Kategoria: Elämäntapa

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Suomesta on ollut vaikea saada kunnollista meksikolaista ruokaa, mutta Turussa se on ollut mahdollista jonkin aikaa. Kaksi vuotta sitten ihastuin Chanticoon, mutta valitettavasti se ei löytänyt asiakaskuntaansa, vaikka ruoka oli herkullista. Ravintolan sulkeminen oli suuri suru. Chanticon pitäjät avasivat sittemmin Kauppahalliin La Victorian. Taso on pysynyt korkealla, mutta iltasyöminen ei valitettavasti onnistu. Helsingin Mayassa on tarjolla kohtuullista meksikolaista ruokaa, mutta läheskään Turun paikkojen tasolle se ei ole päässyt.

Ilahduinkin, kun törmäsin Taco Nitoon etsiessäni ruokapaikkoja Turun Kirjamessujen reissulle. Chocochili-blogin pitäjä kehui sitä viime vuonna Turun lempipaikkojen listauksessaan. Helsinkiin on myös avattu uusia meksikolaisia katuruokapaikkoja. Yritän päästä testaamaan niitä lähikuukausina, mutta nyt kutsui rakas Turku.

Saimme myyntipöytämme pystytettyä kirjamessuja edeltävänä iltana, ja olimme kollegani kanssa janoisia ja nälkäisiä. Taco Nitosta saa kaljaa, joten se tyydyttäisi tärkeimmät tarpeemme. Ravintola on pieni ja on onnistunut saamaan aikaan katuruokapaikan tunnelman. Hyvää lupasi myös se, että asiakaskunnasta monet puhuivat espanjaa. Taisimme olla tullessamme ainoat suomea puhuvat asiakkaat.

Tilasin tacoannoksen, johon tulee kolme pehmeää maissilättyä runsailla täytteillä. Täytevalikoimassa on kaksi vegaanista vaihtoehtoa: nopalitos (kaktusta, punasipulia ja paprikaa) ja frijoles refritos con champinones (haudutettuja papuja ja herkkusieniä). Tarkoitus oli ottaa kaksi edellistä ja yksi jälkimmäinen, mutta sain vahingossa kolme nopalitas-täytteistä. Otin vahingon takaisin tilaamalla vielä yhden papu-sienitacon, koska muutenkin hieman vielä hiukoi. Vegaanisuus pitää mainita tiskillä, että lisukkeiksi ei tule juustoa tai ranskankermaa.

Nopalitas-taco oli todella hyvää: etenkin kaktukseen oli saatu kunnolla makua. Sieni-paputacossa paistettujen sienten maku alkuun tökki, sillä herkkusienet eivät oikeastaan kovin herkkua ole. Mutta parin suupalan jälkeen yhdistelmä toimi ihan hyvin.

Lisukkeina oli hyvää guacamolea ja korianterista tomaattia. Chilivaihtoehtoja oli vegaaneille kolme (yhdessä on majoneesia), ja kokeilin niitä kaikkia. Laimein vihreä salsa ja keskitulinen tummanpunainen olivat molemmat hyviä, ja niissä oli selvä ominaisluonteensa. Ystäväni söi omiaan keskitulisen kanssa ja piti sitä oikein sopivana. Kunnon puraisu, mutta maut eivät peittyneet. Papu-sienitacon kanssa kokeilin tulisinta habaneroa, joka ei ollut ainakaan minun makuuni yhtään liian tulista.

Tänne palaan varmasti, etenkin jos olen illalla liikkeellä ja suolaisen ja tulisen himoinen.

Taco Nito
Aurakatu 3
Turku

ma–to 11–21
pe 11–04.30
la 11–23

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, meksikolainen ruoka, tacot, Turku

19.12.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Arvioin tämän ravintolan ensimmäistä kertaa vuonna 2014 ja ylistin tofuburgerannosta.Tuohon aikaan se oli mielestäni kaupungin parhaimpia vegaanisia purilaisia Gopal Rongankadun rinnalla – jälkimmäisessä iltalistan iki-ihanat purilaiset ovat valitettavasti sittemmin poistuneet. Eikä koko Suomessakaan valikoima järin huumaava ollut tuolloin. Sittemmin tamperelainen tarjonta parani etenkin Sohon koko ajan kehittyvän valikoiman myötä.

Tofupurilaista ei ollut Kustaan listalla, vaan ”minkä tahansa” purilaisen saisi muokattua tofuversioksi. Käytännössä konseptissa ei ollut etenkään vegaanille järkeä, koska kannatti valita vain halvin ja yksinkertainen purilainen, sillä muissa oli juustoa ja muuta tilpehööriä. Mutta purilainen oli erinomainen: iso läjä hyvin grillattua tofua ja mahtavat soosit – etenkin ne valloittivat sydämeni, sillä purilaiset ovat usein liian kuivia.

Valitettavasti annoksen taso kuitenkin romahti kesällä 2016, kun listalle lanseerattiin ”Tofuburger”. Koin kovan pettymyksen viedessäni helsinkiläisen vegaaniystäväni syömään. Ilmava ja rapeakuorinen sämpylä oli vaihtunut sitkaiseen ja tympeään gluteenittomaan leipään, joka tuntui lisäksi pakkasesta otetulta. Myös tofun määrää oli karsittu ja sen rinnalle oli tullut annokseen sopimaton papumuhennos. Siksi ravintola ei päätynyt Hyvän kurkun Facebook-sivun suosituslistallekaan.

