Kategoria: Elämäntapa

Jo lapsena olin innokas lukija, ja monen muun lukutoukan tavoin loikkasin jo varhaisessa vaiheessa lastenosastolta aikuisten hyllyille, Neiti Etsivistä suoraan Sinuheen. En oikein hahmottanut nuortenkirjallisuuden olemassaoloa genrenä, ja ne harvat lukemani teineille tarkoitetut kirjat tuntuivat lähinnä vaivaannuttavan opettavaisilta tai pakotetun nuorekkaasti kirjoitetuilta.

Aikuisena aloin lukea työkseni lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja tajusin, että nuortenkirjallisuus on nykyään täysin toista kuin oman nuoruuteni tekeleet.

Young adult -kirjallisuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut maailmalla megatrendiksi, ja myös monet aikuiset ovat löytäneet YA-kirjat. Trendin aloitti Stephenie Meyerin Twilight-sarja, joka poiki vanavedessään urbaanin fantasian aallon. Toinen jättimenestys, Suzanne Collinsin Nälkäpeli puolestaan aiheutti hetkellisen dystopiavillityksen. Viime vuosina painopiste on siirtynyt pikku hiljaa jälleen realistisemman kirjallisuuden puolelle, mutta YA-genreen mahtuu edelleen monia erilaisia ääniä.

Nuortenkirjojen tärkeä tehtävä on perinteisesti ollut luoda toivoa teini-iän kuohunnan keskellä eläville nuorille ja vakuuttaa heidät siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Kuka meistä ei joskus olisi tuntenut olevansa ulkopuolinen ja vääränlainen? Nykynuortenkirjoissa tämä tunnutaan otettavan vielä entistäkin paremmin huomioon: seksuaalivähemmistöihin kuuluvat hahmot ovat arkipäivää, kehopositiivisuus tiedostetaan ja oman äänen ovat saaneet niin transihmiset kuin mielenterveysongelmista kärsivät hahmot. Vahvoja, itsenäisiä naishahmoja lienee turha edes mainita.

Seuraava valikoima sisältää tämän hetken parhaita feministisellä otteella kirjoitettuja, suomeksi julkaistuja YA-tärppejä niin Suomesta kuin ulkomailta. YA-kirjallisuus painottuu erittäin voimakkaasti angloamerikkalaiseen maailmaan ja vain murto-osa teoksista suomennetaan, mutta näillä pääsee hyvin alkuun!

Jessica Schiefauer: Pojat (Karisto)

14-vuotiaat ystävykset Momo, Kim ja Bella elävät lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa ja viettävät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Viattomat roolileikit saavat uuden käänteen, kun paljastuu, että kasvihuoneen uudella kasvilla on maagisia voimia: sen mettä nautittuaan tytöt pääsevät hetkeksi maistamaan, millaista on elää pojan ruumiissa. Alkaa maagisen realismin maailmoissa liikkuva kertomus nuoruudesta, sukupuoli-identiteetistä ja itsensä etsimisestä. Ruotsalaisen Jessica Schiefauerin palkitusta kirjasta on tehty myös elokuvaversio.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa sekä Kimmel (Karisto)

Runoilijanakin tunnetun Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior -palkittu Valoa valoa valoa sijoittuu vuoteen 1986, Tshernobylin räjähtämisen aikaan. Samaan aikaan Mariia kohtaa rannalla Mimin, ja loppu on historiaa. Runollinen Kimmel puolestaan liikkuu maagisen realismin sfääreissä: Kimmel-tyttö saa vanhemmiltaan tehtäväksi pelastaa maailman, ja hän lähtee matkaan pinkillä lentokoneellaan. Symbolisella matkallaan Kimmel kohtaa erilaisia tyttöhahmoja ympäri maanpiirin.

Maria Turtschaninoffin tuotanto (Tammi)

Suomenruotsalainen Maria Turtschaninoff on kuin varkain noussut YA-ilmiöksi niin Suomessa kuin maailmallakin. Suurin osa hänen tuotannostaan sijoittuu myyttiseen fantasiamaailmaan, mutta perinteisen miekankalistelun sijaan kirjojen teemoiksi nousevat kerta toisensa jälkeen feminismi, naisen asema ja vahvojen ylivaltaa vastaan taisteleminen. Anaché-romaanissa akkadien paimentolaisheimoon kuuluva nuori tyttö alkaa kyseenalaistaa heimonsa pinttyneet käsitykset tyttöjen ja naisten paikasta yhteisössä. Punaisen luostarin kronikoita -sarja puolestaan kertoo joukosta naisia, jotka perustavat luostarin turvapaikaksi vainoa ja väkivaltaa kokeneille tytöille ja naisille.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Gummerus)

Bechdelin testi mainittu! Harvinaisen kököstä nimestään huolimatta Oonko ihan normaali? on yksi tämän vuoden realistisista YA-helmistä. 16-vuotias Evie on kärsinyt jo vuosia pakko-oireisesta häiriöstä (OCD) ja on pikkuhiljaa totuttelemassa perhearkeen laitoshoidon jälkeen. Elämään kuuluvat tavallisen teini-ikäisen murheet ja ilot juhlimisineen ja ihastumisineen, mutta sen lisäksi Evie perustaa uusien ystäviensä kanssa vanhojenpiikojen kerhon. Kerhossa ystävykset alkavat parantaa yhdessä maailmaa ja taistella patriarkaalisia rakenteita vastaan teinityttöjen loppumattomalla energialla.

Julie Murphy: Dumplin (Otava)

Dumplin juhlistaa kehopositiivisuuden ilosanomaa! Willowdean ”Dumplin” Dickson asuu Yhdysvaltain takahikiällä yhdessä entisen kauneuskuningataräitinsä kanssa. Äidillä on pakkomielle laihduttamiseen, mutta muodokas Dumplin on kuin kotonaan omassa kehossaan. Hetken mielijohteesta Dumplin ystävineen päättää protestina ilmoittautua pitäjän kauneuskilpailuihin, ja yhteentörmäys kaloreita laskevan äidin ja perinteisiin kauneusihanteisiin jumiutuneen yhteisön kanssa on taattu.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)

Peetu on saanut kasteessa nimen Petra, mutta pian koittaa kauan odotettu 18-vuotispäivä, jonka jälkeen hän viimein pääsee korjausleikkaukseen. Vanhemmille leikkaus on vaikea pala, mutta isä ottaa Peetun mukaan lentämään purjelentokoneella. Taivaalla vaikeistakin asioista on helpompi puhua. Transsukupuolisuutta käsittelee hienosti myös Marja Björkin Finlandia Junior -palkintoehdokkaana ollut teos Poika.

