasta selviää, että vaikka satumainen kaupunginosamme on ihana, se on monella tavalla jo menetetty. Sinclair suree, kuinka Hackneyn itäiset osat Hackney Wick ja Stratford ovat jo suureksi osaksi Lontoon olympialaisiin liittyvän monumentaalirakentamisen raiskaamia. Samaan aikaan Hackneyn ovat vanhan Sinclair-paran kauhuksi löytäneet myös hipsterit. Gentrifikaatio ja fiksipyörät ovat vieneet ennen ilmeisen ruhjuisen kaupunginosan charmin. Asuntojen hinnat ovat nousseet, koska olympialaisten vuoksi rakenettiin paljon uutta, fiiniä ja kallista.

Hipeillä ei ole enää varaa Hackneyssa asumiseen.

No, meidän suosikkipaikkoihimme Hackneyssa kuuluvat pienpanimo London Fields ja sen viereinen pyöräilybaari Look Mom No Hands.

Käymme melkein aina anarkistisessa vegaaniravintola Black Catissa hampurilaisella. Suosimme todella söpön Broadway Marketin vegaanikahvilaa. David Cronenberg kuvasi vuoden 2007 Eastern Promises -elokuvansa venäjämafiajaksoja tällä kadulla – kuulemma katu oli vielä silloin lähes yhtä karu kuin leffassakin.

Kadehdin Sinclairin kirjoja lukiessaan hänen paikallistietämyksensä, kaupunginosaan kohdistetun rakkauden ja myytillisen historian tuntemuksen syvyyttä. Sinclair haastattelee Hackneyssä jo 70-luvulla asunutta ja Lesneyn Matchbox -pikkuautotehtaassa työskennellyttä Bader–Meinhof-terroristia Astrid Prollia (olen saattanut leikkiä lapsena mummulassa hänen rakentamillaan autoilla!). Sinclair käy pitkillä kävelyillä Will Selfin kanssa ja näkee, kuinka Stewart Home hakataan taidenäyttelyn avajaisten ulkopuolella (vieraat luulevat tätä performanssiesitykseksi). Sinclair laskeutuu mielisairaan ”Hackney mole manin” kanssa tämän talonsa alle salassa vuosikymmenten aikana kaivamaan absurdin laajaan tunneliverkostoon, ja sukeltaa paikallishistoriaan etsimällä kaupunginosan halki muinoin virranneen virran Hackney Brook uomaa.

Hän kulkee Hackneyssa asuneiden Tony Blairin, William Blaken ja Edmond Halleyn sekä siellä liikuskelleiden Godardin ja Wellesin jäljillä ja muistelee epämääräistä punkjuopporyhmää Hackney Hell Crewta.

Kaupunginosan muutos huonompaan on Sinclairista alkanut jo aiemmin, vuonna 2003 Victoria Parkissa raa´asti puukotetun taideopiskelija Margaret Mullerin surmasta. Idylli on poissa jo ennen kuin kaivinkoneet, nostokurjet ja Sebastian Coe saapuvat. Parhaat pubit on Vyner Streetin The Victorya lukuunottamatta suljettu.

Tietenkin Sinclair on jäärä.

Mutta tietenkin hän on oikeassa ja me väärässä. Hänen kotinsahan se Hackney on. Sattuu ajatella, että legendaaariseen boheemialueeseen ei ole enää boheemeilla varaa.

Jälkikirjoitus:

Eräällä myöhemmällä Lontoon-reissulla löydän Waterloon aseman takana, Lower Marsh -nimisellä kadulla maassa lojuvan varhaisen Iain Sinclair -teoksen Slow Chocolate Autopsy (1997) – kirjan, jota nimenomaan pidetään otteelttaan psykomaantieteellisena. Sekava ja hämärä teos tutkiskelee kaiketi ympäristön ja ihmisen vuorovaikutusta.

Sitä seuraavalla reissulla jo perinteinen ympyrän piirtäminen johtaa meidät syrjäiseen New Elthamiin – aika epäkiinnostava paikka, vaikka sekä David Bowie että Kate Bush ovatkin siellä päin asuneet. Tämä kierros huipentuu siihen, että eksymme Lontoossa metsään.

Seuraavana yönä luen loppuun Sinclairin Slow Chocolate Autopsyn. Sen viimeisessä luvussa rämmitään metsässä New Elthamissa.

Rakastan sattumaa.

Edellinen luukku: su 14.12. 
Seuraava luukku: ti 16.12.

KUVAT:
Hackneyn sijainti Lontoossa.
Teatteri / Music hall -rakennus Hackney Empire. Kuva: Fin Fahey / Public domain
Iain Sinclair. Kuva: Andy Miah / CC

(The Hobbit: The Battle of the Five Armies)
O: Peter Jackson
N: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Evangeline Lilly, Orlando Bloom, Lee Pace, Luke Evans, Cate Blanchett, Christopher Lee Hugo Weaving, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch
K12
Ensi-ilta 10.12.2014

  

Fantasiaähkyn epäloogisuuksien ja tylsyyden pyörteissä eli kuudes kerta toden sanoo: liika on liikaa.

Voi ihan aiheellisesti sanoa, että minä olen todellinen fantasiaviihteen ystävä. Pelasin 10-vuotiaasta saakka Dungeons & Dragons -roolipelejä ja luin Tolkienin Hobitin ja Taru sormusten herrasta -kirjat jo vuoden tai pari aiemmin. Heti niiden perään tuli Dragonlance-sarja, jota tosin oli alettu vasta suomentaa. Liian malttamattomana odottamaan suomennoksia, luin horjuvalla ala-astelaisen englannilla Dragonlance-sarjasta innokkaana etenkin velho Raistlinin seikkailuista.

Siihen aikaan Ylen Radiomafia-kanavalla esitettiin vielä hyvin monenlaisia erikoisohjelmia, eräs niistä oli roolipeliaiheinen Lohikäärmepuu. Kuuntelin sen aina. Ajatelkaa, lapsi makaa lattialla ja kuuntelee ohjelmaa radiosta. Kuinka usein sellaista nykyään tapahtuu? Luin Mikrobitistä Nordic the Incurable -nimimerkin kirjoittamaa roolipelipalstaa, ja kirjoitin sinne useamman kirjeen itsekin. Ikimuistoinen hetki oli, kun Nordic vastasi kirjeeseeni omalla kirjoituskoneella kirjoitetulla viestillä. Paperi oli revennyt, kun Nordic oli vetänyt sen ulos kirjoituskoneesta, ja siksi paperi oli teipattu yhteen läpinäkyvällä teipillä. Miten mahtavaa!

Nyt, reilut 20 vuotta myöhemmin, kiinnostus fantasiaviihdettä kohtaan on laantunut, mutta ei koskaan loppunut. Olen toivottanut jokaisen Peter Jacksonin ohjaaman Tolkien-filmatisoinnin tervetulleeksi ja pitänyt etenkin kolmesta ensimmäisestä, eli Taru sormusten herrasta -leffoista kovasti.