Olin kuitenkin kuullut tänä vuonna mainintoja siitä, että taso olisi taas parantunut, ja Kustaa oli ollut pitkään to eat -listallani uusinta-arvio tähtäimessä. Käyminen kuitenkin vain siirtyi ja siirtyi. Lopulta Gastropavun Liina ylisti tofuburgerannosta, joka oli palautettu entiseen kunniaansa. Sovinkin ravintolaan mitä pikimmiten kokouslounaan.

Olihan tämä ihan älyttömän hyvä. Vegaaninen sämpylä on edelleen myös gluteeniton, mikä hieman harmittaa, mutta ymmärrän ravintolan linjauksen näinä aikoina: eri asiakasryhmiä kannattaa yhdistää. Toivottavasti vegaaniruoan kulutus lisääntyy pian niin, että tällainen yhdistäminen ei ole tarpeen. Give me gluten or give me death! Sämpylä ei ollut suinkaan kehno, mutta se oli täytteisiin nähden hieman liian pieni ja sitkainen, mikä teki syömisen hankalaksi. Täytyi syödä aterimilla, vaikka yleensä syön burgerini käsin.

Mutta tofua oli jälleen kunnon möhkäleet, yrttikastike oli erinomaista, ja tomaattinen kastike täydensi makua. Perunalastutkin olivat mielestäni parantuneet aiemmasta. Tämä on jälleen kaupungin parhaimpia purilaisia ja pääsee lähelle Sohon tarjontaa. Suosittelen lämpimästi.

Kustaa Bar & Kitchen
Kuninkaankatu 22–24
Tampere

ma–to 11–24
pe 11–02
la 12–02 (tosin ristiriitaisia tietoja kotisivuilla ja facebookissa)
su suljettu

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

29.4.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Sokoksen kahvilassa oli aikanaan sellaista vanhan ajan perinteikästä luksusta, jota ei enää pysty tavoittamaan. Kuten Stockmannin kahvilassa, siellä tuntui käyvän hienompaa väkeä, kulttuurisesti sivistynyttä porvaristoa, joka söi kauniin näköisiä leivoksia. Helsingissä oli Strindberg, Ekberg ja muut hienon väen kahvilat, mutta Tampereella näiden suurten tavaratalojen kahvilat edustivat tätä sivistyneisyyttä.

Rakas kulturelli isotätini vei minut joskus tällaisiin paikkoihin ennen teatterireissuja. Myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä kävin Sokoksen kahvilassa joskus treffeillä, silloin ani harvoin kun sellaisia oli. Rahaa leivoksiin ei tietenkään ollut, joten istuimme ja joimme kitkerää lämpölevykahvia – hienoimmissakaan kahviloissa ei tuolloin tahtonut olla kunnon sumppia.

Edellisestä vierailusta oli varmasti yli kaksi vuosikymmentä, kahvilan arkkitehtuuri oli muuttunut tunnistamattomaksi, ja hienosti pukeutuneiden rouvien sijasta asiakkaat olivat kaltaisiamme melko tavallisia pulliaisia.

Yllätyin, kun vitriinissä kohdalle osui kaksi selvästi merkittyä vegaanista makeaa vaihtoehtoa. Valitsin suklaisen ja marjaisen muffinssin, mutta kaipasin nyt etenkin jotain suolaista. Myyjä valitteli, että vegaaniset leivät olivat loppuneet, mutta yllätyksekseni hän tarjoutui tekemään tofu-kasvis-ciabattan. Menimme pöytään odottamaan. Juomaksi tilasin soijalatten.

Leipä oli äimistyttävä yllätys: herkullisesti pariloitua ciabattaa, yrttiöljyllä maustettua tofua ja salaattia sekä taiten grillattua paprikaa ja aurinkokuivattua tomaattia. Hämmästelimme vaimon kanssa jälleen aikojen muutoksia. Kun aloin kirjoittaa Hyvään kurkkuun kolme ja puoli vuotta sitten, ei kaupungista tahtonut löytyä millään vegaanisia voileipiä. Ja nyt yksi oivallisimmista löytyi täältä!

Muffinssi oli myyjän mukaan turkulaisen MBakeryn tuote – sitä ei tätä kirjoittaessa vielä löydy yrityksen verkkosivuilta. Gluteeniton muffinssi maistui klassiselta englantilaiselta joulukakulta, siinä oli ihana rapea kuori ja yllättävän onnistunutta kuorrutetta. Leipomus oli selvästi keskivertoa parempi, eikä siinä ollut sellaisia vegaanisten tai gluteenittomien leivosten ongelmia, jotka minua usein pännivät.

Tämä oli mukava kokemus, ja yllättäen kauppakeskuksen kahvila nousi suosikkilistalle.

Sokos kahvila-ravintola
Hämeenkatu 21
Tampere

ma–pe 9–21
la 9–19
su 11–18

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Sain Paulo Coelhosta tarpeekseni jo 90-luvulla, kun luin Alkemistin, aikana jolloin Coelho ei ollut vielä kivunnut sellaiseksi self-helpin kirjalliseksi menestykseksi, joka hänestä myöhemmin tuli. Alkemisti pursusi tuskallisen itsestäänselvää mukamystiikkaa, joka oli kiedottu hiukan hämärän, mutta helppolukuisen tarinan sisään.

Coelholla näyttää kuitenkin olevan jonkin verran painoarvoa kulttuurissa. Guardian nimittäin uutisoi alkuviikosta, että Coelhon mukaan James Joycen Odysseus – tai Ulysses, kuten sitä kai Leevi Lehdon uuden suomennoksen mukaan tulisi nykyään nimittää – on ollut pelkästään vahingoksi myöhemmälle kirjallisuudelle. Coelhon mukaan Odysseus on pelkkää tyyliä, ei sisältöä. Joyce on kuulemma aiheuttanut sen, että nykyään kirjailijat haluavat tehdä vaikutuksen pelkästään toisiin kirjailijoihin, eivät lukijoihin. Coelho itse sanoo kommunikoivansa koko maailman kanssa ja tekevänsä vaikean helpoksi.