Mintie Das: Storm Sisters – kuohuva maailma (Tammi)

Tyttöpiraatteja 1700-luvulla? Yes please! Storm Sisters kertoo viidestä ystävyksestä, jotka seilaavat varastetulla purjelaivalla pitkin maailman meriä tekeytyen Pireteiksi, hurjiksi merirosvotytöiksi. Tavoitteenaan heillä on selvittää, kuka tuhosi heidän Storm-yhteisönsä ja surmasi heidän perheensä. Ajatukset juonen historiallisesta uskottavuudesta kannattaa jättää syrjään ja antautua romanttiselle meriseikkailulle. Kirjan jatko-osa Hyiset mainingit on juuri ilmestynyt.

Pääkuva: Pixabay/Pexels

Kirjallisuus, kirjallisuusnumero, kirjavinkit, nuortenkirjallisuus, YA-kirjat

Takakansiteksti, tuo mystinen tekstilaji. Sen lukija on ihminen, jolla on jo kirja kädessä – takakansitekstin tehtävä on saada hänet kantamaan kirja kassan tai lainaustiskin kautta kotiinsa ja mieluiten vielä avaamaan se. Kilpailu on julmaa: päätös ottaa tai jättää syntyy sekunneissa.

Olen laatinut takakansitekstejä vuosikaudet osana kustannustoimittajan työtäni. Teen sitä säännöllisesti mutta sen verran harvakseltaan, että jotenkin sitä joka kerta tuntee keksineensä jotakin tuoretta ja raikasta, tai ainakin juuri tätä teosta osuvasti kuvaavaa. Todellisuudessa keinoja on tietenkin rajattu määrä, eikä kukaan oikein uskalla irrotella. Mutta kuinka vähissä keinot oikein ovatkaan, se selvisi kirjastossa, kun kävin läpi kahmalollisen suomeksi julkaistuja kaunokirjoja takakansi edellä.

Takatekstisoturin ase numero yksi on tietenkin adjektiivi. Montako kuluneen kuuloista adjektiivia sitä ajattelisi löytävänsä kirjojen kansista, parikymmentä? Viisikymmentä? Tässä sata ilmeisimmäksi osoittautunutta ja pari vähän odottamattomampaa aakkosjärjestyksessä.

Aistillinen, ajankohtainen, ajaton, armelias, armoton, aseistariisuva, avara, haikea, hauska, herkullinen, hieno, hilpeä, huikea, huimaava, hurja, hurmaava, hyytävä, häiritsevä, häkellyttävä, hämmästyttävä, ilkamoiva, ilkikurinen, jännittävä, järkyttävä, karu, kaunis, kaunisviritteinen, kipeä, kirkas, kirpeä, komea, kohtuuton, kohuttu, koominen, koruton, koskettava, koukuttava, kova, kummallinen, kutkuttava, kuulas, kylmäävä, liikuttava, lohdullinen, lohduton, loistokas, lämmin, lämminhenkinen, maaginen, mestarillinen, moderni, monitasoinen, omaperäinen, osuva, pakahduttava, pidäkkeetön, piinaava, pisteliäs, pureva, pysähdyttävä, pysäyttävä, raikas, railakas, raju, rehevä, riemastuttava, riipaiseva, runollinen, samastuttava, satuttava, sydämeenkäypä, sykkeinen, sykähdyttävä, sähäkkä, säälimätön, taiturimainen, tarkka, tarkkavaistoinen, terävä, tiheätunnelmainen, tosi, traaginen, tulinen, tummanpuhuva, urbaani, unohtumaton, vahva, vaikuttava, vakuuttava, vavahduttava, viehättävä, viiltävä, viisas, viisto, villi, vilpitön, väkevä, ylittämätön, älykäs, ääneennaurattava.

Keino numero kaksi ovat kysymykset. Jos takakannen kysymys on tarpeeksi kutkuttava, niin tottahan lukija haluaa tietää, mikä on vastaus!

Kuka on salaperäinen Selja Salamaa?

Kenen nimeä hän huutaa unissaan?

Oliko se sittenkään hoitovirhe?

Onko 1800-luvun romaanien suurta rakkautta enää olemassa?

Kenen kuvasta kerrot kun kerrot itsestäsi?

Mitä tapahtuu meille ja maailmalle?

Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?

Mitä heille kuuluu kymmenen vuotta myöhemmin?

Kuka on vaarallinen mies tyylikkäässä hatussa?

Vai onko?

Mutta miksi?

Ja ennen kaikkea: mitä on tapahtunut Pattylle?

Kolmannelle sijalle nousevat otokseni perusteella kolmen kohdan luettelot, jollaisia takakansitekstit kerrassaan pursuavat. Kovimmissa kolmikoissa hittistrategiat yhdistyvät – kolme adjektiivia, kolme kysymystä tai jopa kolme kolmiosaista sanakimaraa. Hauska-sanan sisällyttäminen tällaiseen triptyykkiin on selvästikin takuuvarma luottokeino.

Älykästä, hauskaa, osuvaa!

Viiltävä. Vilpitön. Hauska.

Liikuttava, hauska, rakastettava

Hurmaava, hauska ja aistillinen

Koominen, traaginen ja viisas

Jännittävä, kova ja lämmin

Kuolemasta, rakkaudesta, nautinnon nälästä

Perheestä, onnesta ja nautinnosta

Naisesta, yksinäisyydestä ja yhteydestä

Uudesta avioliitosta, rakkauden voimasta ja voimattomuudesta

Mikä on aitoa rakkautta, luommeko itse omat tunteemme, kuvittelemmeko?

Ajasta, pelureista ja nappuloista

Yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kulttuurista ja kuohuvasta ajasta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta

Hillon syömisen vaaroista, piinallisen levollisesta sisustuksesta ja näyttävän juhlan järjestämisestä

Teini-iän huimaavaa himoa, keski-ikäisten kompromisseja, uuden vuosituhannen liberalismia

Pakahduttavan kirkkaasti, vaivihkaisen huumorin läpi, ilman sentimentaalisuuden häivää

Bulgakovin, Høegin ja Marquezin hengessä

Natsismin, okkultismin ja aivotutkimuksen maailmoissa

Nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus

Pimeä kana, vapautunut keskikalja ja Armi Kuusela

Viime aikoina tekstiluonnehdintoja on muuten alkanut ilmestyä myös kirjojen etukansiin. Pitäkää varanne!

