Kategoria: Elämäntapa

(USA 2016)
O: Jay Roach
N: Bryan Cranston, Anthony Mackie, Frank Langella, Melissa Leo
Ensi-ilta 21.5.2016 (HBO Nordic)

  

Bryan Cranston tekee fyysisen roolin demokraattipresidentti Lyndon B. Johnsoniin keskittyvässä tv-elokuvassa.

Bryan Cranstonista on tullut kuin varkain yksi suosikkinäyttelijöistäni. Cranston muistetaan yhä parhaiten Breaking Badin keskushenkilönä, mutta hän on tehnyt rohkeita valintoja ja monisärmäisiä rooleja vuonna 2013 päättyneen tv-sarjan jälkeenkin.

Cranston loisti Hollywood-käsikirjoittaja Dalton Trumbon osassa Jay Roachin ohjaamassa elokuvassa Trumbo (2015). Huolella rakennettu rooli huomioitiin ansaitusti Oscar-ehdokkuudella. Pysti jäi saamatta, mutta pääosa Robert Schenkkanin Broadway-näytelmässä All the Way (2014) toi Cranstonille Tony-palkinnon. Nyt Cranston toistaa näytelmästä tutun presidenttiroolin Roachin ohjaamassa HBO:n tv-elokuvassa.

Lyndon B. Johnsonin vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan slogan ”All the Way with LBJ” sopii myös Cranstonin näyttelijäntyöhön. Cranston tulkitsee epämiellyttäviäkin hahmoja kokonaisvaltaisesti: ihailtavalla rytmillä ja tarkkuudella – ja aina koko kehollaan.

Trumbon ja Johnsonin hahmoja yhdistää äly ja jättimäinen ego. Siinä missä Hollywoodin mustalle listalle päätynyt Trumbo oli omalaatuinen ja nokkeluudessaan lyömätön, tunnettiin presidentti Johnson häikäilemättömänä manipuloijana. Hän oli ytimiään myöten poliitikko.

Texasilaissyntyinen Lyndon B. Johnson nousi Valkoisen talon isännäksi heti John F. Kennedyn murhan jälkeen. Johnson menestyi presidenttinä sisäpolitiikassa, mutta ulkopolitiikka johti osaltaan poliittisen uran katkeamiseen. Hän sotki Yhdysvallat yhä syvemmälle Vietnamin sotaan. Toisaalta hänen presidenttikausillaan tapahtui merkittäviä kansalaisoikeusuudistuksia.

Johnson jatkoi jo varapresidenttinä aloittamaansa rotuerotteluun puuttumista. Presidenttinä hän allekirjoitti rotuerottelun kieltävän kansalaisoikeuslain vuonna 1964. Uusi äänioikeuslaki astui voimaan seuraavana vuonna.

Rutiköyhästä perheestä ponnistanut Johnson piti vähäosaisuuden poistamista yhtenä tärkeimmistä tehtävistään. Tätä koskevat päätökset loivat perustan köyhien ja ikääntyvien amerikkalaisten sosiaalihuolto- ja terveydenhoitojärjestelmälle.

Vaikka Johnsonin ajamiin uudistuksiin ei suhtauduttu aina myönteisesti, toteutti hän muutokset päättäväisesti ja järjestelmällisesti. Johnson ymmärsi ajan haasteet. Hän piti Martin Luther Kingin (elokuvassa Anthony Mackie) puolia silloinkin, kun etelän demokraatit kääntyivät häntä vastaan.

HBO:n elokuva keskittyy Johnsonin presidentinuran alkuvuosiin, ja elokuvan päättyessä pahimmat kiistat Vietnamin sodan ympärillä ovat vasta edessä. Aikarajaus toimii, sillä Johnsonin hahmoon saadaan näin tuore näkökulma. Kovin sympaattista kuvaa hänestä ei sittenkään tarjota: hänet esitetään karkeana joskin ihailtavan tarkkasilmäisenä pelurina.

All the Way etenee pitkälti kuin näytelmä: keskusteluiden varassa. Elokuva tutkii paitsi politiikan moraalia myös vallan olemusta. 60-luvun puolivälin Yhdysvalloissa valta oli aukottomasti valkoisten harmaapäisten miesten hallussa. Miltei yhtä aukottomasti elokuva fokusoi ikääntyvän, vallanhimoisen valkoisen miehen hahmoon ja jättää niin Johnsonin vaimon (Lady Bird Johnsonin roolissa Melissa Leo) kuin mentorin (Frank Langella) ohuesti hahmotelluiksi sivuhenkilöiksi.

All the Way, Bryan Cranston, HBO Nordic, Jay Roach, Lyndon B. Johnson, Melissa Leo, televisio

(Yhdysvallat 2016) O: Kenneth Lonergan N: Casey Affleck, Michelle Williams, Lucas Hedges, Kyle Chandler Ensi-ilta 24.2.2017

  

Kenneth Lonerganin ohjaama ja käsikirjoittama Manchester by the Sea on hiljainen mutta ravisteleva draama menetyksestä, surusta ja menneisyyden hyväksymisestä. Hienostunut, yksityiskohtiaan myöten hiottu elokuva jättää pysyvän jäljen.

Lee Chandler (Casey Affleck) kärsii silminnähden. Bostonilaisen talonmiehen työpäivät ovat yhtä ikävää rutiinia: tukkeutuneiden vessanpönttöjen avaamista, vuotavien putkien tiivistämistä ja typerien, vaativien asiakkaiden kohtaamista. Viikonlopun rentoutuminen merkitsee hänelle kaatokänniä ja baaritappelua. Krapulansa hän potee kolkossa kellariloukossa, jota hän kutsuu kodikseen.