Tällaiset purkaukset voivat olla viihdyttäviä. Kulttuuri ja kirjallisuus tarvitsevat provokaatioita. Itse en voinut kuin hyväksyen virnistellä, kun luin amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin veteraanin Elmore Leonardin sanovan, ettei pystynyt lukemaan Stieg Larssonin kirjaa kuin puoliväliin, se kun oli niin tylsä.

Vastakkainasettelu on herkullinen. Kumpikin kirjailija on muuttanut maailmaa. Coelhon perässä monet hokevat vedellä laimennetun homeopaattisen mystiikan iskulauseita, Joycen jälkeen kerrontatekniikat eivät ole enää olleet samoja. Kumpi on merkittävämpi asia? Joku voisi sanoa, että Coelho on auttanut ihmisiä parempaan elämään, mutta miksei samaa voisi sanoa Joycesta, jonka vaikutus on ollut vapauttava?

Loppujen lopuksi tyyli on kuitenkin merkityksellisempi asia kuin sisältö – varsinkin jos on kyse sellaisesta tauhkasta kuin Coelhon mukasyvälliset viisaudet. Tämänhän sanoi jo Oscar Wilde: tyyli on oleellisempaa kuin vilpittömyys.

Asia sai Suomessa vielä yhden lisäkierteen, kun Hesari uutisoi aiheesta väittämällä ensiksi, että Coelho lyttää Odysseian. Sepäs vasta röyhkeää olisi ollut, jos Coelho olisi käynyt Homeroon kimppuun! Sellainen uroteko olisi saattanut olla jopa kiinnostavampi tempaus.

Kuva: Ricardo Stuckert/PR / Creative Commons

Elmore Leonard, James Joyce, Leevi Lehto, Oscar Wilde, Paulo Coelho, Stieg Larsson

Inspiroidu valokuvakirjoista ja näyttelyistä, käytä luovuuttasi valokuvastudiossa, teetä kuvistasi laadukas fine art -vedos ja kehystytä siitä taulu. Kokoa oma valokuvanäyttely ja ole inspiraationa muille! Luova.fi on paikka, jossa tämä kaikki on mahdollista.

Harva tietää mitä valtava punatiilirakennus lähellä Kalasatamaa Sörnäisten rantatien päässä kätkee sisäänsä. Rakennuksessa toimii erittäin laaja kirjo yrityksiä monelta alalta ja kun kiertää rakennuksen toiselle puolelle Suvilahdenkadulle, löytyy sieltä A rappu, jonka viidennessä kerroksessa avautuu kokonainen valokuvauksen maailma Luova.fi.

Aikaisemmin Albertinkadulla toiminut vuonna 1995 perustettu Luova.fi muutti neljä vuotta sitten isompiin tiloihin Suvilahteen. Toiminta jatkuu edelleen vahvasti valokuvauksen ja valokuvatuotannon ympärillä nyt puolet isommissa tiloissa. Saman katon alta löytyy valokuvagalleria, valokuvakirjakauppa, valokuvatuotanto, kehystyspalvelu sekä vuokrattava studio.

Jaana Kotamäki toivottaa näyttelyvieraita tervetulleeksi näyttelyynsä.

Valokuvanäyttelyitä sekä kuvatulosteita näyttelyihin

Ovesta sisään astuttaessa ensimmäisenä vastaan tulee Luova.fi valokuvagalleria, jossa pidetään useita valokuvanäyttelyitä vuodessa. Esillä ovat olleet muun muassa Steve McCurry, Timo Kirves, Jukka Male, Laura Malmivaara, Jouko Leskelä, Jaana Kotamäki, Martti Matilainen ja monia muita. Näyttelyt ovat koonneet yhteen niin valokuva-alan harrastajia kuin ammattilaisia joiden yhteisenä intohimona on valokuva. Luova haluaa tarjota valokuvakulttuuria laidasta laitaan ja on avoin erilaisille ideoille…

Luova.fi galleriassa 7.11. – 12.11.2016 esillä oleva Sylvi Pop-up -näyttely ”Katson sinua” on yksi esimerkki siitä, miten Luova haluaa edistää ja olla mukana tukemassa valokuvakulttuuria.

Gallerian lisäksi Luovan tiloista löytyy valokuvatuotanto Luova.fi Fine Art Printing, joka toteuttaa näyttelytöitä valokuvataiteilijoille Suomeen sekä ulkomaille.

Prosec® -akryylipohjustus on yksi suosituimmista tuotteista. Sitä käytetään paljon näyttelyissä sekä kodin sisustamisessa.

Luova.fin korkealaatuiset valokuvavedostukset sekä niiden jälkikäsittely kuten pohjustukset, Prosec® -akryylitaulut sekä kehystystyöt ovat saaneet paljon kiitosta asiakkailta. Näyttelyiden lisäksi Luovan tuotannon kautta valokuvia päätyy viimeisteltyinä myös yksityiskoteihin täydentämään sisustusta. Luovassa asiakas on tervetullut myös vastaanottotiskiä pidemmälle, mukaan saa myös kupin kahvia!

Valokuvakirjojen keidas josta et ehkä tiennytkään

Nykyään netistä löytyy satoja valokuvakirjoja myyviä nettikirjakauppoja, mutta missä voisi hypistellä kirjoja ennen ostopäätöstä ja kävellä tiskille? Kansi ei aina kerro kirjan sisällöstä, joten mikä sen mahtavampaa kuin päätyä valokuvakirjoille pyhitettyyn erikoiskirjakauppaan. Aikaa tässä kaupassa saa kyllä kulumaan!

