Jokaisella meistä on oma iloa ja voimaa antava pakopaikkansa. Yhdellä se on kesämökki, toisella virtuaalimaailma. Itse olen vuodesta 2015 suunnannut elokuun toiseksi viikonlopuksi Kalifornian San Diegoon, jossa järjestetään Tiki Oasis. Se on Yhdysvaltojen – ja koko maailman – suurin tikikulttuurin ympärille rakennettu tapahtuma.
Tiki Oasis on varsinainen aarreaitta kaltaiselleni retromaaniselle amerikkalaisen populaarikulttuurin suurkuluttajalle, joka saa elantonsakin kulttuurin- ja perinteentutkimuksen alalta.
Tikikulttuuri on Yhdysvalloissa syntynyt Polynesian kulttuurien kuvastoja ja tarustoja sekoittava, vapaa-aikaan painottunut populaarikulttuuri-ilmiö. Vaikka tikin juuret ulottuvat kieltolain jälkeisessä Yhdysvalloissa syntyneisiin baareihin, jotka tarjoilivat trooppisia rommicocktaileja, sen kulta-aika sijoittuu 1950–1960-luvuille, jolloin se tarjosi amerikkalaisille pakopaikan hektisen työelämän stressistä. Kiinnostusta Etelämeren eksotiikkaan lisäsivät Thor Heyerdahlin Kon Tiki -matka 1947, Havaijin liittäminen Yhdysvaltoihin 1959 sekä James Michenerin Tales of the South Pacific -romaani elokuvasovituksineen.
Tiki näkyi etenkin keskiluokkaisten aikuisten vapaa-ajassa cocktailbaarien, arkkitehtuurin, vaatetuksen, juhlien ja populaarikulttuurin kautta. Tiki koki uuden tulemisen 1990-luvun alussa, minkä jälkeen suosio on vain kasvanut. Nykyisellään se on (post)moderni alakulttuuri, joka vetää puoleensa erityisesti nostalgisesta atomiajan amerikanasta viehättyneitä aikuisia.
Tiki Oasis -tapahtuman ohjelmatarjonta on laaja ja laadukas, mistä on kiittäminen sen luojia ja tuottajia Otto ja Baby Doe von Stroheimia sekä heidän mittavaa vapaaehtoistiimiään. Neljän päivän aikana yleisö pääsee aamusta pitkälle yöhön nauttimaan muun muassa surf-, garage- ja exoticabändien keikoista, tikiteemaisesta kuva- ja käsityötaiteesta sekä burleski- ja go-go-tanssiesityksistä.
Itselleni festivaalin parasta antia ovat kuitenkin lukuisat seminaarit – tai symposiumit. Ehdottomasti suosituinta symposium-antia ovat cocktailseminaarit, joissa ansioituneet tikicocktailvelhot jakavat salaisuuksiaan. Yleisö pääsee paitsi nauttimaan ilmaisista juomasekoituksista myös valmistamaan niitä itse. Rommicocktailit ovatkin tikikulttuurin ja Tiki Oasiksen ydinelementtejä.
Kaikesta ilmaisesta juomatarjonnasta huolimatta ei tapahtuma-alueella kuitenkaan kohtaa selvästi juopuneita, mikä edelleen ihastuttaa ja hämmästyttää suomalaisiin juomatapoihin tottunutta festivaalivierasta. Lapsia sen sijaan näkyy paljonkin, sillä Tiki Oasis on avoimesti koko perheen tapahtuma. Se näkyy myös ohjelmatarjonnassa.
Tiki Oasiksella on joka vuosi oma teemansa. Tämänvuotinen teema oli International espionage, ja festivaaliyleisön joukossa tuli vastaan muutamakin Mata Hari ja Bond-elokuvista tuttu hahmo. Kansainvälistä väriä bändikattaukseen toivat japanilaiset surfgaragebändit 5678’s ja El Caminos sekä ruotsalainen, tyylipuhdasta exoticaa soittava Ixtahuele. Tikin ja agenttimusiikin kulta-ajat sijoittuvat samalle aikakaudelle, joten tapahtuman lukuisilla dj:llä oli mistä valita.
Vakoiluteemaan luontevasti istuvia esitelmiä oli runsaasti tarjolla, sillä tikin historia on täynnä tarinoita, mysteerejä, huhuja ja kiinnostavia hahmoja: eksentrikkoja, seikkailijoita ja oman onnensa seppiä.