Oli kuitenkin alun alkaen yllättävää ja epäilyttävää, mikä logiikka (paitsi tietenkin taloudellinen) oli sen ajatuksen takana, että myös Hobitti-kirjasta väännetään trilogia? Kyseinen kirjahan on joka tavalla ja tasolla ohkaisempi kuin Taru sormusten herrasta, jonka kohdalla kolmiosainen elokuva oli enemmän kuin perusteltu.

Logiikkaa tai ei, nyt ollaan kuitenkin saavuttu sen kolmannen Hobitti-leffan äärelle. Ja ikävä kyllä on todettava, että tämän Hobitti-trilogian sisältö olisi kyllä ollut mainiosti puristettavissa kahteenkin leffaan. Nyt siellä leffasalissa tuntuu pahimmillaan jopa tylsistyneeltä. ”Kas, örkkejä. Taas.”

Katsojan valtaa fantasiaähky, johon ei auta aivan mieletön superstara-esiintyjäkaarti. Kun hahmoja on niin tajuton määrä, ei kenenkään henkilöhahmoon ehditä syventyä.

Ja onko ensinkään mitään mieltä valittaa fantasiaelokuvan epäloogisuuksista, kun jo lähtökohtana on, että kaikenlaiset velhojen taikavoimat, kuolemattomat haltiat ja sormusaaveet ovat aivan luonnollinen osa maailmaa? Jos valittaa kuitenkin voi, niin miten hemmetissä se Bard pystyy ampumaan aivan tavallisella jousipyssyllä sen Mustan nuolen, joka siis elokuvassa ei ole mikään tavallinen nuoli vaan mekaanisella varsijousella ammuttavaksi tarkoitettu nuoli?

Lisäksi minulle jäi hieman epäselväksi, että mikä on se elokuvan nimessäkin mainittu viides armeija? Selkeät neljä porukkaa ovat ihmiset, kääpiöt, haltiat ja Sauronin örkit. Vai onko niin, että tässä yhteydessä armeijalla tarkoitetaankin armeijakuntaa? Örkeillähän on elokuvassa kaksi armeijakuntaa, joten ehkä niistä se jälkimmäinen on se viides armeija.

Tämän örkkien toisen armeijakunnnan paljastaminen tässä kirjoituksessa ei pitäisi olla mikään erityisen suuri spoileri, kun alkuperäinen Hobitti-kirja ilmestyi jo vuonna 1937. Vai onko se viides armeija kotkat, jotka tosin vain vilahtavat sivuroolissa taistelun lopussa. Ja hei ylipäätään, kotkat!? Mitkä hemmetin kotkat? Koko tämän kuuden Tolkien-fantasielokuvasarjan aikana jättikotkat tulevat esiin useamman kerran, mutta missään ei oikeastaan selitetä, että mistä ne tulevat ja mitä ne ovat. Mitkä ovat kotkien toiminnan motiivit?

Elokuvan kiinnostavin valopilkku on jakso, jossa esitellään Thorin Tammikilven samoilua hulluuden rajamailla Ereborin linnoituksen tyhjillä käytävillä. Tästä olisi katsoja mielellään nauttinut pidemmänkin ajan. Koko kuuden elokuvan sarjassa kohtaus on eräs harvoja, joissa päästään seuraamaan henkilöhahmon pinnanalaista elämää.

Uskon, että kolmaskin Hobitti-leffa on ihan kiva kokemus heille, jotka ilmestyvät ensi-iltaan täydessä haltiameikissä suippokorvineen ja bofferimiekkoineen kaikkineen, mutta kaikille muille Viiden armeijan taistelu on oudosti yhtä aikaa väkivaltainen mutta lapsellinen fantasiarymistely ilman sanomaa tai sisältöä.

fantasia, hobitti, Peter Jackson, Taru sormusten herrasta, Tolkien, Viiden armeijan taistelu

Anne Lindholm-Kärki: Unet tienä luovuuteen – löydä sisäinen unitaiteilijasi
Basam Books 2014
192 sivua

  

Unista viisautta.

Unet ovat läsnä jokaisen elämässä. Mitä muuta unet voivat olla kuin aamuisin pois haipuvia kuvia tai tuntemuksia, askarruttaa monia. Kuten myös se, miten näihin kuviin ja tuntemuksiin tulisi suhtautua. Se, että unia voi lähestyä myös tietoisen työskentelyn näkökulmasta, on Unet tienä luovuuteen -teoksen pääviesti.

Unien parissa työskentelemisestä kiinnostuneille Anne Lindholm-Kärjen työ voi olla entuudestaan tuttua. Lindholm-Kärki on tehnyt Suomessa perustavanlaatuista pioneerityötä unien ja itsetuntemuksen saralla jo kauan. Hän on esimerkiksi luonut Suomessa ensimmäisen ammatillisen Uniohjaaja® -koulutuksen.

Aikaisemmin Anne Lindholm-Kärjeltä on ilmestynyt kaksi uniaiheista teosta: Unet ja arkkityypit – naisen sisäiset tiennäyttäjät sekä Uni tuntee sinut. Unet tienä luovuuteen jatkaa sisäisen tutkimusmatkan tiellä erottuen kuitenkin edeltäjistään hyvin selkeästi tematiikan osalta. Kuten teoksen nimi osuvasti tiivistää, teoksen näkökulmana on sisäisen luovuuden etsiminen ja löytäminen.

Teoksen alaotsikko ”Löydä sisäinen unitaiteilijasi” kiteyttää ytimekkäästi teoksen ydinajatukset. Ensimmäisessä osassa Lindholm-Kärki kannustaa lukijaa etsimään tietään öisen unitaiteilijan luokse. Toisessa osassa etsitään tietä luovuuden lähteille pääasiallisesti kirjoittamisen kautta. Kolmannessa osassa tarkastellaan unia korkeamman minuuden näkökulman kautta hakien perspektiiviä niin unille kuin niiden yhteydelle unen näkijän omaan elämään. Neljännessä osassa paneudutaan niin kutsuttuihin selkouniin eli uniin, joissa unen näkijä tajuaa olevansa unessa. Tällöin unien tapahtumia voi pyrkiä ohjaamaan mieleiseensä suuntaan.

Jos lukija kaipaa tiukan tieteellisiä näkemyksiä ja selityksiä esimerkiksi siihen, mitä unet ovat, mistä ne mahdollisesti syntyvät ja miten unia pitäisi milloinkin tulkita, Unet tienä luovuuteen ei tarjoa hänelle apua. Teos pohjautuu vahvasti näkemykseen, jonka mukaan unet kumpuavat alitajunnasta ja viestivät unen näkijän sisäisistä prosesseista pyrkien opastamaan ja ohjaamaan unen näkijää hänen elämänpolullaan.

