Kategoria: Elämäntapa

Aika moni nilkan nivelsidevamma saa alkunsa jalkapallosta. Niin minunkin.

12-vuotiaana kompuroin rappukäytävässä nähtyäni huoneeni ikkunasta Valkeakosken Hakan maalivahdin, Stefan ”Pappa” Lindströmin, suuntaavan alakerran baariin.

Tavoittelemani nimmarin sijaan sain kainalosauvat kuukaudeksi.

Ei silti, että olisin Pappa Lindströmin nimikirjoitusta erityisesti tarvinnut. Minulla oli jo muutama niitä kokoelmissani: yksi vihossa, toinen paperilappusessa, kolmas – kyllä – tyynyssä.

Asuin lapsuuteni 1970-luvulla Valkeakosken ydinkeskustassa, jossa minulla oli mitä parhaimmat olosuhteet toteuttaa intohimoani, Hakan edustusjoukkueen pelaajien vaanimista. Kotimme sijaitsi sopivasti samassa talossa kuin ravintola Musta Kissa, missä Hakan pelaajilla oli tapana käydä harjoitusten ja pelien jälkeen virkistäytymässä.

Aikakäsitykseni oli pitkälti jäsentynyt Hakan edustusjoukkueen treeniaikojen mukaan. Osasin olla arki-iltaisin aina tiettyyn aikaan stalkkausasemissa, jos en huoneeni ikkunassa niin jossakin Tehtaan kentän puiston puista. Raportointi oli tarkkaa ilman Excel-taulukoitakin: kirjasinvihkoihin tarkasti pelaajien liikkeet ja reitit, silloin tällöin uskaltauduin ottamaan valokuvankin – mutta vain kaukaa ja mieluummin ikkunan läpi. Samaan kuvaan idolin kanssa? Ei, sellaista intiimiyttä en tohtinut edes kuvitella.

Erityisen hyvin opin tunnistamaan pelaajien kulkupelit, polkupyörät, autojen mallit ja tietysti rekisterinumerot, joista osan muistan yhä. Kymmeniä vuosia myöhemmin onnistuin voittamaan nykyisen – erityisen futishullun – puolisoni itselleni lueteltuani ensitreffeillämme paitsi tuplamestaruuden 1977 voittaneen joukkueen kokoonpanon myös usean pelaajan autonmerkit ja rekisterinumerot.

Stefan Lindströmin lisäksi intohimoni kohteena oli Olli ”Oso” Laakso, josta opin hankkimaan hämmästyvän paljon tietoa aikana ennen Googlea. Tiesin hänen muun muassa pitävän Gotler-makkarasta. Tiedonhankinnassa korvaamaton apu oli 11 vuotta vanhempi veljeni, joka kuului pelaajien kanssa samana ikäluokkaan ja osin kaveripiiriinkin.

Vaikka minulle Oso Laakso olikin hetken ehkä Suomen, eli maailman, tärkein ihminen, ei muu Suomi ajatellut samoin. Tämän opin viimeistään silloin, kun kävin ostamassa vähillä markoillani Ilta-Sanomat, jonka päälööpistä olin idolini nimen bongannut. Isoveljeäni äkillinen uutisnälkäni ensin hämmästytti, sitten huvitti: iltapäivälehden juttu nimittäin käsitteli samannimistä poliitikkoa, jolta idolini oli todennäköisesti lempinimensä perinyt.

Ammensin pelaajafanituksesta myös muihin harrastuksiini. Suosikkipelaajani mustavalkoisissa peliasuissaan monistuivat paitsi lukuisina piirustuksina myös askartelumassasta muovailtuina miniatyyrihahmoina. Toimitin useampaakin lehteä, joissa raportoin Hakan peleistä ja pelaajien kuvitteellisista edesottamuksista. Kynästäni syntyi myös Haka-aiheisia novellinraakileita sekä aikalaishitin
R-A-K-A-S Haka-aiheinen uudelleensanoitus.

Varovaisen kiihkeät päiväkirjamerkinnät nostavat vieläkin punan poskelle. Koulujen alkaessa askartelin itselleni lukujärjestyksen, jota somistivat otteluohjelmasta leikatut kuvat suosikkipelaajistani. Uniikki tekeleeni päätyi Hakan silloisen toiminnanjohtajan silmiin, joka jalosti ideani pidemmälle ja painatti tuotantoon virallisia Haka-lukujärjestyksiä. Idean emo palkittiin piirustuspaperilla.

En muista elämässäni fanittaneeni mitään tai ketään niin paljon kuin Hakan edustusjoukkuetta 1977.

Vasta myöhään aikuisella iällä, kohdattuani ystävieni huvittuneet reaktiot, aloin pohtia syitä kohteeni valikoitumiseen. Bändeistä ikäisteni suosiossa ollut Bay City Rollers kiinnosti kyllä kovasti, mutta informaatioannin rajoittuessa kahteen harvoin ilmestyvään suomalaisjulkaisuun, jäi suhteeni skottiruutupoikiin kovin epämääräiseksi ja hauraaksi.

Jalkapallon fanitus on helppo ymmärtää sen kotikaupungissani saavuttaman hegemonisen aseman vuoksi. Mutta miksi ihailuni kohteena olivat itseäni huomattavasti vanhemmat miehet? Esiteini-ikäisen uudet, orastavat ja hämmentävätkin tunteet tuli kanavoida johonkin. Minulla oli palava halu ihastua, mutta omanikäisteni poikien taholta olin kokenut ainoastaan itseäni ja ulkonäköäni arvostelevaa julmaa pilkkaa. Minun ja pelaajien yli kymmenen vuoden ikäero oli tarpeeksi suuri ja siksi turvallinen. Lisäksi kun ihailun kohteena oli ”oman kaupungin tuttu naama”, suuri ikäero vahvisti idolin saavuttamattomuutta ja häntä ympäröivää tähtisumua.

Vaikka muutaman suosikkipelaajan bongaaminen sykähdytti aina erityisellä tavalla, varsinaista onnistumisen iloa toi nimikirjoituksen saaminen pelaajalta, joka harvemmin – jos koskaan – näyttäytyi keskikaupungin baareissa. Näin ollen harrastuksessani voi ajatella olleen myös voimakas keräilyulottuvuus, jonkinlainen kehittyneempi aste pelaajakorttien keräilystä tai 70-luvun pikkukaupunkilaisversio Pokémon-jahdista – ilman yhteisöllisyyttä tosin. Niillä parilla onnettomalla ystävälläni, jotka olin onnistunut houkuttelemaan harrastukseeni mukaan, innostus vaihtui hämmennykseen muutamassa kuukaudessa.

Toista vuotta kestänyt fanitus hiipui vähitellen oman jalkapalloharrastuksen ja teini-ikäisen uusien kiinnostuksen kohteiden myötä. Nivelsidevammaa lukuun ottamatta harrastukseni oli luonteeltaan varsin harmitonta ja viatontakin, minkä 12-vuotiaan tytön vanhemmatkin hyvin ymmärsivät. Sen sijaan jos nyt viisikymppisenä aloittaisin uudelleen Hakan nykyisen edustusjoukkueen stalkkaamisen, saattaisi sanomista sadella useammaltakin taholta.

Pääkuva Eino Pakkasen arkistosta
Muut kuvat Julle Jalavan omasta arkistosta

fanitus, jalkapallo, Olli ”Oso” Laakso, Stefan ”Pappa” Lindström, urheilunumero, Valkeakosken Haka

 Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Helsingissä, Puistolan ulkokentällä avautuu urheilun maailma, joista harvalla Suomessa tuntuu olevan kunnon käsitystä. Siellä pelataan rugbya, sekä naisten että miesten joukkueissa, antaumuksella ja intohimoisesti.

Sunnuntaina aamupäivällä vastakkain pelaavat kahden helsinkiläisen seuran, Warriors Rugby Clubin ja Helsinki Rugby Clubin naisten joukkueet. Tihkusateesta huolimatta paikalle on saapunut muutamia katsojia ja kannustajia.

