Kategoria: Elämäntapa

Sylvi testasi suomeksi ilmestyneet vegaaniset keittokirjat parin viime vuoden ajalta.

Raisa Kettunen: Puputytön juhlakirja. Moreeni 2011.
Mitä? Iloisia ohjeita ystävänpäivästä uuteenvuoteen vuodenkiertoa seuraten sekä perhejuhliin. Kevyesti juhlavia ruokia isollekin joukolle toteutettavaksi: leipiä, dippejä, salaatteja, juomia, leivonnaisia…
Kenelle? Innokkaalle juhlien järjestäjälle, jota kiinnostaa ruoanlaiton ohella myös askartelu ja koristelu.
Paras vinkki? Lastenjuhlia varten on poimittu esiin myös vegaanisia ideoita valmistarjoiluun.
Tätä teen heti huomenna! Nokkospesto. Makaroni-juustovuoka.

Celine Steen ja Joni Marie Newman: Vegaanikeittiön käsikirja.Suom. Janna Rancken ja Noora Huhtanen. Moreeni 2011.
Mitä? Hieman saarnaava sävy ja paljon reseptejä, joiden painopisteenä on eläinperäisten tuotteiden korvaaminen kasvisperäisillä. Jos haluat toteuttaa vegaanisen pekoni ja muna –annoksen, tämä kirja on valintasi.
Kenelle? Kiihkeälle uudelle vegaanille, joka janoaa tietoa ja mielipiteilleen tukea.
Paras vinkki? Reseptit, joissa huomioidaan myös soija-allergia ja keliakia. Luovat juustoideat.
Tätä teen heti huomenna! Makadamiapähkinäbrie. Seitanchorizomurut.

Emily Mainquist: Vegeherkkuja. 70 ihanaa leivonnaista ja jälkiruokaa vegaanille. Tammi 2012.
Mitä? Varsin suklaapitoisia herkkuja hänelle, joka haluaa hemmotella itseään ja läheisiään.
Kenelle? Sille, joka on jo päässyt kuvitelmasta, että kasvisruoka on kevyttä.
Paras vinkki? Keliaakikko hyötyy gluteenittoman jauhoseoksen reseptistä.
Tätä teen heti huomenna! Kookosvispi. Tiramisu.

Vegaanin uusi keittokirja. Toimittanut Eläinoikeusyhdistys Fauna. Like 2010.
Mitä? Eläinoikeus- ja ilmastoasiaa ja laaja kattaus eri tekijöiltä kerättyjä perusreseptejä.
Kenelle? Aloittelevalle vegaanille, jota kiinnostaa myös asian aatteellinen puoli.
Paras vinkki? Perusohjeet tofun maustamiseen ja marinointiin.
Tätä teen heti huomenna! Vegaaninen pasha. Merilevä-tofupihvit.

Jere Nieminen: Vegaanin kotiruokakirja. Moreeni 2010.
Mitä? Perusteellinen johdatus tofun, seitanin ja muiden kasvisproteiinituotteiden käyttöön resepteissä, jotka yleensä tunnetaan liharuokina.
Kenelle? Perinteisiä suomalaisia makuja rakastavalle. Sille, jonka vanhat sukulaiset jaksavat aina muistuttaa, ettei kasvisruoasta tule maha täyteen.
Paras vinkki? Runsas valikoima kermaisia ja juustoisia kastikkeita proteiinipitoisten ruokien seuraksi.
Tätä teen heti huomenna! Linssilasagne. Pannukakku.

Elina Innanen: Viiden tähden vegaani. Herkkuruokaa kasviksista. Moreeni 2011.
Mitä? Luksusruokaa, juhliinkin sopivaa ja kekseliästä, mutta ei liian vaikein reseptein.
Kenelle? Innokkaalle ruoanlaittajalle, jolle ruoan ulkonäölläkin on merkitystä.
Paras vinkki? Monet ohjeet, jotka voi valmistaa ainakin osittain edellisenä päivänä.
Tätä teen heti huomenna! Karpalo-cashewcouscous. Viikunafocaccia.

Puputytön juhlakirja, Vegaanikeittiön käsikirja, Vegaanin kotiruokakirja, Vegaanin uusi keittokirja, vegaanit, veganismi, Vegeherkkuja, Viiden tähden vegaani

Berliinissä syntynyt Helene Berta Amalie Riefenstahl (1902–2003) oli viime vuosisadan merkittävimpiä naistaiteilijoita: ihailtu tanssija ja näyttelijä, lahjakas ja kiistelty elokuvantekijä ja arvostettu valokuvaaja.

Elokuvataiteen pioneerina Leni Riefenstahl kokeili ennennäkemättömiä kuvakulmia, rajauksia ja leikkauksia. Hänellä oli erinomainen elokuvateknologian tuntemus: optiikan käyttö ja kehittely kuuluivat hänen vahvuuksiinsa. Riefenstahlin majesteetilliset visiot ovat vaikuttaneet esimerkiksi Bernardo Bertoluccin ja Quentin Tarantinon työnjälkeen.

Vaikka Riefenstahlin elokuvaohjaajan uran voi katsoa yltävän kahdeksalle vuosikymmenelle, hän ei ohjannut kuin kourallisen filmejä. Hänen uutta luova ja teknisesti hioutunut kädenjälkensä näkyy komeimmin kansallissosialistisen puolueen puoluekokousta tallentaneessa Tahdon riemuvoitossa (1935) sekä kaksiosaisessa dokumenttielokuvassa Olympia I ja II eli Kansojen juhla ja Kauneuden juhla (1938).

Naisena Riefenstahl oli aikanaan harvinaisuus elokuvantekijöiden joukossa, mutta poliittisista ja moraalisista syistä häntä on vaikea hyväksyä feministiseksi esikuvaksi. Riefenstahl oli 30-vuotias elokuvatähti ja esikoisohjaaja, kun hän nousi natsipuolueen lemmikiksi. Elokuvat, jotka loivat hänen maineensa, tuhosivat sen myöhemmin. Häntä syytettiin – ja syytetään yhä – natsipropagandan tekemisestä.

Villityttö vuoristossa

Riefenstahlin pohjaton kunnianhimo näkyi jo nuorena. Hän halusi tanssijaksi, ja vaikka hänen isänsä oli voimakkaasti ajatusta vastaan, sai Riefenstahl äitinsä tuella taivuteltua hänet lopulta puolelleen – tosin vasta vuosia jatkuneen salassa tanssimisen jälkeen.

Taiteellinen nuori nainen opiskeli maalausta sekä klassista ja modernia tanssia. Tanssijana hänet huomattiin jo ensimmäisestä esiintymisestä lähtien, sillä hän kuului Max Reinhardtin johtamaan Deutsches Theateriin Berliinissä. 1920-luvulla Riefenstahl keräsi kuuluisuutta näyttelemällä niin kutsutuissa vuoristoelokuvissa, joita saksalainen elokuvatutkija Siegfried Kracauer on pitänyt natsihenkisten tunteiden kehityskenttänä.

Riefenstahl kiinnostui elokuvien leikkaamisesta ja ohjaamisesta. Hänen esikoisohjauksensa oli Italian Dolomiiteille sijoittuva Sininen valo (Das Blaue Licht, 1932), jossa hän näytteli jälleen kerran villityttöä: rääsyihin puettua mutta puhdassydämistä Juntaa.