Kirjoittaja on kustannustoimittaja, jonka toimenkuvaan kuuluu myös takakansitekstien kirjoittaminen. Esimerkkiteksteistä ei ole suljettu pois hänen omia luomuksiaan.

Feministisen scifin mestarin Margaret Atwoodin klassikkoromaani Orjattaresi (1985) on jälleen pinnalla: Donald Trumpin vaalivoiton myötä kirja nousi myyntilistojen kärkeen. Kirjan kuvaama naisten helvetti tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.

Romaanin juoni on monelle tuttu, mutta selostan sen lähtökohdat lyhyesti. Kirja kuvaa ydinsodan jälkeistä aikaa ja Pohjois-Amerikassa sijaitsevaa kuvitteellista valtiota, Gileadia, jota johtavat Raamattuun nojaavat kristilliset fundamentalistit. Monivaimoisuus on vallitseva käytäntö, ja naiset on alistettu Raamattuun vedoten synnytyskoneiksi.

Tiukan hierarkkisessa yhteiskunnassa tarpeeksi korkeaan asemaan kohonneet miehet voivat pitää itsellään useampia sivuvaimoja varsinaisen vaimonsa lisäksi. Sivuvaimoja kutsutaan orjattariksi, ja heidän tehtävänään on synnyttää vaikutusvaltaisille miehille lapsia. Orjattaret koulutetaan tähän ”työhön” erillisissä koulutuskeskuksissa.

Atwoodin romaani on yhden orjattaren tarina. Romaanin ankean dystooppisessa todellisuudessa naiset pakotetaan pukeutumaan peittävästi jatkuvan väkivallan ja kuoleman uhan alaisina. Romaanin loppu jätetään aavemaisen avoimeksi, kuin anekdootin kaltaiseksi arvailuksi siitä, miten kirjan päähenkilön käy.

Suoratoistopalvelu Hulu on juuri julkaissut kirjaan perustuvan tv-sarjan, joka on Suomessa nähtävissä HBO Nordic -palvelun kautta. Orjattaresi on kuitenkin ollut ajankohtainen aiemminkin: siitä on tehty myös elokuva ja ooppera. Tuntuu siltä, että kirjan pelottava sanoma resonoi vuodesta toiseen.

Atwoodin kirja kytkeytyy myös siihen pitkään feministisen kirjallisuuden traditioon, joka kertoo naisiin kohdistuvasta patriarkaalisesta sorrosta.

Niinkin erilaiset kirjat kuin Doris Lessingin Kultainen muistikirja, Marilyn Frenchin Kesämies ja Atwoodin Orjattaresi jakavat samoja teemoja, kuten miesten naisiin kohdistamat halventavat asenteet ja teot. Feministisen kirjallisuuden- ja mediatutkimuksen pioneeri Tania Modleski on kertonut Lessingin teoksen saaneen hänessä aikaan niin suurta raivoa, että luettuaan teoksen hän jätti silloisen miehensä. Modleski ei käsittele teosta kursseillaan, koska pelkää päätyvänsä antamaan miesopiskelijoille hylkääviä arvosanoja vain romaanin miehiä kohtaan kokemansa kiukun takia.

Uskon tämän kaanonin, johon kaikki nämä teokset kuuluvat, synnyttävän edelleen raivoa –  perusteltua ja oikeutettua raivoa. Modleskin asennetta voi pitää terveenä erityisesti nykyisessä ilmapiirissä. Kirjallisuus tarjoaa kentän mielikuvitukselle, mutta  mielikuvituksen kautta voi myös luoda katseen omaan arkeen. Kirjallisuuden visio ei aina ole pelkkää mielikuvitusta.

Vihaan ja kiukkuun ei tarvitse kysyä lupaa. Ei varsinkaan nyt, kun naisten jo saavutetut oikeudet ovat globaalilla tasolla uhattuina. Viiltävimmin Donald Trumpin ruokkima asenneilmasto osuu niihin naisiin, jotka eivät ole vielä saavuttaneet niitä oikeuksia, joita monissa länsimaissa pidetään itsestäänselvyyksinä.

Mutta: nämäkään oikeudet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä.

Miksi Atwoodin sanoma ei siis resonoisi tänä päivänä?

Trump suhtautuu aborttioikeuteen negatiivisesti ja on toteuttanut vakaumustaan allekirjoittaessaan määräyksen, joka peruuttaa rahoituksen kaikilta niiltä perhesuunnittelua tarjoavilta järjestöiltä, jotka edes mainitsevat abortin. Painajaisen anatomia on kasassa, mutta tästä huolimatta tilanteessa on nähtävillä jotain toivoa: Orjattaresi innoittaa misogynian vastaista aktivismia, ja taantumuksen vastainen liike on globaali.

Tätä kirjoittaessani Ranskan presidentinvaalien yhteydessä on raportoitu kiivaista äärioikeiston Marine Le Penin vastaisista mielenosoituksista. Ehkä kirjallisuus tarjoaa vision myös vastarinnasta.

Kuva: Hafuboti CC-BY-SA-4.0/Wikimedia Commons

Donald Trump, Kirjallisuus, kirjallisuusnumero, Margaret Atwood, naisten asema, Orjattaresi

Kuvat: Eduardo Vencesla

”Albacete, käy kakalla ja jatka matkaa”, kuuluu vanha espanjalainen sanonta.

Sanonta syntyi, kun Alicanten uimarannoille köröttelevät madridilaiset pysähtyivät kaupungissa tarpeillaan ja jatkoivat äkkiä matkaa.

Espanjan Castilla-la-Manchassa, Don Quijoten kotiseudulla sijaitsevalla Albacetella on ruman kaupungin maine. Vuoden 1995 englanninkielisen Lonely Planetin mukaan ”tylsä provinsiaalinen kaupunki perustettiin 1800-luvulla eli ihan liian myöhään, jotta siellä olisi ehtinyt syntyä mitään kiinnostavaa. Myös kaupunkia ympäröivä maaseutu on Espanjan tylsintä. Parasta mitä kaupunkiin eksynyt turisti voi tehdä, on lähteä pois.”

Sittemmin oppaan tekstiä on päivitetty, mutta maine elää. Espanjalaiset tuttavat röhähtävät nauruun kun kerron, että aion matkustaa lomalle Albaceteen. Älytöntä, Espanjasta kun löytyisi vaikka mitä: Aurinkorannikkoa, Andalucían kuvankauniita kaupunkeja, pohjoisen vehreää vuoristoa…

Ei auta, kutsu albaceteläisen pariskunnan häihin kelpaa syyksi suunnata ”keskelle ei mitään”. Sitä paitsi sieluttomiin betonihelvetteihin tottuneelle suomalaiselle kaupunkien kauneuskriteerit ovat jo valmiiksi pohjamudissa.