Laji on kasvattanut suosiotaan tasaisesti ympäri maailman, mistä kertoo myös rugbyn hyväksyminen Rion olympialaisiin. Riossa pelataan 7-rugbya eli rugbyn muotoa, jossa kentällä on seitsemän pelaajaa kummastakin joukkueesta. Toisessa muodossa, 15-rugbyssä, kentällä on 15 pelaajaa per joukkue.

Rugby mielletään lajiksi, jossa veri lentää, pelaajia sattuu ja miehet ovat jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoisia lihaskimppuja. Millaisia mahtavatkaan olla rugbya pelaavat naiset?

No ihan tavallisia. Viereeni istuu kolme hauskaa ja selkeästi hyväntuulista naista Helsinki Rugby Clubista. He voittivat Warriorsin 51–5. Onneksi olkoon siis voitosta!

Ifeoma Kulmala, Teija Alasalmi ja valmentaja Mia Niemelä naureskelevat ja kiittävät onnitteluista istuessamme kentän laidalle. Niemelä aloitti rugbyn 2007, Alasalmi 2008 ja Kulmala 2013. Huolimatta eroista pelitaustassa ja -kokemuksessa kaikki pelaavat nyt samassa joukkueessa sen tasa-arvoisina jäseninä.

Juuri käyty ottelu oli vauhdikas, vaikka veri ei lentänytkään. Peli näytti maallikon silmiin melko perinteiseltä joukkueurheilulta muutamin lisämaustein. Rajaheittojen yhteydessä voi välillä nähdä huikeita muodostelmia, kun pelaajat nostavat toisiaan kaapatakseen pallon omalle joukkueelleen. Myös maul-, ruck- ja scrum-aloitukset tuovat pelaamiseen vaihtelua ja jännitystä. (Näistä lisää tekstin lopussa rugby-sanastossa.)

Pelin seuraaminen on aloittelijalle helpompaa kuin esimerkiksi amerikkalaisessa jalkapallossa. Rugbyssä peli ei keskeydy taklaamisiin, maaleja tulee jonkin verran ja varsinkin juoksutilanteet ovat jännittäviä. Säännöt ovat samat sekä miesten että naisten rugbyssa.

 

Etikettisääntöjä

Yksi loukkaantuminen kentällä nähtiin. Pelaaja saatettiin kentältä pois taklauksen jälkeen, ja ottelu jatkui normaalisti. Tuleeko peleissä paljon vammoja? Haastateltavat esittelevät muutamia mustelmiaan ja naarmujaan.

”Nilkat ja polvet ovat joskus kovilla, niin kuin muissakin vastaavissa lajeissa. Totta kai loukkaantumisia voi välttää sillä, että on fyysisesti kunnossa ja tekniikka hallussa. Mutta mitä kovempaa menee itse tilanteeseen, sitä vähemmän sattuu. Eli jos lähtee aristelemaan, niin voi käydä jotain helpommin”, Niemelä avaa näkemystään pelin vaarallisuudesta.

Kulmala on samaa mieltä. Alasalmikin nyökyttelee vieressä ja jatkaa: ”Säännöt estää korkeat taklaukset, ja vahingoittaminen on kielletty. Jos päähän tulee vammoja, ne otetaan vakavasti. Mutta ei tämä ole erityisen vamma-altis peli.”

Paikoitellen rankan näköisen pelaamisen ihastuttavana vastapainona rugbyssä vallitsevat niin sanotut ”herrasmiessäännöt” eli rugbyn arvot. Rugbyn henkeen kuuluvat muun muassa kunnioitus, kurinalaisuus, intohimo, omanarvontunto ja yhteisöllisyys. Teesit on kirjattu rugbyn sääntöihin, ja ne luovat arvopohjan pelaamiselle kaikilla tasoilla.

Pelaajat eivät esimerkiksi soita suuta toisilleen, eivätkä tuomareille. Kunnioitus on piirre, josta muutkin voisivat ottaa mallia, sillä alatyylinen huutelu ei tuo minkään lajin seuraamiseen myötähäpeää kummempaa lisämaustetta.

Rugbyssä otetaan kontaktia, mutta tappelu on ehdottomasti kiellettyä. Alasalmi myöntää tunteiden kuitenkin hetkittäin kuumenevan. ”Kyse on kontaktilajista. Jos tuomari esimerkiksi tekee omalle joukkueelle epäedullisen päätöksen, niin totta kai se harmittaa. Mutta tässä lajissa ei aleta mussuttamaan vastaan.”

Rugbyssa itsehillintä on tärkeää, eikä kentällä juuri nähdä ylilyöntejä. ”Toisten kunnioittaminen on niin itsestäänselvyys, ettei sitä [etikettisääntöjä] juuri tule ajatelleeksi”, Alasalmi jatkaa.

Kulmala lisää, että sääntöjen noudattaminen on helppoa myös Helsingin rugbypiirien pienuuden vuoksi. Pelaajat ovat kavereita keskenään, ja vastustajien kanssa lähdetään usein pelin jälkeen oluelle tai syömään. Kentällä tapahtunut kilpailutilanne pyritään myös jättämään kentälle.

 

Tavoitteet pelaajina ja joukkueena

Kulmala pelaa naisten 7-rugbyn maajoukkueessa, Alasalmi on harrastanut lajia pitkään, ja Niemelä myös valmentaa, joten naisten tavoitteet lajissa poikkeavat jonkin verran toisistaan.

”Oppia taklaamaan kunnolla”, Kulmala kertoo lopulta nauraen. Hänen mukaansa huomiota pitää kiinnittää tekniikan sijaan erityisesti uskaltamiseen.

Alasalmi miettii, mitä tekisi aktiivisen rugbyn pelaamisen jälkeen. ”Haluaisin olla kuitenkin lajissa mukana. Mian ollessa lomalla tuurasin häntä, ja siinä oppi todella paljon, kun katsoi asioita valmentajan eikä pelaajan silmin.”

Niemelän mukaan valmentajan tavoitteena on ”kehittää joukkuetta monipuolisesti, pelaajien yksilötaitoja ja myös koko joukkuetta”. Niemelä on valmentanut naisten rugbya nyt kolme menestyksekästä kautta.

”Aika hyvin sulla on mennyt valmentajana”, huomauttaa Alasalmi. ”Kun olet nyt saanut meille mestaruuden kaikissa turnauksissa ja sarjoissa, juuri niissä tärkeissä.”

Niemelä naurahtaa. ”Hyvä joukkue.”

Seuraava iso tavoite on Niemelän mukaan Suomen mestaruuden uusiminen. ”Puolustetaan sitä, ja voitetaan se meille uudestaan. Mutta joka peli on sellainen, että yritetään ottaa joku erityistavoite, kokeillaan vähän uusia juttuja. Nyt esimerkiksi tavoitteena oli nopea reagointi, se että pelaajat olisivat opetelleet hyvin kaikki tuomarin käsimerkit, eikä tarvitsisi turvata kaveriin siinä asiassa.”

Joukkueen kesken vallitsee yhteisymmärrys kehittymisestä, ja rugbyn arvoissa mainittu kunnioitus koskee myös valmentajan käyttäytymistä pelaajia kohtaan.

Suomi maailmankartalle?

Rio kiinnostaa, mutta näkevätkö haastateltavat itsensä kilpailemassa joskus olympialaisissa? Alasalmikin pelasi ennen naisten 7-maajoukkueessa, mutta toteaa olympialaisten olevan hänelle iän puolesta pelaajana mahdoton tavoite. Valmentajan roolia Alasalmi ei sulje pois.

Kulmala epäröi. ”Itse pelaajana näen olympialaiset hankalana. Laji ei ole Suomessa sellaisessa vaiheessa, vaikka Suomi tosin nousikin Euroopan top-kahteentoista.”