Lee on yksin silloinkin, kun hän on muiden seurassa. Hänen yksinäisyytensä ei ole valintansa tehneen levollista, runollista yksinäisyyttä, tai rakkautta odottavan poikamiehen levotonta mutta toiveikasta yksinäisyyttä. Leen polttava, syyllisyyden ruokkima erillisyydentunne lähentelee helvettiä.

Kenneth Lonerganin kolmas ohjaustyö on onnistuneesti roolitettu, ja vaikka monitasoisen draaman erinomaisuus ei nojaa ainoastaan näyttelijäntyöhön, on se Manchester by the Sean ilmeisimpiä vahvuuksia.

Casey Affleck on aikamme lahjakkaimpia elokuvakasvoja, luonnenäyttelijä sanan parhaassa merkityksessä. Hän tavoittaa sisäistyneellä näyttelijäntyöllään Leen lohduttoman eksistenssin pienimmätkin vivahteet.

Leen ex-vaimoa Randia tulkitsevan Michelle Williamsin osuus on elokuvassa pieni mutta unohtumaton. Myös nuori Lucas Hedges tekee hienoa työtä isäänsä surevana Patrickina.

Leen isoveli Joe (Kyle Chandler) kuolee, ja Leen on ajettava entiseen kotikaupunkiinsa Manchester-by-the-Seahin valmistelemaan hautajaisia. Lee kuvittelee palaavansa ahtaaseen arkeensa heti hautajaisten jälkeen, mutta isoveli on järjestänyt toisin. Joe on kaikkien yllätykseksi nimennyt veljensä 16-vuotiaan Patrickin huoltajaksi, ja siksi Leen on viivyttävä ainakin kesään asti.

Leen on kohdattava mennyt voidakseen vastata veljensä toiveisiin. Takaumissa kerrotaan Leen ja Randin hirvittävästä menetyksestä, joka on repinyt heidät erilleen ja tehnyt Leen elämästä loputonta kärsimystä.

Vähitellen niin isättömäksi jäänyt poika kuin lapsettomaksi jäänyt isä alkavat hyväksyä – toisiaan peilaten – surunsa koko syvyydessään.

Kenneth Lonerganin edellinen ohjaustyö, Margaret (2011), sivusi sekin syyllisyyden teemaa. Manchester by the Sea on edeltäjäänsä eheämpi ja vähintään yhtä sävykäs. Lonergan ei anna tilaa sentimentaalisuudelle, vaan keventää sydänalaa kivistävää draamaa arkisella, kirpeällä huumorilla.

Casey Affleck, draamaelokuva, Kenneth Lonergan, Manchester by the Sea, suru, vanhemmuus, Yhdysvallat

Itä-Hollola Installaatio on vuonna 2016 perustettu hollolalaistaustainen yhtye. Bändi on saanut musiikkipiirit huokailemaan ihastuksesta. Eipä ihme, sillä Itä-Hollola Installaation elämänmakuiset rockbiisit svengaavat vastustamattomasti. Lavalla soitto on viehättävän rosoista ja aaltoilevaa – keikkoja on miellyttävä kytätä!

Itä-Hollola Installaation perustaja ja biisintekijä, laulaja-kitaristi Robert Niemistö, on tehnyt musiikkia jo monta vuotta. Jokunen vuosi sitten ollessaan 18-vuotias Niemistö kirjoitti ja nauhoitteli runsaasti suomenkielisiä soolobiisejä Kari Peitsamon innoittamana. Muutamien vuosien ajan hän teki soolokappaleita myös Itä-Hollola Installaatio -nimellä. Kappaleet herättivät kiinnostusta, ja häntä ruvettiin pyytämään keikoille. Vuonna 2016 Niemistön sooloprojektin ympärille muotoutui yhtye.  

Rumpali Tommi Kolsi on tuntenut Niemistön jo neljävuotiaasta lähtien, sillä he asuivat samassa naapurustossa Hollolassa. Pojat aloittivat yhteisen soittoharrastuksensa vuonna 2002 ja perustivat bändin nimeltä Paper Boys. Yhtyeessä oli mukana myös Kolsin pikkuveli Teemu, joka hoiteli biisien lauluosuudet. Ensimmäinen levy äänitettiin päivässä, ja biisien sanat sekä sovitukset keksittiin lennosta, kun kasettisoittimen nauhoitusnappia painettiin. Tommi Kolsi kertoo soittaneensa pari tuurauskeikkaa Itä-Hollolan riveissä keväällä 2016. Yhteissoitto oli hauskaa ja asiat sujuivat mutkattomasti niin Niemistön kuin taidokkaan basisti-vokalisti Saara Kolehmaisen kanssa. Sympaattinen bänditrio oli nyt koossa: yhtyeen kokoonpano vakiintui Niemistö-Kolehmainen-Kolsi-kolmikoksi.

Itä-Hollola Installaation debyyttialbumi Elävien aalloilla ilmestyi vuoden 2016 lopussa. Bändin musiikkiin ovat tuoneet vaikutteita artistit laajalla skaalalla aina J. Karjalaisesta Spice Girlsiin, unohtamatta vaihtoehtorock- ja -punkmusiikkibändejä Suomesta ja ulkomailta. Lopputulemana on nautinnollinen soppa kappaleita vetävine sanoituksineen. Kappaleita kuunnellessa tulee lämmin fiilis. Tuntuu, että bändin jäsenten keskinäiset kemiat ovat kohdallaan.