Kuinka kävi, onko Albacete sitten niin kamala? No ei ole, itse asiassa se on aika nätti Turun kokoinen kaupunki. Albacetesta löytyy vehreitä puistoja palmuineen, aurinkoisia promenadeja, pikku kujia terasseineen sekä suomalaisen silmiin ihan tarpeeksi historiallisilta näyttäviä pittoreskeja rakennuksia.

Mikä parasta, turistittomassa kaupungissa olut maksaa euron ja sen seurana turistin eteen kannetaan reiluja lautasia täynnä ilmaisia tapaksia, vaikkapa hyvää italiansalaattia tai manchegojuustoa. Suurin osa Suomessakin myytävästä parhaasta manchegosta tulee Albacetesta. Samoin hienoimpien ravintoloiden veitset.

Paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä, eivät yhtään ollakseen. Turistien ylistämien kaupunkien asukkailla kun on jo saattanut nousta pissaa päähän. Albacetessa harvinaista vierasta pidetään kuin kukkaa kämmenellä.

Onneksi myös maan virallisten tahojen on pakko alkaa tunnustaa, ettei Albacete ole ihan turha. Äsken kaupunki nousi kuudennelle sijalle Espanjan kuluttajaviraston tutkimuksessa, jossa selvitettiin elämänlaadultaan parhaita kaupunkeja.

On siis suuri vääryys, että mielikuvat ovat niin negatiivisia, mitä tulee Albaceteen ja moneen muuhun paikkaan. Huonoa mainetta on vaikea puhdistaa, vaikka kuinka hinkkaisi. Harva matkustaa paikan päälle tsekkaamaan, olisiko rumaksi ja tylsäksi haukuttu kaupunki sittenkin ihan mieletön mesta.

Ei ihme, että paikkakuntia brändätään niska limassa, konsulttien johdolla ja isolla rahalla. Koko matkailuteollisuus pohjaa paikkojen maineelle. Jos todellisuus ei vastaa positiivisia mielikuvia, turisti suuttuu eikä palaa.

Tietynlaisen imagon rakentaminenkaan ei kuitenkaan toimi, jos asukkaat itse kokevat kaupunkinsa toisin tai jos paikan maine on jo ehtinyt kehkeytyä tietynlaiseksi.

Albacete-parka. Jos vierailustani luoksesi jotain opin niin sen, että kannattaa antaa tilaisuus rumillekin. Joskus ne yllättävät.

Albacete, Alicante, Castilla-la-Mancha, Espanja, Lonely Planet, manchegojuusto

7.4.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Minulla oli kolmisen tuntia tapettavana aamuisessa Joensuun keskustassa. Ystäväni oli joutunut lähtemään töihin, eikä toinen kupillinen hautausmaan viereisen kahvilan kitkerää sumppia enää houkuttanut. Jotain syötävääkin pitäisi saada ennen junan lähtöä, että jaksaisin kotiin asti. Onneksi facebookin Vegaaninen Joensuu –ryhmässä suositeltiin Hyve & Pahe –kahvilaa, josta saisi kuulemma paahdettuja sämpylöitäkin. Moista ihmettä piti heti lähteä tutkailemaan.

Hyve & Pahe jakautuu yläkertaan (Hyve), jossa tarjotaan lounasta ja järjestetään juhlatilaisuuksia, mikäli ymmärsin oikein, sekä alakerran kahvilaan (Pahe). Kahvilan puolelta löytyi sopiva pöytä, jonka ääressä kuluisi mukavasti pari tuntia kirjoittaen ja lukien. Tilasin soijalatten, paahdetun vegaanisen sämpylän sekä palasen vadelmasuklaakakkua. Makeaa löytyy ilmeisesti aina valikoimasta ja leivät tehdään pyydettäessä.

Paahdettu sämpylä oli parhaimpia vegaanisia voileipiä, joita olen koskaan saanut. Sisällä oli talon omaa vegaanista pestoa sekä paholaisenhilloa, joiden maut sopivat erinomaisesti yhteen ja imeytyivät pehmeään leipään. Siitä huolimatta paahdettu kuori pysyi loppuun asti rapsakkana. Täytteenä oli erilaisia marinoituja vihanneksia, pääosassa paksu ja täydellisen pehmeäksi grillattu viipale munakoisoa. Mahtava yllätys! Ja minä kun olin aamulla pohtinut epäillen, että tokkopa Joensuusta löytyisi mitään vegaanista aamutuimaan.

Kakkukin oli hauska yllätys. Se näytti ja tuntui ensi lusikallisella paksulta rasvaiselta suklaamousselta, mutta etenkin vadelman vuoksi se oli oikeastaan melko kevyen tuntuista. Kakku taisi olla gluteeniton. Siinä oli monista raakakakuista tuttu ohut keksimäinen pohja, ja pinnalla oli vadelmahyytelöä. Myyjän mukaan se oli soijapohjainen, mutta minkäänlaista soijan vahvaa makua ei tuntunut – päinvastoin, maku oli oikeastaan raikas.

Olin koko vierailun ajan lievästi hämmentyneessä olotilassa, jota korosti vielä taustalla soiva hyvä musiikki. Laadukas vegaaninen ruoka ei tosiaankaan ole enää vain suurimpien kaupunkien juttu.

Hyve & Pahe
Kauppakatu 27
Joensuu

ma–pe 9–19
la 9–17

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Joensuu, Joensuu

Eija Tammisto työskentelee Turussa Puolalan koulussa 7.–9.-luokkalaisten äidinkielenopettajana. Hänen omat runonsa eivät ole kuitenkaan sen tyyppisiä, että hän haluaisi niitä luetuttaa oppilailla. Vaikka jotkut oppilaat ovat kyselleet opettajan runokokoelman perään, teos on hänestä nuorille liian vaikea ja raskas.

”Olisi helpompaa yhdistää opettajuus ja runoilu, jos kirjoittaisi sellaisia Heli Laaksonen -runoja, iloisia ja hyväntuulisia, joista kaikille tulisi hyvä mieli.”

Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita -kokoelman (Kolera, 2016) runot eivät välttämättä sovi ensikertalaiselle siitäkään syystä, että nuorten voi olla vaikea ymmärtää, ettei runon minä ole kirjoittajan oma ääni.

”Runoihin tulee toki ammennettua myös omasta elämästä tärkeitä asioita, mutta kaikkea ei tarvitse olla itse kokenut.”