Pohjoismaiden suurin fyysinen valikoima valokuvakirjoja pitää sisällään paljon harvinaisuuksia ja signeerattuja teoksia, joita ei muualta enää löydy.

Monet valokuvaajat ovat tuoneet henkilökohtaisesti kirjansa myyntiin ja samalla signeeranneet ne. Viime kuukausien aikana Luovan kirjakauppaa ovat käyneet täydentämässä muun muassa Nina Korhonen, Tore Sandahl, Kaisa Rautaheimo sekä Curt Richter. Myös Ismo Höltön ”Ihminen pääosassa” -kirjaa saapui lisää signeerattuna suoraan taiteilijalta itseltään ja huhujen mukaan näitä kirjoja ei ole enää paljon jäljellä. On Luovaan eksynyt Martin Parrkin kirjaostoksille.

Curt Richter signeeraa ”Thousand Words” -kirjaa Luova.fi kirjakaupassa.

Oletpa sitten etsimässä inspiraatiota omaan kuvaamiseesi tai vaikkapa hankkimassa lahjaa valokuvan ystävälle, on Luova.fi kirjakauppa hyvä pitää mielessä. Kirjojen seuraksi voi samalla napata mukaan vielä katutasossa olevasta Leipomo Keisarista herkkuja mukaan!

fine art print, galleria, kehystys, kirjakauppa, kuvanumero, näyttely, taidenäyttely, tulostus, valokuva, valokuvakirja, valokuvakirjakauppa, valokuvanäyttely, valokuvatuloste, valokuvatulostus, valokuvaus

Antti ja Maria Kalakivi toteuttivat kesällä 2011 mielessä muhineen ideansa dokumentoida lähikauppansa kuvauksellisia asiakkaita. “Halusimme nostaa tavalliset ja ainutlaatuiset ihmiset esiin kuvien tähdiksi, vastapainoksi mainosmaailman kuvastolle”, sanoo Antti.

“Niinpä eräänä kesäisenä päivänä kasasimme kuvauskamppeet tyttäremme rattaisiin ja parkkeerasimme koko kolmihenkisen perheemme Helsingin Tapanilaan Arvinkaupan kulmalle, jonka omistajalta Arvilta oli saatu lupa kuvaukseen. Taustakangas, salamat ja kamera pystyyn sekä kyltti jossa luki: muotokuvausta, ilmaiseksi! Minä olin kameran takana ja Maria hoiti suunnittelun ja muut järjestelyt.”

Tutustumismatka omaan lähiöön

“Tällaisia melko spontaaneja ja suunnittelemattomia potretteja ottamalla koen taltioivani hetken toisen elämästä, ja se on minulle tärkeää”, sanoo Antti. “Samalla tietysti tutustuimme naapurustoomme paremmin, mikä oli mukavaa.”

Pariskunnan työskentelytapa on mutkatonta, Antti kertoo: “Otamme paikan päällä suoran kontaktin ihmisiin tarjoamalla mahdollisuutta muotokuvassa käyntiin ja selitämme mistä projektissa on kysymys. Toiminta on vapaaehtoista. Kuvatut saavat kiitokseksi kuvansa sähköpostilla. Usein kuvattava myös kertoo jotain itsestään ja elämästään.”

Eki

Yhteiseksi iloksi ja taiteen nimissä

Mutta miksi tuhlata omaa aikaansa lähikaupan kulmalla notkumiseen? “Projektillamme oli useita päämääriä. Luoda lähiöön eloa, mukava taide-tapahtuma ja yllättävä happening johon kaikki voivat osallistua. Nostaa tavallinen ihminen ansaitsemalleen jalustalle ja ylistää jokaisen tärkeyttä. Ikuistaa nämä upeat ihmiset valokuvan keinoin. Tehdä teko josta jää kaikille hyvä mieli”, Antti kertoo ja jatkaa “saimmekin useasti vastata kysymyksiin eiks tää tosiaan maksa mitään ja miks te sit teette tätä? Ei maksa, ja omaksi ja muiden iloksi, sekä taiteen nimissä, kuului vastauksemme.”

Antti ja Maria Kalakivi jatkoivat projektia myöhemmin Helsingin Savelan Siwan kulmalla, ja jatkoa seuraa varmasti vielä muuallakin.

Tuija ja Tini Alex. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Andres. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Anna-Liisa ja Eeva-Liisa. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Anton. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Eki. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Fakiiri. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Jani. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Juha. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Jussi. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Kaija. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Kari-Pekka. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Mies. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Mikko ja Paavo. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Nainen. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Peke. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Pekka. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Pelle. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Perhe. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Pipsa ja Tarja. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Poika. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Rale. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Rene. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Salla ja tyttö. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Samu ja tyttö. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Satu. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Taija ja Touko. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Teppei. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Tuija ja Tini. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011© Vicky. Maria ja Antti Kalakivi – Lähikaupalla 2011©

dokumentaarinen kuvaus, henkilökuva, kuvanumero, muotokuva, valokuva, valokuvaus

Kulutusmuotia tuottavan vaateteollisuuden naiskuva on muuttumassa. Tämän syksyn vaatemallistojen mainoksissa on poikkeuksellisesti erinäköisiä ja -kokoisia naisia, ja jopa naisten luonnollista karvoitusta! Mutta miksi kaikennäköiset naiset ovat nyt kelpuutettu mainoksiin? Miksi juuri nyt kainalokarvat ovat niin muodissa, että ne ovat mukana H&M:n mainoksessa?