Lukuisat roolit Arnold Fanckin vuoristoelokuvissa tekivät vaikutuksen myös Adolf Hitleriin. Hitlerin kerrotaan lausahtaneen vuonna 1932: ”Kaunein asia, mitä ikinä olen elokuvassa nähnyt, oli Riefenstahlin tanssi meren rannalla Alppien salaisuudessa.”

Pian Hitler pyysi nuorta ohjaajaa tekemään hänelle elokuvia. Hitler uskoi jo olevansa puolueineen kohta vallassa. Riefenstahl suostui, koska kuvitteli, että taiteilijana hän voisi pysytellä erossa muun muassa Hitlerin rotupolitiikasta. Riefenstahlin kerrotaan myös päivitelleen, ettei hän kiireiltään ehtinyt paneutua natsien ajatuksiin tai ohjelmaan.

”Nätti kuin hakaristilippu” *

Enemmän sääntö kuin poikkeus Riefenstahlin tiellä kohti nimeä ja kunniaa näyttää olleen, että hän käytti kiistatonta viehätysvoimaansa häikäilemättä hyväkseen. Voimakaspiirteinen ja atleettinen nainen sai Natsi-Saksan tulevan propagandaministerin Joseph Goebbelsin huokaamaan erään katsomansa vuoristoelokuvan jälkeen: ”Elokuvassa on myös kaunis Leni Riefenstahl. Suurenmoinen lapsi, täynnä viehkeyttä!”

Riefenstahl torjui Goebbelsin lähentely-yritykset, mutta säilytti läheiset välit Goebbelsin ja tämän Magda-vaimon kanssa. Goebbels ihaili paitsi Riefenstahlin suloja myös tämän lahjakkuutta, mutta oli käärmeissään tavasta, jolla täydellisyyteen pyrkivä elokuvantekijä alituiseen ylitti sovitut budjetit.

Hitlerin seksuaalisuus on jäänyt jonkinasteiseksi arvoitukseksi. Vaikka Riefenstahl vietteli ja suostui vieteltäväksi milloin missäkin tarkoituksessa, suurta johtajaa hän ei onnistunut kellistämään, vaikka he olivatkin läheisiä.

Riefenstahl nautti täysin rinnoin ja tunnontuskitta rahoituksesta, ihailusta ja tuesta, joita Hitler miehineen hänelle jakoi. Riefenstahlin muistelmat ilmestyivät vuonna 1987, mutta nekään eivät antaneet merkkejä katumuksesta. Satavuotishaastattelussaan hän totesi sentään: ”Kadun täydellisesti sitä, että koskaan tapasin Hitlerin ja sitä, että hän otti kohtaloni haltuunsa. Siitä juontuvat kaikki sodanjälkeiset vaikeuteni.”

Riefenstahlin kiistelty perintö

Nelituntista, vuoden 1936 Berliinin kesäolympialaisista kertovaa Olympiaa pidetään edelleen yhtenä parhaista urheilukisoja käsittelevistä dokumenttielokuvista. Sen vaikutusta urheiluelokuvaan ja -valokuvaan ei voi liioitella. Poliittisesti Olympian, kuten Tahdon riemuvoitonkin, tehtävänä oli vahvistaa Natsi-Saksan identiteettiä, yhtenäisyyttä ja voimaa.

Berliinin olympialaisiin suhtauduttiin maailmalla varauksella. Kansainvälinen olympiakomitea vaati, että kaikkiin etnisiin ryhmiin ja uskontoihin kuuluvien oli päästävä kisoihin. Lopulta Saksaa edusti jopa puoliksi juutalainen, Yhdysvaltoihin muuttanut miekkailija Helena Mayer. Afroamerikkalaisen Jesse Owensin neljä kultamitalia kismittivät Hitleriä.

Natsit ihailivat terveyttä, kauneutta ja fyysistä kyvykkyyttä. Riefenstahl kuvaa Olympiassa äärimmilleen treenattujen kehojen liikettä näkemyksellisesti ja ammentaa ideoita muun muassa klassisesta antiikista. Vaikka arjalaisen vaaleat saksalaisurheilijat saavat elokuvassa kosolti huomiota, kuvaa Riefenstahl yhtä lailla myös muiden maiden ja etnisten ryhmien edustajia. Herbert Windtin musiikki tukee elokuvan rytmiä.

Olympian ensiesitys ajoitettiin Ufa-palatsiin Hitlerin syntymäpäiväksi. Myöhemmin Riefenstahl kiersi maailmalla esittelemässä saavutustaan. Mainoskiertue toi hänet myös Suomeen, jossa yksi Riefenstahlin isännistä oli sisäministeri ja urheilujohtaja Urho Kekkonen. Olympia esitettiin kahdessa osassa Bio Rexissä Helsingissä. Elokuvanäytöksissä nähtiin myös C. G. E. Mannerheim.

Sodan jälkeen Riefenstahl oli vaikeuksissa, mutta mikään ei näyttänyt lannistavan häntä. Kun elokuvien teosta tuli hänelle mahdotonta, ryhtyi hän valokuvaajaksi. Riefenstahl julkaisi valokuvakirjoja muun muassa Sudanin nuba-heimosta.

Nämä ”hänen nubiensa” kuvat herättävät kysymyksiä toisista, rodullistetuista kehoista, joita kuvaajan täydellistä muotoa etsivä katse hallitsee. Riefenstahl ei ota valokuvissaankaan kantaa, vaan hän vaalii naiivia ajatusta puhtaasta taiteesta ja taiteilijan ulkopuolisesta, epäpoliittisesta katseesta.

* Amerikkalaistoimittaja Walter Winchell Riefenstahlista.

Leni Riefenstahlin kuva UR Cameras / CC.
Olympia-kuvat Breve Storia del Cinema / CC.

Lähteet: Steven Bach: Leni Riefenstahl. Elämäkerta. (Otava, 2008)

Petri Immonen: Leni Riefenstahlin muistokirjoitus. (Helsingin Sanomat, 8.9.2003)

Jari Sedergren: Leni Riefenstahl on kuollut. (Ennen & nyt 3/2003)

(Serbuan maut, Indonesia – USA, 2011)

O: Gareth Evans

N: Iko Uwais, Ananda George, Ray Sahetapy

Ensi-ilta 4.5. 2012

K 18

  

Rosvo ja poliisi tappeli, kumpi voitti?

Poliisin erikoisjoukoilla on mahdoton tehtävä. Heidän on vyörytettävä haltuunsa jakartalaisessa slummissa sijaitseva ränsistynyt tornitalo, jota on jo vuosia asuttanut paikallinen huumelordi-mafiapiru, hampaisiin asti aseistautuneine miehineen ja moderneine turvalaitteineen tietenkin.

Gareth Evansin erinomaisen vauhdikkaan ja elokuvallista osaamista pursuavan toimintaleffan juoni tuli kuvailtua tuossa jo melkein kokonaisuudessaan, mistä pahoittelut. The Raidin idea on yksinkertainen kuin tason toisensa jälkeen selvittämiseen perustuvan tietokonepelin.

Jotenkin sumeilemattoman raakaan ja nihilistisen yksinkertaiseen elokuvaan on kuitenkin saatu puristettua silkkaa elokuvallisuuden riemua, puhdasta kinetiikkaa.

Miten?