Opettajaksi poikkeustapauksena

Tammisto opiskeli alun perin luokanopettajaksi Turussa. Hän oli yllättynyt päästessään koulutukseen, sillä mukaan poimitaan pääasiassa tietynlaisia, opettajaksi soveltuvia persoonia.

Juuri Interrail-matkalta palannut pitkässä mekossa ja paljain varpain haastattelussa käynyt Tammisto rikkoi räikeästi sen muotin, johon opettajaksi koulutettavat opiskelijat yleensä pakotettiin. Myöhemmin hän sai kuulla, että oli tullut valituksi ikään kuin poikkeustapauksena, joista joko tulee tai ei tule opettajia.

Joutsenosta kotoisin oleva runoilija päätyi Turkuun heti lukion jälkeen. Omien sanojensa mukaan hän tahtoi vain mahdollisimman kauas.

”Siihen aikaan monet saavuttivat asioita suhteilla. Minusta oli tärkeää ansaita itse oma paikkani.”

Turkuun oli helppo asettua. Opiskelu oli tiivistä ja sisälsi paljon ryhmä- ja paritöitä, joten ihmiskontakteja syntyi nopeasti.

Lopulta Tammisto erikoistui äidinkielen ja kirjallisuuden opettamiseen. Päätös tapahtui käytännössä arpomalla, kun kaivattua kuvataiteen erikoistumiskurssia ei syntynyt. Luokanopettajana työskentely ei tuntunut hänestä omalta alalta, minkä vuoksi hän lähti jatkamaan kirjallisuuden opintoja.

”On helpompi työskennellä murrosikäisten parissa, jotka kyseenalaistavat kaiken.”

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Tammisto pääsee aitiopaikalta seuraamaan nuorten lukutottumuksia.

”Jopa pojat innostuvat lukemaan rakkauskirjoja, kun saavat valita itse luettavansa. Tänä vuonna kasiluokkalaisia kiehtoi Fifty Shades of Grey.”

Osa oppilaista ahmii kirjoja kuin liukuhihnalta, osa mieltää kirjallisuuden liian hitaaksi lajiksi. Nykyään ketään ei enää pakoteta lukemaan Seitsemää veljestä, vaan kukin saa valita itselleen parhaiten sopivaa luettavaa. Nuoret kiinnostuvat lukemisesta helpommin, kun siitä ei tehdä pakkopullaa.

Silti monet valitsevat luettavakseen tiiliskiviklassikoita, kuten Tuntemattoman sotilaan. Muita suosittuja klassikkoteoksia ovat tänä vuonna olleet Annika Idströmin Veljeni Sebastian, Anna-Leena Härkösen Häräntappoase, Tove Janssonin kirjat, Leena Landerin Tummien perhosten koti ja Salla Simukan teokset, jotka nekin ovat jo melkein klassikkoluokituksen ansainneet. Itsensä näköinen kirja kannustaa nuorta lukemaan ja innostumaan lukemastaan.

Opetuksessa Tammiston oma kirjoittaminen näkyy siinä, että hän kirjoituttaa oppilaillaan paljon. Opettajan työssä runoilijan kynänjälki ei nouse esiin. Tammisto varoo tuputtamasta runokäsityksiään nuorille.

Äidinkielenopettaja on kielitietoinen runoilija

Kieli, täsmälliset ilmaukset, ilmaisuvoimaisuus ja havainnollisuus ovat piirteitä, jotka yhdistävät äidinkielen opettajan ja runoilijan työtä. Runous on Tammistolle tärkeä oman ilmaisun laji.

Runouden lisäksi hän on harrastanut kuvataidetta ja kuvanveistoa. Käsin tekeminen näkyy runojen kirjoittamisessakin. Tammisto kirjoittaa tekstit aluksi käsin. Runoista muodostuu monesti fragmentaarisia, ilmavia ja ruumiillisuutta korostavia tekstejä.

Tammiston kirjoittamisinnostus alkoi gradun työstämisen ohessa. Tutkielmassaan hän käsitteli Rosa Liksomin tuotantoa. Kahden pienen lapsen äidille kirjoittaminen loi oman tilan. Kirjoittamisen ja kielen analysointi Liksomin teoksissa johtivat haluun kirjoittaa myös omia ajatuksia.

Tammistolla on suuri perhe, johon kuuluu neljä lasta. Tästä syystä kirjoitusaika on sijoittunut aina jonnekin unen ja valveen rajalle. Runokuvat ilmestyvät jostain alitajunnan tienoilta.

Valmista tekstiä syntyy harvoin saman tien. Tammisto palailee unikuviensa pariin useaan kertaan. Hän saattaa tarttua yhteen sanaan, hylätä kaiken muun ja kirjoittaa kokonaan uuden runon.

Tammisto kirjoittaa lähinnä yksittäisiä runoja silloin tällöin. Tällä tavoin runokokoelmakin syntyi – yksittäisistä palasista sieltä täältä, jotka lopulta yhdistyivät kokonaisuudeksi. Kirjoittaessaan hänellä on mielessä yksi vallitseva aihe, josta tekstit kumpuavat.

Naiseuden ja vallankäytön väliset kytkökset

Runoilijalle naiseus ja vallankäyttö ovat pitkään olleet inspiroivia teemoja. Nämä teemat näkyvät myös runokokoelman keskiössä.

Kokoelman motiivina toistuvat erilaiset linnut. Alun perin Tammisto kirjoitti variksista. Varis liittyy tarinaan hänen isänsä äidistä, joka kuoli heti synnytyksen jälkeen. Linnut teoksessa viittaavat naiseuteen.

Kokoelmassa vallitsee myös vahva ruumiillisuuden teema.  Siihen sisältyy tekstiä vanhasta keittokirjasta, jossa kerrotaan kuinka lintu puhdistetaan ja kynitään oikeaoppisesti. Lintujen operointi on yksi linkki vallankäytön teemaan. Teoksessa asettuvat rinnakkain päänsisäinen vallankäyttö sekä ulkoisen, näkyvän vallankäytön lajit.

Tammiston runokokoelman nimi Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita on lainattu Magna Cartaa käsitelleestä artikkelista. Magna Carta on 1200-luvun Britanniassa julkaistu säädöskokoelma.

Tammiston oman kokoelman voi nähdä puhuvan sananvapauden, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Naiseus on Tammiston mukaan tietynlainen, alitajuisesti synnytetty muotti. Hänelle naisten oman äänen kuuluminen on hyvin tärkeä asia. Siksi runokokoelma onkin omistettu vaiennetuille.