Yksi näistä tikihistorian seikkailijoista oli Suffering Bastard -klassikkococktailin keksijä Joe Scialom, jonka hämmästyttävästä elämästä tikihistorioitsija/miksologi Jeff Beachbum Berry mukaansatempaavasti kertoi. Berry on viimeiset pari vuotta tutkinut Scialomin tarinaa ja jäljittänyt johtolankoja. Palaset alkoivat vihdoin loksahdella kohdilleen Berryn tavoitettua Scialomin jälkeläisen.
Scialom tai ”Joe the Bartender” oli koulutukseltaan kemisti, joka puhui kahdeksaa kieltä. 1930–1960 Scialom ehti selvitä muun muassa vallankumouksesta, maanpaosta ja vankeudesta. Toisen maailmansodan aikana häntä epäiltiin vakoilusta, koska hän valmisti drinkkejä useille valtionpäämiehille ja muille merkittäville henkilöille. Onpa Scialomin ansioksi luettu jopa natsien lyöminen! Tarina kertoo, että työskennellessään Kairon Shepheard’s-hotellissa, Scialom valmisti krapulaiselle brittiarmeijalle litrakaupalla Suffering Bastard -cocktaileja, joiden voimistamana se voitti Rommelin joukot ja El Alameinin taistelun 1942.
Toisaalla saimme kuulla Waltah Clarkesta, joka eli havaijilaista unelmaa ja päätyi välittämään sitä myös muille amerikkalaisille. Clarke muutti 1938 Los Angelesista Havaijille, jossa hän aluksi surffaili, juhli ja kirjoitti kolumnia rantaelämän seurapiireistä. Tutustuminen tikibaaripioreeni Don the Beachcomberiin auttoi Clarkea perehtymään ihailemansa polynesialaisen kulttuurin saloihin, ja loppu on historiaa: Clarke perusti vaimonsa kanssa havaijilaisista kankaista vaatteita valmistavan yrityksen ja eteni suhteidensa ja kekseliäisyytensä ansionsa menestyväksi yrittäjäksi. Yrityksellä oli parhaimmillaan 31 myymälää Disneylandia myöten. On paljolti Clarken ansiota, että amerikkalaiset pukeutuivat 1950-luvulla havaijikuosiin.
Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetyllä tarinankerrontaklubilla kertojat jakoivat viiden minuutin aikana erityisen tikimuistonsa. My first tiki -tilaisuuden vetänyt Karen Finlay toivotti osallistujat tervetulleeksi muistuttamalla havaijilaisen ohana-termin merkityksestä: termi viittaa laajasti perheeseen, ja Finlay käytti sitä tikiyhteisöstä. Tunnelma oli todellakin lämmin. Lavalle rohkaistui kuusi kertojaa, joiden elävästi kerrotut ja viihdyttävät tarinat eivät kalvenneet edellä mainittujen tikihistorian suurten kertomusten rinnalla.
Finlay toteaa, että tarinankerrontaklubit (Moth) ovat tällä hetkellä Yhdysvalloissa niin suosittuja, että niiden ympärille on noussut oma alakulttuurinsa. Suosio inspiroi Finlayta tuomaan ilmiön myös Tiki Oasis -yhteisön luo, sillä elävällä tarinankerronnalla on suuri merkitys kulttuurin jatkuvuuden ylläpitäjänä. Ja todellakin, jokaisen kertojan muistot sisälsivät jotain tuttua ja merkityksellistä, jotain, johon minä ja varmasti myös muut läsnäolijat pystyimme samaistumaan.
Kuva on Pilar Deerin arkistosta.
Luovuus, leikittely ja yhteisöllisyys ovat tikikulttuurin kulmakiviä. Siksi ei ole ihme, että vuosien aikana Tiki Oasiksen sisälle on spontaanisti syntynyt omaehtoisia tapahtumia. Pari vuotta sitten muutaman ystävän pienimuotoisena ja puolispontaanina tempauksena alkanut kaftaanikokoontuminen oli nyt ensimmäistä kertaa kaikille avoin. Facebook-tapahtumana levinnyt kutsu houkutteli uima-altaan reunalle useita kymmeniä naisia värikkäissä vintagekaftaaneissaan ilahduttamaan iltapäiväcocktaileita nauttivia festivaalivieraita.
Kuva on Pilar Deerin arkistosta.