Se, osaammeko tulkita uniemme viestejä, liittyy näkemykseen siitä, että on olemassa symbolinen kieli, jonka avulla unien viestejä voi aukaista. Tämä näkemys on sisäänkirjoitettu Unet tienä luovuuteen -teokseen. Kirja on kirjoitettu lukijalle, jolle oma symbolinen kieli on jo jollain tavalla tuttu. Lindholm-Kärjen kaksi aikaisempaa teosta rakentavat vahvaa pohjaa ja tarjoavat työvälineitä symbolisen kielen oppimiselle ja unien avaamiselle sen avulla.

Unet tienä luovuuteen jatkaa samalla tiellä tarjoten työvälineitä oman sisäisen tarinan avaamiseen, näkemiseen ja kuulemiseen. Pitkäjaksoinen työ voi parhaimmillaan johtaa elämän turhista taakoista eroon pääsemiseen. Taakkojen keventyminen saattaa ilmetä esimerkiksi sisäisenä tilana, joka konkretisoituu selkounien kautta. Kun oma aito olemisen tila alkaa löytyä ja sen myötä elämisen keveys vahvistuu läsnäolevaksi arjessa, näkyy muutos myös unissa. Sen sijaan, että olisi yöstä toiseen voimallisten ahdistusten tai painajaisten armoilla, unia on mahdollista ohjata haluttuun suuntaan.

Unet tienä luovuuteen palvelee parhaiten lukijaa, jolle oma sisäisen työn tekeminen vaikkapa unityön muodossa on jollakin lailla entuudestaan tuttua. Esimerkiksi jotkut käsitteet, kuten korkeampi itse tai korkeampi minuus, joilla Lindholm-Kärki viittaa ihmisen henkisen olemuksen jumalalliseen puoleen tai sieluun, voivat oudoksuttaa lukijoita, joille omaan sisäiseen elämään tutustuminen on jäänyt vieraaksi.

On myös hyvä pitää mielessä se, että vaikka teoksessa puhutaan korkeammasta minästä, teoksen tematiikka ei liity uskonnollisiin ideologioihin tai tarjoile kätkettyjä ideologisia vivahteita saati piiloviestejä. Kyse on vain ja ainoastaan unien parissa tapahtuvasta työskentelystä, johon Lindholm-Kärki opastaa omien näkemystensä avulla.

Siitä, millä tavoin Anne Lindholm-Kärjen opastus unien polulle esimerkiksi kirjassa esiteltyjen harjoitteiden kautta toimii, on jokaisen otettava itse selvää. Se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä lainkaan toimi toiselle. Tie luovuuden lähteille voi olla pitkä ja kivikkoinen, minkä Lindholm-Kärki tiedostaa ja tuo myös esille.

Anne Lindholm-Kärjellä on lempeä ote aiheeseensa. Asioiden arvottaminen loistaa poissaolollaan, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Ennen kaikkea lukija autetaan sen oivalluksen äärelle, että unien maailma voi yllättää ja avata ovia johonkin aivan uuteen, jopa mullistaa elämän myönteisillä tavoilla, jos sille antaa mahdollisuuden. Parasta on se, että jokaisella on avain tähän sisällään. Avain, joka löytyy aina, kun matka unten maille alkaa.

Anne Lindholm-Kärki, luovuus, unet, Unet tienä luovuuteen

Ruotsalaisduo pelasti harmaan tiistain, tai ehkä koko viikon.

  

Kaiho soi, kulta kimmelsi ja harmoninen laulu nostatti kylmät väreet, kun First Aid Kit soitti ensimmäisen kahdesta Suomen keikastaan Helsingin Savoy-teatterissa. Jo ensimmäinen kappale, The Lion’s Roar, sai armollisesti unohtamaan tiistai-illan arkisuuden ja tihkuisen sään.

First Aid Kit on yhtä kuin ruotsalaissisarukset, Johanna ja Klara Söderberg, jotka toivat folkia, countrya ja popia yhdistävän musiikkinsa tunnetuksi videopalvelu YouTuben avulla vuonna 2008. Videolla he esittivät The Fleet Foxesin kappaleen Tiger Mountain Peasant Songin. Kappale sai hurjan internet-suosion, ja nyt siskokset ovat julkaisseet kolme studiolevyä. Keikka koostui pääosin uusimman levyn, Stay Goldin, kappaleista, mutta hittejä tuli myös sitä edeltäneeltä The Lion’s Roar-levyltä.

Johannan ja Klaran lisäksi lavalla olivat rummut ja steel-kitara, jonka soittaja vaihtoi välillä mandoliiniin ja sähkökitaraankin. Oli taianomaista, kuinka vangitsevan tunnelman yhtye sai aikaan niin pienillä elementeillä. Naisten karismaattinen esiintyminen ja mahtavat lauluäänet eivät antaneet keskittymisen hetkeksikään herpaantua. Välispiikit toivat surullisiin kappaleisiin kontrastia, kun siskokset puhuivat hellyttävästi toistensa päälle ja esittelivät muun muassa suomen kielen taitojaan.

He kertoivat myös siitä, kun Jack White soitti heille. ”Kun saat puhelun tuntemattomasta numerosta, et ikinä arvaisi, että Jack White soittaa”, Johanna kertoi ja vertasi Whitea joulupukkiin. White kutsui heidät soittamaan analogiseen studioonsa Nashvilleen, ja vuonna 2011 hän julkaisi singlenä bändin esittämän Universal Soldierin, Buffy Sainte-Marien coverin.

Puolivälissä konserttia rumpali ja kitaristi poistuivat lavalta, ja duo esitti täysin akustisesti kappaleen Ghost Town. Jos tässä vaiheessa jollakin oli epäilyksiä kaksikon taidoista, ne takuulla katosivat. Loppuunmyydyn, 735-paikkaisen Savoy-teatterin yleisö ei hiiskahtanutkaan, kun naiset lauloivat: ”If you’ve got visions of the past – let them follow you down – They’ll come back to you some day – And I found myself attached to this railroad track – But I’ll come back to you some day.” Ja ihanaa, he lauloivat New Yorkin sijaan Helsinki. Ja ah, kun he myöhemmin esittivät kappaleen Emmylou, ennen viimeistä säkeistöä tuli yleisön sing-along-kohta.

Vaikka Johannan ja Klaran itse sanoittamansa kappaleet ovatkin tunnelmaltaan kaihomielisiä, keikka toi onnea pitkäksi aikaa. Olen onnellinen siitä, että tämänkaltainen epäkaupallinen folk-musiikki voi edelleenkin olla suosittua ja lahjakkuuksien on toisinaan mahdollista saada ansaitsemaansa huomiota.

Kuunneltuani kotona keikan jälkeen Stay Gold-levyä, eivät biisit kuulostaneet läheskään yhtä sykähdyttäviltä kuin livenä. Suosittelen näkemään yhtyeen elävänä, vaikka levylllä biisit eivät vakuuttaisikaan.