Itä-Hollola Installaatio on yhtyeen jäsenten mukaan kehittynyt oikeaksi bändiksi viimeisen vuoden aikana. Jokaisella soittajalla on selkeä roolinsa. Kappaleet syntyvät siten, että Niemistö vie ne ensin Kolehmaiselle ja Kolsille kuultavaksi. Sitten kappaleita aletaan jamitella yhdessä, ja sovitus syntyy yhdessä soittelun myötä. Niemistö kertoo, että joskus kappaleita saattaa syntyä viikon aikana jopa kymmenen, joskus tauko biisien rustaamisessa saattaa kestää puolikin vuotta. Kun musiikkia tekee omien fiilisten pohjalta, homma ei muutu ahdistavaksi pakkopullaksi ja musisoinnissa säilyy soittamisen ja tekemisen ilo. Nyt Niemistöllä on meneillään hiljainen kausi biisientekorintamalla. Hän on tehnyt paljon muuta, ihmetellyt elämää ja katsellut ympärilleen sekä käynyt lähihoitajakoulua.

Niemistö toteaa, että Suomessa tehdään näinä päivinä paljon hyvää musiikkia, joka ei nouse esille juuri missään. Monille valtavirtastarat, kuten esimerkiksi Roope Salminen & Koirat riittävät tyydyttämään musiikkitarpeet. Niemistö on valistanut kavereitaan lähihoitajaopiskelijoiden bileissä. Kannattaisi kuunnella vaikkapa Seksihulluja ja Lokkeja! Niemistö itse on kuunnellut parin viimeisen vuoden ajan intensiivisesti kasettijulkaisuja, mutta myös monien jo kuolleeksi manaama cd-formaatti kiehtoo, vinyyleistä puhumattakaan.

Niemistöllä on Itä-Hollola Installaation rinnalla käynnissä sooloprojekti Robert Ensio Niemistö, sillä hänestä on terapeuttista nauhoittaa kaseteille omia juttujaan – se pitää mielen balanssissa. Kappaleiden lyriikat saattavat sisältää joskus ylidramatisoitua itselleen vittuilua, mutta huumorimielellä.

Itä-Hollola Installaation uusi levy julkaistaan todennäköisesti ensi vuoden alussa. Saundeissa tullaan kuulemaan vaikutteita 1990-luvun vaihtoehtorockista, kuten esimerkiksi Radioheadin alkupään tuotannosta sekä Smashing Pumpkinsista ja Sonic Youthista.

Itä-Hollola Installaatio on yksi 16.9. Helsingin Ääniwallissa järjestettävän YET Vol. 1 -rocktapahtuman esiintyjistä. Illan aikana esiintyy myös liuta muita kuumia suomirockin nimiä, kuten Kivesveto Go Go, Litku Klemetti, Miettiin, Seksihullut, A.Takalo & Takavalot, Hulda Huima & Hitaat Sekunnit ja Beetlehem.

A.Takalo & Takavalot, Ääniwalli, Alt Agency & Management, Beetlehem, Hulda Huima & Hitaat Sekunnit, Itä-Hollola Installaatio, Kivesveto Go Go, Litku Klemetti, Miettiin, Robert Ensio Niemistö, Robert Niemistö, rock, Saara Kolehmainen, Seksihullut, suomirock, Tommi Kolsi

(Suomi 2014)
O: Saara Cantell.
N: Aava Merikanto, Lilja Lehto, Elias Koistinen, Jaakko Saariluoma, Johanna af Schultén.
S
Ensi-ilta 17.1.2014

  

Lastenelokuva, joka on tarkoitettu lapsille.

Onnelin ja Annelin pressinäytöksessä tuntee itsensä melkein kuokkavieraaksi. Valkokankaalla nähtävä kahden tytön ystävyys on jotain, mitä aikuinen ei enää ihan tavoita. Teatterisalissa lapsivieraiden aikaansaama kuhina on jotain, mitä aikuinen ei ihan ymmärrä. Vieressäni istuva noin 10-vuotias tyttö heiluu innostuessaan edestakaisin.

Elokuvan viehättävyys perustuu kuitenkin juuri siihen, että se tuntuu sijoittuvan erityiseen lapsuuden sfääriin. Kaikki on mahdollista, ihmiset pohjimmiltaan hyviä ja piilomotiivit näkyvillä. Marjatta Kurenniemen rakastettuun kirjaan pohjaavan elokuvan rikoskuviossakin on kyse vain kiltin ihmisen väliaikaisesta hairahduksesta.

Onneli (Aava Merikanto) ja Anneli (Lilja Lehto) jakavat fantastisen maailman, jonne aikuisten arvomaailmalla ei ole valtaa. Kun ystävykset löytävät tuhdin kirjekuoren, jonka sisällä on tukku rahaa, he pettyvät. Mitä he rahalla?

Rahalle on kuitenkin käyttöä, sillä tytöt ostavat oman talon. Hauskoin yksityiskohdin varustettu omakotitalo on kuin fyysinen ilmentymä tyttöjen mielentiloille. Yksi elokuvan suloisimpia kohtauksia on tyttöjen tutustuminen taloonsa ”ihana”-huudahdusten kera. Naapurit ovat aikuisia, mutta hekin melkoisia persoonallisuuksia Johanna af Schulténin näyttelemästä kireästä leskestä Elina Knihtilän ja Kiti Kokkosen hersyviin puutarhureihin.