Vaikka lajityyppi on eri, vertailu viikon toiseen ensi-iltaan, Marko Mäkilaakson War of The Dead -zombifantasiaan avaa silmiä. Myös sen juoni on pelimäisen yksinkertainen, mutta Mäkilaakson elokuvassa yksinkertaisuutta sekä ennen kaikkea omaa osaamisen puutetta yritetään kätkeä hämärällä valaistuksella, suttuisella leikkauksella ja sekavalla kameranheiluttelulla. Mäkilaaksonkin elokuvassa on paljon taistelukohtauksia potentiaalisesti piinallisissa klaustrofobisissa tiloissa. Mutta kun niistä ei saa mitään selvää.

Evansin porukalla taas on osaamista ja resursseja. Suljetun paikan verilöyly toteutetaan kirkaassa valossa, ilman ylenmääräistä kamera- ja leikkauskikkailua, kuin silmää räpäyttämättä. Vaikutelma on äärimmäisen raaka ja ihmisvihainen, mutta samalla välittyy erehtymätön kineettinen briljanssi. Näiden kaverien ei tarvitse kätkeä osaamattomuuttaan sumuverhoihin.

Korostetaan nyt kuitenkin, ettei The Raid: Redemptionia puhtaalla omatunnolla voi suositella juuri kenellekään, muille kuin todella kovaksikeitetyn toiminnan ystäville siis. Ruumiita tulee koko ajan, eikä niitä synny mitenkään mieltäylentävin tavoin. Vaikka väkivalta on sarjakuvamaisen tyyliteltyä eikä ahdistavinta mahdollista kidutuspornoa, murtuviin luihin, verisuihkuihin, viidakkoveitsiin ja sinne tänne sojottaviin sääriluihin ehtii filmin edetessä kyllästyä, turtua ja turhautua. Kun elokuvan henkilöhahmoilta puuttuu kaikki syvyysulottuvuus ja tausta (paitsi sillä yhdellä kaverilla on raskaana oleva vaimo…), kokemus on pakostakin vähän yhdentekevä.

Aina joskus huolestun tällaisen pelimäisen yksiulotteisuuden vuotamisesta elokuvaan. The Raid on kuitenkin niin hyvin tehtyä liikuntaa, että hattuahan sille on nostettava.

Gareth Evans, Marko Mäkilaakso, väkivalta, väkivaltaelokuvat

Elephants From Neptune on yksi Viron tämänhetkisen rocktaivaan kirkkaimmista tähdistä. Bändi läväyttää kuulijoidensa korviin suuren annoksen särmää melodisella riffirockillaan. Kolme pitkäsoittoa julkaissutta yhtyettä on verrattu muun muassa stoner rockin mammuttinimeen Queens Of The Stone Ageen.

Elephants From Neptune heittelee ilmoille tenhoavia, lantiota kutkuttelevia saundeja. Vaikutteita on imaistu aina Black Sabbathista Black Keysiin, Beatlesista Shitty Beatlesiin, Ty Segallista Steven Seagaliin. Viime aikoina on luukutettu suomalaista Hurriganesia.

Bändi koostuu rehellisistä, jalat tiiviisti maassa pitävistä jannuista, jotka haluavat viettää mukavaa ja hauskantäyteistä elämää. Lavalla miekkoset ovat melkoisia sähikäisiä – seksiä uhkuva rockenergia suorastaan pursuaa heistä! Soitannasta kuultaa bändin jäsenten keskinäinen yhteensulautuneisuus, eikä kumma. Kaveerattu on jo lapsina, kuunneltu Metallicaa ja rokkailtu.

Bändin riffirockrytke on nautinnollista kuunneltavaa niille, jotka ovat kyllästyneet muovisiin ihmisiin ja musiikkiin. Nämä muusikot tekevät kaikkensa taistellakseen tylsistymistä ja kaavoihin kangistumista vastaan. Eniten biisiaihioita työstää laulaja-kitaristi Robert Linna, mutta kappaleiden rungon ympärille muodostuva houkutteleva rokkisoppa on koko yhtyeen yhteishämmentelyn tulosta. Laulujen aiheet kumpuavat jokapäiväisestä elämästä. Yllättävät coverit kuuluvat keikkasetteihin. Jätkät tuntuvat venyvän biisiin kuin biisiin.

Elephants From Neptune on kysytty livebändi, ja he ovat kierrelleet rokkailemassa useilla Euroopan klubeilla ja festivaaleilla. Nälkä rundailla uusissa paikoissa kasvaa kasvamistaan. Juuri julkaistu kolmas albumi Oh No (2016) on heittänyt seksirockin kuninkaat taas baanalle, ja tarkoituksena on keikkailla mahdollisimman monessa maassa. Bändin vaarallisentuntuinen, seksikäs säpinä maistuu runsaslukuiselle fanikunnalle ympäri Eurooppaa – ja syystä.

Elephants From Neptune (lämmittelijöinään MMSP ja Mean Street) esiintyy perjantaina 18.11.2016 Helsingin Bar Loosessa.

Bar Loose, Elephants From Neptune, Hurriganes, Queens Of The Stone Age, riffirock, seksirock, stoner rock, Viro

EMI/Blue Note
Julkaisu: 28.3.2012

  

Bändin esikoislevy palkitsee kärsivällisen kuulijan iloisella jamituksella ja hyvällä tunnelmalla.

Mikä tahansa levy, johon liitetään mainoslause ”uusi kotimaisen rytmimusiikin superkokoonpano” herättää lähtökohtaisesti ei-niin-positiivisia ennakkoluuloja. Etenkin etuliite ”super” saa suhtautumaan jokseenkin nihkeästi myös The Northern Governorsiin, vaikkei siihen oikeastaan ole mitään syytä. Koossa on nimittäin bändi, jonka jäsenten kohdalla joutuu jopa pikkuisen vilkuilemaan info-osuutta paikantaakseen edelliset ja nykyiset musiikkikytkökset. Tai no, löytyyhän Governorsien rytmiupseereista toki tuttuakin tutumpi kosketinvelho Tuomo Prättälä, jonka osallistuminen tuntuu olevan näinä päivinä jonkinlainen välttämättömyys kotimaisessa rytmimusiikissa. Bändiliiderin Jorma Kalevi Louhivuoren CV:n lukeminen käykin sitten työstä. Joten annetaanpa levyn puhua puolestaan.

Ensikuuntelemalta This Is The Northern Governors kuulostaa ihan kivalta taustamusiikkilevyltä. Ei siis hyvältä, ei huonolta, ainoastaan ammattimaisesti tuotetulta soulahtavalta jazz-levyltä. Ongelma ei ole tasapaksuus, vaan liian suuri tarve miellyttää vähän kaikkia. Tästä kieli pikkuisen myös syksyllä julkaistu single Set Me Free, joka on tehty yhdessä Redraman kanssa, sekä selkeä punaisen ydinlangan puuttuminen, mikä tarkoittaa tunnelmasta toiseen pomppimista raita toisensa jälkeen.

Mutta antaapa olla, jos levyä jaksaa pyörittää toistamiseen tai vielä toiseenkin kertaan. Kepeä rullailu peittää alleen aitoa jammailun iloa ja saa toivomaan, että bändin pääsisi näkemään piankin keikalla. Aluksi häirinnyt selkeyden puuttuminen tuo debyyttilevyyn variaatiota, jonka ansiosta siihen ei ihan heti kyllästykään ja loppupään What Is If To You Sweety? saa hymyn välillä nuupahtaneen kuuntelijan huulille.