Huipulla on huippujoukkueiden vaatimukset. Esimerkiksi Ranska ja Iso-Britannia ovat ammattilaisjoukkueita. Kulmala ei kuitenkaan ammu alas Suomen mahdollista kansainvälistä kisamenestystä. ”Tukeva EM-taso olisi Suomelle ihan realistinen tavoite jossain vaiheessa.”

Naiset toteavat yhteen ääneen, että harrastajamäärät pitäisi saada kasvuun. Niemelä kertoo, että monessa muussa maassa pelaaminen aloitetaan jo pienenä, ja juuri junioritoiminnan aikana taidoissa tapahtuu suurta kehitystä. Alasalmen mukaan Englannissa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa lapset pelaavat rugbya ala-asteelta lähtien. Suomessa rugby aloitetaan aikaisintaan 10-vuotiaana ja keskimäärin vasta 18-vuotiaana.

Suomessa saa taklata vasta 16-vuotiaana, kun taas Englannissa lapset taklaavat jo pienestä pitäen. Rugbyn arvot muistaen, tämä ei välttämättä olisi huono ratkaisu Suomessakaan. Toisin kuin monissa muissa lajeissa, joissa taklataan, rugbyssa vastustajan kunnioitus kulkee kontaktin kanssa käsi kädessä.

”Rugby on arvoiltaan reilu, ja kentällä tarvitaan erilaisia pelaajia. Ei tarvitse olla nopein tai vahvin, joka sortille ja muodolle on tilaa. Suomessa tuntuu, että junioritoiminnan kustannukset ovat karanneet käsistä. Reilulle ja edulliselle lajille olisi tilausta”, Kulmala toteaa. Alasalmi on samaa mieltä. ”Eihän tähän tarvitse kuin nappikset ja hammassuojat.”

Kaikki kolme haastateltavaa suosittelevat rugbya harrastuksena lapsille ja aikuisille, koosta ja urheilutaustasta riippumatta. Tämänhetkiselle, ulkonäkökeskeiselle treenauskulttuurille rugbyn kaltainen laji tuo virkistävää vastapainoa.

Kulmalan silmät syttyvät hänen kertoessaan omasta kokemuksestaan. ”Tämä on vaan niin hauskaa! Ehkä se on se, että pääsee vähän painimaan. Treenaus on leikinomaista, tulee sellainen fiilis että on skidi, mennään nurmelle riehumaan.”

Ulkonäköpaineita kentällä ei tunneta, miksi ihmeessä tunnettaisiin.

”Tämä ei ole mitenkään hyvännäköinen laji. Kaikki näyttää hassuilta ja oudoilta, vääntyy omituisiin asentoihin ja laittaa kädet kaverin kainaloon. Kukaan ei näytä hyvältä hammassuojat suussa. Siitä muodostuu hyvä side joukkuetovereihin, ei ole enää mitään muureja”, Kulmala summaa.

RUGBYN HYVIN, HYVIN LYHYT OPPIMÄÄRÄ:

Advantage / Etu
Joskus saatetaan ketkuilla ja rikkoa sääntöjä, jotta peli keskeytyisi ja vastustajan maalintekoaikeet häiriintyisivät. Tuomari voi tehdä päätöksen pelin jatkuvuudesta ja rankun (ks. myöhempi kohta) sijaan antaa pelin jatkua vapaasti. Peli ei keskeydy pikkujutuista, ja seuraaminenkin on miellyttävämpää.

Lineout / Rajaheitto
Silloin tällöin pallo menee ulos kentältä, joten se heitetään takaisin. Tässä on aika paljon tekijöitä, mutta lyhyesti sanottuna joukkueet yrittävät saada pallon itselleen. Rajaheiton yhteydessä saattaa nähdä niitä jänniä ihmistorneja, joiden avulla joukkueet koittavat kaapata pallon.

Maul / Maul
Kasa ihmisiä pitämässä kiinni palloa kuljettavasta tyypistä. Tässä koitetaan estää pallon ja ihmisten liikkuminen, mutta pallo ei saa olla maassa ja sitä saa liikuttaa käsin. Näyttää hauskalta.

Ruck / Ruck 
Ks. Maul. Sama homma, mutta pallo on maassa ja kasa ihmisiä sen päällä. Palloa ei saa liikuttaa käsin, vaan sitä pitää siirrellä jaloin. Ei siis oikeastaan yhtään sama kuin maul. Mutta näyttää hauskalta.

Scrum / Rykelmäaloitus
Pelin aloitus pienen sääntörikkomuksen jälkeen tai jos ruck tai maul ei ole mahdollinen. Siis taas kasa ihmisiä samassa kohtaa pitämässä toisiaan olkapäistä kiinni ja ottamassa palloa omalle joukkueelleen.

Offside / Paitsio
Lol apua, paitsiosäännöt! ”Yleisesti pelaaja on paitsioasemassa, jos pelaaja on lähempänä vastustajan maalia kuin palloa pitävä tai viimeksi palloa pelannut joukkuetoveri.” (https://passport.worldrugby.org/)

Penalty kick / Rangaistuspotku
Merkittävästä sääntörikkomuksesta tulee rankku. Rugby on sillä tavalla vähän kuin elämä itse. Rangaistuspotkulla saadusta maalista saa kolme pistettä.

Free kick / Vapaapotku
Jos rikkoo sääntöjä vaan vähän, tulee vastustajalle vapaapotku. Mutta siitä ei saa suoraan pisteitä. Jos ei halua potkia, voi valita myös sen ryhmähalin eli rykelmäaloituksen.

Try / Maali
Pallo saadaan painettua maahan vastustajan maalialueella. Viisi pistettä, cinq points. Lisäksi on lisäpistemaalit (kaksi pistettä) ja potkumaalit (kolme pistettä), mutta tässähän loppuu tila kesken selittämisessä.

7’s rugby / 7-rugby
7 pelaajaa kentällä. Olympialaisissa näette tätä.

15’s rugby / 15-rugby
15 pelaajaa kentällä. 7 ja 15 pelaajan rugbyssä on vähän sääntöeroja, mutta 7-rugbyssä on huomattavasti enemmän liikkumista, ja se on pelaajalle haastavampaa.

Lisätietoa rugbysta kiinnostuneille:
rugby.fi
passport.worldrugby.org

Kuvat: Jari B. Miettinen

Blackheart Ball: Dark Masquerade. Ravintola Kaisaniemi, 14.10.2017.

Dark Masquerade oli sekoitus onnistuneita ensiesityksiä, klassisia numeroita, kansainvälisiä vahvistuksia, taikuutta sekä teemaan sopivaksi muokattuja numeroita. Illan aloitti The Shangrilettes -ryhmä, jonka ”The Ghost”-esitys oli siirappinen sekoitus naivistisia ja nostalgisia kummitusleikkejä. The Shangri-La School of Showgirls -burleskikoulun kasvattiryhmä esiintyy vaihtelevalla miehistöllä, ja tämänkertaisten viiden shangrilettesin kemiat toimivat paremmin kuin koskaan.

Astetta rankempaan kauhuun johdatti Marnie Scarlet sekä Bent van der Bleu psykologisilla esityksillään, jotka käsittelivät ihmisen sielullista kahtiajakoisuutta Jekyllin ja Hyden henkeen. Bleun tuore numero ”Dead Unicorn” toimii paremmin, mikäli nimeä ei tiedä. Katsoja seuraa maskipäistä miestä, joka sahaa näkymätöntä kohdetta nautiskellen ja välillä nuolee sahaa. Groteski näky yhdistää mystisen otuksen globaaliin salametsästykseen, jossa eläimiä tapetaan yksinomaan syöksyhampaittensa vuoksi. Marnie Scarletin saarnaaja-aiheinen esitys liitti kristillisen kauhun kuvaston psykologiaan, kun viattomaan valkoiseen pukeutunut hengenmies muuttui pornonpunaiseksi piruksi. Halleluja

Samassa tematiikassa pysytteli myös Blue n’ Bizarren hyytävä ensiesitys ”Ventriloquist”, jossa vatsastapuhujan nukke herää eloon onnistuneen esityksen jälkeen. Kaksikon numerot eivät ole aiemmin tehneet suurta vaikutusta, mutta ”Ventriloquist” on täysi napakymppi. Aidosti kauhua herättävän keskikohdan jälkeen nukke ja hänen holhoojansa löytävät yhteisen sävelen ja alkavat tanssia charlestonia.