Buffy Sainte-Marie, Emmylou, First Aid Kit, Johanna, Klara, Savoy, Stay Gold, The Lion’s Roar

Kissat, kahvi ja Tampere ovat kaikki ihania ja mahtavia asioita. Kun ne kaikki kolme sekoittaa yhteen, luulisi tuloksena olevan jotakin kertakaikkisen hienoa. Mutta miten kissa sopii kahvilaan?

Kuvat: Elina Penninkangas

Kissat ovat nyt todellakin in. Kissavideon käsite on muutamassa vuodessa tehnyt rakettimaisen nousun. Netti-ilmiö Grumpy Cat on tienannut omistajalleen jo reilut 80 miljoonaa euroa. Alaskassa eräs kissa on ilmeisesti valittu jopa pikkukaupungin pormestariksi. Kissoja näkee nyt kirjoissa, lehdissä, televisiossa, radiossa, tv-ohjelmissa ja ennen kaikkea netissä. Ja ensimmäistä kertaa Suomessa nyt myös kahvilassa.

On marraskuun viimeinen viikonloppu ja myöhäinen aamupäivä Tampereen Tammelassa. Seison Aaltosenkadulla, ja katson suuresta ikkunasta sisään Suomen ensimmäiseen kissakahvilaan Purnauskikseen. Seison tässä, koska erittäin suurena kissojen ystävänä olen tullut selvittämään, miten kissa sopii kahvilaan.

Ja siellä sisällä niitä on. Kissoja. Ihania karvaisia palluroita, joista osa pesee itseään ja toisiaan, osa kiipeilee kiipeilypuussa, osa painii keskenään ja osa on piilossa pölynimuria, jota heiluttaa rivakasti paikan toinen omistaja, Markus Aaltonen.

”Imuroin täällä joka päivä kaksi kertaa. Silti aamulla näyttää aina siltä kuin sitä ei olisi koskaan imuroitu. Kukkapuskat ovat lattialla ja kissanhiekkaa siellä täällä”, Markus Aaltonen kertoo kissojen yöllisistä menoista.

Toinen omistaja Tiina Aaltonen puhdistaa yön aikana täyttyneitä kissanhiekkalaatikoita.

”Idea kahvilan perustamiselle syntyi osittain parvekkeella iltaa istuessa ja osittain kissanvessoja siivotessa”, hän kertoo.

Viiru, Evo ja muu posse

Tamperelainen kissakahvila Purnauskis on kertonut tekevänsä yhteistyötä Kissojen suojelu – Kisu ry:n kanssa.

Tiina Aaltonen, onko kahvilan toimintaideana välittää Kisun löytökissoja adoptoitavaksi?

”Yhteistyötä tehdään. Olemme saaneet heiltä paljon neuvoja kissojen hoitoon liittyen. Meiltä ei kahvilasta saa kissoja adoptoitavaksi. Tämä kahdeksan kissan porukka pysyy samana, se on parasta kissoille. Kun ei tule vaihtuvuutta porukkaan, niin kissat tottuvat toisiinsa eikä tule enää sähinää ja tappelua.”

Mutta joissakin lehtijutuissa on puhuttu kissojen adoptoinnista. Mitä se tarkoittaa?

”Alkuperäinen idea oli, että täältä voisi adoptoida kissoja, mutta ymmärsin myöhemmin, ettei lauman vaihtuvuus olisi hyvä idea kissojen kannalta. Meillä on esillä Kisu ry:n infokansioita. Kisu ry on Pirkanmaalla toimiva hädänalaisten kissojen oma yhdistys, joka etsii kissoille uusia koteja. Kansioista voi selailla tietoja niistä kissoista, jotka tällä hetkellä etsivät uutta kotia Kisun kautta.”

Mistä kissakahvilan kissat ovat tulleet?

”Yksi on tullut meiltä kotoa, muutamia on tullut Kisu ry:ltä, sitten tämä kaikista pienin kissa Viiru on löytynyt isän mökkinaapurilta. Yhteistä niille kaikille on, että ne ovat olleet uutta kotia tarvitsevia kissoja, paitsi siis kodistamme tullut Evo-kissa. Ja tämä kahvila on nyt niiden uusi koti.”

Miten kissojen ryhmäytyminen on sujunut täällä uudessa kodissa?

”Suurin osa kissoista oli jo meillä kotona tutustumassa toisiinsa ennen kahvilan avaamista. Pahimmat sähinät käytiin läpi jo siellä. Alussa kissoja valvottiin kahvilassakin monta vuorokautta kellon ympäri. Lopulta kissojen tutustuminen toisiinsa on mennyt yllättävän hyvin.”

Kissojen ehdoilla

Sosiaalisessa mediassa joitakin ihmisiä on huolettanut ja mietityttänyt huhu, jonka mukaan kissakahvilassa myydään niin sanottua sivettikissakahvia, jonka tuotanto-oloja Indonesiassa pidetään turkistarhamaisina, eli surkeina. Myydäänkö teillä tätä tuotetta?

”Niin sanottua sivettikissakahvia ei ole meillä ollut vielä myynnissä. Sitä on kuitenkin tulossa, tilaamamme erä odottaa parhaillaan tullissa. Meille myyntiin tuleva tuote on eettisesti ja luomuna tuotettu. Ystäväni on käynyt Indonesiassa tutustumassa tämän tuotteen tuotanto-oloihin. Sivettieläimet eivät elä vankeudessa eivätkä muutenkaan tarhassa, vaan vapaana viidakossa ja keräilijät keräävät niiden jätökset, josta sitten edelleen tämä tuote valmistetaan.”

Kissakahvilassa käy Aaltosen mukaan päivittäin 50–100 asiakasta. Jokaisen asiakkaan odotetaan ensimmäisenä riisuvan ulkokenkänsä ja käyvän käsipesulla. Kummatkin toimenpiteet ovat kissojen turvallisuutta varten.

”Kengät otetaan pois siksi, että kaikki asiakkaat eivät ole niin tottuneita kissoihin. He eivät ehkä osaa odottaa, että kissa voi juosta suoraan eteen ja alle”, Tiina Aaltonen selventää.

Kahvilassa on tuettu kissojen lajityypillisen käyttäytymisen mahdollisuuksia rakentamalla kiipeilypuista ja seinätasanteista kiipeilyverkosto, jossa kissat näyttävät viihtyvän. Kissakahvilan seinillä kulkee useita tasoja, joita pitkin kissat pääsevät kiipeämään aivan katon rajaan saakka. Tasot kiertävät koko kahvilan ympäri. Tila on korkea, noin neljämetrinen, joten omaa rauhaa halutessaan kissat pääsevät sinne tassunkäänteessä. Osa tasoista on leveitä ja pehmustettuja, ja kissat pääsevät kokonaan pois ihmisten näkyviltä.

Mihin kissa kuuluu?

Kissakahvilaan on viiden euron pääsymaksu, ja pöytä täytyy varata etukäteen. Tämä on hyvä asia, sillä se karsii asiakaskunnasta runsaasti ihmisiä, jotka eivät välttämättä osaisi suhtautua kissoihin asian vaatimalla arvokkuudella.

Eräs minua huolettanut kysymys liittyy kissojen erityisherkkiin aisteihin. Kun kahvila on täynnä asiakkaita ja muutamista kaiuttimista kuuluva rauhallinen tunnelmamusiikki päällä, ei melutaso sittenkään nouse liian kovaksi ainakaan minun korvissani, eivätkä kissatkaan näytä eleitä siihen suuntaan. Ja jotta kissat saisivat enemmän rauhoitettua aikaa, on Purnauskis kiinni maanantaisin ja joskus myös tiistaisin. Aivan keskenään kissat eivät ole silloinkaan, vaan omistajat käyvät päivittäin kissojen seurana ja valmistamassa esimerkiksi kahvilassa tarjottavia leivonnaisia.

Mutta kuuluuko kissa kahvilaan? Ei tietenkään.

Ei se kyllä varsinaisesti kuulu kerrostaloasuntoonkaan, tai oikeastaan edes Suomen luontoon, mutta silti meillä on kissoja. Meillä on ihan hemmetisti kissoja kerrostaloasunnoissa ja Suomessa.

Uskon, että Suomessa, kerrostalossa ja kissakahvilassa kissa voi voida hyvin, kun siitä pidetään rakastavasti huolta. Tampereen kissakahvilassa näyttäisi siltä, että Aaltosen omistajapariskunta välittää aidosti tästä kissakahdeksikosta. Kissakahvilan kissoilla on seuraa sekä ihmisistä että toisista kissoista, ne saavat sopivasti ruokaa, eläinlääkäri käy tarkkailemassa kissojen vointia, kahvilassa on lämmintä ja kuivaa ja kissakahvilassa on huolehdittu siitä, että kissat saavat halutessaan olla rauhassa ihmisiltä. Kissakahvilan kissat voivat paremmin kuin suurin osa maailman tai edes Suomen kissoista.

Eläinsuojelujärjestöjen näkemys

Yrittäjien vilpittömän innostuksen, kissojen yleisen ihanuuden sekä bisnesinnovoinnin vuoksi haluan luontaisesti pitää Tampereen kissakahvilasta. Mutta pelkään, että en kykene suhtautumaan asiaan sen vaatimalla rauhallisuudella. Ja rauhallisesti tähän täytyy suhtautua, sillä kissat ja niiden hyvinvointi on tärkeä asia. Katsoin siis parhaaksi kysyä myös eläinsuojelujärjestöjen näkemystä kissakahviloista.

”Lähtökohtaisesti suhtaudun kissakahviloihin varauksella, ei kahvila ole kissan paikka. Ajatus on tietysti monen mielestä kiva, kun kahvilassa pääsee silittelemään kissoja. Osa kissoista tietysti nauttii huomiosta ja oletettavasti kahvilaa perustettaessa on sinne valittu nimenomaan kissoja, jotka nauttivat silityksistä. Kissahan ei ole varsinaisesti laumaeläin, joten isossa kissajoukossa eläminen ei sovellu kaikille kissoille. Hyvä asia on se, että kahvila ei ole auki joka päivä, joten kissoilla on myös lepopäiviä, jolloin niiden ei tarvitse tavata vieraita. Toivottavasti niinä päivinä kissoille tarjotaan muuta ohjelmaa, sillä sisäkissat tarvitsevat virikkeellistämistä ja aktivointia, eivät pelkästään lepäilyä ja silittelyä. Selitys sivettikissakahvin eettisyydestä ei valitettavasti ihan vakuuta. Itse en vierailisi tällaisessa paikassa, sillä näen tällaisessa bisneksessä monia mahdollisia ongelmakohtia”, kommentoi Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila.

”En ole käynyt Tampereen kissakahvilassa. Kissakahvilan toimintaideassa on hyviä ja huonoja puolia. Hyvää on se, että kahvila toimii yhteistyössä löytöeläinkodin kanssa ja voi auttaa löytämään uuden kodin kodittomille kissoille. Lisäksi kissakahvila tarjoaa ihmisille mahdollisuuden positiiviseen eläinsuhteeseen. Oikeutta eläimille -yhdistys toivoo tämän auttavan siinä, että ymmärrys eläimistä yksilöinä laajenisi koskemaan myös tuotantoeläimiä. Toisaalta olen kuullut, että siellä myydään sivettikissakahvia, jonka tuotanto-olot muistuttavat turkistarhoja. Sellaisen tuotteen myyminen ei tietenkään ole hyväksyttävää, ja toimii noita positiivisia puolia vastaan. Kahvilan asiakkaiden tulisi ymmärtää, että kissat eivät ole mitään koriste-esineitä”, kertoo Oikeutta eläimille -yhdistyksen aktiivi Kristo Muurimaa.

Eläinsuojelujärjestöjen edustajien näkemykset kissakahvilasta ovat vähintään varautuneita. Mutta ehkä kannattaa itse käydä vierailulla Tampereen kissakahvilassa, ja muodostaa oma mielipide paikasta vasta sen jälkeen.

Kisu ry:n kotia etsivät kissat: http://www.kissojensuojelu.fi/kissat/

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Ehdin vuonna 2012 käydä muutaman kerran Punavuoren Ahvenen vieressä sijainneen Ho Dain lounasbufeessa. Paikka ei kovin kauaa jaksanut, ja vähitellen puheet ravintolan uudelleen avaamisesta uudessa paikassa hiipuivat. Harmitti, sillä ruoka oli ollut hyvää ja kohtuuhintaista.

Siksi olikin ihana yllätys, kun Ho Dai viimein tänä syksynä avattiin Hakaniemen kulmille. Konsepti on tasan sama kuin oli Punavuoressakin. Lounaspöydässä on kaksi lämmintä ruokaa, sushia ja salaattivalikoima, ja aterian päälle voi vetäistä niin halutessaan kahvin tai teen ja piparkakkua. Toisin kuin Nyt-liitteen arviossa sanottiin kaikki, mitä Ho Daissa myydään, on vegaanista. Täysin. Ravintolan seinässä on laaja menu – mutta olen aina syönyt vain lounasbuffasta.

Ruoka on hyvää ja ravitsevaa aasialaista peruskamaa. Tofua ja soijapalasia ei ole annoksissa säästelty, ja parina kertana on lounaalla päässyt irstailemaan ihan seitanillakin. Annokset maustetaan buffet-tyyliin melko varovaisesti, mikä on pieni sääli.

Toinen pieni kritiikki koskee salaattipöydän osittaista mauttomuutta. On sinänsä vain ja ainoastaan hyvä, että joka lounaspaikan kurkku- ja tomaattiviipaleet ja lehtisalaatit on heivattu suosiolla pois ja paikan ilmaisua laajennettu esimerkiksi tosi hyvällä hummuksella. Ho Dain perunasalaatti on kuitenkin ollut parina kertana puisevaa ja ilmeisesti muotiin tulossa oleva kimchi hiukan vetistä.

Susheissa on ajoittain hellyttävää kotikutoisuutta, kun täytteet pursuilevat rullista sinne tänne, mutta minua tuo ei ainakaan haittaa lainkaan, varsinkaan kun tofu- ja avokadotäytteiset rullat ovat parempia kuin näissä lounasbuffapaikoissa keskimäärin.

Kokonaisuutena paikka on kuitenkin ihana piristys Hakaniemen suunnan muutenkin kovatasoiseen lounas-skeneen. Ho Daissa ei tarvitse pelätä sen enempää vastapäisen Lemon Grassin tylyä palvelua kuin viereisen Sandron hipsterihälinääkään. Tähän liittyy toisaalta suuri huoleni. Ho Daissa on jo nyt pari kuukautta avaamisensa jälkeen ollut ikävän tyhjää, ja aukioloaikoja on supistettu. Pitääkö tässä nyt perustaa joku Pelastakaa Ho Dai -kansanliike? Kokovegaanisia ruokapaikkoja on edelleen Helsingissä vähän.

Ho Dai
Kolmas linja 17
Helsinki

ma-la 11–16

Facebookissa

Helsinki, Ho Dai, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Kolmas linja, lounasbuffet, salaattipöytä, sushi

Kuhmon Kamarimusiikki järjestettiin tänä vuonna 48. kerran. Tällä kertaa festivaalin teemana oli eri aikakausia ja tyylejä sekoittava zap, eli kanavalta toiselle pujottelu – joskus yllättävin seurauksin. Kävijöitä festivaalilla oli kahden viikon aikana yli 32 000 ja konserteista kymmenen oli loppuunmyytyjä. Yleisöä oli konserteissa runsaasti erityisesti festivaalin toisella viikolla, niin myös minä. Kunnianhimoinen tavoitteeni oli käydä kaikissa festivaalin kolmen viimeisen päivän aikana Kuhmon ydinkeskustassa järjestetyissä konserteissa, joita oli yhteensä kolmetoista.

TORSTAINA EI MIETITÄ MENNEITÄ

Kipitän Kuhmo-talolle aamupäivällä. Kello ei ole vielä edes yhtätoista, mutta talon aula on täynnä festivaalikansaa. Väsyttää, sillä olen saapunut Kainuuseen suoraan lomareissulta Etelä-Italiasta. Päivän festivaaliteemana on Muista tulevaisuus. Luvassa on neljä konserttia. Pystynkö näillä eväin repimään itseni irti Italian matkan jälkeisestä lamaannustilasta?

Kuhmo-talon Lentua-salin penkit täyttyvät. Lavan takaseinälle on heijastettu lempeä sydänkuva. Valot salissa pimenevät. Festivaalijuontaja muistuttaa, ettei esityksiä saa kuvata tai ääniä taltioida. Henkien (hengen) tanssiksi nimetty konsertti alkaa väkevin, mollivoittoisin  Johann Sebastian Bachin urkusävelin. Alan niiskuttaa liikutuksen vallassa. Italia unohtuu. Salissa on harras tunnelma. Aika pysähtyy. Konsertti jatkuu dramaattisissa tunnelmissa viisihenkisen jousijoukon soittaessa harmonisesti Wolfgang Amadeus Mozartia (Adagio ja fuuga c-molli KV 546,1788). Ennen väliaikaa kuullaan vielä Christoph Willibald Gluckia (Autuaitten sielujen karkelo oopperasta Orfeus ja Eurydike,1762) sekä Modernt-jousikvartetin soittamana Ludvig van Beethovenia (Suuri fuuga jousikvartetille B-duuri op. 133, 1825-1826). Soittajien kinttuja koristavat punaiset sukat. Omatkin jalkani alkavat vipattamaan intensiivisten rytmien tahtiin. Kappaleessa koittaa herkän hiljainen hetki. Joku yleisöstä pilaa sen rapisuttamalla pussia. Se ärsyttää, mutta nautin konsertin toisella puoliajalla soittavasta Danel-kvartetista jo zenmäisen rauhallisessa mielentilassa.

Käyn konsertin jälkeen tankkaamassa muutaman kupillisen kahvia ennen seuraavaa konserttia, jonka nimeksi on laitettu Mahatma Gandhia lainaten Ole tulevaisuus. Joukko soittajia esittää Bachin tuotantoa, ja sen jälkeen jousikvintetto Johann Michael Haydnin säveliä. Musiikki on ilmavaa, mutta minun on vaikea hengittää. Ilmassa leijuva vahva parfyymin tuoksu tukkii nieluni ja joudun poistumaan paikalta väliajan tullen apteekkiin ostamaan allergialääkettä. Lääkitys auttaa pikkuhiljaa hengenahdistukseen ja jään odottamaan pihamaalle seuraavaa konserttia.

Kuva: Tatu Hiltunen, valokuvaaja, Kuhmon Kamarimusiikki, kuvassa Lydia Kavina, theremin, Thomas Bloch, lasiharmonikka

High Tech -konsertti on ehdottomasti yksi festivaalin kohokohdista. Thomas Blochin lasiharmonikan soitto tuo Mozartin Adagio ja rondo KV 617 -teokseen (1791) uniikkia, helisevää särmää. Instrumentin läpitunkeva sointi luo upean kontrastin huilun, oboen, alttoviulun ja sellon muodostamaan pehmeään äänimaailmaan. Musiikki tekee hyvää korvilleni. Tuija-Maija Nurminen valloittaa yleisön esittäessään John Cagen Kaktus-musiikkia. Hän soittaa kaktuksen piikeillä, tuulikelloilla, puunhaloilla ja saunavastalla. Salin pikkutarkasti äänet vangitseva akustiikka antaa puitteet hypnoottisille hetkille. Konsertissa kuullaan myös Tomi Räisäsen Balloon Work kitaralle ja neljälle ilmapallonsoittajalle (2011). Korviin kantautuu vikinää ja hinkkausääniä. Ilmassa on freejazzmaista säpinää. Yleisöä naurattaa. Mielestäni tässä esityksessä ei ole mitään huvittavaa – olen hurmaantunut kuulemastani. Konsertin kruunaa Bohuslav Martinun teos Fantasia thereminille, oboelle, jousikvartetille ja pianolle (1944). Olen odottanut tätä ohjelmanumeroa, sillä en ole koskaan aikaisemmin nähnyt kenenkään soittavan thereminiä. Kyseessä on elektroninen soitin, jossa on kaksi antennia ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä antennien läheisyydessä, ilman fyysistä kosketusta. Olen täysin myyty thereminiä soittavan Lydia Kavinan käsien ja sormien liikehdinnästä. Tenhoavin ottein hän loihtii kauniita ja kaihomielisiä ääniä mystisellä soittimellaan. Tuijotan esitystä silmät levällään. Niin moni muukin. Yleisö ulvoo ihastuksesta soiton päättyessä, eikä syyttä.

Kuva: Tatu Hiltunen, valokuvaaja, Kuhmon Kamarimusiikki, kuvassa Priya Mitchell, viulu, Irina Zahharenkova, piano, Marcelo Nisinman, bandoneon, Zoran Marković, kontrabasso, Alberto Mesirca, kitara

Mielentilani on juuri koetun musiikkielämyksen jälkeen transsinen. Illan viimeinen Cybertango -konsertti vie kuulijan aivan toisenlaisiin, kiihkeisiin tunnelmiin. Ilmoille kajahtaa aluksi järjen vievä Jacob Gaden Tango Mustasukkaisuutta (1925). Tämän jälkeen kuullaan Astor Piazzollan Viisi tangon tunnetta (1989). Mieleni rientää kuin varkain etelän öihin intohimoa pursuavien, kauniisti räiskähtelevien ja levollisten sävelten ilotulituksessa. Tahti kiihtyy. Ennen väliaikaa saadaan nauttia tiivistunnelmaisista esityksistä, kun lavalla soivat Enrico Chapelan Nanobots viululle, sellolle, kontrabassolle, bandoneonille ja pianolle (2010),  Osvaldo Golijovin Last Round jousinonetille (1996) ja Alfred Schnittken Tango konserttisarjasta Agony (1974, sov. Vladimir Mendelssohn 2017). Musiikki on kuin tunteita tulviva tangomeri  painostavine paukkeineen ja juuri oikealla tavalla hallittuine kaaoottisine hetkineen. Väliajan jälkeen palataan Piazzollan pariin, kun vuorossa on Buenos Airesin neljä vuodenaikaa (1965-1969). Vaikka sävellys esitettiin Kuhmon Kamarimusiikissa myös viime vuonna, kuulostaa esitys nyt jotenkin tuoreelta. Ehkä syynä on muutama muutos soittajakokoonpanossa. Viulisti Priya Mitchell ja pianisti Irina Zahharenkova tuovat bandoneonin soittaja Marcelo Nisinmannin, kitaristi Alberto Mesircan ja kontrabasisti Zoran Markovićin rinnalle uudenlaista säpinää. Kemiat kohtaavat juuri oikealla tavalla. Viisikon soitanta on äärimmäisen latautunutta ja melkein eroottista. Encorena soitettu Kurt Weillin Youkali – Tango Habanera (1934) ei Piazzolla -tykityksen jälkeen enää onnistu minua sytyttämään.

PERJANTAISTA KUKKAISVOIMAA

Konserttimaratonini toinen päivä lähtee liikkeelle koomaisissa tunnelmissa. Torstain 12,5 tunnin mittainen hengailu festivaalilla tuntuu nyt joka solussani. Päätäni jomottaa. Konserttipäivän teemana on Kukkaisvoimaa ja ohjelmassa on viisi konserttia.

Laahustan aluksi Kuhmon kirkkoon Lemmikit -konserttiin. En tunnu heräävän Borea-kvartetin soittaessa Beethovenia (Jousikvartetto nro 16 F-duuri op.135, 1826). Kirkossa vallitsee harras hiljaisuus. En uskalla sulkea silmiäni, sillä pelkään nukahtavani. Herään onnekseni pikkuhiljaa tähän päivään Meta4:n soittaessa mahtipontisesti Franz Schubertin jousikvartettoa.

Konsertin päätyttyä vierailen festivaalin ohessa järjestetyissä taidenäyttelyissä. Esillä on Minna Seilosen Kalevalasta ammentavaa kuvataidetta Inspirational East & Mystical Northland -näyttelyssä ja 4DESIGN -näyttely, jossa on mahdollisuus tutustua Yrjö Kukkapuron, Jouko Järvisalon, Kaarle Holmbergin ja Kimmo Varjorannan viimeaikaisiin teoksiin ja pohdintoihin. Tuoleja siellä näyttää olevan esillä jos jonkinlaisia.

Juon kahvia pari kipollista ja suuntaan zombimaiset askeleeni konserttiin Kukkaisvoimaa, lastenkonsertti 7-100-vuotiaille. Paikalla on lapsia ja aikuisia. Haluaisin peittää elähtäneen naamani aurinkolaseilla. Konsertti on lyhyt, noin puolen tunnin mittainen. Ohjelmassa on kukka-aiheisia sävellyksiä Robert Schumannilta (Ruusuni, 1850), Jean Sibeliukselta (Kukat, 1916-1917) ja Johannes Strauss II:lta (Etelän ruusuja, 1880). Konsertti on nopeatempoinen, mutta minusta tuntuu, että nukahdan. Päätän jättää seuraavan konsertin väliin ja käyn virkistäytymässä majapaikassani pikaisesti.

Tunnin päästä olen jo Kuhmo-talolla odottamassa seuraavaa, kuuden jälkeen alkavaa konserttia Krysanteemit. Konsertti alkaa Giacomo Puccinin rauhoittavin sävelin (Krysanteemit, elegia jousikvartetille). Minua alkaa haukotuttamaan. Nyt on pakko skarpata! Piristyn hetkeksi, kun Meta4 ja alttoviulisti Yuval Gotlibovich soittavat Mozartia. Vaikka viisikon soitto on dynaamista ja esiintymistyyli viehättävää katsoa, nukahdan istualtani. Nytkähdän kuitenkin pian hereille ja seuraan esitystä sumuisin silmin. Oloni on ihanan raukea. Tämän jälkeen 23-päinen soittajakokoonpano esittää Stefan Heucken teoksen (Auch das Schöne muss sterben op. 15, 1991). Upean kuuloista jylinää, joka sopisi kauhuelokuvan taustamusiikiksi. Väliajan jälkeen kuullaan Modernt-kvartetin soittamana Schubertin Tyttö ja kuolema (1824). Yhteissoitto kuulostaa täydellisesti hiotulta. Erityisesti diminuendokohdat ja räjähtävät nostatukset saavat sydämeni läpättämään. Henkeäsalpaavaa taituruutta! Katsomossa jälleen voimakkaasti tuoksuvan parfyymin aiheuttama allergiakohtaus ei minua tällä kertaa suuremmin hetkauta.

Käyn hengittelemässä raikasta ilmaa Kontion koulun rannalla ja palaan Kuhmo-talolle illan viimeiseen konserttiin Kesän viimeiset ruusut. Konsertin nimi tekee minut melankoliseksi. Sali ei ole tällä kertaa aivan täynnä. Miellyttävää, kun voin ihan rauhassa tunteilla! Ensimmäisen puoliajan saksalaiset salonkisävelet (Schubert-, Schumann-, Mendelsohn- ja Strauss-vedot) jättävät minut kuitenkin kylmäksi. Konserttitunnelmassa tapahtuu toisella puoliajalla maaginen muutos Danel-kvartetin ja alttoviulisti Gotlibovichin esittäessä Johannes Brahmsia (Jousikvintetto nro 2 G-duuri op. 111, 1890). Nyt lavalla on joukko taitureita, joiden liikehdinnässä ei näy merkkiäkään tylsästä jähmeydestä. Myös oma vartaloni alkaa elämään musiikin väkevien mutkien tahtiin. Tällaista on konserttielämys parhaimmillaan!

PROFEETTOJEN LAUANTAI

On festivaalispurttini kolmas ja viimeinen päivä. Herään aamulla kuin uudestisyntyneenä – elinvoimaisena ja musiikin nälkäisenä. Tämän festivaalipäivän teemana on Profeettoja ja konsertteja on neljä. Lauantai alkaa Tuhlaajapoika -nimisellä konsertilla Kuhmo-talolla. Konsertissa kuullaan Mozartin duurivoittoisia teoksia ja anti on leppoisaa kuunneltavaa. Konsertin viimeinen sävellys Musiikillista hölynpölyä (1766) nostaa tunnelman kattoon. Soitto luikertelee kaikessa yllätyksellisyydessään ihon alle.

Seuraava konsertti Nuoret profeetat Kontion koululla on kuin piristysruiske lauantai-iltapäivään. Ohjelmistossa on monien mestarisäveltäjien (mm. Beethoven, Schubert, Mendelsohn, Sibelius ja Rahmaninov) lapsena luomia teoksia. Ne ovat kaikessa lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan täyttä neroutta. Nautinnollinen kokonaisuus!

Tämän jälkeen koululla on vuorossa konsertti Yksinäiset profeetat, jossa pääsen nauttimaan mm. Franz Liztin, Karol Szymanowskin ja George Enescun sävellyksistä. Konsertin erikoisimmat ja upeimmat hetket koittavat, kun kymmenpäinen orkesteri soittaa Charles Ivesin teoksen (The Unanswered Question kokoelmasta Two Contemplations, 1930-1935). Tunnelma salissa on keskittyneen hiljainen. Ilmassa on sointujen ja riitasointujen harmoniaa. Edes sääriäni imevät hyttyset eivät tunnelmaani nyt latista. Olen huumassa.

Päivän, ja samalla koko Kuhmon Kamarimusiikin viimeinen konsertti Profeetta, on koko kolmen päivän mittaisen festivaaliseikkailuni mullistavin kokemus. Massiivinen Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio HWV 56 rap-artistille, jazztriolle, kamarikuorolle ja -orkesterille (1741) on kolmeosainen superspektaakkeli. Kamarikuorossa on kahdeksan, -orkesterissa 20 soittajaa. Esitys on kamariorkesterin ja –kuoron ja amerikkalaisen rap-artisti Baba Israelin zäppäilevää, sukkelasti aaltoilevaa vuoropuhelua. Orkesteri ja kuoro esittävät osionsa, räppäri vastaa freestyle-tyylillä ammattitaitoinen jazztrio taustanaan. Israelin riimittelytaidot ovat ilmiömäiset ja sangen iäkäs yleisö intoutuu antamaan spontaanit aplodit kesken esityksen. Teoksen toisen osan Hallelujah -loppuhuipennus villitsee yleisön. Minä istun hölmistyneenä tuolillani ja tuijotan ympäröiviä tapahtumia. Israel beatboksaa kuin viimeistä päivää, kuoro laulaa, orkesteri soittaa, yleisö on noussut seisomaan ja laulaa mukana. Hulvaton meno! Väliajalla eräs kuulija hihkuu: ”Ihanan jouluinen tunnelma!” Konsertti pitää mahtipontisessa otteessaan aina loppu-aameneensa saakka. Messias-oratorio on täydellinen festivaalin päätöskonsertti.

LÄMMINHENKINEN KOHTAAMINEN SALAKAMARILLA

Minua ei väsytä megalomaanisiin mittasuhteisiin kasvaneen konsertin päättyessä tippaakaan, vaikka kello on jo paljon. Hipsin Kuhmon Kamarimusiikkikeskuksen Salakamarille, tuohon suloiseen kesäravintolaan, joka kerää festivaalin aikana yhteen festivaalitaiteilijoita ja työntekijöitä, turisteja ja paikallisia asukkaita. Nuotio roihuaa yön pimetessä rauhoittavan puheensorinan siivittämänä.

Kuva: Stefan Bremer, valokuvaaja, Kuhmon Kamarimusiikki, kuvassa viulisti Vanessa Szigeti

Tämä tuntuu täydelliseltä miljööltä jutella Kuhmon Kamarimusiikissa esiintyneen viulisti Vanessa Szigetin kanssa, jonka tulisieluisista lavaesiintymisistä olen päässyt nauttimaan monissa tämän festivaalin konserteissa.

Pariisissa asuva Szigeti syntyi musiikkisukuun ja aloitti viulunsoiton jo pienenä tyttönä. Hän on opiskellut mm. Lontoon Royal Academy of Musicissa ja Pariisin konservatoriossa. Hän on esiintynyt lukuisilla kansainvälisillä areenoilla ja festivaaleilla, voittanut palkintoja ja opettanut mestarikursseilla monissa Euroopan maissa.

Kuhmoon Szigeti kertoo tulleensa ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Hän rakastui Kuhmon Kamarimusiikkiin välittömästi ja on vieraillut tapahtumassa tämän jälkeen joka kesä. Hän kertoo, että festivaalilla yhteys yleisöön on ainutlaatuinen. Katsomosta säteilee energiaa, jonka voi tuntea esiintymislavalle saakka. Kuulijat antavat myös välitöntä palautetta konserteista, ottavat hihasta kiinni ja tulevat rohkeasti juttelemaan. Festivaalilla vallitsee lämmin ilmapiiri ja tapahtumassa esiintyvät taiteilijat ovat kuin yhtä perhettä nauttien tunnelmasta henkeäsalpaavan kauniin luonnon keskellä.

Kuhmon Kamarimusiikissa on sellaista mystistä vetovoimaa, joka varmasti saa minut ja monet muut kamarimusiikin ystävät palaamaan taas ensi vuonna Kainuun korpeen ja ahmimaan juuri tämän festivaalin antia.

Astor Piazzolla, Baba Israel, Bohuslav Martinu, Charles Ives, Christoph Willibald Gluck, Cybertango, Danel-kvartetti, Georg Friedrich Händel, Giacomo Puccini, High Tech, Jean Sibelius, Johann Michael Haydn, Johann Sebastian Bach, Johannes Brahms, Johannes Strauss II, John Cage, Kontion koulu, Kuhmo-talo, Kuhmon Kamarimusiikki, Kuhmon kirkko, Kukkaisvoimaa, Ludvig van Beethoven, Lydia Kavina, Messias-oratorio, Meta4, Modernt-jousikvartetti, Muista tulevaisuus, Profeettoja, Robert Schumann, Salakamari, theremin, Thomas Bloch, Tomi Räisänen, Tuija-Maija Nurminen, Vanessa Szigeti, Wolfgang Amadeus Mozart, Yuval Gotlibovich, zap