Väliin mahtuu soittelun huumassa mukaan tuupattuja täyteraitojakin, jotka todistanevat voimansa vasta keikkatilanteessa. The Northern Governors kannattaakin todennäköisesti ensin katsastaa elävänä ja vasta sitten fiilistellä levyä kotona. Nurinpäin yhtyeeseen tutustuminen saa todistetusti suhtautumaan turhan ryppyotsaisesti debyyttilevyn muutoin hyvään tunnelmaan.

This Is The Northern Governors

Jorma Kalevi Louhivuori, Northern Governors, Redrama, Tuomo Prättälä

(The Twilight Saga: Breaking Dawn – Part 1, 2011)
O: Bill Condon

N: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Billy Burke, Peter Facinelli

Julkaisu: 14.3.2012
K12

  

Aikuisempien vampyyritarujen rinnalla Twilight on kalpeaa ja kilttiä melodraamaa.

Jos nautit HBO:n menestyssarjan True Bloodin mustasta huumorista, verisestä toiminnasta ja eksplisiittisistä seksikohtauksista, tämä elokuva ei ole sinulle. 2000-luvulla riehuneen ja nyt jo väljähtyneen vampyyri- ja ihmissusibuumin aallonharjalla ratsastanut Twilight-saaga on keskenkasvuisten hormonihuuruinen temmellyskenttä, jolla on hyvin vähän tekemistä varsinaisten vampyyritarustojen kanssa.

Siinä missä aidosti laadukkaat tv-sarjat, kuten amerikkalainen True Blood ja brittiläinen Being Human, käsittelevät vampyyreja (sekä muita yliluonnollisia olentoja) toiseuden näkökulmasta ja kuljettavat viihteen rinnalla vahvasti yhteiskunnallisia teemoja, on Twilight-elokuvasarja lähinnä teinityttöjen märkä päiväuni.

Amerikkalaisen fantasiakirjailija Stephenie Meyerin kymmeniä miljoonia kappaleita myyneeseen Houkutus-kirjasarjaan perustuvan elokuvasaagan neljäs ja viimeinen elokuva on jaettu kahteen osaan. Twilight – Aamunkoi, osa 1 alkaa Bella Swanin (Kristen Stewart) ja Edward Cullenin (Robert Pattinson) häävalmisteluista, jotka huipentuvat hulppeisiin ulkoilmajuhliin. Vasta 18-vuotiaasta tyttärestään huolestunut isä Charlie (Billy Burke) aavistaa pahaa, mutta ei tiedä asioiden todellista tolaa.

Bellaan rakastunut ihmissusi Jacob (Taylor Lautner) sen sijaan tietää, millainen tulevaisuus Bellalla on edessä eikä voi hyväksyä ystävänsä päätöstä. Kun rakastavaisten häämatka päättyy odottamattomaan tilanteeseen, joutuvat niin Bella, Edward kuin Jacobkin tahoillaan vaikeiden päätösten eteen.

Vaikka ohjaaja Bill Condon on tehnyt aiemmin niinkin tasokkaita elokuvia kuin Kinsey (2004) ja Frankensteinin isä (1998), ei Aamunkoita voi kiitellä elokuvallisista arvoistaan. Condonin motiivi lienee ollut se tavanomaisin; riihikuiva raha. Tarinankuljetus on kiusallisen hidasta ja osoittelevaa, eikä juonta ole nimeksikään. Erikoistehosteet ovat yllättävän kehnoja (ellei lasketa Bellaa esittävän Stewartin piinaavan kuihtunutta olemusta), ja henkilöohjaus loistaa poissaolollaan, mikä näkyy varsinkin nuorten päätähtien piinallisen selvänä läsnäolon puutteena.

Elokuvien tuottajanakin toimineen Meyerin tiukan uskonnollinen mormonitausta määrittää häiritsevästi vampyyripojan ja ihmistytön rakkaustarinan painotuksia. Seksi on likainen tabu, jota voi harrastaa vain avioliiton turvallisessa satamassa – Bella ja Edward kahlitsevatkin urheasti halujaan ensimmäisten kolmen elokuvan ajan (ja katsoja haukottelee). Ydinperhettä, tässä tapauksessa Cullenin klaania ja myös siihen nainutta Bellaa, puolustetaan verisesti viimeiseen asti. Myös syntymättömän lapsen elämää vaalitaan äidin hengen uhallakin.

Aamunkoi on tylsistyttävää ja huonolla tavalla koomista melodraamaa, jota saagan fanit eittämättä rakastavat. On helppo ymmärtää, miksi Twilightin luoma kiiltokuvamainen maailma vetoaa tunne-elämältään kehittymättömiin nuoriin. Aikuisemman katsojan kannalta ainoa todella mielenkiintoinen kohta tulee lopputekstien jälkeen, kun elokuvassa vilautetaan Aamunkoin kakkososan tulevia teemoja ja aina niin ilahduttavan inhottavia Voltureja.

Bill Condon, Kristen Stewart, Robert Pattinson, Stephenie Meyer, Twilight

Sylvi tapasi kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla käydessään ruotsalaisen auteurin, Ruben Östlundin. Punnittu puhe ei vanhene puolessa vuodessakaan.

Kuva: Jussi Paavilainen

Ruben Östlundin elokuvat kirvoittavat  paatuneemmassakin katsojassa kysymyksiä ihmisten käyttäytymisestä. Ne saavat kyseenalaistamaan omia ajattelumalleja, niiden aiheita jää pyörittelemään mielessään.

Kysyttäessä, mistä ohjaaja löytää epätavanomaisia aiheitaan, hän kertoo pyörittelevänsä kuulemiaan mielenkiintoisia tarinoita päässään ja pohtivansa, mikä juuri niistä tekee mielenkiintoisia. Suurin osa hänen kuvaamistaan tilanteista ovat tapahtuneet joko hänelle tai jollekin ystävälleen. Play (2011) on ensimmäinen elokuva, johon hän sai idean lehtiartikkelista, Göteborgin paikallislehden sivuilta.

”Artikkeli kertoi ryhmästä nuoria poikia, jotka olivat ryöstäneet muita poikia kaupungin keskustassa. Artikkelissa oli kaksi asiaa, jotka herättivät mielenkiintoni. Toinen oli, että he käyttivät sanallista ansaa toteuttaakseen ryöstöt. He kävelivät nuorten luo ostarilla tai jossain, ja kysyivät heiltä kelloa. Uhrit ottavat kännykkänsä esille, jolloin ryöstäjät tivaavat, mistä he saivat puhelimensa: ”Minun pikkuveljelläni oli aivan samanlainen kännykkä. Saanko katsoa sitä? Siinä oli samassa kohtaa aivan samanlainen naarmu. Missä olit tänä viikonloppuna?” Eli he syyttävät uhreja pikkuveljensä puhelimen varastamisesta.”

”Toinen asia mikä minua artikkelissa kiinnosti, oli se että he olivat kaikki mustia. Kuva siitä, että viisi mustaa poikaa ryöstää kolme valkoista poikaa on erittäin provosoiva ja herättää paljon kysymyksiä. Ryöstäjät paljastavat stereotypioita mustasta miehestä yhteiskunnassamme. Tietysti stereotypia tulee mediasta, Hollywood-elokuvista ja uutisista. Kuva mustista joka meille annetaan on että he ovat köyhiä ja väkivaltaisia”.