Ohjaaja Saara Cantell (Unna ja Nuuk, Kohtaamisia) on rakentanut tarinaan aikuisille vain muutaman varttuneemman naurun paikan, kuten poliisin tunnistuskirjan kuvat, joissa esiintyvät muun muassa Ben Zyskowicz ja Tuomo Pukki. Kohdeyleisöä ovat kuitenkin ennen kaikkea lapset tai muuten mieleltään viattomat. Kolme ja puoli tähteä antanut arvostelija ei edusta kumpaakaan sorttia.

Aava Merikanto, lastenelokuva, Lilja Lehto, Marjatta Kurenniemi, Onneli ja Anneli, Saara Cantell

(Australia – Uusi-Seelanti – UK – USA 2013)
KK: Jane Campion ja Gerard Lee
N: Elisabeth Moss, Holly Hunter, Peter Mullan, Jacqueline Joe, Thomas M. Wright

Ke 22.1. klo 22.00 TV1

  

Twinpeaksiläisessä draamassa ei ole halkonaisia, on vain haulikkomiehiä. 

Jane Campionin minisarja kuulostaa paperilla pahimmiltaan tylsältä: ”Poliisietsivä palaa metropolista pieneen kotikaupunkiinsa, jossa hänen traumansa ja rikostutkintansa limittyvät tunnepitoiseksi sotkuksi”. Onhan näitä nähty. Kuusiosaisen sarjan poliisietsivä, tämän kotikaupunki ja kyseinen sotku ovat kuitenkin kiinnostavinta, mitä Yle on draaman saralla esittänyt pitkään aikaan.

Sarja alkaa, kun 12-vuotias Tui (Jacqueline Joe) kävelee jäätävään järveen. Sairaalassa käy ilmi, että Tui on raskaana. Samaan aikaan pikkukaupungissa vierailee siellä lapsuutensa viettänyt mutta sittemmin Sydneyyn muuttanut rikosetsivä Robin (Mad Menistä tuttu Elisabeth Moss), joka viettää aikaa syöpää sairastavan äitinsä luona.

Kaupungista kertoo paljon jo kohtaus, jossa Robin saapuu poliisilaitokselle kuulemaan Tuita. Nuori tyttö istuu mykkänä kuulusteluhuoneessa keskellä mutisevia miehiä, kunnes Robin ajaa miehet pois. Sama toistuu läpi sarjan; Robin joutuu raivaamaan itselleen tilaa niin miesten valtaamalta poliisilaitokselta kuin koko kaupungistakin. Ja hän tekee sen teini-ikäisen tytön puolesta.

Top of the Lakessa on yhtä lailla kyse miljööstä, huikeasta uusiseelantilaisesta maisemasta, samasta jossa myös hobittit hyppivät (eivät siis kuitenkaan tässä sarjassa). Vuorten ja järven välissä on kuritonta luontoa, kaupunki ja Paradiseksi ristitty laakso, jonne joukko hopeahiuksista gurua GJ:ta (Holly Hunter) seuraavia naisia asettuu. Jos Paradisea johtaa salaperäinen matriarkka, kaupunki taas on väkivaltaan taipuvaisen patriarkan Mattin (Peter Mullan) hallussa. Karkumatkalle lähtevä ja pian kokonaan katoava Tui on hänen tyttärensä.

Kuusiosaista sarjaa on verrattu sekä Twin Peaksiin että tanskalaiseen jännitysdraamaan Rikos. Yhtymäkohtia löytyy molempiin. Twin Peaksin tavoin Top of the Lake luo oman koherentin maailmansa, mutta sen eksentrikot löytyvät lähempää tosielämää. Kurjistuvan kaupungin alfauros käy huumekauppaa, sen baarikärpäset vitsailevat rasvaisesti teinitytöstä ja siellä vierailevat keski-ikäiset naiset potevat elämänvalintojaan.

Rujon maailman keskellä kukkii vain vähän huumorin kukkia, nekin lähinnä Holly Hunterin suorapuheisen guruhahmon ja tämä possen ansiosta. Romantiikka on niukkaa ja sotkuista. Robin hakee lohtua Mattin pojasta Johnnosta (Thomas M. Wright), teiniaikojen heilastaan, joka elää teltassa kaupungin ulkopuolella. Samaan aikaan kihlattu odottaa Sydneyssä.

Sen minkä televisio visuaalisuudessa menettää – eikä Top of the Laken visuaalisuutta tosiaan tee mieli moittia – sen väline syvyydessä voittaa. Eivätkä Jane Campionin eväät lopu kesken tarinan kehittelyn. Robinin oma menneisyys avautuu yhtä mukaa Tuin tarinan kanssa, eikä niitä pian voi enää erottaa toisistaan. Kokonaisuuden keskiössä on naisten kokema väkivalta, jota ympäröivät tiheä melodraama ja jännittävä mysteeri. Ja teinityttö, jonka oikeuksia Robin puolustaa, on sekä Tui että rikosetsivä itse.

Kuvat: Yle

Elisabeth Moss, Holly Hunter, Jane Campion, Pete Mullan, Rikos, Top of the Lake, Twin Peaks, Uusi-Seelanti

(The Hobbit: The Desolation of Smaug, Uusi-Seelanti – Yhdysvallat 2013)
O: Peter Jackson
N: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Evangeline Lilly, Orlando Bloom, Lee Pace
K12
Ensi-ilta 11.12.2013

  

Arvostelun opetus on tämä: käy vessassa ennen näytöstä.  