Omalla tavallaan Tammisto mieltää olevansa feministi. Yhdeksäsluokkalaisille jaettavan Chimamanda Ngozi Adichien teoksen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä suhteen hän on toiveikas.

”On tärkeää puhua koululaisille ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista, sillä naisten oikeudet yhteiskunnassa vaikuttavat myös lasten ja nuorten asemaan. ”

Kuvat: Daniil Kozlov

3.2.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Abu Fuadilla oli suorastaan legendaarinen maine silloin, kun se piti majaansa Koskikeskuksessa. Moni kehui sen falafelannoksia, mutta ei niistä minulle järin kummoisia muistoja jäänyt – tosin tuo oli sitä aikaa, kun Tampereelta ei vain saanut kunnollisia falafeleja millään järkevillä kriteereillä. Niinpä ylipäätään vegaaninen falafelannos oli välillä kova juttu, vaikka pallurat olivatkin liki joka paikassa murenevaa tunkkaista valmiskamaa. Kuten aikanaan muistelin, Telakka ja keskustorin kivijalkagrilli olivat välillä poikkeuksia tässä ankeudessa. Nykyään kunnollisia falafeleja on tarjolla, ja Fafa’skin on jo avannut ovensa..

Niinpä en ollut ajatellutkaan kirjoittaa aseman Food Stationin Abu Fuadista. Kävin siellä sen auettua, ja sain vanhoja tuttuja tehdasfalafeleja. Miksipä nähdä vaivaa, kun kunnollistakin löytyy? Gastropapu kuitenkin kertoi paikan siirtyneen itse tehtyihin falafeleihin ja kehuikin niitä. Lisäksi rakas ystäväni hakee usein keskiviikkoisin viiden euron tarjouspita-annoksen Abu Fuadista harrastusiltaamme, ja hän kehuu niitä. Kyllähän sitä viidellä eurolla pitafalafelit testaa.

Food Stationilla olen kokeillut aiemmin vain Zok Wokin, ja tuskin ihan äkkiä muita paikkoja testaankaan. Ravintoloiden elinaika ei ole ollut ruokakäytävällä kovin lupaava, ja yhden tilan ovessa oli pitkään innovatiivinen ”konseptiamme kehitetään” -ilmoitus. Abu Fuad näyttää kuitenkin suositulta paikalta, ja palvelu oli ystävällistä ja avuliasta. Annoksen vegaanisuus (kun maitopohjainen kastike jätetään pois) oli henkilökunnalla tiedossa valmiiksi.

Yllätyin, miten hyvältä tiskin salaatti- ja lisukevalikoima näytti: ohueksi viipaloitua ja yrteillä marinoitua sipulia, pehmeäksi paistettua paprikasekoitusta ja maustettua kaalisalaattia. Lisukkeisiin oli nähty vaivaa.

Pian eteeni kannettiin oikein mojova paketti. Raikkaiden salaattien lisäksi pitaleivässä oli todella paljon falafeleja ja kunnolla hieman tulista tomaattikastiketta (sekä kuumaa että kylmää). Missään vaiheessa annos ei jäänyt kuivaksi, ja salaattisilla alueilla se oli todella mehevä.

Entä ne talon omat falafelit? Oikein mukavia itse asiassa. Ne oli tehty klassiseen littanaan muotoon, joka tuli tutuksi aikanaan muun muassa Jalla Jallan falafeleista (silloin kun he olivat hyviä). Olin maistavinani niissä seesamisiementen paahteisuuden, mikä oli hauska poikkeus. Eivät nämä huipputasoa olleet mutta reippaasti parempia aiemmat.

Tämä oli iloinen yllätys. Kyllä tämän etenkin keskiviikkoalennuksessa mielellään syö. Harvasta paikasta saa viitosella mahan täyteen ja hyvän mielen.

Abu Fuad Foodstation
Tampereen Rautatieasema
Food Station -käytävä

ma–pe 10.30–20
la 11–18

Facebookissa

falafel, falafelit, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Bändikuvat: Jere Anttila
Livekuva: Amir Nalbandian

Litku Klemetti koki rokkiherätyksen Räjäyttäjien keikalla ja alkoi soittaa progen sijaan yksinkertaisempaa musiikkia.

Litku Klemetti, oikealta nimeltään Sanna, ilmoitti jo lapsena ryhtyvänsä isona viihdetaiteilijaksi ja teki teininä eeppisiä progebiisejä huoneeseensa sulkeutuneena. Kuhmossa lapsuutensa viettänyt nainen kuvailee nuorta itseään perinteiseksi runotytöksi.

Kuhmosta Klemetti muutti Jyväskylään opiskelemaan musiikkitiedettä, ja musan tekemiseen liittyi ”kaikenlaista likaista”: psykerokkia, krauttia, avantgardea, ja genrerajat yhdistyivät. Hän oli kosketinsoittaja-laulaja useissa eri yhtyeissä, kuten Jesufåglarissa ja Sateenkaarinassa.

Progemusiikin jälkeen suurimman herätyksen Klemetti sai Jyväskylän Mustassa Kynnyksessä nähtyään Räjäyttäjät keikalla. ”Tuli rokkiherätys”, hän kuvailee Litku Klemetin alulle panevaa tilannetta. Klemetti päätti alkaa rokkaamaan.

Aluksi Klemetti soitti yksin uusia rokkikappaleitaan balalaikalla. Koska piano on hänen pääinstrumenttinsa, halusi hän tarttua vähemmän tuttuun instrumenttiin välttääkseen liian monimutkaisia sävellyksiä. Pian hän kokosi taustabändin, Tuntemattoman Numeron, jo aiemmin tutuista kanssasoittajista: Sami, Juho ja Aleksi soittavat keikoilla Litkun taustalla kitaraa, rumpuja ja bassoa.

Inspiraationa iskelmä

”Lama-aika, lande, kämänen meininki ja teknologia, VHS:t, lapsuuden muistot”, listaa Klemetti inspiraation lähteitä sanoituksiinsa.

Kuhmolaisesta kylähullusta kertovaan Badding-kappaleeseen Klemetti on tehnyt musiikkivideon perheensä vanhoista kotivideoista, ja yhtye on muutenkin tehnyt aktiivisesti videoita diy-hengessä.

”Mä en ihan älyttömästi kuuntele musiikkia nykyään”, hän tunnustaa viimeaikaisista musiikillisista inspiraatioista kysyttäessä. Hetken mietittyään hän mainitsee kuitenkin 70-luvun suomalaisen iskelmän, kuten Taiskan, ja kertoo nauttivansa karaoken laulamisesta.