Artikkelin luettuaan Östlund otti yhteyttä poliisiin, joka kysyi yhtä ryöstäjistä haastateltavaksi Östlundille. Ryöstäjä suostui.

”Haastattelu teki minuun vaikutuksen. Vaikka he olivat vain 12-14-vuotiaita, hän kertoi että he käyttävät stereotypiaa mustista luodakseen sanattoman uhan ryöstöjä tehdessään. On erittäin mielenkiintoista, että sen ikäinen on alkanut jo sopeutua ennakkokäsityksiin. Tietysti se kertoo myös mahdollisuuksista elämässä, omasta mielikuvasta tulevaisuudestasi. Jos olet musta, on vaikea kuvitella itseäsi vaikkapa elokuvaohjaajana tai pankkiirina. Helpompi on nähdä itsensä urheilijana, hiphop-artistina tai gangsterina.”

”Nämä stereotypiat ovat todella vahvoja. Jos sinusta tuntuu, että sinulla ei ole kaikkia mahdollisuuksia elämässäsi, stereotypiat vaikuttavat siihen miten näet itsesi tulevaisuudessa. Tietysti stereotypiat muuttuvat sen mukaan, minkä polun me valitsemme”.

Sodankylässä Playn näytöksen jälkeen käydyssä keskustelussa osa katsojista piti elokuvaa rasistisena. Ohjaaja osasi odottaa reaktioita, mutta Östlund myös kokee olevansa vastuussa siitä, miten katsojat näkevät elokuvan.

”Playta tehdessäni halusin nimenomaan ottaa vastuuta elokuvan kaikista henkilöhahmoista. Tavoitteeni elokuvassa oli ottaa ryöstäjien tilanne vakavasti eikä laittaa heitä tilanteeseen jonka myötä voimme mukavasti antaa heidän stigmansa olla, ollen samalla tyytyväisiä itseemme.”

”Suurin osa elokuvista kertoo siitä kuinka ihmiset ovat kauniita, teemme kauniita asioita toisillemme ja voimme olla onnellisia kun maailmassa on niin paljon ihania asioita. Se on totta, mutta on myös paljon tilanteita joissa käyttäydymme huonosti. Uskallammeko katsoa itseämme kriittisesti? Haluamme aina selittää rasismia jollain, joka liittyy johonkin toiseen emmekä ikinä katso itseämme.”

”Elokuvan tematiikka pyörii sellaisten asioiden ympärillä joista ei uskalleta keskustella. Ihmisillä on vaikeuksia kuvailla elokuvan tapahtumia, koska he eivät halua sanoa musta ja valkoinen. He eivät halua mainita ihonväriä. Meillä on asenne, ettei ihonvärillä ole merkitystä. Mutta valitettavasti sillä on. Tiedostimme elokuvaa tehdessä, että Play käsittelee aiheita jotka provosoivat ihmisiä ja aiheuttavat paljon reaktioita, ja se on elokuvan tarkoituskin”.

Sivuamme keskustelussa myös ruotsalaista luokkayhteiskuntaa ja kulutustottumuksia. Östlundin kotikaupunki Göteborgin jakautuminen eri luokkiin mahdollisti hänen mukaansa Playn tapahtumat: köyhällä alueella asuvat muodostavat tiettyjä ennakkoluuloja varakkaista ihmisistä ja päinvastoin.

”Mielenkiintoista on, että ryöstäjien perheillä on koti, ruokaa, puhelimet, kaikkea mitä rikkaassa yhteiskunnassa on. Mutta heillä ei ole i-Phone 4:sta, heillä on halvin Nokian malli. Motivaatio ryöstöille oli I-Phone ja hienommat lenkkarit, sen sijaan etteivät he olisi saaneet syödäkseen.”

”Me kasvatamme sukupolvea, joka opetetaan kuluttajiksi. Kuluttamalla voit kertoa tiettyjä asioita itsestäsi.”

”Ongelma on, että ei hyväksytä seurausta yhteiskunnan jakautumisesta. Epätasapainoinen yhteiskunta luo huonoa käyttäytymistä. Jos sitä uskaltaisi tarkastella totuudenmukaisesti, ilman romantisointia, se olisi mielestäni askel lähemmäs ratkaisua ongelmaan”.

The Guitar Mongoloid (2004) on Östlundin ensimmäinen pitkä elokuva. Se on musta komedia, jonka Östlund kertoi tehneensä Harmony Korinen Gummon (1997) inspiroimana. Elokuvan nähtyäni en voinut olla ihmettelemättä, mistä ohjaaja sai tähänkin ideansa?

”Olin provosoitunut tietystä asenteesta elokuvien ilmaisussa. Heti kun valkokankaalla näytetään outoja ihmisiä, heidän olemassaoloaan motivoidaan jollain ihmeellisellä kyvyllä: heidän pitää olla fantastisia pianonsoittajia tai jotain. Aina kun karakterisoidaan ihmisiä jotka ovat erilaisia jollain tapaa, heillä täytyy olla jokin maaginen, mystinen puoli elämässä”.

The Guitar Mongoloidin  näyttelijät esittävät kaikki itseään. Pääroolia esittävän pojan Östlund kertoi tavanneensa pojan soittaessa kadulla kitaraa.

”Hän herätti minussa kysymyksiä, kuten: asuuko hän kadulla? Eikö hänellä ole kotia? Onko hän normaali? Onko hänessä jokin vikana? Hänessä oli jotain mikä teki minusta epävarman”.

Ohjaaja kertookin yhden tavoitteistaan elokuvassa olevan saada yleisö tuntemaan olonsa epävarmaksi.

”Halusin myös yleisön kysyvän näitä kysymyksiä: onko tämä kaunista vai rumaa? Onko oikein, että näin tapahtuu? Se on johtoajatus koko elokuvassa. Provosoida yleisöä ajattelemaan”.

Jokainen Östlundin elokuva käsittelee enemmän tai vähemmän yksilön suhdetta yhteisöön. Etenkin vuonna 2008 ilmestynyt Muiden mukana (Involuntary). Hänen mielestään keskeinen piirre ihmisessä on, että olemme ryhmäeläimiä, ja tahdomme aina kuulua ympärillämme olevaan ryhmään.

”Mukautamme käyttäytymistämme, pukeutumistamme ja ajatuksiamme tullaksemme hyväksytyiksi. Silti pidämme itseämme individualisteina, emme riippuvaisina ryhmästä. En usko siihen. Olemme valmiita menemään erittäin pitkälle saadaksemme hyväksyntää. Play ja Involuntary ovat tavallaan tutkimuksia siitä, kuinka meillä on tapana toimia tietyissä tilanteissa. Kaikilla Involuntaryn kohtauksilla olen halunnut alleviivata sitä, kuinka joskus mieluummin kuolemme kuin menetämme kasvomme”.

Involuntaryssa on kohtaus, jossa teinitytöt poseeraavat vähissä vaatteissa kameralle. Östlund kertoo saaneensa kimmokkeen kohtaukseen muunmuassa sellaisista nettisivuista kuin Hot or Not, jossa teinitytöt julkaisevat itsestään kuvia imitoimassa toisiaan samanlaisissa seksuaalisissa asennoissa. Katsojat voivat klikata, onko kuva hot vai ei.