Olen aina pitänyt J.R.R. Tolkienin kirjoista. Taru sormusten herrasta oli ensimmäinen lukemani ”oikea” kirja ja Hobittikin taisi olla viiden ensimmäisen joukossa. Olen pitänyt myös Peter Jacksonin elokuvaversioista, joita nyt tämän kaikkein uusimman myötä on ilmestynyt yhteensä viisi.

Torstaina viides joulukuuta Helsingin Tennispalatsi-elokuvateatterin suurimmassa salissa järjestettiin elokuvan Hobitti – Smaugin autioittama maa lehdistönäytös. Se oli elokuvan ainoa lehdistönäytös. Kunkin toimittajan piti allekirjoittaa paperi, jossa sitoutui olemaan kirjoittamatta elokuvasta seuraavan kolmen vuorokauden ajan. Minä allekirjoitin sen paperin. Olin paikalla iloisena ja innokkaana, valmiina viihtymään.

No siinä elokuvassa hobitti Bilbo Reppuli, velho Gandalf ja kääpiökuningas Thorin Tammikilpi kavereineen taistelevat örkkien kanssa ja kohtaavat kaikenlaisia muitakin jännittäviä fantasiaolentoja. Esimerkiksi lohikäärmeen. Meininki on kaiken aikaa kova ja hyvä.

Join ennen pressinäytöstä yhden ison kahvin ja elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana puoli litraa energiajuomaa. Toimintani johti siihen, että noin kahden tunnin kohdalla minulla oli aivan järkyttävä pissahätä. Pitkä pätkä kääpiöiden seikkaluista nauttimisesta tuhlaantui siihen, että mietin koska elokuva loppuu ja minä pääsen vessaan. Vähän ajan kuluttua aloin miettiä, kehtaisinko käydä kesken näytöksen vessassa. Lopulta miettiminen oli turhaa, sillä oli pakko mennä.

No, kun yritin palata vessasta takaisin elokuvasaliin, olivat kaikki salin ovet lukossa. Olin hieman hämmentynyt. Mikä avuksi? En kehdannut koputtaa, sillä en halunnut häiritä kollegoiden työtä. Ja toiseksi olin melko vakuuttunut, että vaikka he kuulisivatkin koputukseni, tuskin kukaan kokisi asiakseen tulla avaamaan ovea. Niinpä lopulta lähdin etsimään Tennispalatsin toisesta kerroksesta henkilökunnan edustajaa, joka voisi auttaa minua pulmassani. Etsin, ja lopulta löysin. Minut päästettiin takaisin elokuvasaliin, ja pimeässä horjuin ensimmäisen rivin istuimelle ja sain lykättyä 3D-lasit päähäni. Koko kusihätäepisodiin meni kaikkiaan noin puoli tuntia.

Ja minähän kuulun siihen noin viiden prosentin joukkoon, jotka eivät palavasta halustaan huolimatta kykene näkemään elokuvien 3D-efektejä. Aina näyttävät kaikki 3D-leffat aivan tavallisilta 2D-leffoilta. Parin vuoden ajan aina kaikissa elokuva-arvosteluissa valitin, että mikä ihme tämä 3D-hype nyt oikeasti on, kun eihän niitä efektejä edes huomaa kuin hyvällä tahdolla. Mutta sitten sain kuulla, että on olemassa tämmöinen asia kuin stereosokeus. Stereosokeus ilmenee siitä kärsivillä ihmisillä, kuten minulla ja Johnny Deppillä, käytännössä vain 3D-elokuvien kohdalla.

Nyt olen lopettanut valittamisen 3D-hypestä. Mutta olisipa kiva joskus itse päästä kokemaan, miltä se oikea 3D sitten tuntuu. Tosin tosielämähän on aivan jatkuvaa kolmedeetä, enkä minä nyt tätäkään jatkuvasti fiilistele, että onpas siistin näköistä.

Hobitti-elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa näyttävät melko muovisilta, siis epäaidoilta verrattuna esiemerkiksi Taru sormusten herrasta -leffoihin. Mutta kyllä Hobitti-sarjakin viihdyttää. Ja se lienee sarjan pääasiallinen tarkoitus, siis tietenkin voiton tahkoamisen lisäksi.

3D, Bilbo Reppuli, hobitti, Hobitti – Smaugin autioittama maa, J.R.R. Tolkien, Peter Jackson, stereosokeus, Taru sormusten herrasta, velho Gandalf

3.2.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Yliopistovuosilta jääneet vegaaniruokamuistot ovat pääosin vastenmielisiä. Suosikki-inhokki oli pahamaineinen ”limakastike” eli maissijauholla suurustettua kasvislientä, jossa hyllyi joukossa mauttomia pakastevihanneksia. Jossain vaiheessa tarjolle tulivat ensimmäiset vegaaniset ateriapyörykät, jotka tuntuivat alkuun taivaan lahjalta. Ne olivat suunnilleen samanlaisia kuin klassiset ”Kesäpöytä kasvispyörykät”, joita sai vähän aikaa myös tavallisista kaupoista – mutta ylipistolla pyöryköitä oli tarjolla vielä vuosia sen jälkeen kun tuo tuote hävisi pakastealtaista. Herkullisiin pyöryköihin pääsi kuitenkin leipääntymään, sillä niitä oli tarjolla aivan liian usein. Yhden kesäharjoittelun aikana söin niitä pari kolme viikkoa joka päivä, minkä jälkeen ajatuskin sai aikaan puistatuksia ja kuvotusta.