Myös tämän päivän kanssabändit inspiroivat, kuten Joni Ekmanin monimuotoiset punkyhtyeet, turkulainen Itä-Hollola Installaatio ja kouvolalainen, iskelmästä niin ikään ammentava A. Takalo ja Takavalot.

Isona rokkariksi

Aprillipäivänä julkaistiin Litku Klemetin debyyttialbumi Horror ’15  Luova Recordsin toimesta. Samana päivänä yhtye äänitti jo seuraavan ep:nsä, joka julkaistaneen loppukesästä. Klemetti on yksi Luova Recordsin perustajista, joka omille projekteille sopivan julkaisukanavan puuttuessa  päätettiin pystyttää. Lisäksi Klemetti laulaa kaoottisessa rockbändi Mäsässä ja tekee soolobiisejään.

Bändi-ja levy-yhtiötoiminnan ohella Klemetti opiskelee (”vaikka en tajua siitä mitään tällä hetkellä”), on Hear ry:ssä tapahtumavastaavana, kuvataidemallina kansanopistolla (”jostain täytyy saada rahaa”) ja tekee levynkansia. Nytkin hän kertoo istuvansa kahvilassa ja leikkelevänsä äitinsä vanhoja koulukuvia kasetinkansia varten. ”Elämä on puuhastelua”, nainen summaa vaatimattomasti tekemisiään.

”Mä oon aatellu, että musta tulee rokkari, tai tutkija. Tai ehkä mieluummin rokkari”, Klemetti maalailee tulevaisuudennäkymiään. ”Niinku levyssäki sanottiin, kukaan ei oottanu että musta tulis mitään. Kaikki on plussaa, koska mun vanhemmat on vaan kunnon eräjormia”, hän lisää ja viittaa Äiti kyllä sä tiedät-kappaleeseen, jossa laulaa, kuinka ei ole pettänyt ketään, koska kukaan ei häneltä koskaan odottanutkaan mitään.

Litku Klemetti ja Tuntematon Numero Helsingin Lepakkomiehessä 8.4. Mukana myös A. Takalo ja Takavalot ja Joni Ekmanin Skootteri.

herätys, Litku Klemetti, Räjäyttäjät

Lemmyn elämälle kilisteltiin, Stacian seurassa seottiin.

  

Sydämeni läpättää tuhatta ja sataa. Korjaamolta on juuri tullut kutsu tulla jutustelemaan Stacia Blaken kanssa. Olen tuijottanut ihaillen hänen 1970-luvun lavaesiintymisiään Lemmy Kilmisterin tähdittämän Hawkwindin tanssijana. Erityisesti bändin Silver Machine -video on pyörähtänyt näytölläni äärettömän monta kertaa. Mikä upea avaruusnainen!

Istun Korjaamon aulassa odottamassa. Olen kuin ujo teinityttö vispaavine kinttuineni. Sitten hän saapuu pitkät hiuksensa hulmuten, ottaa minut lämpimään halaukseensa, hymyilee leveästi, tervehtii. Silmääni tulee pikkuitku ja kipaisen nopeasti vessassa. Juttutuokio karismaa uhkuvan Blaken kanssa voi nyt alkaa.

Ikonisesta tanssinaisesta luontoa rakastavaksi aktivistitaiteilijaksi

Juttelimme aluksi Lemmy Kilmisteristä, ehtiväthän he olla Blaken kanssa ystäviä vuosikymmenet. Ystävyys myös pysyi lämpimänä kaikki nämä vuodet, kauris-horoskooppimerkkiset kun solmivat elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lemmystä puhuminen nostatti vahvoja tunteita pinnalle, ja siirryimme nopeasti rupattelemaan minua kiinnostavista elämänkoukeroista. Mihin irlantilaissyntyisen Stacia Blaken tie Hawkwindin lavalta vei?

Hänen nuori aikuisuutensa piti sisällään yhtä sun toista; rahan ansaitsemista supermarket Tescossa, hetken kynsitaiteilijana, muuton aviomiehen mukana Saksaan, työtä baarissa, lastentarhoissa ja vaikka missä. Lapsensa kasvettua Blake ryhtyi opiskelemaan taidetta Saksassa ja Irlannissa. Opinnot toivat hänet myös 1990-luvulla hetkeksi Suomeen. Tästä ajasta hänellä on helliä muistoja. Opettajat olivat voimaannuttavia ja mahdollistivat taidenäyttelyiden toteuttamisen jo opiskeluaikana. Hän rakastui suomalaiseen luontoon, ja maamme huikeat maisemat ovat olleet vahva vaikutin hänen taiteessaan.

Kuva: John Murphy Aurora PA.

Blake vieraili aikoinaan Hiroshimassa ja Nagasakissa liikuttuen näkemästään. Kokemus oli niin voimakas, että hän alkoi taistella aktiivisesti ydinvoimaa vastaan. Kantaa ottavassa taiteessaan hän haluaa luoda tyynen ja rauhallisen ympäristön, jossa voi pysähtyä miettimään sitä, mitä elinympäristöllemme on tehty ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Taiteilijan vaikuttavimpiin töihin kuuluu teos Piece Work (2011), jossa hän kuvaa ympyröin sitä, kuinka moni Hiroshiman ja Nagasakin tuhoisien ydinpommitusten vuoksi menehtyi. Blakella on vahva halu herättää ihmiset ymmärtämään asian vakavuus taiteen kautta. Emme voi jatkaa ympäristön tuhoamista!

Blake on luonut paljon myös origamitaidetta ja käyttänyt sitä osallistaen esimerkiksi valistuskäytössä. Hän on työskennellyt kouluissa lasten kanssa. Hän muisteli liikuttavaa hetkeä, kun irlantilaiskoulussa kuoro lauloi John Lennonin biisiä Imagine. Tilanne muuttui hämmentäväksi, kun selvisi, että vain harva koulussa oli aikaisemmin kuullut Japanin ydinpommituksista. Mikä koulutussysteemissä oli mennyt vikaan?

Puhuimme Suomesta. Blakea huoletti suomalaisten asennoituminen ydinenergiaan. Hänen mukaansa vikaan mennään siinä, että valta on luonnosta vieraantuneilla, rahanahneilla miehillä ja oikeistolaisilla. Miksi maamme upea luonto halutaan tuhota? En malttanut olla kertomatta Suomessa vellovasta susivihasta ja suurilukuisesta susijahdista. Blake oli pöyristynyt, eikä suotta. Tässä ajassa on jotain äärimmäisen outoa. Kirosimme ihmiskunnan, joka tuhoaa maapalloa.