Tiki Oasiksen omassa Facebook-ryhmässä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja, joissa jäsenet joutuvat miettimään suhdettaan tikikulttuuriin. Kuluneen vuoden syvällisimmissä – ja eniten tunteita kuumentaneissa – keskusteluissa väiteltiin siitä, syyllistytäänkö tikikulttuurissa kulttuuriseen appropriaatioon eli vähemmistökulttuurin elementtien väärinkäyttöön. Burleskipiireissä ilmiöstä on keskusteltu pitkään, mutta tikikulttuuri on viime aikoihin asti ehkä yllättäenkin välttynyt suuremmalta kritiikiltä. Niinpä olikin ilahduttavaa, että tapahtuman järjestäjät olivat tarttuneet tähän Suomessakin ajankohtaiseen aiheeseen ja järjestäneet keskustelutilaisuuden, jossa pohdittiin keinoja edistää ymmärrystä niin yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin.
Hieman provokatiivisesti keskustelussa pohdittiin, voiko vaatimus poliittisesta korrektiudesta hajottaa yhteisöä. Keskustelijat kuitenkin myös muistuttivat, että kuten yleensäkin kulttuurisen appropriaation yhteydessä, on keskeistä huomioida, kuka kritiikin esittää. Kritiikin antajaa tulisikin aina kuunnella herkällä korvalla ja kunnioituksella, varsinkin jos tämä tulee kulttuurista, josta tiki on ammentanut aineksia. Ehdottoman tärkeää on myös tunnistaa kontekstit, joissa toisen kulttuurin elementtejä käytetään. Samalla kun kulttuurinen lainaaminen tunnistetaan, puhutaan tikiyhteisön sisällä kuitenkin appropriaation sijaan mieluiten kulttuurisesta kunnioituksesta (appreciation): tikikulttuuri on herättänyt monessa yhteisön jäsenessä aidon kiinnostuksen Tyynenmeren kulttuureihin.
Keskustelussa edettiin myös pohtimaan keinoja, joilla vahvistaa ymmärrystä, että tikikulttuurissa on kyse kulttuurien kunnioituksesta eikä niiden riistosta tai häpäisystä. On muistettava, että tikikulttuuri – tai Polynesia Pop – on amerikkalainen luomus, jota tulisi lukea amerikkalaisten lasien läpi. Keskustelijat olivat yhtä mieltä koulutuksen tärkeydestä, mutta totesivat samalla, että esimerkiksi tikibaareissa siihen on vaikea löytää luontevaa tilaisuutta. Baarit voisivat kuitenkin nettisivuillaan sivistää asiakaskuntaansa tikikulttuurin arvoista ja olemuksesta. New Orleansissa Latitude 29 -baarin omistava Jeff Beachbum Berry totesi, että tikikulttuuriin perehdytys on aina osa uuden työntekijän koulutusta.
Erinomainen keskustelunavaus osoitti järjestäjiltä vastuullisuutta ja todellista halua reagoida yhteisöä ravistelleeseen aiheeseen. Toivoa sopii, että järjestäjät pitävät keskustelua yllä tulevienkin vuosien tapahtumissa. Vaikka tikikulttuuri onkin pakoa todellisuudesta, on se sitä reaalimaailman sisällä, mikä tekee välttämättömäksi vähintäänkin tunnistaa ympäröivän maailman ilmiöt, muutokset ja vaatimukset.
Facebook-ryhmän appropriaatiokeskustelu poiki satoja kommentteja, mutta keskustelutilaisuus houkutteli paikalle vain kymmenisen ihmistä. Tiki Oasikseen tullaan ensisijaisesti pitämään hauskaa ja irrottautumaan arjen ikävyyksistä. On helppo ymmärtää, että etenkin kuluneen vuoden aikana maassa, jossa poliittiset ristiriidat ovat tunkeutuneet jopa amerikkalaiseen jalkapalloon, ihmisillä on enemmän kuin koskaan tarvetta Tiki Oasiksen kaltaiselle ei-poliittiselle turvapaikalle, jossa kaikki voivat hetken tuntea olevansa yhtä.
Festivaali-sanan taustalta löytyy latinankielinen termi feria, joka tarkoittaa ”pidättäytymistä työstä jumalten kunniaksi”. Tätä Tiki Oasis onkin, aikuisten leikkikenttä, joka mahdollistaa arjesta ja todellisuudesta irrottautumisen tikijumalille laseja kohottaen. Mutta se on myös paljon muuta, kuten vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä ja ehtymätöntä luovuutta.
Itsellenikin Tiki Oasis -elämys on jotain eskapismia merkittävämpää: alati uteliaana kulttuuritutkiskelijaturistina pystyn tuskin koskaan täysin pakenemaan sisäistä tarvettani havainnoida ja haastatella, mutta rommicocktail kädessä auttaa muistamaan, että välillä on lupa ottaa vähän rennomminkin.