Sitten päätalolle perustettiin Salaattibaari, jossa vegaaniruokaa oli tarjolla hieman useammin. Lisämaksusta sai myös ”proteiinilisän” eli aika mauttomasti marinoituja soijasuikaleita, joskus tofua tai kikherneitä sekä aina pähkinöitä tai vastaavaa. Oli tuuripeliä, kuinka monipuolisen valikoiman sai kerättyä, mutta parhaimmillaan Salaattibaarista lähti jopa aika tyytyväisenä. Ja alkoi muistakin ruokaloista saada silloin tällöin kelvollista vegaaniruokaa. Kesäpöydän pyörykät korvautuivat ”falafeleilla”, joita saikin puputtaa sitten melkein yhtä väsyksiin asti.

Kun tohtoroiduin ja tutkijaura vaihtui tiedetoimittamiseen ja tietokirjailijan työhön, en jäänyt kaipaamaan yliopiston ruokaloita. Yliopistolla työskentelevä ystäväni kertoi kuitenkin taannoin, että Salaattibaarin tilalle oli perustettu VegeBar, kokonaan vegaaninen ravintola! Pakkohan sitä oli mennä kokeilemaan.

Tarjolla on keittolounas ruokaisalla salaatilla tai lämmin kastike ja lisuke, sekä kumpaankin kuuluva perussalaattipöytä (mikäli ymmärsin systeemin oikein). Halusin testata kaikkia, mikä aiheutti henkilökunnassa hieman hämmennystä, koska ilmeisesti sellaista vaihtoehtoa ei suoraan ollut hinnastossa. Lopulta hinnaksi tuli muistaakseni 7,55 €, mikä oli vallan kohtuullinen summa tarjottimellisesta ruokaa. Opiskelijalle kaikki olisi tietysti reippaasti edullisempaa – minä kun maksoin ulkopuolisena kalliimmalla hinnalla.

Keittoa kutsuttiin linssikeitoksi, mutta enemmän se oli tomaattikeittoa, jossa oli hieman linssejä, papuja ja vihanneksia. Maku oli hyvin yliopistoruokalamainen aina tuttua vanhaa provencale-tyylistä mausteseosta myöten. Salaattipuolelta löytyi kaali- ja porkkanaraasteen lisäksi mustapapuja ja oliiveja. Ruokaisammista salaateista kokeilin korianterilla maustettua maissisalaattia sekä sieni-perunasalaattia. Kaikkiin salaatteihin löytyi myös kolmea vegaanista kastiketta, muun muassa yrttistä jogurttia! Maissisalaatti oli oikein hyvää itsessään, ja kastikkeiden kanssa muutkin salaatit toimivat ihan hyvin. Ruokajuomaksi oli veden lisäksi jääteetä.

Pääruoka yllätti iloisesti. Tofucurryssa oli paksu ja yllättävästi kunnolla tulinen kookoskastike ja reippaasti tofua. Ahnaana opiskelijana olisin saanut varmasti kahmittua lautaselleni litran tai kaksi tofukuutioita. Joukossa oli vihanneksia, jotka olivat munakoisoa lukuun ottamatta (se ei ole ollut koskaan yliopistolla hyvää) hyvän makuisia.

Ei tämä tietenkään Gopalien tasoa ole, mutta ruoka ei ole hinnalla pilattu etenkään opiskelijalle, sitä saa kahmittua lautaselle halutessaan kauheat määrät, ravintoaineita saa varsin kattavasti, ja on tämä huomattavasti parempaa ruokaa kuin silloin aikoinaan.

Poispilattuja ovat silti varmasti nykyajan opiskelijat. Limakastiketraumatta kasvaneet eivät kuitenkaan osaa arvostaa.

VegeBar Tampereen yliopisto Kalevantie 4 Päätalo ma–to 11–14.30

pe 11–14

Kotisivut

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

(USA 2017)
O: Chris McKay
N: Will Arnett, Zach Galiafianakis, Michael Cera, Rosario Dawson, Ralph Fiennes
Ensi-ilta 10.2.2017

  

Kuten useimmat meistä kolmen vuoden takaa muistavat, Lego elokuva oli loistava, viiden tähden leffa.

Nyt elokuvateattereihin saapuva Lego Batmanin oma elokuva on sekin ihan mukiinmenevä, joskin hirvittävän nopeatahtinen, lähes hyperaktiivinen lasten toiminta-animaatio, mutta se ei yllä edeltäjänsä tasolle.

Elokuvan keskiössä on päällisin puolin Batmanin ja Jokerin ikiaikainen taistelu Gotham Citystä, mutta pinnan alla elokuva kertoo Batmanin yksinäisyydestä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta.

Lego elokuvaa ja Lego Batman elokuvaa (kyllä, ne tosiaan kirjoitetaan noin) voi lähestyä järkevästi kahdella eri tavalla.

Elokuvat voi ottaa lastenelokuvina, koska lapsillehan ne ensisijaisesti on tehty. Lapset tykkäävät legoista ja lapset tulevat varmasti tykkäämään myös tästä elokuvasta.