”En halunnut katsoa tätä kauhistellen, koska minusta ei ole kauheaa että nuoret tytöt haluavat näyttää seksikkäiltä. Yhteiskunta on leimannut meihin kauhistelevan asenteen. Mutta miksi se on niin kamalaa? He yrittävät sopeutua aikuisten maailmaan. Pelkäämme kun puhutaan lapsista ja seksistä. Mietimme pahimpia skenaarioita joita voi tapahtua.”

”Mutta ongelma ei ole heidän käyttäytymisensä vaan se mitä he imitoivat. Aina kun asiasta puhutaan, siitä puhutaan väärästä perspektiivistä. Jos halutaan tämän loppuvan, eikä lopeteta sitä mitä he matkivat, siitä ei ole mitään hyötyä.”

Playta esitetään tammikuussa CMore -elokuvakanavilla. MA 7.1. 15.00 C More First, TI 8.1. 22.35 C More Emotion, TO 10.1. 4.30 C More First, LA 12.1. 06.15 C More First, SU 13.1. 21.00 C More Emotion.

Kiasma: Thank You For The Music –
Kuinka musiikki meitä liikuttaa
20.1. – 17.6.2012

  

Kiasman näyttely tarjoaa seksiä, huumaa, heviä ja rock’n’rollia.

Musiikki tanssittaa, kiinnittyy muistoihin, tuo ihmisiä yhteen ja fanatisoi. Kiasman kevään teemanäyttely Thank You For The Music pohtii musiikkia, tunteita, idoleita ja faneja. Miten MTV:n kasvattama sukupolvi ottaa vaikutteita musiikkivideoiden estetiikasta? Kuinka pitkälle fanit menevät idoliensa ihailussa? Mitä tapahtuu toteutumattomille unelmille rock-tähteydestä? Näihin kysymyksiin näyttely vastaa raikkaasti ja värikkäin keinoin. Näyttelystä ei lähde suu mutrussa.

Virkistävää videotaidetta nähdään kiitettävästi. Jenni Hiltusen 24/7 Shiva ja Pinkki Mania ovat puhdasta tekotaidetta, jossa esitellään hektistä musiikkivideoestetiikkaa elektron säestämänä. Nopeatempoisesti leikatut videot ovat täynnä kauniita ja outoja ihmisiä, paljasta pintaa sekä vahvaan visuaalisuuteen nojaavia ideoita.

Hiltusen videoteoksessa Grind taas on pääosassa takamus ja kuinka sitä sheikataan. Hidastetut videot lihan hyllymisestä peilaavat dance hall queen style -kulttuuria. 90-luku ja MTV Grind -ohjelma toivat aikoinaan pinnalle tätä suuntausta, johon kuuluvat uskalias pukeutuminen, pilke silmäkulmassa, erilaiset roolit ja korostunut seksuaalisuus.

Puolalaisen Katarzyna Kozyran teos Cheerleader on taiteilijan oma versio Gwen Stefanin What you waiting for? -musiikkivideosta. Video sijoittuu miesten pukuhuoneeseen, jossa taiteilija esiintyy kolmena eri hahmona; punatukkaisena cheerleaderina joka tanssii miesten keskellä pistäen koko kroppansa peliin, lihavana naisena jonka puvun alta paljastuu cheerleader sekä alastomana miehenä. Taitelija on tarkoittanut viimeisen hahmon mieheksi, mutta koska sitä tulkitsee naistaiteilija, jolla on teoksessa rinnat ja penis, saa hahmo transsukupuolisia piirteitä. Välillä miehet tanssivat pukuhuoneessa koreografioidusti. He myös osoittavat suosiotaan kovaan ääneen mieshahmolle, jota he selvästi ihailevat. Välillä leikataan biisiä nuotin vierestä laulaviin arkisesti pukeutuviin naisiin, jotka myös äityvät tanssiin.

Videotaiteen supertähden Pipilotti Ristin kolme 90-luvulla tekemää videoteosta ovat myös osa näyttelyä. I’m Not A Girl Who Misses Much, I’m A Victim Of This Song ja You Called Me Jacky leikkivät musiikin, laulamisen ja esiintymisen teemoilla.

Installaatiopuolella mieleenpainuvin teos oli espanjalaisen Eduardo Balanzan The Record Is Not Over Yet. Teoksessa lattiaa peittävät vinyylit ja niiden keskellä palaa neonvalokyltti, jossa lukee teoksen nimi. Lause on Wyclef Jeanin Anything Can Happen –kappaleesta, ja se kuvaa juhlimista ja tanssimista.

Liisa Lounilan Haaveillen tuo näytille palladiumilla päällystetyt lenkkarit ja Pian täällä #4-6 hopealla päällystetyt julistepinot. Teos fossiloi objektit uudessa ajassa.

Brittiläinen Graham Dolphin taas tekee omia versioitaan fanien pyhiinvaelluskohteista. Toisintoja peittävät kauttaaltaan tekstit ja kaiverrukset. Huone vie matkalle mm. Freddie Mercuryn talon pihaportille ja puistonpenkille, jolta on näköala Kurt Cobainin itsemurhapaikalle.

Rose Eken taas käyttää silkkiä ja silkille kutomista pohjina teoksilleen As Tears Go By ja What Makes Nancy So Great. Jälkimmäinen on jättimäinen rakkauskirje, jonka Sex Pistolsin basisti Sid Vicious kirjoitti tyttöystävälleen Nancy Spungenille. Eken käyttää taiteessaan apuna myös pienoismalleja. Kiss Me Deadly on pahvista tehty pienoismallikokoelma Kiss-yhtyeen persoonallisista kitaroista. Ekenin tilataideteos Early Morning Melody taas vangitsee samaan teokseen keikat, takahuoneet ja sex, drugs and rock n’ roll -asenteen esittelemällä keraamisia vahvistimia, kaljakoreja ja pulloja. Mukaan mahtuu myös katosta irronnut diskopallo.

Maria Stereon neliosainen installaatio Tosi fanin nousu ja tuho sekä Marsin tähdet esittelee lasten ja nuorten piirustuksia, jotka on toteutettu eri tekniikoin; lyijykynällä, vesivärein, tusseilla ja liimaamalla helmiä. Pinnat vaihtelevat tavallisesta paperista kasettien koteloihin, metalliin ja lasiin. Ajoittain hyvinkin taitavat piirustukset vangitsevat menneiden vuosikymmenien Suosikki-lehtien sivuilla paistatelleet artistit.

Yhteisöllisyys tulee hyvin ilmi eteläafrikkalaistaiteilija Candice Breitzin potreteissa, joissa poseeraavat berliiniläiset Marilyn Manson-, Britney Spears– ja Abba-fanit. Potrettien fanit esittelevät fanikrääsää, imitoivat idoliensa ulkonäköä ja näiden estetiikkaa. Idolien elämäntyylit, uskonnot ja hitit paistavat ihmisten t-paidoista, tatuoinneista ja pukeutumisesta.

Musiikki yhdistää ihmisiä myös ranskalaisen Fabien Giraudin teoksessa Streittarit, jossa 200 ihmistä tanssii näennäisen kaoottisesti, vaikka todellisuudessa koko teos on koreografisoitu. Teos tutkii ryhmäkäyttäytymistä ja ihmisten vuorovaikutusta. Nimi on viittaus punkin piirissä syntyneeseen vaihtoehtoliike Straight Edgeen, joka on kieltäytymistä alkoholista ja huumeista.