Eniten yhteiskunnallista tykitystä tuli illan ulkolaisilta vahvuuksilta. Ranskalaisen Miss Boteron lyyriset ja kiehtovan oudot esitykset suorastaan kutsuivat tulkitsemaan. ”Surgeon” sekä ”Human” kuvastivat kohtaamaamme jokapäiväistä kauhua, kun yksilö on konfliktissa yhteiskunnan ja sosiaalisten odotusten kanssa. Erityisen vaikuttava oli Boteron ”Human”-numeron sisääntulo kävelykeppien kanssa korottomissa korkokengissä.

Myös Marnie Scarletin toinen esitys ”Celebrity Junki” kertoo yhteiskunnan ihmiskuvan, tällä kertaan naiskuvan, yksipuolisuudesta. Lavalle astui roskalehdistöstä tehtyyn mekkoon pukeutunut karnevalistinen rääväsuu, joka ”kohensi” kehoaan ”niittamalla” tekorinnat ihoonsa sekä tekoruskettamalla vartalonsa oranssilla kastikkeella. Taustalla soi osuvasti vanha Keep Young And Beautiful -kappale.

Osa illan esityksistä oli saanut kauhuaiheisen mausteen, kuten Frank Doggensteinin cowboynumero ”Desperado”. Kaikki muokatut esitykset eivät kuitenkaan olleet loppuun asti pohdittuja. Esimerkiksi Hot Flash -ryhmän ”Fazerin parhaat”-karkkiesitys on jo ideatasolla niin toimiva, että kauhupiirteiden lisääminen tuntui ylimääräiseltä ja päälleliimatulta. Ihmetystä herätti myös Albert Cadabran taikuutta ja burleskia yhdistävä viimeinen numero ”Card Strip”. Usein taikatemput ovat välinumeroita, ja illan viimeinen esitys, huipennus, paljoine yleisökontakteineen ei tuntunut niin mahtipontiselta kuin mitä olisi odottanut.

Kokonaisuutena historian ensimmäinen Blackheart Ball oli pääosin onnistunut. Tapahtuma esitti monipuolisesti kauhun eri lajeja ja – sekä yksilöllisiä että kollektiivisia – ilmenemismuotoja. Kliseisemmät campkauhun muodot, vampyyrit sekä lapsuuden kummitusleikit, sekottuivat monikerroksisen, psykologisen kauhun kanssa kiehtovaksi keitokseksi.

Kirjoittaja on kriitikko, päätoimittaja ja burleskiin keskittyvän saTEASEfaction-sivuston ylläpitäjä.

Blackheart Ball: Dark Masquerade, Blue n’ Bizarre, burleski, kritiikki, MArissa Mehr, Marnie Scarlet, Miss Botero

Harri Hertell (toim.): Lavaruno-opas
Savukeidas 2017
200 s.

  

Helsinki Poetry Connection -liikkeen perustajana ja esittävän runouden moniosaajana kunnostautuneen Harri Hertellin toimittama Lavaruno-opas on ensimmäinen yksittäin lavarunouteen keskittyvä tietokirja Suomessa.

Samalla kun teos ohjaa tutustumaan lavarunouden käytänteisiin ja antaa vinkkejä onnistuneeseen lavarunoesitykseen ja lavarunotapahtuman järjestämiseen, se myös kartoittaa esitetyn runouden historiaa Suomessa ja antaa kattavan kuvan lavarunouden kehityksestä ja sen erilaisista variaatioista.

Lavarunoudeksi Hertell määrittelee esitetyn runouden, joka on esiintyjän itsensä kirjoittamaa. Määritelmä on laaja, sillä lavarunoutta tehdään Suomessa monenlaista. On yksinkertaisempia lausuntaesityksiä sekä poikkitaiteellisia performansseiksi kasvavia esityksiä.

Kuten Aura Nurmi puheenvuorossaan kirjoittaa, lavarunouden tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta todennäköisesti jatkossa tullaan näkemään esityksiä, jotka ovat ottavat yhä enemmän vaikutteita muiden taiteenlajien puolelta tai kokonaan taiteen rajojen ulkopuolelta. Kotimainen lavarunous on kasvava ala ja uudenlaisia esiintymisiä nähdään jatkuvasti.

Lavarunous on myös avoin taiteenkenttä. Lähes jokaiseen lavarunotapahtumaan sisältyy open mic -osuus, jonka aikana kuka tahansa yleisöstä voi kavuta lauteille kuuluttamaan sanansa julki.

Hertellin mukaan lavarunotapahtumat ovat tavallisesti hyvin helposti lähestyttäviä tilaisuuksia, joissa yleisö kunnioittaa esiintyjiä. Esiintymiskammoisetkin on toki teoksessa teoksessa huomioitu. Hertell esittää liudan keinoja turhan jännityksen poistamiseen.

Teos koostuu lavarunouden käsitettä ja historiaa avaavasta, lavarunotapahtumia ja -liikkeitä esittelevästä ja lavarunouden olemusta käsittelevästä osuudesta sekä itse opasosuudesta, jossa Hertell ohjaa lavarunouden käytännön menetelmiin. Tekstiä halkovat lavarunokonkareiden ja tunnettujen esitetyn runouden parissa työskentelevien taiteilijoiden puheenvuorot. Lopuksi kuullaan muutama sana lavarunouden tilasta muualla Euroopassa.

Sisällöltään teos on hyvin informatiivinen mutta samalla innostava. Etenkin lavarunoilijoiden omat kokemukset häpeän ja kiusaantuneisuuden tunteista ja niistä eroon pääseminen lavarunouden avulla nostattavat lukijan mielialaa ja kiinnostusta lajia kohtaan. Tarkka selostus lavarunouden vaatimuksista saa lajin kuulostamaan hyvin järjestäytyneeltä toiminnalta, jolla on vankka kannattajakunta.

Muodoltaan Lavaruno-opas on perinteisen opaskirjan ja artikkelimuotoisen tietokirjan välimalli. Erilaisten kirjoittajien puheenvuorot halkovat sopivasti leipätekstiä. Kukin kirjoittaja kirjoittaa omalla äänellään, mikä on myös lavarunoudessa tärkeänä pidettävä seikka. Jokaisen kannattaa esiintyä omana itsenään, jollei kyse ole roolirunoudesta.

Äänen kanssa on kuitenkin oltava tarkkana. Oppaassa Hertellin oma ääni valitettavasti välillä hämmentää lukijaa, kun vuoroin toimittaja etäännyttää itsensä kolmanneksi persoonaksi ja vuoroin tuo kirjoittavan minän esiin ensimmäisessä persoonassa. Tekstin eheys kärsii, kun kirjoittaja etsii rooliaan.

Lavarunouden historiaa kartoittava osuus on suhteellisen laaja verrattuna teoksen pääasialliseen funktioon, mutta se on myös kiinnostava katsaus lavarunouden monipuolisiin mahdollisuuksiin taiteenlajina. Ennen poetry slam – eli runopuulaakikilpailuja lavarunoutta on esitetty yleensä vain yhtenä numerona muun ohjelman seassa erilaisissa kulttuuriennoissa. Sen sijaan runoutta on Suomessa äänitetty jo suhteellisen pitkään, aina 1960-luvulta alkaen.