Elokuvat voi myös ottaa elokuvina meille 80-luvun lapsille, jotka kasvoimme legojen ja batmanien parissa. Siksi elokuvasta järjestettiin kaksi tyystin erilaista lehdistönäytöstäkin. Ensimmäinen esitettiin englanninkielisenä 2D-originaaliversiona toimittajayleisölle, ja toinen suomeksi dubattuna 3D-versiona toimittajille, jotka saivat ottaa esitykseen mukaan myös lapsia.

Lego Batman vilisee viittauksia Batmanin historiaan, ja katsoja jää miettimään, voivatko lapsikatsojat todella tavoittaa ne kaikki. Tietävätkö he mistä on kyse, kun Oikeuden puolustajilla on juhlat Supermanin linnakkeessa?

Ja miksi hemmetissä muuten Terämiestä nykyään kutsutaan Suomessakin Supermaniksi ja Hämähäkkimiestä Spider-Maniksi? Ne on Teräsmies ja Hämähäkkimies!

Edellisellä elokuvalla oli puolellaan myös upeampi musamaailma. Nyt mikään biisi ei yllä lähimainkaan kolmen vuoden takaisen Teganin ja Saran Everything is Awesomen tasolle.

Muistelisin kolme vuotta sitten lukeneeni arvosteluja, joissa kirjoittajat valittivat Lego elokuvan olleen turhan väkivaltainen. No, nyt hakkaaminen ei ainakaan vähene. Ennustan elokuvan aiheuttavan vielä monessa kodissa ei-toivottua riehumista.

Toinen ennustukseni koskee legojen lisääntymistä monissa suomalaiskodeissa tämän kevään aikana. Jos jokin saa lapsen mankumaan legopakettia, niin tämä elokuva.

Kun vertailuun kahden Lego-elokuvan välillä lisätään myös se, että uutuudenviehätys, itseironia ja monenkirjavilla populaarikulttuuriviittauksilla knoppailu ovat kaikki suorastaan hengästyttävästi ensimmäisen elokuvan puolella, jää Lego Batman aikuiskatsojalle väkisinkin hieman valjuksi kokemukseksi.

Animaatio, lastenelokuva, Lego Batman elokuva

Valtteri Raekallio: Oneiron. Cirkon maneesi, Helsinki. Viimeinen esitys 9.2.2018.

Tanssijat: Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio
Esityksen pressikuvat: Stefan Bremer

Oneiron. Teoksen näkemisen ja kokemisen jälkeen tämä on minulle se ”alkuperäinen teos”. En ole lukenut Laura Lindstedtin romaania, joten se tulee väistämättä näyttäytymään Raekallion Oneironin samannimisenä transkriptinä. Aiemmin en ollut niinkään kiinnostunut ko. romaanista, nyt olen. Tulen lukemaan sen liikekielen, valojen, sumun ja äänien läpi. Etenkin äänen ja siihen sidotun juoksun, etääntymisen, kasaantumisen, kosketuksen ja väkivallan.

Lopetus. Raekalliolle on tyypillistä riistää yleisöltä mahdollisuus kiittää ja toisaalta tanssijoilta mahdollisuus tulla kiitetyksi. Esitykset vain päättyvät niin, ettei tavanomaisesti markkeerattua mahdollisuutta aplodeihin tule. Kuulin eilen, että jossain toisessa Oneironin näytöksessä oli taputettu. Mutta olivatko silloin esiintyjät siltikään kiittäneet? Minä hetkenä aplodit olivat alkaneet? Taputtivatko kaikki?

Väkivalta. (Odottamatonta) raiskauskohtausta oli vaikea katsoa, sillä se oli niin aito. Vaikka näennäisesti fyysiset roolit olivat käänteiset, tuli kohtaus esittäneeksi kauheimmillaan, mistä on kyse: vallankäytöstä ja häpäisystä.

Ruumis. Mihin ihmisvartalo pystyykään! Jäin useammin kuin kerran tuijottamaan tanssijoiden esiin piirtyviä lihaksia ja sydän muljahti akrobaattisten, osittain improvisoitujen liikkeiden, hyppyjen, pitojen katsomisesta. Ja toisaalta: tanssijan vartalo voi olla huippuunsa treenattu myös päällisin puolin tavallisena, rasvaprosenttisena, isona, lanteikkaana. Ketteryys ei ole koosta kiinni.

Yhteistoiminta, koreografia ja sen näennäinen puute. En tiedä, mutta arvaan, että edelleen Raekallion teokset syntyvät ja elävät improvisaatiosta. Se näkyy teoksissa, joissa on rakenne, mutta ei tiukkaa sellaista. Mietin eilenkin, miltä teos on näyttänyt aiemmin, toissapäivänä, ensi-illassa. Se tekee jokaisen esityksen katsomisesta niistä pitäville melko kipeän ja haikean, sillä siinä tiivistyy teatterin ydin: ensin se on, sitten sitä ei enää ole.

Aktivointi. Yleisö liikkui tällä kertaa yllättävän, harmittavan vähän. Edustaja, Neuromaani ja Frigid totuttivat siihen, että meitä ohjaillaan enemmän. Jos kirjoittaisin kritiikkiä, purkaisin siinä ennakko-odotuksiani suhteessa juuri tähän. Oneiron oli selkeämmin tanssiesitys kuin aiemmat, prologista ja epilogista huolimatta.

Yhteys. Avoimia siirtymiä -kokonaisuus päättyi teokseen Kuolemisen taito Höyhentämössä marraskuussa 2016. Sekin loppui siihen, että istuttiin valkoisten pöytäliinojen peittämässä pöydässä muun yleisön kanssa ja vietettiin hautajaisia. Tarkoitus oli hieman eri, mutta teemat ja erityisesti rituaalin suorittaminen sama.