Rauha Mäkilän pastellisävyjä suosivissa maalauksissa nuoret ihmiset tanssivat ja heittäytyvät musiikin vietäväksi. Myös M.I.A. ja Lady Gaga vilahtavat nuorten joukossa.

Fanittamista ja sen ääripäitä käsittelevät muun muassa saksalaisen Susanne Bürnerin 50.000.000 ei voi olla väärässä, joka näyttää kirkuvia, rynniviä faneja 50-luvulta. Itse fanien palvomaa idolia ei näytetä. Teoksen nimi tosin viittaa Elviksen vuonna 1959 julkaistun kokoelmalevyn nimeen.

Suomalaisen videotaiteen pioneeri Anneli Nygrenin videoteos Rakkaudesta Rock-tähteen taas niputtaa yhteen eri roolihahmoja, jotka tulkitsevat teatraalisuuteen asti runoja ja tunnustuksia, jotka taiteilija on kirjoittanut tuntemattomalle rock-tähdelle. Tämän henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Tekstit puhuvat välillä kuin oikeasta parisuhteesta, kun taas välillä paljastuu suhteen todellinen luonne.

Näyttelyn pari huonetta on omistettu yksinomaan hevimusiikille. Kalle Juhani Niemisen valurautainstallaation Hevimetallin aakkoset pohjana toimivat metallibändien logot. Taiteilija on ottanut jokaisesta logosta yhden kirjaimen ja levittänyt nämä ympäri valkoista seinää.

Terhi Ylimäki, joka valokuvaa metallikulttuuria, on tehnyt teostensa pohjalta taulut Deliverance # 1, 2 ja 3 sekä Post-mortem, joissa vangitaan moshauksen ydin nuoren miehen kehonliikkeiden avulla.

Kiss-meikin tekemisen taito nähdään puolestaan Ian Forsythin ja Jane Pollardin neliosaisessa videoteoksessa Kiss My Nauman, jossa Kiss-tribuuttiyhtye Dressed To Killin jäsenet tekevät suosikkibändiltään tutut mustavalkoiset meikit, tarkkoina yksityiskohdista.

Toteutumattomat unelmat rock-tähteydestä kristallisoituvat Petri Ala-Maunuksen teoksissa Kunnianosoitus Petri-Ala Maunukselle ja Oh Baby, Baby, Baby, Baby. Neljääkymppiä lähestyvä mies halusi nuorena rock-tähdeksi, mutta tajusi unelmansa mahdottomuuden huomatessaan olevansa liian laiska opettelemaan mitään instrumenttia. Lähimmäksi unelmaansa hän pääsee näyttelyssä. Ala-Maunus kaivoi esiin ainoan kappaleen, jonka on koskaan tehnyt, ja kokosi sille tribuuttilevyn, jossa yhdeksän artistia tulkitsee taiteilijan 16-vuotiaana tekemän biisin. Levynkansien vieressä pyörii video, jossa Ala-Maunus tulkitsee oman kappaleensa akustisen kitaran säestämänä, päällään black metal -meikit.

Ala-Maunuksen laaja teossarja Popular Music Postmortem 1-20 tekee pop-musiikillisen ruumiinavauksen vinyylien kansille. Jokainen kansi on osittain revitty ja alkuperäisten kuvien alta paljastuvat maalatut sisuskalut. Francis Goyan pään sisältä paljastuu Gene Simmons. New York Dollsin levyn kannessa jäsenien päät on revitty pois ja niiden alta paljastuvat nukkepäät.

Versiointia esittelee serbialaisen Bojan Sarcevicin teos Cover-versiot, joka näyttää perinteistä turkkilaista musiikkia soittavan bändin versiomassa Nirvanan, Bob Marleyn, Marvin Gayen ja Chemical Brothersin kappaleita. Adel Abidinin videoteoksessa Jihad taustalla on Amerikan lippu, jonka edessä naamioitunut arabi esittää Amerikkalaista folk-kappaletta akustisen kitaran säestyksellä. Välillä mies siteeraa Koraania. Videon estetiikka muistuttaa terroristien videoviestejä.

Näyttelyssä kävijä voi osallistua näyttelyn sisältöön huoneessa, jossa rautaverkkoiseen telineeseen voi kiinnittää ”Thank You For” –lapun. Lappuun voi rustata oman kiitollisuuden aiheensa.

kirjoittaja on kouluihin kyllästynyt taiteilija, joka kuluttaa aktiivisesti kulttuuria

http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/thank-you-for-the-music/thank-you-for-the-playlist

Adel Abidin, Anneli Nygren, Bojan Sacevic, Candice Breitz, Eduardo Balanza, Fabien Giraud, Graham Dolphin, Ian Forsyth, Jane Pollard, Jenni Hiltunen, Kalle Juhani NIeminen, Katarzyna Kozyra, Kiasma, Liisa Lounila, Maria Stereo, MTV Grind, Petri Ala-Maunus, Pipilotti Risti, Rauha Mäkilä, Rose Eken, Susanne Bürner, Terhi Ylimäki, Thank You For The Music

Reilun 8000 asukkaan Sodankylä heräsi jo 32. kerran juhlistamaan taiteenaloista kenties monimuotoisinta – elokuvaa. Sodankylän elokuvajuhlilla 14.–18.6. esitettiin kellon ympäri kymmeniä kotimaisia ja ulkomaisia teoksia vanhoista klassikoista ensi-iltoihin. Festivaali houkutteli paikalle yli 28 000 katsojaa eli historiansa toiseksi suurimman kävijämäärän. Juhlan kruunasivat odotetut tekijävieraat, liki hurmoksellisiksi äityneet mykkäelokuvakonsertit sekä helteisessä auringonpaisteessa hehkunut pohjoisen luonto. Sylvin toimittaja naposteli sieltä täältä tunnelmapaloja.

Bussiyhteys Rovaniemeltä ei antanut merkkejä n. 28 000 kävijän festivaalin aloituspäivästä.

Elokuvajuhlien virallisen tiedotuskanavan mukaan loppuunmyytyjä näytöksiä oli yhteensä 24 kappaletta, mikä näkyi festivaalialuetta edestakaisin halkovina jonoina. Oheisohjelmasta huolimatta yleisö oli todella tullut katsomaan elokuvan toisensa perään.

”Kolmella eurolla vatsa täyteen”, joku huutaa kadulle.

Elokuvajuhlien ravintolatarjonnan ehdottoman ykkössijan lunasti rovaniemeläinen Miikka ystävineen. Jo toista vuotta toiminut vegaaninen keittiö takasi pihapiirin löytäneille festarikävijöille herkulliset ateriat ja tinkimättömän tunnelman koko viikonlopun ajan.

Kylässä seisoo enää muutama sodan tuhoilta säästynyt rakennus. Yksi näistä on erityisen punainen ja kiehtova talo, joka nököttää aivan festivaalialueen kulmilla. Talon omistavat sisarukset vuokraavat idyllistä puusaunaa festivaalivieraiden käyttöön.

Festivaalin odotetuin vieras oli espanjalainen ohjaajalegenda Carlos Saura, 85. Yli 40 elokuvaa ohjannut mestari puhui suhteestaan elämään ja taiteeseen pikkupojan innolla, suurella intohimolla sekä räiskyvällä huumorilla. Useita rakkauksiaan elokuviksi yhdistävällä taiteilijalla on luonnollisesti monta projektia työn alla, eikä loppua näy. Elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna seitsemän Sauran teosta, joista Cria Cuervos – Korppi sylissä lienee tunnetuin.