Lavaruno-opas ei tarjoa oikoteitä runopuulaakikisojen voittoon. Sen sijaan se on kattava paketti yksinkertaisia ohjeita, joiden avulla ensikertalainenkin pääsee hyvin alkuun. Lavaruno-opas innostaa tarttumaan kynään ja kirjoittamaan, nousemaan rohkeasti lavalle ja ottamaan osaa lavarunouden edistämiseen esimerkiksi runotapahtumia järjestämällä tai sellaisessa työskentelemällä.

Teoksesta huomaa, että Hertell itse on omistautunut lavarunoudelle ja päättänyt ryhtyä lavarunouden lipunkantajaksi. Teoksesta huokuu vilpitön rakkaus taiteenlajia kohtaan. Eikä Hertell ole yksin. Aleksis Salusjärvi kuuluttaa puolestaan lavarunokritiikin, Anja Erämaja esiintymisrohkeuden ja Laura Eklund Nhaga tasa-arvoisemman kulttuurin perään. Kaikki ovat (lava)runouden asialla.

arvostelu, Harri Hertell, kirjat, Lavaruno-opas, lavarunous, tietokirjat

Maailman viimeinen kirjakauppa
(Suomi, Espanja 2017)
O: Rax Rinnekangas
N: Hannu-Pekka Björkman, Kaisa Kukkola, Nacho Angulo, Boris Koneczny
Ensi-ilta: 13.10.2017

  

Maailman viimeinen kirjakauppa kuvaa neljää erikielistä ja eri kulttuurista tulevaa ihmistä matkalla minibussilla jossain päin Eurooppaa, tavoitteenaan perustaa kirjakauppa, joka säilöisi maailmankirjallisuuden aarteet.

Dokumenttielokuva kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen, mutta tekee sen valitettavan elitistisellä tavalla. Pitäisi kai puhua ennemminkin rakkaudesta korkeakirjallisuuteen. Nobelistien nimet vilahtavat repliikeissä tiuhaan tahtiin. Kaanonin rikkomisen sijaan elokuva onkin sen vahvistamisen asialla.

Kritiikissä osansa saavat kirjallisuuden kaupallisuuden ja kulutuksen ohella sen viihdearvo. Elokuva kuuluttaa hitaan lukemisen perään ja samalla se väheksyy marginaalisia kirjallisuuden lajeja jättämällä ne täysin huomiotta. Kirjallisuuden suurmiesten pönkitys ei tarjoa katsojalle mitään uutta.

Maailman viimeinen kirjakauppa on toteutettu suomalais-espanjalaisena yhteistyönä. Sen ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Rax Rinnekangas, kuvauksesta puolestaan Gorka Gómez Andreu. Dokumentissa näyttelevät suomalaiset näyttelijä ja kirjailija Hannu-Pekka Björkman ja ranskankielisen kirjallisuuden kääntäjä Kaisa Kukkola sekä espanjalainen kuvataiteilija Nacho Angulo ja saksalainen näyttelijä Boris Koneczny.

Dokumentti kertoo kirjallisuudesta ja etenkin näyttelijöiden henkilökohtaisesta suhteesta tiettyihin teoksiin. Kukin dokumentin henkilöistä avaa vuorollaan omaa suhdettaan kirjallisuuteen, lukemiseen ja ajatteluun.

Elokuva itsessään on hyvin kirjallinen ja proosamainen. Sitä voisi yhtä hyvin lukea kuin katsoa. Elokuva toimii kuin intertekstuaalinen romaani, jossa henkilöhahmot keskustelevat keskenään kirjallisuudesta ja välillä tapahtuu absurdeja ja arkisia asioita, kuten valomiekkaotteluita ja autontankkausta keskellä autiomaata, tapauksia, joihin latautuu yllättäviä merkityksiä.

Elokuva tasapainottelee dokumentin ja fiktion rajalla. Fiktiomaisuus korostuu etenkin repliikeissä, jotka ovat samaan aikaan riisuttuja ja kaunopuheisia. Hahmot ennemminkin lausuvat vuorosanansa kuin keskustelevat normaalisti. Kaikki puhuvat eri kieltä, mutta ymmärtävät silti toisiaan. Nacho Angulo toimii elokuvan ”sisäiskertojana”. Korostamalla omaa fiktiivistä luonnettaan elokuva paljastautuu dokumentaariseksi kuin postmoderni romaani ikään.

Elokuvan dokumentaarisuus perustuu näyttelijöiden subjektiivisiin kokemuksiin ja kertomuksiin. Monet niistä kietoutuvat kirjallisuudesta esitettyihin ikuisuuskysymyksiin. Jokainen lukija voi samaistua toisen lukijan ajatuksiin.

Elokuva esittää, että kirjallisuus on hyvin vahva ihmisiä yhdistävä tekijä, mistä syystä esimerkiksi kirjallisuuden kääntäjät ovat ratkaisevassa asemassa kansoja ja kulttuureja lähentävinä toimijoina.

Elokuvaa voisi varovasti kuvailla sanalla taidedokumentti. Se yhdistelee erilaisia taiteenlajeja. Esimerkiksi runoja kuullaan myös laulettuna. Elokuva sisältää myös runsaasti kaunista ja viipyilevää maisemakuvaa, johon helposti sijoittaisi vaikka jonkin nykyromaanin.

Elokuvan hitaus ja hiljaisuus jättävät muutenkin aikaa mietiskelylle. Katsojalle tarjotaan pysähtymisen paikkoja.

Dokumenttielokuva kuitenkin keinuu uskottavuuden rajalla. Sen pyrkimys vavisuttaa katsojaa pysähdyttävillä maisemilla ja hiotuilla lauseilla toimii päinvastoin kuin tekijät ovat ajatelleet. Lopputulos jää vaisuksi.

arvostelu, dokumenttielokuva, kotimainen elokuva, Maailman viimeinen kirjakauppa, Rax Rinnekangas

Poikani Kevin, Yle Teema 28.12. klo 21.55

Poikani Kevin rikkoo suuren ja pyhän perheen rooliasetelmat.

Joulu on monelle perheen juhla, sekä aidon tunteellisesti että ehkäpä myös ironisesti. Joulu on familismin suurta juhlaa, siis perinteistä kotia ja kotiäitiyttä korostavien arvojen. Kaupasta toiseen ravaavat ihmiset polttavat päreensä konsumeristisessa hyperjuhlassa, joka rasittaa hermojen lisäksi myös ympäristöä. Keskiluokkaisten perheiden kilpavarustelu on rajua riippumatta siitä tuodaanko pöytään eläessään rääkätty harmaasuolattu kinkku, vaiko vaivalla päkerretty seitankinkku. Tätä kaikkea voidaan perustella juuri familistisin sanankääntein, perheen ihanuutta ja yltäkylläisyyttä korostaen. Joulun sadistis-masokistinen kärsimys oikeutetaan ja peitetään perheen ihanuudella.

Kuin ironisena kommenttina joulunajan familismiin Teema esittää välipäivien illassa Lynne Ramsayn surullisen mestariteoksen Poikani Kevin. Elokuva pohjautuu Lionel Shriverin Orange-palkittuun romaaniin, ja Shriver itse on kehunut sitä loistokkaaksi tulkinnaksi romaanistaan.

Elokuva kertoo uraäiti Eva Khatchadourianin (Tilda Swinton) tarinan. Evan oma elämä oli hallinnassa, ennen kuin hänen poikansa (pelottavan hyvä Ezra Miller) Kevin syyllistyi joukkomurhaan koulussa. Elokuva kuvaa Evan elämää Kevinin katastrofaalisen teon jälkeen, mutta on samanaikaisesti läsnä menneisyydessä. Eva potee syyllisyyttä. Olisiko hän voinut estää Keviniä? Kasvattiko hän Kevinistä hirviön?