Muutos tapahtuu rahan takia, tietysti. Vaikka lihavuudesta ja erilaisista vartaloista ja tyypeistä yleensäkin puhutaan mediassa enemmän kuin ainakaan koskaan minun elinaikanani, ei vaateteollisuuden ja muodin motivaattorina ole naisten itsetunnon parantaminen tai muu ylevä syy. Aiemmin vain tietynlaisilla naisilla on ollut oikeus olla esillä vaikkapa naistenlehdissä, mutta blogien ja sosiaalisen median kautta kuka tahansa voi saada itsensä näkyviin, tai ainakin tuoda itseään esille. Myös me läskit kuulumme tähän porukkaan.

Markkinavoimat ovat haistaneet, että ihmisten moninaisuuden valjastamalla voi tahkoa taaloja. Mitä enemmän erilaisia ihmisiä on esillä, sitä enemmän heille voi myydä. Vaateteollisuus voi luoda omat mallistonsa pitkille naisille, lyhyille naisille, siroille naisille ja rintaville naisille sen sijaan, että myisivät samaa kolttua kaikille. Näin tietysti maksimoidaan voitot.

Eikä tässä ole mitään pahaa. Olen iloinen, että juuri esimerkiksi H&M on päättänyt mainonnassaan liikkua kohti todellisuutta, todellisia ihmisvartaloita. Vaikka he käyttävätkin verkkokaupassaan ”malleina” täysin fiktiivisiä, tietokoneella tehtyjä kroppia, on Menkkahaukan uusi mainos askel eteenpäin.

Läskit omiin karsinoihinsa

Syksyn uudet mainosvideot myös rikkovat tiukkaa läskit erikseen -periaatetta: elokuvissa läskit rakastuvat aina toisiin läskeihin, koska kukaan muu ei tietenkään voi rakastua läskiin. Sekä Lindexin että H&M:n mainoksissa fädämpi nainen on poikkeuksellisesti otettu mukaan ihan tavallisten tyyppien mainoksiin. Poikkeuksellista on myös se, että uusissa mainoksissa mukana on oikeasti isompia ihmisiä, ei vain muotimaailman isoja eli perushoikkia ihmisiä. Aiemminhan myös ”isojen tyttöjen” (yärrgh mikä ilmaisu!) mallistoja on myyty ”isokokoisemmilla”, siis ehkä kokoa 38­40 olevilla malleilla.

Vaikka mainoksissa alkaakin näkyä muitakin kuin nollakoon naisia, on isompikokoisten ihmisten shoppailu pääosin rajattu nettiin, varsinkin jos puhutaan ns. trendivaatteista. Prismasta löytyy kyllä sopivat leggingsit, mutta jos haluaa seurata trendejä, ei Helsinginkään kokoisessa kaupungissa ole kovinkaan montaa rättikauppaa, josta löytyisi sopivia kaapuja, jos koko on isompi kuin 42. Ovatko läskit niin loukkaavia, ettei heitä haluta saastuttamaan kirkkaasti valaistuja myymäläympäristöjä, joissa varmasti jokainen selluliittimohkura ja rintsikan painauma näkyy? Olemmeko edenneet siihen pisteeseen, että läskeillekin on pakko jotain myydä, mutta kotoa niitä ei kannata ulos päästää?

Ihrat rahaksi

Miksi sitten juuri nyt kulutusmuotia myyvät yritykset haluavat tuoda esiin erilaisia ihmisiä? Rahan takia, tietysti. Vaikka lihavuudesta ja erilaisista vartaloista ja tyypeistä yleensäkin puhutaan mediassa enemmän kuin ehkä koskaan minun elinaikanani, ei vaateteollisuuden ja muodin motivaattorina ole naisten itsetunnon parantaminen tai muu ylevä syy. Aiemmin vain tietynlaisilla naisilla on ollut oikeus olla esillä mediassa, mutta blogien ja sosiaalisen median kautta kuka tahansa voi saada itsensä näkyviin, tai ainakin tuoda itseään esille. Myös me läskit kuulumme tähän porukkaan.

Markkinavoimat ovat haistaneet, että ihmisten moninaisuuden valjastamalla voi tahkoa taaloja. Mitä enemmän erilaisia ihmisiä on esillä, sitä enemmän heille voi myydä. Vaateteollisuus voi luoda omat mallistonsa pitkille naisille, lyhyille naisille, siroille naisille ja rintaville naisille sen sijaan, että myisivät samaa kolttua kaikille. Näin tietysti maksimoidaan voitot.

Kun näin Hennesin syksyn kampanjamainoksen ensimmäisen kerran, minua riipi ”erilaisuuden ylistys”. Että mitä helvettiä te nyt alatte tunkea kaikenlaisia naisia mainoksiinne, kun minä olen joutunut koko nuoruuteni kasvamaan kilometrisääristen supermallienne kanssa. Että myönnätte nyt olleenne väärässä, liian myöhään! Liian vähän!

Raivottuani asiasta hetken aloin kuitenkin ajatella koko asiaa järjellä. Tuli lopulta siihen tulokseen, ettei minua ärsytä se, että muotibrändit vihdoin monipuolistavat ihmiskuvaansa. Sehän on vain hienoa! Minua itse asiassa ärsyttääkin se, että minulle yritetään myydä jotain. Kun mainoksissa on itseään muistuttavia naisia, on mainokset ehkä vaikeampi sulkea mielestä pois, niihin kiinnittää enemmän huomiota. Minua riipoo se, että ihmisten, ja kulutusmuodin tapauksessa erityisesti naisten, tehtävä on aina myydä meille tavallisille pullaisille jotain saavuttamatonta: hyvää kuntoa, kaunista puolisoa, isompia tissejä, seikkailuja, parempaa seksiä. Aiemmin normista poikkeavana on ollut helpompi sulkea itsensä näiden ideaalielämien ulkopuolelle: nyt mainoksissa alleviivataan näiden pakkopullaunelmien olevan kenen tahansa ulottuvilla.

En kuitenkaan usko, että meille lähivuosina lakataan myymästä erilaisia tavoitekehoja tai -elämiä, joten feminististä vallankumousta odotellessa katselen mieluummin kaikenlaisia ihmiskehoja kuin pelkkää Giseleä.

Feminismi, kulutusmuoti, kuvanumero, läski, lihava, lihavuus, mainonta, markkinointi, muoti

Steve McCurry
Helsingin Taidehalli
1.6.–4.8.2013

  

Steve McCurry toi maailman Taidehalliin

Vaivaako kaukokaipuu? Podetko matkakuumetta? Haluaisitko lähteä reissulle toiselle puolelle maapalloa, mutta kurkistus kukkaroon tai kalenteriin tyrmää moiset haaveet? Ei hätää, Sylvillä on mainio vinkki tukalan olon taltuttamiseksi: mene Helsingin Taidehalliin ja anna maailman tulla luoksesi.

Taidehallissa esillä oleva Steve McCurryn (s. 1950) suurnäyttely voi hyvinkin olla yksi vuoden tärkeimmistä näyttelytapauksista. Lukuisia palkintoja voittanut amerikkalainen kuvajournalisti on tunnettu siitä, että hän matkustaa maailman eri kolkkiin – niihin kaikkein vieraimpiin ja vaarallisimpiinkin – ja ottaa paikallisista ihmisistä ja elämänmenosta kuvia, jotka kertovat enemmän kuin sanat ikinä. Kaikki oleellinen on pakattu yhteen ainoaan välähdykseen.

Taidehallin näyttelyssä on esillä yli sata kuvaa McCurryn uran varrelta. Useimmiten ollaan Aasiassa: runsaasti kuvia on muun muassa Intiasta, Afganistanista, Tiibetistä ja Kiinasta. Välillä piipahdetaan myös Euroopassa ja Afrikassa. Ensimmäistä kertaa esillä ovat Pohjois-Venäjällä kesällä 2012 otetut kuvat, joissa McCurry kuvaa suomensukuisia vepsäläisiä. Näyttely on jaoteltu neljän teeman alle: uskonto, työ, arki ja henkilökuvat.

Taidehallin Studiossa pyörii myös vuonna 2002 kuvattu Searching for the Afghan Girl -dokumenttifilmi, jossa McCurry etsii afgaaninaista, josta hän otti kenties koko uransa tunnetuimman kuvan vuonna 1984. Tuolloin nainen oli nuori pakolaistyttö, jolla oli palavat vihreät silmät. Mitä hänelle kuuluu nyt?

McCurry vangitsee hetken mestarillisesti. Hänen kuvansa eivät huuda eivätkä ota päälle liimatulla tavalla kantaa. Kuvat vain ovat, ja se riittää täydellisesti. Etenkin henkilökuvissa on jotain maagista; kuvattujen silmistä välittyy koko ihmiselon tunneskaala. Samalle seinälle mahtuvat vanhan tiibetiläismunkin syvään uurtuneet kasvot ja Pakistanissa kuvatun nuoren tytön sileääkin sileämpi iho. Wodaabe-heimoon kuuluvan nigeriläismiehen kasvot ovat meikin ja korujen alla pysähdyttävän sirot ja symmetriset. Se on yksi niistä monista McCurryn valokuvista, jonka käsittämätön kauneus saa kysymään, onko kuva todella tästä maailmasta.

Kauneuden vierellä kulkee karuus ja ristiriitaisuus. Mieleeni jäi etenkin Kabulissa vuonna 2002 otettu kuva, jossa hunnutettu nainen seisoo lehtikioskin edessä. Kioskin seinät on tapetoitu julisteilla, joissa nuoret naiset poseeraavat hiukset valtoimenaan, tiukat farkut jalassaan.

Näyttelyn jälkeen on sellainen olo kuin olisi juuri palannut pitkältä, tapahtumarikkaalta matkalta. Tiesittekö, että venetsialainen gondolieeri ja burmalainen kalastaja puskevat kulkuvälineilleen vauhtia täsmälleen samanlaisin ruumiinliikkein?

Pääkuva: Steve McCurry: Kalastajat, 1995
Kuva: Steve McCurry: Afgaanityttö, 1984

Helsingin Taidehalli, Searching for the Afghan Girl, Steve McCurry, valokuvanäyttely

”Entistä vaikeampaa on löytää alusvaatekaupoista yhtään mitään”, kirjoittaa Minna Uimonen.

Muisto: Stokkaan alusvaateosastolla joskus 90-luvulla. Olin etsimässä sporttitoppia, jota käyttäisin muuallakin kuin urheiluharrastuksissa. Myyjä etsii kanssani minulle sopivaa tuotetta, vain muutaman vaihtoehdon valikoimasta, ja toteaa: ”Niin nää sporttitopit ne vaan litistää rinnat.” Presiis. Sellaista vaihtoehtoa olinkin juuri etsimässä. En liivejä, jotka on muotoiltu paitsi pitämään tissejä paikoillaan ja siten tukemaan niitä, myös tuomaan tissit esiin. Sellaisia useimmat rintaliiveiksi kutsutut yläosat olivat ja ovat yhä.

Rintaliivin muotoilu liittyy toki anatomiaan, mutta ei missään nimessä tyhjenny siihen. Siksi rintojen litistäminenkään ei ole mitään oman rinnakkuuden kieltämispyrkimystä. Drag king -esitystä varten omat rinnat voi sitoa leveällä siteellä piiloon, mutta sporttitopin funktio on toki vaatimattomampi: tukea rintamusta ilman pyrkimystä samalla muotoilla rintoja eteen ja ylös.

Näin minä ainakin asian käsitän.

Nykyään sellaisia urheilutoppeja ei enää oikein löydykään. Tähänkin alusvaatekappaleeseen on alettu tehdä jopa karrikoivaa rintamuotoilua, kummallisia kupituksia (yli)korostamaan tietyn makumieltymyksen ja sukupuolinormin mukaista ulkonäköä.

Entistä vaikeampaa on löytää alusvaatekaupoista yhtään mitään.

Mitä tulee alkkareihin, niin olen vuosikausia sitten siirtynyt ostamaan ne poikien ja miesten osastoilta. Naisten mainstream-alkkarimallit pitsi- ja nauhasomisteineen eivät kerta kaikkiaan vastaa makumieltymyksiäni.

Ongelmia tosin tulee ukkojen osastollakin. Pidän bokserimallista, mutta en pidä leveästä kuristavan oloisesta kuminauharesorista. Paitsi että kyseinen resori on epämukava, niin usein siinä lukee älyttömyyksiä kuten formula tai turbo. Jos sallitaan, että bionainen kritisoi käyttäjän näkökulmasta hegemonisen maskuliinisuuden tuottamista tavararoiden kautta, niin… Haluaisin ainakin huomauttaa, että on melko kapea-alaista rakentaa vaatteiden maskuliinisuus-representaatiota formuloiden tyyppisten asioiden varaan. Ja rohkenen epäillä, että on myös miehiä, jotka kokevat kyseisenlaiset iskusanat kalsareissa kiusallisiksi.

Jos alkkareissa lukisi vaikka AC/DC, niin voisin ehkä ostaakin. Jos on bändipaitoja, niin kai ne bändialkkaritkin menisivät. Ja jos alushousuissa on pakko olla logoja, niin voin ajatella liputtavani rokkibändin (vaikkakin mieluiten jonkin tuntemattoman marginaaliartistin) nimeen. Sen sijaan en millään viitsi alushousuissani kannattaa viihteellistynyttä megajääkiekkoa tai saastuttavaa autopäristelyä.

Ja sitten toinen juttu, eli munapussit. Tyhjäksihän ne meikäläisellä jäävät. Mutta erityisesti ennen vanhaan löytyi paljon boksereita, joiden etumuksen anatominen muotoilu oli sellainen, että minäkin pystyin hyvin niitä käyttämään. Toisin sanoen muotoilusta ei ollut kerta kaikkiaan mitään haittaa käytettävyyden kannalta, vaikka olen alkkarikorkeudelta aika lauta.

Onko niin, että samalla kun vaatevalmistajat ovat intoutuneet muotoilemaan naisten yläalusvaatteita liioitelluin vedoin, niin ihan samaa on alettu harrastaa miesten kalsareissa?

Rintsikoiden koko määritellään usein kahden mitan avulla: ne ovat rintojen alta mitattu rintakehän ympärysmitta + rintojen päältä mitattu rintakehän ympärysmitta eli kuppikoko. En tiedä, onko täysin tuhoon tuomittua ehdottaa, että miesten alkkareiden munapussillakin olisi eri kokoihin jaettavissa olevat ”kuppikoot”.

”Onko teillä tätä mallia XS-koossa?” Mahtaisiko tuo sitten olla tabu-kysymys miesten alusvaateosastolla, sen jätän tässä auki ja pohtimatta.

Joka tapauksessa, minusta on yhtä harmillista ostaa ukkojen alkkarit turbokaliiberin etumusmuotoiluin kuin akkojen vaaleanvioletti sporttitoppi, johon on erilaisin vino-ompelein saatu aikaiseksi ne rintapussit.

PÄÄKUVA: Alberto Alonso G / CC
TOINEN KUVA: Stanley Kubrick / CC

alusvaateosasto, bokserit, kuppikoko, munapussi, rintaliivit, sporttitoppi, transvestiitti

Kuvat: Viena Kytöjoki

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon Seksistä ja matematiikasta -romaanillaan voittanut Iida Rauma pohtii Sylvin haastattelussa romaaninsa suuria teemoja: ihmisen ja luonnon suhdetta, ihmisen suhdetta eläimiin, inhimillisyyttä, ja kauhua.

Talven syvän pimeyden ja loputtoman räntäsateen keskellä tarpoessa ajatukset suuntaavat pakostakin maapallon tilaan ja ilmastonmuutokseen. Valkoinen joulu saattaa näilläkin leveysasteilla olla pian muisto vain.

Iida Rauman toisessa romaanissa ekokatastrofi on jo ovella, ja ilmastonmuutoksen uhka luo painostavan taustakohinan lähitulevaisuuteen sijoittuvalle tarinalle. Ihmiset rämpivät pimeydessä, toisiaan kohti haparoiden.

Mistä alkukipinä uuteen romaaniin syntyi?

”Kaikki lähti halusta kirjoittaa ihmisen ja luonnon suhteesta”, Iida Rauma sanoo.

”Kuinka ihmiset usein kuvittelevat olevansa ’järjettömän luonnon’ ulkopuolella ja yläpuolella, ja miten se suhtautumistapa vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät ole keskivertoälykkäitä.”