Jo kolmatta vuotta toimivan Metsäpalo-festarikaupan käsityötaiteilija on pystyttänyt korupajan kaupan edustalle. Eeva-Marja Palolan Revontuli-korut on laserleikattu suomalaisesta koivuvanerista. Ne tuntuvat siinä hetkessä yhtä taianomaisilta kuin Lapin villi luonto ja aurinko, joka ei vaan laske.

Carlos Saura, elokuva, elokuvafestivaalit, reppari, Sodankylä, Sodankylän elokuvajuhlat, valokuva, valokuvareportaasi

Italialaiskaksikko Elena Favilli ja Francesca Cavallo kyllästyivät siihen, ettei tytöillä ole tarpeeksi naispuolisia esikuvia. He eivät tyytyneet valittamiseen, vaan tekivät asialle jotain: muuttivat Italiasta Kaliforniaan ja käynnistivät projektin tarkoituksenaan kirjoittaa satukirja erityisesti tytöille. Sen nimeksi tuli Good Night Stories for Rebel Girls. 100 Tales of Extraordinary Women, vapaasti suomentaen Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sata tarinaa uskomattomista naisista.

Opuksessa on sata sivua historiallisia ja aktiivisia naisia: nuoria ja vanhoja, eläviä ja kuolleita. On merirosvoja, kitaristi, presidenttejä, kuningattaria, surffaaja, kapellimestari, räppäri…

Minkä tahansa sivun kääntääkin, sillä on nainen.

Satukirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta rapakon takana se on saanut laajaa medianäkyvyyttä. Hanke keräsi joukkorahoituspalvelu Kickstarterin avulla ennätysmäisen nopeasti tavoitesummansa. Projekti on Kickstarterin historian suurin. Siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi The Huffington Post, The Guardian, The Washington Post ja Los Angeles Times.

Vaikka kirjassa on myös presidenttejä ja kuningattaria, prinsessasadut ovat siitä kaukana. Ja juuri tämä onkin ollut Favillin ja Cavallon tavoite. Tyttöjen ei tarvitse todellisuudessakaan tavoitella prinsessan asemaa – miksi siis satukirjojen pitäisi kannustaa heitä fantasiarooleihin? Historia on pullollaan naisia kaikilta tieteen ja taiteen aloilta; innovaattoreita, todellisia vaikuttajia. Lastenkirjallisuudessa naispuoliset päähenkilöt ovat kuitenkin poikkeus.

Kun heitämme ilmaan toiveen paremmasta maailmasta, suuntaamme katseemme lapsiin. Emme kuitenkaan kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, millaisia rooleja lapset omaksuvat heille luetusta kirjallisuudesta.

Sosiologi Janice McCaben (Florida State University) johtamassa tutkimuksessa osoitettiin, ettei lastenkirjallisuus ole muuttunut juurikaan tasa-arvoisemmaksi kuluneen vuosisadan aikana. 1900–2000-luvuilla kirjoitetut sadut mukailevat kyllä naisasialiikkeen saavutuksia esimerkiksi tasa-arvoistamalla nais- ja miespäähenkilöiden välisiä suhteita, mutta naispäähenkilöt ovat niissä harvinaisia. Tutkimusotannassa naispäähenkilöiden määrä ei noussut minään tarkasteluvuonna yli 33 prosentin.

Vakiintuneet sukupuoliroolit istuvat syvällä ja heijastuvat myös kulttuurinsa kirjallisiin tuotteisiin. Ne eivät muutu hymistelemällä: niiden murtaminen vaatii työtä ja kriittistä silmää – siksi onkin helpompaa antaa niiden olla.

Favilli kirjoittaa The Guardianin artikkelissa Piilaaksossa kokemastaan seksismistä: esitellessään ideaa satukirjasta hän sai vastaansa vähättelyä ja tytöttelyä. Rebel Girls teki tästä huolimatta joukkorahoitushistoriaa. Seurannut mediahuomio osoitti, miten vahva tilaus satukirjalle olikaan. Favilli ja Cavallo tekivät teoksellaan pelottoman ruumiinavauksen historiankirjoitukselle. He valaisivat sen unohdetut takahuoneet ja sivulaidat, joille naiset on sysätty.

Rebel Girls on siis teko. Se kirjoittaa uutta historiaa – värikylläisempää kuin se mustavalkoinen, johon olemme tottuneet. Naiset aktiivisina ja monialaisina tekijöinä kuvaava satukirja on todellinen lastenkirjallisuuden huutomerkki. Kuvitus on kansainvälisten naiskuvittajien kynästä sekin. Projekti on työllistänyt naistekijöitä ympäri maailmaa.

Francesca Cavallo (vas.) ja Elena Favilli

Mutta miten kotimaassa? Jenni Pääskysaari on kirjoittanut tietokirjan Tyttö sinä olet… (2015), joka sekin vastaa kovaan huutoon: sosiaalisen median synnyttämät ulkonäköpaineet osuvat eritoten nuoriin naisiin ja myötävaikuttavat mielenterveyden ongelmien syntymiseen, kuten Suvi Ahola kirjoittaa (HS 15.5.2015).

Tyttö sinä olet… kokoaa kannustavaa ja vahvistavaa puhetta tytöille. Rebel Girlsin tapaan siinä tavataan naisia, jotka ovat aktiivisesti toteuttaneet unelmiaan; tarinansa kertoo muun muassa koomikko ja käsikirjoittaja Pirjo Heikkilä sekä valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Luvut rakentuvat kannustavien adjektiivien ympärille ja ne kattavat niin henkisen kuin fyysisenkin terveyden. Teos on ikään kuin elämäntaito-opas tytöille: Pääskysaaren neuvoja ovat esimerkiksi, että naisten keskinäinen pahantahtoisuus on myytti ja että tytöt saavat olla itsevarmoja.

Kirjassa tytöt voivat kirjoittaa itsensä tarinaan, jonka Pääskysaari on kirjoittanut jo valmiiksi. Tarina on tehty mukailemaan stereotypiaa siitä, mitä pojat saavat tehdä. Lukijan tehtävä on kirjoittaa itsensä aktiivisesti tarinaan tekijäksi. Tällä halutaan osoittaa, että se, mikä on pojille kulttuurisesti mahdollista, on sitä myös tytöille, jos uskallamme murtaa totutut roolit.

Mutta miksi Favillin ja Cavallon kirja osoitetaan kapinallisille tytöille (”for Rebel Girls”) ja miksi se kertoo poikkeuksellisen loistavista naisista (”of Extraordinary Women”)? Miksei vaikka ”for Every Girl”, jokaiselle tytölle, ”of Historic Women”, historiallisista naisista? Jos aiomme suoristaa vinoutuneita sukupuolikäsityksiä, olisi meidän oltava myös rohkeampia sanavalinnoissamme. Pääskysaari kuvaakin teoksensa olevan ”Voimakirja kaikille tytöille”. Ei siinä pitäisi olla mitään niin vallankumouksellista, että nainen on presidentti, kirjailija tai yhteiskunnallinen vaikuttaja – sen pitäisi olla täydellisen tavallista.

Kuvat: Timbuktu Labs

Elena Favilli, esikuvat, Francesca Cavallo, Good Night Stories for Rebel Girls, Jenni Pääskysaari, kirjallisuusnumero, naiskuva, satukirja