Näiden syyllisyydentuntojen alla piilee vielä syyllisyyttäkin raskaampi asia, se, että Eva ei koskaan pitänyt Kevinistä niin kuin äidin oletetaan pitävän lapsestaan. Takaumissa näytetään, miten häijy ja ilkeä lapsi Kevin oli. Vain Eva näkee Kevinistä tämän puolen. Aviomies Franklin (John. C Reilly) jumaloi poikaa.

Tämä on elokuvan vahvuuksia: harvoin lasta kuvataan pahaksi. Kevin ei ole miellyttävä, eikä katsojakaan kykene pitämään hänestä. On selvää, että pojassa on jotain pielessä. Katsojalle annetaan haastava dilemma: olisiko Kevinistä tullut toisenlainen jos Eva olisi pitänyt pojastaan, vai oliko se alun alkaen mahdotonta? Elokuva riisuu äidinrakkauden hunnut hyvin tehokkaasti. Ei Eva eikä katsojakaan kykene uskomaan rakkauden parantavaan voimaan. Mutta tuomiolle Evaa ei tästä katsojan silmissä viedä. Päinvastoin. Elokuva kuvaa vanhemmuutta realistisesti: vanhemman ei tule olla superihminen. Se, että tekee parhaansa riittää, eikä lapsensa kohtaloa voi ennakoida.

Kevinin kautta elokuva kertoo pahuudesta. Hyvin suurella todennäköisyydellä Kevin on sokaissut pikkusiskonsa Celian (Ashley Gerasimovich) toisen silmän viemärinavaajalla ja tehnyt paljon muutakin pahaa. Varoitusmerkit ovat siis ilmassa, mutta Kevinin pahuus huipentuu vasta joukkomurhaan. Kevinin paha teko säteilee koko hänen ympäristöönsä mutta erityisesti Evaan: Eva menettää yrityksensä, perheensä, kotinsa ja yhteisön kunnioituksen, kun uhrien vanhemmat kohdistavat häneen armottoman vihansa.

Myös tässä elokuva kuvaa pahuutta hienosäikeisesti. Hillityt, leveästi hymyilevät keskiluokkaiset ihmiset menettävät itsekontrollinsa tehdessään Evasta yhteisönsä halveksitun hylkiön. Kevinin teko ajaa Evan pois hienosta omakotitalosta pieneen talonpahaseen, jossa tämä turruttaa oloaan punaviinillä iltaisin. Keskiluokkainen yhteisö rääkkää Evaa sotkemalla niin hänen autonsa kuin talon verannankin.

Myötätunnottomuuden määrä on rujoa, ja tekee Evan arjesta helvettiä. Hän pukeutuu ulkona liikkuessaan mustiin laseihin, jotka peittävät hänen kasvonsa. Näin Eva joutuu sopeutumaan omaan asemaansa yhteisön hylkiönä, ikään kuin hunnun taakse. Elokuva osoittaa että länsimaissa ei olla sittenkään siirrytty poispäin keskiaikaisesta julkisen häpäisemisen käytännöstä.

Eva tuomitaan epäonnistuneeksi äidiksi kun Kevin säteillee tekonsa pimeässä hehkussa ja median valokeilassa. Karmealla tavalla tämä hyljeksintä nousee esiin Evan työpaikan pikkujouluissa Whamin Last Christmasin soidessa taustalla. Musiikin kautta elokuva onnistuu luomaan tehokkaita vastakkainasetteluja: kevyitten kappaleiden taustoittamat kuvat ovat pelottavia ja ahdistavia, kuten Eva matkalla vankilaan Keviniä tapaamaan. Myös kuvilla on suuri merkitys: milloin ruudulla näkyy syvän punaisen sävyjä, milloin synkän sinisiä sävyjä. Elokuva ei kuitenkaan tarvitse synkkiä värejä luodakseen ahdistavan tunnelmansa. Monessa kohtauksessa nähdään runsaasti aurinkoa, mutta tunnelma on silti raskaan ahdistava.

Poikani Kevin tuo esiin sen yksinkertaisen tosiasian, että Evaa ei voi pitää vastuullisena poikansa teosta, niin vastenmielisenä Kevin kuvataan. Äitiys näyttäytyy työläänä ja raskaana, etenkin niissä kohtauksissa joissa Eva käy katsomassa Keviniä vankilassa. Evan ja Kevinin keskinäinen vuorovaikutus on kuin groteskia balettia, jossa tanssijat haluavat koskea toisiinsa vain pakon edessä. Jokin saa nämä kaksi kuitenkin istumaan vankilan tapaamishuoneeseen kerta toisensa jälkeen. Tässä elokuva nostaa esiin mielenkiintoisen mahdollisuuden: huonoista väleistä ja syövyttävistä muistoista huolimatta Kevin ja Eva kokevat silti jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Elokuvan loppukohtaus näyttääkin tätä mahdollisuutta vilaukselta. Onko äidinrakkautta vielä jäljellä?

Poikani Kevin ei tarjoa vastauksia, saati synninpäästöä. Ahdistavuudestaan huolimatta loistava elokuva tarjoaa monia kipeitä kysymyksiä pohdittavaksi.

äidinrakkaus, äitiys, Ezra Miller, familismi, joukkomurha, julkinen häpeä, Lionel Shriver, Lynne Ramsay, pahuus, Poikani Kevin, syyllisyys, Tilda Swinton

Jos valkoinen cis-mies on esittämisen normi, Moss Dash -sarjakuvan nimihahmo on esittämisen marginaalia. Apila Pepita Miettisen esikoisalbumin päähahmo on asunnoton, transsukupuolinen ja prostituoitu. Sarjakuvaromaanissa sivutaan myös alkoholismia ja erilaista hyväksikäyttöä.

Lokakuussa julkaistu Moss Dash on osa kansainvälistä Lilies of the Street -projektia, jossa eri alojen taiteilijat kertoivat seksityöläisten tarinoita. Apila Pepita Miettinen on töillään tuonut esille myös muun muassa muunsukupuolisia ihmisiä ja vastustanut rasismia, ja hän kuuluu Feministisen sarjakuvatoiminnan yhteisöön.

Miettiselle sarjakuva onkin aktivismia.

”Luin joskus teininä Tiitu Takalon sarjakuvia ja innostuin niistä ihan sikana. Tajusin, että sarjakuva voi myös kertoa ongelmista ja olla aktivismin muoto. Sarjakuvan kautta voi vähän kuin huijata ihmisiä lukemaan vaikeista aiheista. Kyllä mä haluan sarjakuvillani ottaa poliittista kantaa ja korostaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.”

Miettisen tyyliä leimaavat silti usein totisuuden sijaan värikkyys ja kokeellisuus. Kuvat yhdistyvät toisiinsa orgaanisesti ilman tarkkoja strippien rajoja. Pinkki, turkoosi ja sininen pilkahtelevat sieltä täältä.

”Mulla on omassa mielessä semmoinen fantasiamaailmaa, jossa kaikki on sinistä, turkoosia, pinkkiä tai violetti. Se on semmoinen yksisarvismaailma.”

Miettinen kasvoi Siilinjärvellä, Pohjois-Savossa. Lapsena hän muistaa olleensa innoissaan lukuisista animaatiosarjoista, kuten Pokemonista, ja tehneensä niistä paperille omia variaatioitaan. Kaksoissiskon kanssa hän omaksui jo varhain taiteilijaidentiteetin.

”Siinä oli mukana myös vähän kamppailua, että kumpi piirtää paremmin. Kilpakumppani tavallaan motivoi.”

Taiteilijakaksosten isä oli valokuvaaja, mikä teki kuvallisesta ilmaisusta entistä luontevampaa. Kuvien kehittäminenkin oli ilmaista isän liikkeessä.

”Tehtiin omista leluista sommitelmia ja sepitettiin tarinoita ja otettiin niistä valokuvia. Kyllä se jo oli tavallaan semmoista sarjakuvaa.”

Ennen heittäytymistään sarjakuvataiteilijaksi ja kuvittajaksi Miettinen kokeili kuitenkin varavaihtoehtoa: hän opiskeli vaatesuunnittelijaksi.