Niin, rituaali. Onkohan Raekallio Corpin töistä tullut minulle juuri sellaisia, siirtymäriittejä. Ehkäpä. Oneiron ei ollut lempiteokseni, mutta hyvä se silti oli. Esityksen jälkeen kysyin heti seuraavasta.

Johanna Siik

Circo, esitys, immersiivinen teatteri, Laura Lindstedt, Mietteitä esityksistä, Oneiron, Pohjoinen liike, Raekallio corp, tanssi, Valtteri Raekallio

Black Panther
(USA 2018)
O: Ryan Coogler
N: Chadwick Boseman, Michael B. Jordan, Lupita Nyong’o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Angela Bassett, Forest Whitaker, Andy Serkis
Ensi-ilta 16.2.2018

  

Marvelin uusimmassa supersankarielokuvassa Black Pantherissa parhaita juttuja on kolme. Ensinnäkin naiset ovat elokuvassa vahvoja ja itsenäisiä toimijoita. He ovat huipputiedenaisia ja sotureita, jotka ovat solkenaan pelastamassa miesoletettua supersankaripäähenkilöä.

Toiseksi on tietenkin kiva juttu, että olemme saaneet aidon miljardiluokan elokuvan, jonka pääosassa (ja useimmissa sivuosissakin) on joku muu kuin valkoinen mies. Kolmanneksi elokuvassa on vahva ystävyyden, yhteistyön ja avunannon viesti. Jokainen kykyjensä mukaan ja jokaiselle tarpeen mukaan.

Näiden seikkojen lisäksi elokuva onkin sitten keskitasoa oleva cgi-höttö, jossa juonta ei pystytä viemään eteenpäin kolmea minuuttia ilman hemmetin kovaa rytinää ja pauketta. Koko ajan jonkun täytyy ampua jotakuta toista tai ainakin vetää jotain turpiin.

Maailman kovimmalla ja ilmeisesti muutenkin käyttökelpoisimmalla metallilla vibraniumilla vahvistettujen sotasarvikuonojen ilmestyminen taistelutantereelle on elokuvan kovin wtf- ja mvnt-hetki.

Tämä kuvitteellinen metalli vibranium on kaiken toiminnan motivaattori. Kauan sitten ulkoavaruudesta singahti vibraniumista muodostunut meteori, joka mäsähti kuvitteellisen afrikkalaisvaltio Wakandan maaperään. Vibranium ilmeisesti on vielä kovempaa kamaa kuin Marvel-universumin toinen kuvitteellinen metalli adamantium, josta on valmistettu Kapteeni Amerikan kilpi ja jolla on päällystetty myös Wolverinen luuranko.

Adamantium on tuhoutumatonta, paitsi ehkä mutantti Magneton käsissä. Silti Marvelin seikkailuihin on täytynyt keksiä jossakin vaiheessa vielä kovempi juttu ja aine. Vibranium on nyt kultaakin tavoitellumpaa materiaalia, ja sen perässä eivät tietenkään ole mitkään tavalliset rosvot, vaan puolikyborgit superroistot, joita Black Pantherin täytyy jahdata ja samalla hallita Wakandaa, jonka kuningas muuten siis tämä supersankari myös on.

Aivan oma kirjoituksen aiheensa olisikin Wakandan hallitusmuoto, täysivaltainen monarkia. Kruunu periytyy, minkä lisäksi kuninkuus voidaan tosin voittaa tappelemalla ottelussa, joka päättyy joko luovutukseen tai kuolemaan. Sielläkään ei toista kierrosta tule, kun valtionpäämiestä valitaan!

Yksittäisenä elokuvana Black Panther olisi kummallinen ja irrallinen toimintaelokuva vailla kontekstia ja syvyyttä, mutta nykykaikaisessa Marvel Cinematic Universessa, eli Marvelin elokuvien ja tv-sarjojen muodostamassa universumissa aivan paikkaansa puolustava supersankarielokuva.

Black Pantherin juoni jatkuu siis monilta osin vuonna 2016 ilmestyneen Captain America: Civil Warin aloittamien tarinakuvioiden pohjalta. Captain America: Civil War puolestaan jatkaa vuonna 2015 ensi-iltansa saaneen Avengers: Age of Ultronin alulle panemia syy-seuraussuhteita. Ja sanomattakin selvää on, että Age of Ultronin tapahtumat puolestaan liittyvät kiinteästi Captain America: The Winter Soldieriin (2014) ja niin edelleen aina vuoteen 2008 saakka, jolloin elokuvauniversumin ensimmäinen osa Iron Man ilmestyi.

Onkin suositeltavaa, että katsoja verestäisi ennen Black Pantherin katsomista Marvel-muistojaan tsekkaamalla ainakin Netflixistä löytyvät pari uusinta Marvel-elokuvaa. Eihän näistä monimutkaisista kuvioista muuten enää pysy kärryllä, kun hommat eivät etene pelkästään yhdessä elokuvasarjassa, vaan kokonaisessa elokuvauniversumissa.

Ja ai niin, Black Panther nähdään valkokankaalla jälleen muutaman kuukauden kuluttua, kun elokuvateattereihin pamahtaa toukokuussa Avengers: Infinity War.

Black Panther, Ensi-ilta, Marvel, toimintaelokuva