Yksi Rauman romaanin päähenkilöistä on matemaatikko Erika, jonka sisko Emilia on kehitysvammainen. Erika on pedantti, tunneilmaisussaan niukka, ja rationaalisesta ajattelutavasta viimeiseen asti kiinni pitävä ihminen. Emilia rakastaa koiria, mutta pelkää kummittelevaa koirapoikaa.

”Ajattelutapa, että olisimme jotenkin luonnon yläpuolella, on lopulta ajanut meidät tilanteeseen, jossa ilmasto on lämpenemässä ja lajit kuolevat sukupuuttoon. Tilanne on jo sellaisessa mittakaavassa, että se alkaa uhata omaa olemassaoloamme. Ihan kuin ihmisen maailma olisi erillinen luonnosta, vaikkei se ole.”

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös Rauman romaanissa, jossa moninaisen väkivallan vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän, kuin hiipuvina värähtelyinä vedessä.

Väkivallan jäljet tuodaan lukijankin iholle. Rauma kuvaa kauhun ja pelon tunteita tehokkaasti. Teksti saa herkän lukijan karvat nousemaan pystyyn.

Rauma ei itse pysty katsomaan kauhuelokuvia eikä lukemaan kauhutarinoita.

”Olen tosi pelokas ihminen. En saa kauhusta nautintoa.”

Kaavojen rikkomista

Rauma teki romaaniaan varten paljon taustatutkimusta. Hän tutki evoluutiobiologiaa, matematiikkaa, koirien käyttäytymistä.

Hän rikkoo romaanillaan myös perinteistä aristoteelista tarinankerronnan konventiota, sillä kerronnan seassa on esseemäisiä katkelmia, joissa muun muassa muistellaan sukupuuttoon kuollutta viimeistä pussihukkaa ja pohditaan henkilöhahmojen muovaamisen prosessia.

”Romaanissa käsitellään paljon ajattelemista. Koin rehellisenä sen, että lukijaa puhutellaan suoraan, eikä varsinaisesti kenenkään henkilöhahmon suulla”, Rauma perustelee ratkaisuaan.

”Romaanin pitäisi sietää ristiriitaisia ja monimuotoisia elementtejä.”

Ihmisillä on tarve koherenssiin ja alku-keskikohta-loppu -tarinoihin, vastapainona todellisuuden ja ympäröivän maailman kompleksisuudelle ja sattumanvaraisuudelle. Tarinat tuovat lohtua.

”Aristoteelinen juonirakenne toki mahdollistaa tunteiden manipulaation aivan eri tavalla. Sen takia se on Hollywood-elokuvien lisäksi juurtunut syvälle romaanikerrontaankin”, Rauma toteaa.

”Halusin kirjoittaa kirjan, jonka maailma ei ole turvallinen ja hallittu.”

Melankolian kaksi sävyä

Romaanin toinen päähenkilö on Tuovi, biologiaa opiskeleva depressiivinen kirjastovirkailija, joka etsii rakkautta. Tuovi on transmies, mutta hänen sukupuoli-identiteettinsä ei ole ainoa häntä määrittelevä tekijä.

Kokemus toivottomuudesta painaa sekä Erikaa että Tuovia. Miltä tuntuu, kun hallinnan mahdollisuudet katoavat? Erika kokee sen henkilökohtaisella, kouriintuntuvalla tavalla joutuessaan päällekarkauksen uhriksi, Tuovi on enemmän huolissaan maailman tilasta, ja kykenemättömyydestään muuttaa sitä tarpeeksi radikaalisti.

”Masennus on tunne siitä, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä eikä vaikuttamaan asioihinsa mielekkäällä tavalla. Ilmasto on myös lämpenemässä ja maailma muuttuu koko ajan uhkaavammaksi ja hallitsemattomammaksi.”

Erika kuvittelee voivansa järjen avulla hallita kaikkea, mutta ruumiillisuus tuottaa hänelle hankaluuksia. Tuovi taas potee syyllisyyttä halutessaan elää mahdollisimman hyvin ja oikein, kuormittamatta maapalloa.

Rauma sanoi halunneensa pohtia, miten hyväksyä maailman hallitsemattomuus. ”Ettei vaipuisi lamaannuksen tilaan, vaan pystyisi siitä huolimatta toimimaan maailmassa. Erikalle matematiikka tuo turvaa. Hän saa sen avulla tunteen hallinnasta.”

Toiseuden pelko

Inho, pelko ja kauhu kytkeytyvät Rauman romaanin maailmassa epäinhimilliseen. Puistattavinta on ihmismäinen eläin, eläimellinen ihminen, rajatilan hahmo. Miksi ihminen haluaa kynsin hampain pitää kiinni käsityksestään itsestään evoluution huipentumana?

Myös kysymys sielusta riivaa sekularisoitunutta ja animistisista elementistä riisuttua yhteiskuntaa yhä. Uskomuksella ihmisen kehollisuuden ylittävästä tietoisuudesta on tehty eroa muihin eläinlajeihin.

”Ihmiset ovat laittaneet aika paljon energiaa siihen, että saadaan osoitettua eläinten olevan todella erilaisia kuin me, älykkyydestä ja emootioista lähtien. Kaikki lajit ovat ainutlaatuisia jossain, mutta ei meidän ainutlaatuisuutemme ole sen arvokkaampaa kuin jonkun toisen lajin”, Rauma toteaa.

”Voisi koettaa löytää enemmän samankaltaisuuksia kuin eroja, ja sitä kautta pyrkiä tuntemaan enemmän myötätuntoa kanssalajeja kohtaan.”

Iida Rauma, Seksistä ja matemaatikasta