”Ajattelin, että graafisista suunnittelijoista on ihan ylitarjontaa, että eihän sillä koulutuksella saa töitä. Samalla ajattelin, että kaikillahan on vaatteita päällä, opiskelenkin sitä. Suomessa on kuitenkin vaatesuunnittelijoista ylitarjontaa. Ja aika nopeasti huomasin, ettei se olekaan mun juttu.”

Sittemmin Miettinen opiskeli graafiseksi suunnittelijaksi.

Käsin tekemiseen tottunut taiteilija on siirtynyt enemmän ja enemmän kohti digitaalista työskentelytapaa. Se on vaikuttanut myös hänen tyyliinsä.

”Mua pelottaa välillä, että puuttuuko töistä se kädenjälki, tuleeko niistä liian kliinisen näköisiä. Yritänkin liittää paperille tehtyä kuvaa mukaan siihen digitaaliseen.”

Tyylin on joka tapauksessa taivuttava moneen, sillä omien sarjakuvien lisäksi Miettinen tekee graafista suunnittelua ja kuvituksia. Vaikka tilaustöitä ei ehkä voi kutsua aktivismiksi, yltää normikriittinen ajattelu niihinkin.

”Jos teen kuvituksia, joihin pitää piirtää joku hahmo, totta kai mietin, tarviiko siitä aina tehdä cis-mieshahmoa. Miksi se ei voisi olla joku muu hahmo kuin mitä on totuttu näkemään? Se on ehkä pientä, mutta sillä on merkitystä.”

Etenkin lapsille suunnatuissa kuvituksissa Miettinen mielellään rikkoo odotuksia. Tyttölapset eivät ole vain pitkätukkaisia, valkoihoisia prinsessoja. Eräässä tilaustyössä hänen odotettiin piirtävän ”tyttöjen harrastuksia ja poikien harrastuksia”.

”Ihan tahallani laitoin ikään kuin ’väärinpäin’ ne harrastukset, niin että tytöt pelaa jalkapalloa ja niin edelleen. Asiakas oli vaan, että onpas kiva. Ehkä sitä ei aina tule tajunneeksi, miten rajoittavaa kuvaa sitä saattaa antaa lapsille. Kun asiakas näkee sen valmiin kuvan ja kun se on hieno, niin ei ne voi sanoa ei. Näin sinne voi sniikata jotain…”

Apila Pepita Miettinen on itse muunsukupuolinen feministi, jolle normikriittisyys tulee luonnostaan. Mutta hänen mukaansa ei ole yksin marginalisoitujen asia laventaa kuvaa siitä, mikä käsitetään ”normaaliksi”.

”Cis-heteroihmisetkin voi tuoda erilaisia hahmoja teoksiinsa. Ei tarvitse olla marginaalissa tuodakseen niitä hahmoja esiin.”

Apila Pepita Miettinen, Feminismi, Lilies of the street, Moss Dash, muunsukupuolisuus, normikriittisyys

Kuva: Kirsi Kissmyassinger

Molly Nilsson (SE) 18.12.2015, Kuudes linja, Helsinki

  

Kuudennella linjalla on saatu nauttia syksyn mittaan useista Kuudes Aisti -klubi-illoista. Olen yksi niistä, joka on omaa saamattomuuttaan missannut nämä illat kerta toisensa jälkeen, vaikka bänditarjonta olisi usein ollut mitä mainioin. Tänä perjantaina ryhdistäydyin. Kyllähän sensuellia Molly Nilssonia täytyy mennä katsomaan. Olin hänen keikallaan reilu vuosi sitten Jyväskylän Ilokivessä ja huumaannuin. Odotukseni illan suhteen olivatkin korkealla.

Molly Nilsson on ruotsalaissyntyinen, berliiniläistynyt minimalistista syntikkapoppia suoltava naisartisti, joka on julkaissut kuusi täysipitkää albumia. Nilsson itse mm. säveltää, tuottaa ja julkaisee levynsä sekä hoitaa keikkansa ja tuotteiden jakelun. Melkoinen monitoiminainen!

Molly Nilsson astelee lavalle yksin ja painaa Pioneer-vehkeensä play-nappulaa. Keikka alkaa. Yleisö seisoo. Monet miespuolisista katsojista näyttävät muuttuneen kiiluvasilmäisiksi patsaiksi. Molly laulaa ja liikehtii viehkosti mikrofoni kädessään, vartalonsa jokaista kurvia nuolevat mustat vaatteet suhisten. Kappale loppuu. Kappale alkaa. Muutama lyhytsanainen välispiikki. Hän kertoo oppineensa suomea: ”Vittu oon sekas. But can’t be yet.” Siemailuja viinilasista.

Olen kuunnellut Molly Nilssonin tuoreimman julkaisun Zenith (2015) lähiaikoina lähes puhki. Illan anti oli suurelta osin juuri tuolta albumilta, vaan miksi en lämmennyt?

Ehkä syynä oli keikkapaikka, joka ei tainnut ollut tarpeeksi intiimi näin vähäeleiselle esiintymiselle. Tuntui, kuin olisi seurannut etäistä karaokeshow’ta. Molly Nilsson ei juurikaan ottanut yleisöönsä kontaktia, vaan pysytteli viileässä kuplassaan. Mollyn ääni on tenhoava, eikä lavakarismastakaan ole puutetta. Hänen kappaleensa vetoavat omaperäisine saundeineen ja sanoituksineen. Se ei tällä lavalla kuitenkaan riittänyt vaan jätti kylmäksi.

Tunnelma keikalla oli pysähtynyt. Uskon kuitenkin, että monet katsojista saivat materiaalia tulevien öidensä fantasiauniin. Oliko niin tarkoitettukin? Oma sydämeni sytkähti sykkyrälle vasta siinä vaiheessa, kun Kuudes Aisti -dj:t Erkko ja Harvest pyöräyttivät keikan jälkeen ilmoille vanhan M83:n hittibiisin. Vereni virtasi jälleen.

Kuudes Aisti-klubi, Kuudes linja, Molly Nilsson

(USA 2015)
O: J. J. Abrams
N: Harrison Ford, Carrie Fisher, Mark Hamill, Oscar Isaac, Adam Driver, Daisy Ridley, Lupita Nyong’o, John Boyega, Max von Sydow
K-12
Ensi-ilta 16.12.2015

  

Nyt se on täällä! Se on täällä nyt! Star Wars!

Olen 80-luvun lapsi. Olen kasvanut Star Warsin, Star Trekin, X-Menin, Hämähäkkimiehen ja Kostajien tarinoiden parissa, mutta myös niiden kanssa. Minä olen kasvanut, ja tarinat ovat kasvaneet. Sillä nämä ihmeelliset tarinat eivät ole staattisia, vaan alati kehittyviä.

Heti edellä mainittujen hahmojen ja tarinoiden perässä ovat tulleet esimerkiksi He-Man & Masters of the Universe, Ritari Ässä, Ihmemies MacGyver, Alf ja Batman. Ja kaikki kiinnostavat edelleen.

Kun Star Wars: The Force Awakensin lehdistökutsu pamahti sähköpostilaatikkooni, alkoi päässäni valehtelematta samalla hetkellä soida Tähtien sodan tunnusmusiikki. Jotenkin terästin istuma-asentoani ja tunsin värähdyksen voimassa. Se kertoi, että tänä vuonna joulu tulee etuajassa, kun nähtäville saapuu uusi Star Wars, joka välttämättä ei ole niin paska kuin uusimmat kolme. Ja niistäkin viimeisin oli oikeastaan aika all right!

Amerikkalainen populaarikulttuuri elää minussa siis vahvana. Ehkä se jopa alitajuisesti tekee mielessäni omaa työtään. En ole imenyt sitä itseeni pelkästään elokuvien ja tv-sarjojen kautta, vaan divareita tonkimalla ja ulkomailla lelukauppoja katsastamalla.