Halaillessamme juttutuokion päätteeksi sormus sormessani hajosi palasiksi ja osaset lentelivät maahan. Ilmassa oli kiehtovaa noituutta.

Hyväntuulista rokkailua 1970-80-lukujen hengessä

Teemaan kuului, että rokki-ilta tuli käynnistää kulauttamalla kurkusta alas yksi kokisviski, Lemmy. Lämmitti mukavasti. Keikat alkakoon.

Ensimmäisenä tamperalaisbändi Seremonia kajautti ilmoille psykedeelisiä, välittömästi mukaansa imaisevia rockbiisejään. Laulaja Noora Federleyn jylistessä synkkiä sanoja pysäyttävän tummalla äänellään, oli todettava tämän poppoon kuuluvan Suomen parhaimmistoon.

Vaunusalin lavalta säteili yleisöön ilo ja onni, kun 1980-luvulla perustettu Gobra soitteli hardrockahtavia heavykappaleitaan. Näytti, että paikalle saapuneet fanit saivat juuri sitä mitä olivat tulleet hakemaan: positiivisella mutta tiukalla energialla heitettyjä hittejä vuosien varrelta.

Oli illan sanoinkuvaamattoman osuuden aika. Ensiksi lavalle asteli Stacia Blake. Juhlistimme ainutkertaisen Lemmyn elämää maljoja nostellen. Kaunis hetki. Liikutusta, mutta myös hyvää mieltä ilmassa. Tämän jälkeen Hawkwindin entisen basistin ja Lemmyn pitkäaikaisen ystävän Alan Daveyn Ace of Spades -spektaakkeli otti käsittelyynsä Motörheadin musiikkia taustabändinään suomalainen Ranger. Itse herra Kilmister on aikoinaan virallisesti hyväksynyt Ace of Spadesin, eikä suotta. Keikkakokemus oli tajunnan posauttava annos Motörheadin klassikkobiisejä. Davey näytti ja kuulosti Lemmyltä. Hämmentävää! Tuntui kuin tuo edesmennyt legenda olisi ärjynyt meille Alanin kropan kautta. Yleisö tanssi haltioissaan. Niin minäkin. Ainutkertainen kokemus.

Keikkojen jälkeen Stacia Blaken ympärillä alkoi hyväntuulinen fanikaaos. Yksi jos toinenkin halusi ikuistaa kameraansa hetken hänen vierellään. Ihailin naisen kestävyyttä tuon kaiken myllerryksen keskellä.

Kävelin kotiin epäuskoisissa fiiliksissä. Tapahtuiko tämä ilta todella? Kuin vahvistukseksi epäilyilleni sain seuraavana päivänä viestejä Blakelta. Tämä ei ollutkaan unta.

Ace of Spades, Alan Davey, Capricorn, Gobra, Lemmy Kilmister, Motörhead, Piece Work, Ranger, Seremonia, Stacia Blake

Vieraileva toimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hänkin on kovin, kovin nälkäinen.

Jostain kumman syystä en ole kirjoittanut vielä Lotus Gardenista. Ehkä ravintola on ollut minulle liian tuttu ja rakas. Asuin vuosia melkein sen naapurissa ja olen syönyt siellä lukemattomia kertoja. Munakoisoannos oli ensimmäisiä kiinalaisten iänikuisista sekavihannesannoksista poikkeavia kasvisruokia, jonka löysin 80- ja 90-lukujen vaihteessa (tofuruokiakaan ei tuolloin tahtonut juuri löytää). Menimme vaimoni kanssa kihloihinkin tuon ihanan annoksen äärellä.

Lotus Garden on poikkeus tiuhaan vaihtuvien kiinalaisten ravintoloiden joukossa. Se on neljännesvuosisadan ikäinen, ja monet tutut tarjoilijat muistan alkuajoiltakin. Se luo ruokailijalle luottamuksen tuntua. Vaikka paikka onkin tunnettu edullisista noutoruoka-annoksistaan, on se ollut minulle aina ennen kaikkea se kiinalainen, johon voi mennä myös viettämään ravintolaillan.

Alkujaan listalla ei ollut sekavihannesannoksen lisäksi mitään muuta kuin ”erikoisruokalistalta” löytyvä munakoisoannos. Sittemmin sinne on tullut myös tofuruokia, mutta en ole tullut koskaan kokeilleeksi niitä. Niin oivallinen tämä yksi annos on.

Ensimmäinen tunne oli kyllä aikanaan hämmennys. Annoksen perustana ovat pinnalta rapeiksi ja sisältä suussa sulaviksi uppopaistetut munakoisopalat. Ne on leivitetty hyvin kevyesti, kuin japanilaiseen tempura-tyyliin, eikä suinkaan sillä hieman makealla ja pullamaisella leivitystaikinalla, joka on tuttu klassisesta länsimaistetusta kiinalaisesta ruuasta. Vaikka olen sittemmin löytänyt parempiakin munakoisoannoksia, pysyy tämä annos edelleen kärkijoukossa. Rapeat palaset tarjoillaan kuitenkin peitettynä kuumalla vihanneskastikkeella. Tämä vaikutti aluksi omituiselta: miksi muhentaa rapea leivitys heti kättelyssä?

Lopputulos on kuitenkin nerokas. Ensimmäiseksi munakoisoja saa maistaa rapeina, mutta kastike lämmittää ja pehmentää osan todella herkullisiksi. Erilaisten tuntumien sekoitus on todella toimiva. Kastike on myös omaleimaista. Se muistuttaa mustapapukastiketta, ja siinä onkin mustapapuja (eli fermentoituja soijapapuja, ei siis meksikolaisesta ruuasta tuttuja mustia papuja). Mustapavut eivät kuitenkaan hallitse, vaan kastikkeen pohjamaku tulee tuoreista vihanneksista ja hyvästä soijakastikkeesta. Annoksen vihannekset vaihtelevat, mutta ne ovat yleensä pääosin tuoreita ja hyvälaatuisia, lukuun ottamatta purkkiherkkusieniä, jotka jostain syystä sopivat siihen.

Mikään kasvissyöjän taivas tämä ravintola ei siis suinkaan ole, jos haluaa valinnanvaraa ja vaihtelua. Mutta kyllä yksikin nerokas annos riittää.

Lotus Garden
Rongankatu 5–7
Tampere
ma-to 11.00 – 22.00
pe 11.00 – 23.00
la 12.00 – 23.00
su 12.00 – 22.00

http://www.lotusgarden.fi/

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, kiinalainen ravintola, Lotus Garden, munakoisoruoka, Tampere