Silloin kun minä olin nuori, ei ollut nettiä, mutta ei todellakaan myöskään voinut mennä lähimmälle ABC:lle, ja täyttää ostoskoriaan mitä moninaisimmilla Star Wars- tai Hämähäkkimies-oheistuotteilla. Purkkapaketteja ostamalla sai tarran tai keräilykortin. Se oli kaunista aikaa.

Star Wars: The Force AwakensPh: Film Frame

©Lucasfilm 2015

Star Warsin tarina ei ole koskaan rajoittunut vain elokuviin, joita ensin oli kolme, sitten kuusi ja joista tänään keskuuteemme on saapunut jo seitsemäs osa, joka on jo rikkonut kaikki mahdolliset hype- ja kassaennätykset.

Elokuvien ohessa on elänyt rikas sarjakuvien, kirjojen, videopelien ja roolipelien valikoima, joista useimmat on katsottu olennaiseksi osaksi Star Warsin kaanonia. Meille intomielisille seuraajille on siis ollut hyvinkin tarkkaan selvillä, mitä Jedin paluun (eli kuudennen osan) jälkeen tapahtui. Luke Skywalkerkin meni naimisiin ja perusti jediakatemian.

Suurin osa elokuvien ulkopuolisesta, mutta virallisesti tunnustetusta tarustosta pyyhittiin kuitenkin pois vuonna 2012, kun Walt Disney osti Star Warsin oikeudet omistaneen Lucasfilmin neljällä miljardilla dollarilla, ja ilmoitti tuottavansa kolme uutta elokuvaa.

Kelatkaa, neljä miljardia dollaria. Se on tosi paljon rahaa. Tai no, ei sillä vielä Suomen valtionvelkaa maksaisi, mutta parin vuoden korot kuitenkin.

Ja rahaa, sitä Disney Star Warsilla totisesti ja väkevästi tekee. Se ei ole vain Disneyn vika (tai ansio), mutta saatavilla on nyt kaikenlaista Star Wars -krääsää aivan ennennäkemättömästi. Voimme pukeutua jedipyjamiin, nukkua ewok-lakanoissa, pitää Star Wars -kynämme ja kumimme Star Wars -penaaleissa ja ravita itsemme Star Wars -ruoalla Joillakin pikaruokaketjun sämpylöillä, en ole vielä maistanut. Onkohan niissä lihaa? Olen viime aikoina jälleen kiinnostunut maailman pelastamisesta, ja siihen ei liharuoka sovi. Syövätköhän jedit muuten lihaa? Sithit ehkä, mutta lihansyönti ei oikein sovi puhtoiseen jedi-kuvaan.

No kuitenkin, kaikkea mahdollista kamaa on nyt saatavilla Star Wars -versiona. Toivottavasti Star Warsin brändille ei käy kuten Angry Birdsille. Muutamia vuosia sitten vihaiset linnut olivat kuuminta hottia, nyt Keskisen kyläkauppakin myy Angry Birds -tuotteita eurolla alelaareissa, eivätkä ne oikein siltikään tahdo mennä kaupaksi.

Keskisen kyläkauppa on muuten lempikauppani. Käyn siellä nykyään useammin kuin Stockmannilla, vaikka Stockalle on matkaa noin kilometri ja Keskiselle neljäsataa. Keskisen kyläkaupan hinnoista ja alennuksista pystyy usein vähän haistelemaan, että mikä on kohta yleisemmin suosittua ja mikä ei. Olisi kamalaa nähdä Darth Vader -hahmo Keskisen kyläkaupan alelaarissa.

Star Wars: The Force AwakensPh: Film Frame

©Lucasfilm 2015

Star Wars -elokuvasarjassa ollaan totuttu siihen, että Keisaria suojelevat ja Imperiumin fasistista yhteiskuntajärjestystä ylläpitävät poliisivoimat eli stormtrooperit ovat monta kertaa ”pakotettuja” ampumaan laser-projektiileja Imperiumin näkökulmasta rettelöiviä huligaaneja, eli Kapinaliiton taistelijoita kohti. Se tuntuu pahalta, tiedän, mutta voin vakuuttaa, ettei tämä elokuvasarja tule päättymään fasistien voittoon. Paitsi jos Trump valitaan presidentiksi. Voi olla, että sellainen asenneilmapiirin muutos vaikuttaisi jopa Star Warsin kehitykseen.

Mutta lopuksi siihen olennaisimpaan kysymykseen. Onko Star Wars: The Force Awakens hyvä elokuva? No, se on Star Wars -sarjan seitsemäs, isoin ja eniten luukutettu osa, joten kun istut siihen elokuvateatterin penkkiin, musiikki soi, stormtrooperit tulittavat ja valomiekka pärähtää isolla kankaalla täyteen liekkiin ensimmäisen kerran, niin se on FUCKING AWESOME!

Ja jos sinulla on vielä aikaa ennen uusimman elokuvan katsomista, parhaimpaan intergalaktiseen vireeseen päässee katsomalla aiemmat elokuvasarjan kuusi osaa. Valitettavasti ne joutuu katsomaan huonoimmasta parhaimpaan.

Star Wars –elokuvien aikakaanonin oikea katsomisjärjestys:

Pimeä uhka (1999)
Kloonien hyökkäys (2002)
Sithin kosto (2005)
Tähtien sota (1977)
Imperiumin vastaisku (1980)
Jedin paluu (1983)
The Force Awakens (2015)

27.9.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Ilmeisesti jossain määrin legendaarinen Painobaari lopetti viime vuoden lopulla. Taisin ehtiä käydä siellä kaksi, ehkä kolme kertaa, eikä minulle muodostunut siihen mitään suhdetta – mutta ilmeisesti lopettaminen oli maansuru monille. Tilalle avattiin Elmo Sport Bistro, josta kuulin vasta, kun rakas ystäväni ehdotti ateriointia siellä junaa odottaessani. Hän ei ollut itse ravintolaa kokeillut, mutta sitä oli suositeltu hänelle.

Kuten nimestä voi päätellä, ravintola on melko sporttinen, eli ei ihan minun juttuni. Toisaalta O’Learys Bakers on sekin ”sporttiravintola”, ja rakastan sen purilaisia. Ja olen nauttinut monta herkullista ateriaa Tampereen Sohossa urheilun pauhatessa. Mainitut paikat eivät kuitenkaan ole ihan näin kitschisti urheilullisia – ja Soholla etenkin on lukuisia muita ulottuvuuksia erinomaisia musiikki-iltoja, hyviä ihmisiä, Marmitea ja Sea Shepherd -fanitusta myöten.

Päätin kokeilla härkisburgeria, koska taannoinen vierailu Joensuun Kerubissa antoi oivallisen vertailukohdan. Pöytään saapui hauskan näköinen kiiltäväpintainen sämpylä, mikä oli kiva yllätys, koska olen uupunut ”liian terveellisiin” kasvispurilaisten leipiin. Välissä oli oikein onnistunutta aiolia ja jotain vegaanijuustoa, joka sekin toimi, vaikken olekaan juustokkeiden suurin fani.

Mutta valitettavasti täytyy sanoa, että härkis ei toiminut yhtään. Se oli hyvin kuivaa ja melko mautonta. Härkis toimii tällaisena Sloppy Joe -tyylisenä täytteenä, jos siihen saadaan mehevyyttä esimerkiksi sipulilla ja tomaatilla – kuten Kerubissa. Nyt purilainen jäi lupaavista elementeistään huolimatta tylsäksi.

En siis voi suositella paikkaa tämän kokemuksen perusteella. Mukava ilta silti oli ystävän kanssa, ja oluenkin join.

Elmo
Tekla Hultinin aukio 1
Helsinki

ma 11–20.30
ti–to 11–22.30
pe 11–23.30
la 13–23.30
su 14.30–20

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki