Kategoria: Elämäntapa

Minä rakastan Girlsiä, koska siinä olen ensimmäisen kerran nähnyt kaltaiseni naisen täysivaltaisena toimijana, ei hauskana pulleana kaverina, joka rakastuu toiseen hauskaan pullukkaan. Rakkaus, seksi, ihmissuhteet eivät ole Girlsissä vain kauniiden ja hoikkien ihmisten etuoikeus.

Minä rakastan Girlsiä, koska se puhuu suoraan minulle. Olen suunnilleen sarjan luojan Lena Dunhamin ikäinen ja kasvanut sarjan kanssa vuodesta 2012. Kuten Hannah, olen yrittänyt löytää elämälleni tarkoituksen, mokaillut, saanut töitä, lähtenyt niistä, etsinyt omaa polkuani. Ymmärrän, että Girlsin maailmankuva on kapea: se puhuu Dunhamin itsensä kaltaisista, hyvätuloisten perheiden länsimaisista valkoisista lapsista ja heidän kasvukivuistaan. Minulle se kuitenkin on totta.

Minä rakastan Girlsiä, koska uskon, että sen menestys on avannut ovia myös muille. Se on ollut mukana todistamassa, että myös nuorten naisten elämät ovat merkityksellisiä, että myös niistä kannattaa puhua. Minä toivon ja uskon, että Girls on osaltaan mukana tekemässä muutosta, jonka mukana kaikenlaiset ihmiset löytävät samastumiskokemuksia televisiosta ja taiteesta yleensä. Toivon, että näin käy, sillä oman olemassaolon tunnistaminen ja tunnustaminen valtavirtaviihteessä on todella merkityksellistä.

Minä rakastan Girlsiä, koska Dunhan uskaltaa käsitellä aiheita, jotka raivostuttavat ja ärsyttävät. Hän tiimeineen uskaltaa luoda hahmoja, jotka ajavat juuri sillä tavalla hulluuden rajoille kuin vain parhaat ystävät voivat. Sarjassa ei aina osuta maaliin, mutta ainakin he uskaltavat puhua. Näinä aikoina usein olisi helpompi olla hiljaa.

Minä rakastan Girlsiä, koska se näyttää myös ystävyyden huonot puolet. Ystävät repivät sängynpohjalta ulos, mutta joskus myös vetävät kanssaan pohjaan. Toisinaan on paras ottaa etäisyyttä, että voi taas aloittaa siitä, mistä joskus lähdettiin. Ystävyydet myös loppuvat tai ne onnistuvat kasvamaan ihmisten mukana läpi elämän.

Minä rakastan Girlsiä, koska sarjan tekijät eivät kumarra teorioita tai perinteisiä televisiosarjan rakenteita. Rakennetaan vaikka koko jakso kahden henkilön keskustelulle yhdessä paikassa. Ei tarvita kolmea näytöstä tai draaman kaarta.

Minä rakastan Girlsiä, koska sen lisäksi, että ensimmäistä kertaa näin televisiossa minun näköiseni naisen aktiivisena ja kokonaisena hahmona, ensimmäistä kertaa menestyssarjan tekijä oli minun kaltaiseni nainen. Ihailen Dunhamia, koska hän ei ole tyytynyt esittämään toisien totuuksia, vaan hän on luonut oman tarinansa. Häpeilemättä.

Minä rakastan Girlsiä, koska sen hahmot ovat kasvaneet. Sitä ei ehkä heti huomaa, mutta kun ajattelee heitä vuonna 2012, on muutos selvä. Vähän niin kuin ystäviään miettiessä. Girls on hahmoilleen raaka mutta kuitenkin armollinen, ymmärtää sen, että kaikkihan parikymppisenä mokailevat.

Minä rakastan Girlsiä, koska minulle sanottiin baarin vessassa, että älä tee itsestäsi numeroa. Girlsin naiset ovat hyvä muistutus siitä, että usein ne, jotka kehtaavat tehdä itsestään numeron, saavat elämästä enemmän irti. Kun päästää irti häpeästä, voi saavuttaa melkein mitä vain.

Minä rakastan Girlsiä, koska se näyttää rakkauden, seksin, himon, ystävyyden ja ihmissuhteiden kaikenlaiset puolet juuri niin likaisina ja ryttyisinä kuin ne vain voivat olla. Se kertoo tarinoita, joita vaihdetaan sunnuntaiaamuisin brunssipöydissä edellisen illan meikinjämät vielä kasvoilla ja uutta kuohuviiniä taas lasissa.

Minä rakastan Girlsiä, koska se päättyy juuri oikeaan aikaan.

Girlsin viimeinen kausi HBO Nordicilla 13.2. alkaen.

KUVA: HBO

6.tuotantokausi, Girls, Lena Dunham, loppu, minä rakastan girlsiä, rakkausnumero, TV

Suvi-Tuuli Kankaanpää on turkulainen valokuvaaja, joka tekee myös kuvatoimittamista oppikirjoihin, toimii aktiivina Vaatevallankumous-kampanjassa ja opiskelee mediaa ja muotoilua Lahden ammattikorkeakoulussa.

Kuvaan kännykällä ympärilläni olevia asioita päivittäin. Sekä tärkeitä arjen muistoja että kasapäin täysin merkityksettömiä kuvia, kuva kuvan perään. Kuvat harvoin päätyvät minnekään ja ovatkin muotoutuneet jonkinlaiseksi tavaksi hahmottaa elämää ja arkipäivää.

Eräänä päivänä kaikki se kuvaaminen ei minnekään alkoi tuntua älyttömän typerältä. Aloin kysenalaistaa kännykällä kuvaamista, aidon kokemisen sijaan.

Päätin aloittaa kännykällä kuvatun projektin jolla on jokin tarkoitus ja päämäärä. Samalla alkoi tietynlainen kokeilu sille, voiko valokuvaaja ottaa kännykällä vakavasti otettavia kuvia.

Ihminen kiinnostaa

Ihminen on kautta aikojen ollut mielenkiintoisin kuvausaihe, siksi tämänkin projektin kohteeksi tulivat tytöt. Henkilökuvaus on yhtä aikaa ajatonta ja hyvin aikaan sidottua. Henkilökuvauksessa minulle on tärkeintä kohtaaminen ja, joskus lyhytkin, intiimi hetki minun ja kuvattavan henkilön kanssa.

Tämä ajaton osuus tulee aina kiehtomaan niin kuvaajia kuin kuvaa katsovia ihmisiä.

Kuvan kohteena tytöt

Sarjani nimi on Tytöt. Ensin kuvasin muutaman ystäväni kokeilumielessä. nyt pysäytän ihmisiä kadulla ja kysyn, voinko kuvata heidät projektiini. Olen valinnut iphonen Hipsamatic aplikaation valikoimista tietyn filmin ja linssin. ( Linssi Tinto 1884 + filmi D-type Plate).

Kuvaaminen on ollut yllättävän hankalaa. Filmi ja sen voimakkaat filtterit tekevät kuvaamisesta tarkkaa. Erillisiä asetuksia ei voi säätää. Tuntuu siis, kuin kuvaisin kertakäyttökameralla jälleen.

http://www.suvi-tuuli.com

Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt

Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt Suvi-Tuuli Kankaanpää, Tytöt

henkilökuva, kännykkäkuvaus, kuvanumero, muotokuva, mustavalkoinen, phoneography, potretti, valokuva

Kuvat: Tomi Reunanen

Kevätaurinko puskee kirkkaana ja vaativana sisään. Se saa olon levottomaksi; tekisi mieli lähteä jonnekin, tunkea muutamat alkkarit ja pari kirjaa reppuun ja vain kadota.

Istumme Hannele Mikaela Taivassalon kanssa Helsingin keskustassa, pienen valkoisen pöydän ääressä ja puhumme halusta lähteä, halusta olla matkalla. Taivassalon neljäs romaani In transit ilmestyi syksyllä 2016, ja siinä kaiken keskiössä on malttamattomuus, jatkuva liike.

”Juurettomuus, halu olla matkalla jonnekin ja halu päästä pois jostakin ovat vahvoja teemoja paitsi kirjoissani, myös omassa elämässäni. Minulla on tarve liikkua, ja siksi siitä kirjoittaminenkin on minulle luontevaa. Mielestäni liike on kirjalle hyvin dynaaminen tila.”

In transitissa liikutaan maasta ja maanosasta toiseen. Päähenkilöksi nousee Galadriel-niminen nainen, joka etsii paikkaansa kuumeisesti, mutta ei osaa eikä halua asettua minnekään. Galadrielin mukana pääsemme muun muassa Bombayhin, Lontooseen, Kaliforniaan, Huippuvuorille – ja pieneen suomalaiseen kylään, keltaiseen taloon.

Taivassalo kertoo matkustaneensa itsekin paljon kirjoittaessaan In transitia. Tyypillisiä kirjoituspaikkoja olivat esimerkiksi lentokentät ja -koneet.

”Välillä on hyvä päästä pois omasta arjesta, irtautua velvollisuuksista. Olla muukalainen vieraassa kaupungissa”, Taivassalo sanoo. ”Matkalla ollessani voin olla mahdollisimman paljon sisällä fiktiossa. Uskon, että uusi ympäristö tuo kirjoittamiseen aina jonkin uuden näkökulman.”

In transitin ideakin syntyi matkalla.

”Olin kuusi vuotta sitten residenssissä Intiassa. Sinne mennessäni minulla ei ollut mitään ajatusta kirjasta, mutta sitten se tuli ja aloin kirjoittaa vimmalla.”

Siitä käynnistyi pitkä mutta mieluisa projekti. ”Kiinnyin kirjan henkilöihin syvästi. Ehkä siksi prosessi kestikin näin pitkään; en halunnut päästää heistä irti.”

Taivassalo piti In transitin kirjoittamisesta myös puolentoista vuoden tauon ja julkaisi siinä välissä Nälkä-vampyyriromaanin (ilm. 2013).

Kirjallisuus on paikka, missä ajattelen – ei paikka, missä saarnaan

Galadriel, tuttavallisemmin pelkkä G, on nykyajan lapsi. Hän matkustelee huolettomasti, lentää sinne tänne, maapallo on hänelle hyvin pieni.

”Tälle ajalle on leimallista se, että lähteminen on hirveän helppoa. Lentoliput ovat halpoja, ja melkein kaikki paikat ovat saavutettavissa. Halusin kirjoittaa juuri tästä ajankuvasta.”

Valtaosa Taivassalon saamasta palautteesta on ollut myönteistä, mutta muutamissa palautteissa on ihmetelty sitä, ettei Taivassalo problematisoi runsasta matkustamista mitenkään: G saa lentää ilman tunnontuskia.

Lisäksi G haparoi ihmissuhteissaan. Hän pettää ja on toisaalta myös se kuuluisa toinen nainen. Uskottomuuskin kuvataan kirjassa melko kepeästi; kukaan ei kadu mitään.

”Jotkut lukijat ovat toivoneet, että olisin ottanut selvemmin kantaa. Mutta minulle oli tärkeää, ettei kirjani ole moraliteetti. Tämä pätee paitsi matkustamiseen, myös siihen, miten kirjoitin seksuaalisesta halusta. Halusin antaa G:lle halun ilman syyllisyydentunnetta.”

Mitä Taivassalo sitten ajattelee näkemyksestä, jonka mukaan taiteen – ja siten myös kirjallisuuden – pitäisi olla aina yhteiskunnallisesti kantaaottavaa?

”Minulle fiktio on fiktiota: se on paikka, missä ajattelen – ei paikka, missä saarnaan. Jos kirjailija kirjoittaa aate tai sanoma edellä, lopputulos on usein jotain muuta kuin taidetta. Taiteen on saatava olla vapaata.”

Taivassalolle kirjallisuus on tila, jossa voi ihmetellä, keskustella, olla, tuntea. ”Hyvä kirjallisuus esittää kysymyksiä, mutta ei anna valmiita vastauksia. Jo se on yhteiskunnallisesti tärkeää.”

”Toki on myös niin, että se, kuka olet ja missä hetkessä kirjoitat, näkyy aina jollain tavalla tekstissäsi”, Taivassalo pohtii. ”Minulta on esimerkiksi kysytty, onko In transit feministinen kirja, ja vaikka en sitä varsinaisesti näekään feministisenä, on se sitä varmasti jossain määrin, koska oma elämänkatsomukseni on feministinen.”

In transit on fragmentaarinen, lyhyistä luvuista koostuva, pienissä hetkissä viipyvä romaani. Aikatasot liikkuvat ja hyppelevät, muistot kietoutuvat nykyhetkeen.

”In transit pakenee jo rakenteeltaankin perinteistä eeppistä proosaa, ja se ehkä kummastuttaa lukijoita, jotka kaipaavat romaanilta selkeää tarinaa ja vahvaa juonenkuljetusta. Minusta tuntuu, että nämä lukijat ovat osittain samoja, jotka odottavat romaanilta myös kantaaottavuutta.”

Halulla mässäilyä

Fyysisyys on voimakkaasti läsnä In transitissa ja myös Taivassalon aiemmissa teoksissa. Henkilöhahmot ovat jopa korostetun kehollisia, ja tiloja ja miljöitä kuvataan tarkasti.

”Haluan olla kirjoittaessani ihan iholla”, Taivassalo myöntää. ”Fyysisyys kielenkin tasolla on aina kiinnostanut minua. Pienet hetket ja yksityiskohdat ovat minulle tärkeämpiä kuin suuren tarinan kulku. Esimerkiksi se, miten joku henkilö juo kahvia, syö aamupalaa tai polttaa tupakkaa, voi olla suurta draamaa!”

Taivassaloa kiinnostaa myös, mitä ei tapahdu ja mitä ei sanota. ”Sekä lukijana että kirjailijana kiinnitän huomioni asioihin, jotka ovat läsnä, mutta joista ei puhuta.”

Seksin suhteen Taivassalo ei kuitenkaan kitsastele. In Transitissa hän kirjoittaa halusta ja seksistä paljon, jopa toisteisesti. ”Muutamissa kritiikeissä on todettu, että vähempikin olisi riittänyt”, Taivassalo hymähtää.

”Minulle se toisteisuus oli kuitenkin hyvin oleellista: halusin mässytellä ja antaa kaikki ne kerrat Galadrielille”, Taivassalo selittää ja nauraa hersyvästi.

Hän kertoo nauttineensa seksikohtausten kirjoittamisesta, mutta myöntää, että seksistä kirjoittaminen voi olla myös riskaabelia.

”Vaarana on, että tekstistä tulee liian graafista, jolloin se ei ole enää kielellisesti kiinnostavaa, tai sitten teksti on niin poeettista, että se muuttuukin pelkäksi seksin metaforaksi.”

Joskus riski kannattaa kuitenkin ottaa: In transitissa Taivassalo onnistuu kuvaamaan upeasti kehon halua, seksuaalista vetovoimaa, odotusta ja sen kaiken välttämättömyyttä. Lukijan ei tarvitse kiemurrella kiusaantuneena.

Tärkeintä on kieli. Ja rytmi.

Palataan alkuun. Matkalla oloon. Siihen, että päänsä sisällä kirjailija on aina jollain tavoin matkalla, liikkeessä, poissa sieltä, missä on fyysisesti.

”Kirjoittaminen on itsessäänkin matka. Se on uteliaisuuden prosessi. Se on etsimistä ja hakemista. Se on tutkimusretki. En juurikaan suunnittele kirjoittamista etukäteen, sillä haluan tulla itsekin yllätetyksi.”

In transitia kirjoittaessaan Taivassalo yllättyi muun muassa siitä, että juuri Galadriel nousi lopulta kirjan päähenkilöksi. Oli nimittäin myös aika, jolloin hän oli ajatellut poistavansa koko hahmon.

Vaikka In transit on kirjoitettu monen henkilön näkökulmasta ja vaikka sen rakenne on katkelmallinen ja poukkoileva, Taivassalo kirjoitti kirjaa alusta loppuun. Rakenne syntyi nimenomaan kirjoitusprosessin aikana, ei etu- eikä jälkikäteen.

”Rakenne keskustelee mielestäni vahvasti kirjan teeman kanssa. Siinä on sama levottomuus, nälkä ja malttamattomuus kuin kirjan ihmisissä.”

Taivassalo painottaa kirjoittavansa aina kielestä käsin.

”Joka ikinen lause on minulle tärkeä. Keskiössä on rytmi, ei tarinankulku.”

”Yritän välttää termiä poeettinen proosa, koska olen huomannut, että se herättää ihmisissä usein vain epäkiinnostusta ja mielikuvan vaikeasta kirjallisuudesta. Mutta ehkä silti esimerkiksi In transitia voisi kuvailla poeettiseksi tai lyyriseksi proosaksi. Teos vaatii, että lukija antautuu tekstille ja suostuu liikkumaan sen sisällä odottamattomiin suuntiin.”

”Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, millaisen tunnelman tai tunnetilan pystyn luomaan. Ajattelen, että In transit on eräänlainen emotionaalinen eksistentialismi; se pohtii elämää – sitä, mitä elämä on – ja rakentaa samalla tunnetilan.”

Kuva: Nauska

Laura Gustafsson on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut romaanit Huorasatu (2011), Anomalia (2013) ja Korpisoturi (2016). Seuraavaa kirjaa hän kirjoittaa tulevaksi syksyksi.

Gustafsson on pyydetty Sylvin haastatteluun, koska moni haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta usealle se jää haaveen asteelle. Gustafssonin on tarkoitus kertoa, kuinka kirja kirjoitetaan.

Tavallista työpäivää hänellä ei ole, eikä työ ole ainoa rytmiä määrittävä asia.

”Esimerkiksi juuri tänään olen lähetellyt sähköposteja ja yrittänyt hoitaa sekä työasioita että henkilökohtaisia asioita, kuten yrittänyt varata lapselleni neuvolaa. Tietysti olisi parempi, jos voisin käyttää aikaa vain kirjoittamiseen, eikä tarvitsisi säätää kaikkea muuta.”

Ensimmäistä teostaan Huorasatua tehdessään Gustafsson kirjoitti hyvin intensiivisiä sessioita.

”Se oli ehkä vähän raskasta aikaa myös parisuhteelle. Kirjoitin päivät aina yöhön asti.”

Ensimmäinen kirja syntyi, kun Into Kustannus pyysi käsikirjoitusta.

”Olin kirjoittanut Huorasatu-näytelmän, ja kustantaja pyysi siitä kirjaversioita. Aloin tehdä 15-20 liuskan pläjäyksiä, joita lähettelin kustantamoon, ja sieltä tuli kannustavaa palautetta.”

Yksi Gustafssonin vinkeistä kirjan kirjoittamiseksi on, ettei ensimmäiseen versioon kannata tavoitella täydellisyyttä.

”Huorasatua tehdessäni ymmärsin kirjoittavani jonkinlaista karkeaa versiota. Kirjoitin kaiken mitä mieleen tuli. En sensuroinut yhtään, enkä ensimmäisellä kierroksella juuri miettinyt rakennettakaan.”

Juuri itsesensuurista luopuminen oli olennaista.

”Minulle tärkein oivallus on ollut panna itsesensuuri kokonaan pois päältä. Sitä voi katsoa sitten myöhemmillä kierroksilla, mutta ei vielä alussa.”

Lisäksi kirjoittajalla pitää olla idea, joka kantaa kirjaksi saakka.

”Hyvä idea ei ole sellainen, että hei mun oma elämähän on aika kiinnostava. Toisaalta heti kun sanon tämän, niin ymmärrän, että neljäs kirjanihan itse asiassa on aika autofiktiivinen. Mutta jos se olisi ensimmäinen kirjani, en usko, että se menisi kustantamossa läpi.”

Kirjoittaminen on loputonta hiomista

Kirjallisuusalaa tuntemattomille kustannustoimittajan merkitys ja rooli jäävät usein epäselviksi. Kustannustoimittaja on kirjailijan tärkein ja läheisin työpari, jonka kanssa tekstiä hiotaan kuntoon monien versioiden kautta. Gustafssonin kustannustoimittaja Into Kustannuksella on Tarja Lipponen, jonka kanssa kaikki kirjat ovat valmistuneet. Gustafsson kuvaa kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta intiimiksi.

”Tarjan merkitys on todella suuri. Hänellä on hyvä käsitys siitä, mitä olen tekemässä. Hänellä on hanskassa myös kirjailijuuteni kehityskaari. Kustannustoimittajalle joutuu näyttämään oman keskeneräisyytensä aivan eri tavalla kuin muille.”

Kirjantekoprosessissa ei riitä, että tekstimassan kirjoittaa kertaalleen. Kokonaisuutta, osia ja yksityiskohtia muokataan ja väännetään vielä moneen kertaan uudelleen ja uudelleen

”Se on välillä ärsyttävää. Hiomiskierrokset ovat raskaita. Mutta se on pakko tehdä hyvin, koska muuten harmittaa tosi paljon.”

Loputtomalta tuntuvasta hiomisesta huolimatta valmiiseen kirjaan jää silti aina jokin pieni virhe.

”Selasin Korpisoturia löytääkseni sieltä jonkin kohdan siteerattavaksi. Meinasin saada paskahalvauksen, kun huomasin, että siellähän on kirjoitusvirhe.”

Gustafsson painottaa, että ammattikirjoittamisen lähtökohtana on oltava kirjan merkitys muille kuin kirjailijalle itselleen.

”Kirjan saaminen valmiiksi vaatii halua ja uskoa siihen, että tämä mitä minä nyt kirjoitan, on jotakin sellaista, jonka joku toinen haluaa lukea. Että valmis kirja on sen arvoinen, että se täytyy tuoda tähän maailmaan.”

Kirjan kirjoittaminen vaatii myös aikaa ja kärsivällisyyttä. Neljättä kirjaansa valmistelevan Gustafssonin mukaan tavallisesti kaksi vuotta ensimmäisestä ideasta valmiiseen kirjaan on hyvä aikaväli. Monen kirjailijaksi haluavan halu ja aika saattavat loppua kesken.

Gustafssonin mukaan kirjailijan täytyy omistautua työlleen ja sietää epävarmuutta.

”Kirjoittamisen aikana tulee aina jossakin vaiheessa uskonpuutetta. Tulee se tunne, ettei tästä tule yhtään mitään, että kuka helvetti tätäkin haluaa ikinä lukea. Siitä on vain päästävä yli.”

Gustafsson kertoo, ettei neljättä kirjaansa tehdessään laadi ensin suunnitelmaa esimerkiksi kirjan tapahtumista ja henkilöistä.

”En todellakaan, olen aivan kaoottinen. Keksin marraskuun lopussa, että haluan tehdä tämän kirjan. Aloin silloin kirjoittaa tekstejä, ja kun puhuin kustantajalle, he olivat innoissaan. Olen todella onnekas, kun saan työskennellä kustantajan kanssa, joka pystyy näkemään kirjan potentiaalin.”

Tuleva kirja ei varsinaisesti ole romaani, mutta proosaa kuitenkin.

”Kukaan ei vielä tarkkaan tiedä, mitä siitä tulee. Nyt [huhtikuussa] alkaa olla kasassa aika hyvä kokoelma tekstejä.”

Huorasatu, Into Kustannus, kirjallisuusnumero, kirjoittaminen, kirjoitusprosessi, kustannustoimittaminen, Laura Gustafsson, Tarja Lipponen

Olen ehtinyt tehdä stand up -komiikkaa melkein vuoden, kun onnistun saamaan parisuhde-elämäni vuosisadan sotkuun ja huomaan masennuksen kurkkivan olan takaa. Ystävieni elämä näyttäytyy ympärilläni täydellisenä ja saavuttamattomana vuosihääpäivineen, lapsineen ja omistusasuntoineen. Ei perkele. Loskaa sataa takin kauluksesta sisään ja työpäivän jälkeistä arkeani rytmittävät lähinnä Netflix-sarjat, melatoniini ja lähikapakan pizza. Koirakin kuoli. Ei perkeleen perkele.

Komediailloissa lavalle nousee silti nainen, joka saa yleisön nauramaan kepeillä seksijutuilla ja vinksahtaneella maailmankuvalla. Yksinäisyydestä vitsailu on spottivalossa helppoa, sillä lavalle nousee aivan toinen hahmo. Lava-aika tuntuu usein tarpeelliselta tauolta arjen keskellä. Keikkoja ei kuitenkaan riitä joka päivälle ja hengähdystaukojen väliin mahtuu monta iltaa, jolloin nauravien selkääntaputtelijoiden sijaan seurana ovat taas vain tietokoneen ruutu ja ne samat pizzalaatikot.

En ole kokemukseni kanssa yksin. Kaikista ihmisryhmistä juuri koomikot vaikuttavat keskimääräistä masentuneemmilta ja moniongelmaisemmilta. Esiintyjän hymynaaman takaa voi löytyä yksinäisyyttä, alkoholismia ja syviä masennuskierteitä. Koomikoille sattuu siinä missä muillekin, tulee ihan tavallisia avioeroja tai rakkautta ei tunnu löytyvän ensinkään.

Koomikoille ikävätkin sattumukset ovat kuitenkin materiaalia. Ikävä ero voi olla lavalla aivan hulvaton, kunhan tarinan vain kertoo oikein ja se sisältää uuden oivalluksen. Lavalla saatetaan purkaa ja levittää kipeää tekevä asia ilta toisensa jälkeen yleisön eteen. Ja ihmiset nauravat. Repiikö se sielun hajalle vai auttaako käsittelemään elämän ongelmia? Miten on koomikko Harri Soinila, toimiiko komiikka sinulle terapiana?

”Ilman muuta komiikka on terapiaa”, Soinila kertoo. ”Olin aika vakavasti masentunut ennen kuin aloitin, ja kyllä ehdottomasti komiikka on ollut yksi tärkeimpiä tekijöitä siinä, että olen sittemmin saanut pidettyä masennuksen paremmin kurissa.” Soinilan mukaan juuri ongelmien naurunalaiseksi saattaminen vähentää niiden aiheuttamaa henkistä painolastia. Nauraminen auttaa myös etäisyyden ottamiseen.

Neljä vuotta komiikkaa tehnyt Pietari Vihula edustaa toista näkökulmaa, mutta tunnistaa ilmiön hyvin. ”Tuntuu ainakin siltä, että koomikot usein käyttävät lava-aikaansa terapiana”, Vihula pohtii. Terapiasta saatavia neuvoja ja konkreettista apua yleisö ei kuitenkaan anna. Komiikassaan Vihula käsittelee muiden arkipäiväisten asioiden ohella myös rakkautta, tarkemmin sanottuna sen puutetta. ”En mä edes tiedä mitä rakkaus on”, Vihula myöntää. ”Mä en oo ikinä ollu parisuhteessa.” Omakohtaisia tarinoita rakkaudesta tai jostain sen kaltaisesta hänellä kuitenkin on. ”No nyt mulla on juttu siitä mitä tehdä, kun on ylitsevuotavan rakkauden kohteena tahtomattaan.”

Hauska ja onnellinen – mahdoton yhtälö?

Harri Soinila on nyt onnellinen. Soinila kilpaili vuonna 2016 Maailman hauskimman ihmisen tittelistä ja on tehnyt komiikkaa nelisen vuotta. Yksi hänen suosikkiaiheistaan on parisuhde. ”Onhan sitä ex-vaimoa aina terapeuttista kirota julkisesti”, Soinila kertoo viestissä, ja miehen kasvoille on helppo kuvitella pieni virne. Hän puhuu lavalla jonkin verran myös nykyisestä parisuhteestaan, vaikka kertoo kaiken olevan siinä hyvin. Pelkästä onnellisuudesta on vaikea löytää hauskaa sanottavaa. Voiko komiikkaa edes syntyä ilman konfliktia?

”Onks kellään koomikolla hyvää juttua hyvästä parisuhteesta?” naurahtaa taas Risto K. Järvinen. Järvinen on vanhan koulukunnan koomikkoja ja edustaa ainakin jossain määrin komiikan arkkityyppiä: keski-ikäistä suomalaista miestä. Kolmetoista vuotta lavoja kiertänyt koomikko naurattaa yleisöä jutuilla, joiden kohderyhmä ei välttämättä löydy joogakahviloista eikä feministisistä komediailloista.

Järvinen käsittelee usein komiikassaan aiheista tutuinta – parisuhteen nurjaa puolta. ”Hyvästä parisuhteesta ei synny kovaa taidetta”, Järvinen sanoo. Hän, kuten monet koomikot, saa esiintymiseensä mielenkiintoa ristiriidoista. Soinila on samaa mieltä konfliktin tarpeellisuudesta. ”Kyllä kai näppäriä sanaleikkejä voi syntyä ihan ilman konfliktiakin. Mutta sen syvällisempää huumoria on aika vaikea kuvitella ilman pientä kitkaa.”

Pietari Vihula on taas sitä mieltä, että koomikko ei tarvitse synkkyyttä ollakseen hauska, vaan komiikkaa voi tehdä ilon kautta ja ilman takana piilevää nurjaa puolta. ”Ei komiikassa ole sääntöjä”, Vihula toteaa. ”Konfliktia voi löytyä, muttei sen tarvitse olla mitään suurta.” Kysymykseen siitä, voiko komiikkaa tehdä puhtaasta rakkaudesta ja onnellisuudesta, hänellä ei ole helppoa vastausta. ”Pakkohan siitä ihanuudesta on jotain saada irti”, hän miettii, mutta myöntää, ettei hän osaa sellaista komiikkaa vielä tehdä.

Päälle neljä vuotta komiikkaa tehnyt Saana Peltola puhuu lavalla usein sinkkuelämästään tai rakkauden nurjista puolista. Peltola tekisi mielellään komiikkaa toisestakin näkökulmasta. ”Suoraan sanottuna olen kyllästynyt tekemään itsestäni lavalla säälittävän sinkku-uhrin, joka ei saa miestä, koska en oikeasti enää samastu siihen rooliin. Ei huvita enää nauraa sille, kuinka säälittävä olen, koska en oikeasti pidä itseäni yhtään säälittävänä.”

Rakkaudesta jankuttaminen

Rakkaudettoman elämän käsittely on yksi komiikan vakioaiheista. Myös parisuhteet, lapset ja entiset kumppanit saavat usein osansa koomikoiden monologeissa. Rakkauden käsittelyyn ei kuitenkaan tunnuta kyllästyvän niin esiintyjien kuin yleisönkään puolella. ”Rakkauteen ja parisuhteeseen saa jokainen koomikko oman kulman, se on jokaiselle yksi elämän tärkeimpiä juttuja kuitenkin, vaikka aihe on kaikista käytetyin” pohtii Risto K. Järvinen. ”En ole koskaan kyllästynyt aiheeseen, olen kyllä kyllästynyt huonoihin koomikoihin.”

Liioittelu on yksi komiikan tehokeinoista, joita Järvinenkin hyödyntää. Myös rankkojen aiheiden yli vieminen voi olla keino naurattaa. Usein komiikan teossa on tekijästä riippuen hienoinen raja siinä, milloin synkkien asioiden vuodattaminen menee niin sanotusti överiksi ja muuttuu kuulijoille kiusalliseksi.

Harri Soinilan mukaan yleisölle voi kuitenkin toimia mikä tahansa aihepiiri, kunhan juttu vain on hyvä. ”Jos lavalla on vain joku tyyppi nillittämässä, ei se edes ole komiikkaa”, hän toteaa. ”Perheestä ja lapsista valittaminen on vähän nähty. Olis tosi freesiä nähdä komiikkaa, jossa puhutaan siitä miten ihanaa se on”, jatkaa Pietari Vihula.

Myös Saana Peltolaa kiinnostaa syvällisempi rakkauden käsittely. ”Voisin mielummin vaikka porautua johonkin todelliseen, vaikkapa siihen, että mitä jos maailmassa ei olekaan sitä suurta rakkautta ja elämän miestä mua varten? Entä jos oikeesti kuolen yksin? Ehkä se olis kiinnostavampaa kuin se, että muija ei saa munaa. Ja kyllähän muijat aina munaa saa, joten ei siitäkään oikein kehtaa ruikuttaa. Se ei oo todellista”, Saana toteaa hurttiin tyyliinsä.

Kliseistä ja totta

Minulle itselleni komiikka on suojakeino, sillä olen piilossa siinä kaikkien edessä. Naurunremakka on suojamuuri ja humalluttava tauko ahdistavasta olotilasta. Mutta olen ollut koomikko myös silloin, kun kaikki oli hyvin. Itse koen ainakin olleeni silloin parempi, sillä henkilökohtainen energia näkyy koko olemuksessa. Komiikkaa, oli se millaista tahansa, tehdään usein koko persoonalla ja sydämellä.

Pietari Vihula on puhunut lavalla monista aiheista, Weetabix-muroista yksipuolisen rakkauden kohteena olemiseen, mutta kaikkia juttuja yhdistää tunne. ”Teen tunnelähtöistä komiikkaa, sillä mitä vahvempi tunne siinä on taustalla, sitä enemmän ihmiset samastuu”, Pietari kertoo. ”Sen tilanteen ei tarvii olla aito, mutta sen tunteen pitää olla.” Onnistunut vitsi syntyy usein siitä, että tilanteeseen ja tunteeseen pääsee aina uudestaan kiinni. ”Juttu on kirjoitettava silloin, kun juttu on raaka ja haavat tuoreita, jotta sen tunteen saa talteen. Mutta tapahtumasta on päästävä vähän yli, jotta siihen saa etäisyyden ja itsensä saa tilanteesta irti”, hän pohtii. ”Jutusta pitää olla vähän irti, mutta sen pitää pikkasen polttaa, silloin se on aitoa.”

Kaikesta päätellen tuttu virsi pitää taas ärsyttävästi paikkansa. Ikävistä asioista on osattava päästää irti, vaikka komiikan takia irti päästäminen voi olla hankalaa. Vihula kiteyttää aiheen hyvin. ”Aiheuttaako komiikka sitä, että ei koskaan käsittele niitä asioita, koska pelkää, että menettää sen, mikä tekee hauskaksi?” Vihulan pohdinnassa piilee esiintyjien ikuisuuskysymys.

Mielestäni kovan taiteen tekeminen oman mielenterveyden kustannuksella on kannattavaa vain, kun taide puhuttaa sukupolvia toisensa perään vielä vuosisatoja itse taiteilijan kuoleman jälkeen. Voin rehellisesti myöntää, etteivät minun penisvitsini ole Shakespearen teoksiin verrattavia elämyksiä. Teen kuitenkin komiikkaa itseni takia, en antaakseni yhteiskunnalle mitään lahjaa. Omaa päätään voi siis säästää sillä, että kipeän asian käsittelee ennen lavalle menoa ja päästää irti vahingollisista ajatusketjuista. Tähän loppuun olisi helppoa antaa jokin kliseinen opetus elämästä, mutta olen onneksi koomikko enkä sisustustauluaforismien kirjoittaja.

Joni Ekman: 2: Ikuisesti Rock´n´Roll
Blast Of Silence Records, 2016

  

Joni Ekman jatkaa matkaansa svengaavan rakkausrockin tiellä toisella kokopitkällä soololevyllään Ikuisesti Rock’n’Roll. Löydän vinyylin kansien sisältä Ekmanin kirjoittaman kirjeen, joka ihastuttaa. Hän kertoo levynsä teosta hauskoin sanakääntein – haluan heti laittaa albumin levylautaselle pyörimään!

Kymmenen biisin mittainen albumi on täynnä tarttuvia hittikappaleita. Hurmaavien kitarasoolojen säestämät lapsekkaat laululyriikat vievät kuulijan mennessään. Pääasiassa tytöille suunnatut tarinat tuovat paikka paikoin mieleen suomalaisartisti Kari Peitsamon skarpin sanailun. Ekmanin innostunut ja aidon oloinen tyttöhekumointi pistää veret kiertämään ja paiskaa poskilleni pikkuisen annoksen punakkuutta. Biisien sanoituksissa ahkerasti käytetyt ilmaisut beibe, cool, makee ja I love you tuovat biiseihin silauksen menneiden aikojen romantiikkaa – niin viatonta ja nättiä!

”Nuori ja kaunis” on täydellinen aloituskappale albumille, jota kuunnellessa tulee villi ja nuoruuden humalluttama olotila. ”Päiväuniesi kohde” ja ”Muistatko sä mut” ovat koukuttavaa kuunneltavaa kaikkine ujelluksineen. Kitara raikaa vastustamattomasti näissä kaihoisissa rokkikappaleissa. ”Kun buutsit hajoaa” on serenadi keikan eturivin tytölle ja ampuu sulosävelillään Amorin nuolen suoraan sydämeen.

”Kimma” loppuu upeaan noisekaaokseen, joka kuulostaa rakkaudennälkäisen sydämen rääkymiseltä. ”Se jokin sinulla on” ja ”Olin ehtinyt jo unohtaa” täydentävät albumin upeaa lemmenviisujen putkea. ”Mitä siitä?” hipoo täydellisyyttä tunnekarusellista kertovine lyriikoineen ja tanssittavine tahteineen. Tämä on klassikkokamaa ja juuri oikeanlainen lopetusbiisi albumille. Rakkaus on hulluutta.

Koiran Näköinen Nainen: Koiran Näköinen Nainen
Blast Of Silence Records, 2016

  

Monien Joni Ekman -fanien suu vääntyi viime vuoden lopussa suureen hymyyn, kun vuonna 2013 äänitetty Koiran Näköisen Naisen täyspitkä debyyttialbumi vihdoinkin julkaistiin.

Ekman on lahjakas monitoimimuusikko, joka on kirjoittanut, säveltänyt ja nauhoittanut kaikki albumin kappaleet. Koiran Näköinen Nainen -bändi on vuosien mittaan muuntautunut Koira-nimiseksi kokoonpanoksi ja soittaa livekeikoilla Joni Ekmanin kanssa.

Kaiken ylituotetun nykymusiikin seassa albumin demohtavan raaka, melodinen ja lo-fi-punkisti suhiseva äänimaisema erottuu edukseen. Jos sydän on rakkausasioiden vuoksi säpäleinä, toimii tämä levy tehokkaana suruajatusten tappajana. Lyriikat on kirjoitettu murheella höystetyllä, eppunormaalihtavalla otteella.

Joni Ekman taitaa vangitsevan naivistisen tarinankerronnan ja saa raadollisetkin tarinat kuulostamaan kiehtovilta. Kappaleissa vellotaan vitutuksen vallassa, kärvistellään kylmässä parisuhteessa, etäännytään, erotaan, lamaannutaan ja herätään jälleen eloon. Kuuntelen korvat hunajaisina Ekmanin suloista suomalaista sanailua. Ulkomaailma unohtuu.

Blast of Silence Records, Ikuisesti Rock´n´Roll, Joni Ekman, Koiran näköinen nainen, levyarvio

Saara Turunen näyttää ensimmäistä kertaa Orivedellä kevättalvella tavatessamme hieman järkyttyneeltä. Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija on juuri lopettanut luentonsa huumorin roolista tuotannossaan ja ehdotan hänelle osallistumista Kymmenen tuopin haastatteluun.

Turunen jatkaa epäröintiään sähköposteissa ja ymmärrän häntä erittäin hyvin. Kymmenen oluttuopin juominen tuntemattoman toimittajan kanssa kuulostaa lähtökohtaisesti aika arveluttavalta. Onneksi Sylvin syksyllä 2012 aloittama juttukonsepti on osoittanut toimivuutensa ja lopulta Turunen suostuu luettuaan esimerkkijuttuja. Mutta ruokaa, sitä on tuoppien kylkeen saatava, muuten ei juominen onnistu. Nerokasta ja niin epäsuomalaista humaltumista.

Saan sovittua juoma- ja syömäsponsoreiksemme Helsingin Hakaniemessä sijaitsevan klassikkoravintola Juttutuvan ja Hämeentietä hieman ylöspäin olevan Cafe Mascotin. Etenkin Juttutupa suhtautuu konseptiin innokkaasti. Todellakin haluan nähdä kun te ne kymmenen tuoppia juotte! toteaa vuorossa oleva baarimikko. Kylmä hiki laskeutuu innostuksen päälle, kun haastatteluun on vajaa viikko.

Ensimmäiset tuopit

Juttutuvassa alkaa myöhemmin jazz-ilta, joten istahdamme ravintolan rauhalliseen takahuoneeseen. Haemme päätiskiltä ensimmäiset tuopit. Kippistämme.

”Mä en tiedä, pystynkö mä tähän”, Turunen sanoo suoraan.

Teemme samantien herrasnaissopimuksen: jos tulee paha olo tai tuntuu muuten vain, ettei pysty juomaan enempää, emme jatka juomista. Katsotaan, miten pitkälle päästään.

Turunen sanoo, ettei nykyään pidä lainkaan humalahakuisesta juomisesta.

”Jos humallun illan päätteeksi, se on jonkinlainen virhe. Ei se tietenkään ole aina ollut niin, mutta nykyään siinä ei ole mitään järkeä. Tietenkin tykkään juoda viiniä, jos menen ihmisten kanssa syömään, mutta jos mulla on seuraavana aamuna huono olo, niin se ei ole hyvä”, Turunen miettii.

Tietysti hänelläkin on ollut joskus nuorempana kausia, kun kuolema oli vielä kaukana, eikä krapula tuntunut maailmanlopulta.

”Mutta jossain vaiheessa aloin hahmottaa, ettei vain ole hyvä kohdella itseään kaltoin.”

Nyökyttelen ja myötäilen, koska olen kymmenen kolmostuopin juomisesta aivan yhtä peloissani.

Turunen on ollut opiskelijavaihdossa ja sittemmin tehnyt muutamaan otteeseen töitä Barcelonassa. Siellä juomiseen kuuluu syöminen, vaikka ruoka olisi kuinka pientä, pelkkä mantelikulho.

”Olen taas menossa takaisin huhtikuuksi. Broken Heart Story menestyi siellä hyvin viime vuonna ja nyt se pääsee ikäänkuin ’Broadwaylle’. Kaikki pitää muuttaa ja rakentaa uudestaan tilaan, joka on nyt iso halli huonemaisen tilan sijaan”, Turunen tunnustaa jännittävänsä uudelleensovittamista.

Broken Heart Story sovitettiin tänä keväänä jo toistamiseen barcelonalaiselle näyttämölle.

Broken Heart Story (2011) on Turusen toinen näytelmä, jonka hän on sekä kirjoittanut että ohjannut. Ensimmäinen oli Teatterikorkeakoulun dramaturgian lopputyö Puputyttö (2007) ja viimeisin Q-teatterissa viime keväänä ensi-iltansa saanut Tavallisuuden aave. Jokaisen elinkaari on jatkunut reilusti ensi-iltakautensa yli: Puputyttöä ja Broken Heart Storya on esitetty ulkomaita myöten ja Tavallisuuden aaveesta tulee ensi syksynä Q-teatteriin lisää näytöksiä. Tavallisuuden aaveelle on myös luvassa jatkoa kansainvälisesti.

Ruokamme saapuu ja hermostunut keskustelu ensimmäisen tuopin hörppimisen ohella katkeaa molemmilla Juttutuvan keittiön kehumiseen. En muista, milloin olisin syönyt yhtä maukkaan vegaanihampurilaisen. Kvinoa-pihvi on sopivan mehukas, ja avokado ja aioli tekevät siitä täysin ahmittavan annoksen.

”Syön niin huonosti, kun olen kotona, joten jos on tilaisuus syödä ulkona, syön tosi mielellään jotain kunnolla tehtyä. Tai en ainakaan pelkkää leipää!” Turunen nauraa.

Niin, koti ja kotipaikka. Turunen on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta, mutta myöntää olevansa ”todella Helsinki-keskeinen”. Eikä se ole mikään ihme, hänhän on käynyt jo lukion Kallion ilmaisutaidonlukiossa, elämä on ollut pitkälti täällä, Hakaniemen kyljessä. Eikö oman kielen ja paikallisidentiteetin menettäminen ole koskaan vaivannut?

”Saatan vaihtaa huomaamatta murteeseen, kun puhun siskojen tai muiden sukulaisten kanssa. Se ’mie’. Muuten tuntuu, että murre on hävinnyt. Viime kesänä olin Lieksan Vaskiviikkojen yhteydessä mukana yhdessä keskustelupaneelissa ja siellä viereeni istahti mummo, joka alkoi höpistä juttujaan. Kuuntelin ja halusin puhua takaisin, mutta tuli kylmä hiki, tuntui etten osaa”, Turunen kertoo.

”Teki mieli itkeä, kun kuulin sitä murretta, koska ne ihmiset puhuu kieltä, joka resonoi jonkin tunnemuistin kanssa. Mulla voisi olla rakkaammat välit sinne, onhan ne mun juuret. Mutta samalla olen täällä kokonaan, ei mua saa täältä pois. Varmasti muillakin se menee niin, että siellä missä on työ ja kaverit, niin siellä on hyvä olla. Mutta olisi tietysti kiva, jos olisi elävä suhde kotipaikkaan.”

Kataloniasta tai Espanjasta ei ole koskaan siitäkään tullut kotia, vaikka Turunen on Barcelonassa paljon ollutkin.

”Jos tulet jostain toisesta maasta, niin mulla on sellainen olo ja kokemus, että olet aina vähän toisen luokan kansalainen. Katsot ikäänkuin lasin lävitse asioita, olet ulkopuolinen. En itse haluaisi olla siinä tilanteessa jatkuvasti, ja olen onnellinen, että voin asua kotimaassani”, Turunen sanoo.

Teatterikorkeakoulu salli kuitenkin opintojen aikana ”hortoilevan taidemietiskelyn”. Lähtiessään opiskelijavaihtoon Turunen ei juuri osannut espanjaa, eikä kielikoettakaan tajuttu järjestää. Hän oppi kirjoittamalla.

”Barcelonassa erityisesti taiteilijat ovat tosi katalaanismielisiä. He haluavat käyttää omaa kieltään ja ymmärrän sen hyvin. Läheisin kirjoittamisenopettajani oli kuitenkin meksikolainen, mikä oli jonkinlanen pelastus, että sai kirjoittaa espanjaksi. Kun tuli tehtäviä, käytin sitä omaa sanavarastoa, mikä oli. Käännösapuna toiminut paikallinen ihmetteli, että miksi mulla oli niissä teksteissä niin usein joku ’kurkku’ tai lumen eri olomuotoja, mutta mitä muuta siihen leivän päälle olisi kirjoittanut syötäväksi, ellei kurkkua!” Turunen muistaa.

Patricía Mendoza ja Carla Torres näyttelivät Saara Turusen (keskellä) Broken Heart Storyn espanjalaisessa sovituksessa.

Katalonian tilanteesta ja yhteiskuntajärjestyksestä riittää puhuttavaa, sillä ulkopuolisena Turunen on seurannut ja seuraa edelleen alueen identiteetti- ja itsenäistymiskamppailua paraatipaikalta. Francon valtakausi ja katalaanien sorrettu asema on ajallisesti lähellä, ja siihen liittyy läheisesti juuri halu käyttää omaa kieltä, jota yritetään edelleen suitsia Espanjan keskushallinnon toimesta erilaisilla laeilla. Suomalaisesta katsantokannasta yhteiskuntajärjestys näyttää jopa hieman nurinkuriselta.

Luokkajärjestelmän elitistisessä yläosassa ollaan aika kaukana siitä todellisuudesta, missä monet Turusen työtoverit Barcelonassa elävät. Taiteen tekemisellä ei pääsääntöisesti tienaa ja sen tekeminen vaatii intohimon lisäksi vähintään hyvän kakkostyön ja hyvät sosiaaliset turvaverkot. Turusenkin projekteihin näyttelijät ovat joskus sitoutuneet, vaikka tiedossa ei ole ollut varmaa palkkaa.

”Mutta ryhmätyötaidoissa siellä ollaan tosi taitavia. Mielestäni se hyvä henki liittyy suoraan siihen, että siellä osataan kehua muita. Jos esimerkiksi lavastaja tuo harjoituksiin vaikkapa jonkin mitättömän kukkaruukun, on kaikki ihan fiiliksissä ja ihastelevat ruukkua, ja se hyvä palaute johtaa siihen, että todennäköisesti ensi kerralla hän tuo jotain entistä parempaa. Täytyy myöntää, että mä en ole kovin hyvä kehumisessa, olen liian usein se nihkeä takapiru, joka odottaa saavutuksia ensin. Haluaisin oppia tässä paremmaksi”, Turunen miettii.

”Mä näköjään puhun ihan mistä tahansa, kun mulle annetaan puheenvuoro”, Turunen kauhistelee, kun huomaan äkkiä, että tuopit kolisevat tyhjyyttään.

Ja juotu on vasta yhdet.

Toiset tuopit

Saan tekstarin kuvaajaltamme, joka on tulossa pian paikalle. Ennen sitä haluan puhua siitä, miten Turusesta on tullut ammattikirjoittaja.

”Yleensä sillä on merkitystä, ketä on ympärillä ja millaisesta perheestä tulee. Tuntuu, että etenkin kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä voi huomata, että moni ystävä on perinyt lopulta perheestään sen, mitä tekee ammatikseen. Esimerkiksi se henkinen humanistinen ilmapiiri ja taiteilijuus suvussa – jotkut lukiokaverit haki jo ennen kirjoituksia Teatterikorkeaan näyttelijälinjalle.”

Turusen kohdalla ei kuitenkaan ollut näin. Lukioon Helsinkiin ajoi selittämätön palo päästä pikkukaupungista pois ja tehdä jotain, no, taiteellista.

”Olen harhaillut paljon. Kallion lukiossa oli tarjolla erilliset taideaineet ja ne otetaan siellä tosi vakavasti. Muistan, että sain hyvää palautetta kirjallisesta ilmaisusta. Se runoilu sopi mulle. Se oli myös henkilökemiajuttu, mulla oli hyvä opettaja. Odotin niitä tunteja ja nautin niistä, mutta en osannut ajatella sitä niin kunnianhimoisesti siinä vaiheessa. Kirjoittaminen on tullut mulle ammattimaiseksi vasta paljon myöhemmin.”

Aiheeseen ja erityisesti ympäristön ja perheen vaikutukseen palataan vielä useasti illan aikana.

Tässä vaiheessa on paljastettava, että huijasimme tuoppien suhteen hieman: rokotimme Turusen kanssa omasta tuoppikiintiöstämme yhden kierroksen janoiselle, suoraan jalkapallotreeneistä saapuvalle Sylvin kuvaajalle. Palaamme kuvausfiilistä odotellessa takaisin kirjoittamisen ammattimaistumiseen ja puheeksi tulee Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö (2015).

”Kirja on välineenä niin erilainen kuin teatteri. Kun Rakkaudenhirviö julkaistiin, tuntui että puoleen vuoteen sitä ei lukenut kukaan muu kuin oma perhe. Kun taas teatteriesityksen voi jakaa ihmisten kanssa välittömästi heti ensi-illassa, ja se palautekin tulee siinä samalla. Mutta niinhän se on, ei monet ihmiset lue kirjaa heti, kun se julkaistaan. Toisaalta kirja on käyttäjäystävällinen, sen voi laittaa syrjään, jos ei jaksa, ja siihen voi palata.”

”Teatteri on haastavampaa, koska yleisö on pakotettu olemaan siinä tilassa. Pitää olla armollinen. Itse ajattelen, että teatteriesitys saa kestää puolitoista tuntia. Jos se kestää kolme, sen pitää olla todella hyvä. Väliaikakin on mun mielestä kamala antikliimaksi”, Turunen sanoo.

Kuvaaminen alkaa ja ajaudumme jakamaan kokemuksia olutkulttuurista eri maissa ja yhdestä tärkeästä asiasta: krapulasta.

”Espanjalaiset kaverit eivät ole oikein ymmärtäneet jos olen sanonut, että mulla on krapula. Siihen suhtaudutaan vähän samoin kuin jos olisi kuumeessa tai muuten sairas: kysytään, pitäisikö hakea jotain lääkettä tai soittaa ambulanssi”, Turunen nauraa. ”Ei se ole sellainen hauska tilanne, että mennnään yhdessä syömään roskaruokaa.”

Vaikka tuoppeja kiskommekin, kaipaamme keskisemmän ja eteläisemmän Euroopan pieniä olutannoksia, jotka ovat Espanjassa ja Ranskassa normi puolen litran kolpakoiden sijaan. Silloin olut on aina kylmää eikä ehdi väljähtyä.

Espanja ei ole ainoa ulkomaa, jossa Turunen on työskennellyt. Münchenissä Turunen oli Kristian Smedsin tuotannon dramaturgina. Saksalainen Stadttheater-järjestelmä tarjoaa Espanjaa läheisemmän peilin suomalaiselle kaupunginteatterijärjestelmälle.

”En osaa välttämättä suoraan sanoa, mitä kaupunginteattereille pitäisi Suomessa tehdä, mutta haluaisin uudistaa niitä. En missään nimessä haluaisi ajaa systeemiä alas, mutta teattereita olisi hyvä avata enemmän vapaiden ryhmien käyttöön, joiden esityksiä kaupunginteatteri sitten koordinoisi. Vastaus ei ole se, että tuodaan sinne jotain paskanheittoa, mutta jollain tavalla niitä taloja pitäisi kuitenkin tuoda tähän päivään, ne tuntuvat välillä hiukan museaalisilta”, Turunen pohdiskelee polveilevasti.

Kuin huomaamatta kuvaaminen on loppunut ja keskustelu ajautuu saman viikon kuntavaalien teemoihin, joissa on Turusen kaltaiselle itsensätyöllistäjälle todella vähän vaihtoehtoja. Luovan alan ammattilaista eivät kikyt millään tavalla kosketa.

”Olen hyväksynyt, ettei mulla tule koskaan olemaan työterveyshuoltoa enkä tule koskaan saamaan ansiosidonnaista”, Turunen toteaa.

Keskustelu polveilee ja yhtäkkiä puhummekin urheilusta.

”Penkkiurheilu ei kiinnosta mua millään tavalla. Mutta juoksemisesta kyllä pidän! Olen sellainen juoksija, jolla on paskimmat ja vanhimmat mahdolliset varusteet, ja joka juoksee niinkuin vanhukset pienellä askelluksella sitkeästi pitkiä matkoja. Juoksen joka kerta saman reitin, ja jos hengästyn, niin kävelen.”

On vaikea uskoa, että Turunen enää juoksijana hengästyisi, mutta toisaalta, peilaan hänen tilannettaan omaan juoksukyvyttömyyteeni. Ihailen ääneti Turusen päättäväisyyttä ja mummojuoksutyyliä.

Toiset tuopit juodaan loppuun jatkamalla urheilun parissa, ja päädymme Serena Williamsin kautta keskustelemaan Messin ja Mozartin lahjakkuuden eroavaisuuksista.

On aika noutaa ne oikeasti kolmannet tuopit.

Kolmannet tuopit

Palataan takaisin teatterintekemiseen Suomessa. Turunen painottaa olevansa poikkeuksellisen hyväosainen (sana, joka toistuu illan aikana usein) työnsä suhteen verrattuna esimerkiksi espanjalaisiin kollegoihinsa. Suomessa teatterit ovat valtion tukemia ja pienessäkin teatterissa on varmaa, että lavastajat, puvustajat ja muu työryhmä saavat tuotannosta palkkaa.

”Uskon, että Suomessa riittää kaikille Teakista valmistuneille töitä, jos on vain työorientoitunut. Työttömyys on tietysti superiso osa sitä hommaa, voi olla, että joutuu olemaan viikkoja tai kuukausia tai jopa vuoden työttömänä, varsinkin näyttelijät. Ohjaajana ja dramaturgina voi luoda itse sen työn ja siinä mielessä se on helpompaa. Ja onneksi meillä on apurahajärjestelmä”, Turunen selvittää.

”Teen ja kirjoitan koko ajan, vaikka usein eläinkin vain työttömyyskorvauksella. En koe itseäni huono-osaiseksi, koska mulla on katto pään päällä. Siskoni on sosiologi ja hän käytti mua esimerkkinä köyhyystutkimuksessa. Tavallaan mä olen köyhä, mutta samaan aikaan voisin ajatella kuuluvani eliittin. Mulla ei ehkä ole taloudellista pääomaa, mutta sosiaalista ja kulttuurista pääomaa on. Sosiaaliset verkostot ja ystävät on merkittävä juttu.”

Verkostojen merkitys korostuu etenkin siinä vaiheessa, kun aletaan saada lapsia. Turunen sanoo huomanneensa, että muutamia vuosia sitten naiskollegat alkoivat kadota vapaa-ajan kuvioista, he olivat kotona hoitamassa lapsia, kun miehet jatkoivat ammatillista verkostoitumista teattereissa ja baareissa jne. Jos lapselle ei ole saatavilla muuta hoitajaa kuin jompikumpi vanhemmista, jää edelleen todennäköisimmin nainen kotiin. Toivottavasti asiat ovat  muuttumassa tasa-arvoisemman perhevapaamallin myötä.

Turunen ilmaisee huolensa siitä, ettemme ole puhuneet tarpeeksi painavista asioista. Jatketaan siis politiikalla.

”Jäin miettimään sitä kun kysyit aiemmin, olenko ollut suoraan poliitikkojen ja politiikan kanssa tekemisissä. Olen ajatellut niin, että mä olen taiteilija ja puhun itselleni tärkeistä asioista juuri taiteen kautta, eikä mulla ole ollut tarvetta tehdä sen enempää politiikkaa. Mutta nyt ajateltuna ehkä se onkin varovaisuutta, toisaalta kun ajattelee naisten tai vähemmistöjen asemaa, niin ehkä se on sittenkin väistelyä”, Turunen sanoo itsekriittisesti.

”Näytelmissäni on paljon tiettyjä asioita ja arvoja, joita haluan välittää, eivät ne ole pelkkää estetiikkaa, vaikka itse nautinkin taiteessa paljon myös estetiikasta. Tiedän, että maailma on paha, ja koen, että sen maailman pahuuden julistaminen taiteen nimissä on turhaa. Toisaalta en haluaisi myöskään aliarvioida sisällön merkitystä taideteoksissa. Jotenkin olisi löydettävä oikea balanssi noiden asioiden välillä. Ja ehkäpä oikeassa elämässä sitä voisi ottaa enemmän kantaa ja olla esillä.”

Turunen valmistelee parhaillaan Teatteri Jurkkaan dokumentaarista näytelmää yhdessä thaimaalaisten naisten kanssa. Tuotanto ei ole samalla tavalla dokumentaarinen kuin esimerkiksi Eduskunta-sarja, sillä ilmiyhteiskunnallisen materiaalin sijaan Turusella on työryhmässä ihmisiä, jotka puhuvat omasta elämästään.

”Mua kiinnostaa paljon arki ja naisten asiat. Ruuanlaitto, käsityöt ja erityisesti siivoaminen, joka on mun mielestä tosi poliittinen kysymys. Ymmärrän, ettei suurin osa ihmisistä ajattele sitä poliittisena, mutta haluan tuoda sen esille, koska se on näkymätöntä ja naisten jatkuvaa työtä. Tällaiset naisaiheet on jostain syystä katsottu jollain tavalla mitättömiksi taiteen historiassa, erityisesti jos naiset ovat itse niitä kuvanneet. Tästä hyvä esimerkki on Pradon taidemuseo, jossa on yhä tänäkin päivänä vain neljä naisten tekemää maalausta kokoelman kahdeksan tuhannen joukossa”, Turunen huomauttaa.

Turunen korostaa olleensa itse niin hyväosainen ja onnekas sekä teatterin että kirjallisuuden kentällä, että on sellaisenaan huono esimerkki naisasiasta. Yksi esimerkki onnekkuudesta ja sattumasta oli sekin, että Turunen päätyi yhden opettajansa kannustamana itse ohjaaman Puputytön.

”Luulen, että olin salaa haaveillut, että saan tehdä sen, mutta mulla ei ollut itsetuntoa sanoa sitä ääneen. Mutta kun sen kerran teki, ohjasi oman tekstinsä, oli johtaminen lopulta aivan ihanaa. Sain käyttöön sellaisia luonteenpiirteitä, joista oli sanottu, että ’sä aina määräilet ja olet hankala’. Ne olikin yhtäkkiä voimavara. Sen jälkeen oli itsestäänselvää, että ohjaan itse omat tekstini.”

Ohjaamisen kautta syttyi myös lopullisesti rakkaus teatteriin taidemuotona.

”Teatteria on vaikea rakastaa kirjoittajana kellarista käsin, kun joku ottaa ja tekee sun tekstille jotain, mitä et ole yhtään ajatellut. Kun on itse päässyt tekemään tekstistään oman versionsa on se myös helpompi sen jälkeen antaa muiden käsiin.”

Yhtäkkiä Turunen muistaa, mitä oli ajatellut pyöräillessään haastatteluun. Kiinnostavin teatteri tällä hetkellä: se tulee Suomesta!

”Nora Dadun Fail, Sara Mellerin Father Fucker, Emilia Kokko tekijänä, Asta Honkamaan 11 omaa huonetta -monologi Lavaklubilla ja Anna Paavilaisen Play Rape. Olen kaikkia näitä katsoessa ollut, että halleluja, eihän meidän tarvitse lähteä mihinkään Berliiniin katsomaan jotain vanhojen kääpien tekemiä, vuosia pyörineitä moderneja klassikoita, kun meillä on kaikki nämä tekijät ja esitykset. Täällä meillä, pohjoisessa, nuoret naiset tekee paljon mielenkiintoisempaa, feminististä teatteria”, Turunen luettelee.

”Olen kiitollinen siitä, että voin hehkuttaa oman maani asioita, nuorten naisten tekemiä asiota. Ehkä kulttuurikentän viennissä kannattaisi kiinnittää huomiota siihen, mitä täällä tapahtuu ja mitkä asiat täältä lähtee ulos juuri nyt. Koska jos ne eivät lähde, niin jossain vaiheessa tekijät turhautuvat, eikä joka vuosi tule sellaisia mestariteoksia, mitä nuo mainitut ovat. Sitä voitaisiin myydä pohjoisen feministisen teatterin aaltona”, Turunen suunnittelee.

Ulkomaille menemisessä on tietysti omat varjopuolensa. Sen Turunen tietää paremmin kuin moni muu.

”Usein olen yksin hotellihuoneessa istuessa miettinyt, että mikä se arvo siinä ulkomailla olemisessa lopulta on, eikö niitä juttuja voi tehdä kotona? Miksi pitää hakea kannukset muualta ja päästä toteamaan, että ’he pitivät’, miksei ’me pidämme’ voisi olla aivan yhtä hyvä?”

”Enkä nyt tosiaankaan sano sitä, etteikö olisi taas kiva mennä Barcelonaan tekemään juttua. Esimerkiksi Espanjan ja Liettun teatterimaailmat ovat vielä paljon miesvaltaisempia kuin Suomessa, mutta samaan aikaan tuntuu, että Skandinaviasta tulevalle naiselle annetaan kuitenkin tilaa puhua melko vapaasti, ikään kuin odotetaan, että nyt se sanoo jotain feminististä, kun se on sieltä pohjoisesta, ja mielelläni käytänkin tilaisuutta hyväkseni”, Turunen naurahtaa.

Päässä pyörii, mutta ei oluen vuoksi, vaan enemmänkin aiheiden runsauden ja kattavuuden tähden. Juominen uhkaa unohtua keskustelun jalkoihin. Eihän tänne vain puhumaan olla tultu. Seuraavat!

Neljännet ja supernopeat viidennet tuopit sekä ensimmäinen valomerkki

Turunen tuo pöytään uudet täydet oluet ja pähkinöitä, ja varoittaa ennakkoon, että napostelujen kanssa pitää hänen seurassaan olla nopea. Keskustelu ajautuu taas nopeasti alkoholin käyttötapoihin, ikääntymiseen ja siihen, millaista olutta oikeastaan tekee koskaan mieli juoda. Teema saa Turusen muistamaan työrupeamansa Münchenissa vuonna 2012 ja, kyllä: kahdeksanpäiväisen Oktoberfest-tapahtuman.

”Yhtäkkiä ympärillä kaikki ihmiset oli pukeutuneet nahkahousuihin ja dirndleihin [naisten perinteinen mekko]. Ajateltiin työryhmäläisten kanssa, että okei, mennään ja hankitaan mekin ne mekot secondhandista. Ja se koko skene oli todella positiivinen yllätys, koska ei Oktoberfest ole paikan päällä mitään junttihuumaa, se on kansanjuhla, elävää perinnettä”, Turunen kertoo innoissaan.

Turunen puhuu itse saksaa jonkin verran, mutta väittää unohtaneensa kielestä suurimman osan. Vaikka työt sujuivatkin, ei osaamisella lopulta Oktoberfestin tyylisessä tapahtumassa hirveästi ollut väliä, sillä paikallinen murre oli aivan oma juttunsa.

Palaamme vähitellen oluen kadotessa kiduksiimme takaisin Turusen työasioihin ja siihen, miten Turunen käytännössä työtään tekeen.

”Mietin usein, että kuinka paljon joku asia vie mun aikaa. On helpompi suostua johonkin, joka tapahtuu lähellä kotia, niinkuin tähän haastatteluun, kuin lähteä yhtään kauemmas Helsingistä. Oma aika on kirjoittajalle tärkeää ja sitä ajan ’vapautta’ käytetään joskus vähän väärinkin. Itselleni mulla on tiukka työaika, tarvitsen sen kahdeksan tuntia täyttä hiljaisuutta työpäivään, mutta pyrin lopettamaan viiden kuuden maissa ja tekemään jotain muuta. On tärkeää, että lopettaa tietyn ajan kohdalla, lähtee lenkille tai näkee kavereita.”

Töitä hän saa tehtyä kaikkein parhaiten kotona.

”Mulla ei ole työhuonetta. Hankin kerran sellaisen, maksoin siitä järkyttävää vuokraa ja kävin siellä kärsimässä kylmässä, valottomassa kellarissa. Sitten yhtenä aamuna huomasin, että oli vaan niin paljon yksinkertaisempaa jäädä kotiin. Residenssitkään ei toimi mulle. Iltaisin tulee kauhea ahdistus siitä, kenelle nyt soitan ja mitä teen”, Turunen sanoo.

Oman tilan tarve palautuu Virginia Woolfin ajatukseen ja teokseen Oma huone.

”Edelleen nainen tarvitsee kirjoittaakseen rahaa ja lukittavissa olevan huoneen. Jos varattomuudesta syntyisi aina jotain luovaa, niin meillähän olisi paljon työväenluokkaisia naiskirjoittajia, jotka kirjoittaa siivoamisesta, ja maahanmuuttajia, jotka nyt puuttuu lähes kokokaan Suomessa kirjallisuudesta. Joku Austen on pystynyt kirjoittamaan, koska suku oli varakas. Ei taide synny puutteesta, ja siitä puhuu jo Woolf, joka huomauttaa, että köyhillä mieskirjailijoillakin on aina kuitenkin ollut se oma huone, siinä missä naiset ovat joutuneet olemaan koko ajan lasten, kotitöiden jne. armoilla”, Turunen pohtii laajemmin.

Suomessa voi kyllä elää kirjoittamisella, mutta epävarmaa toimeentulo silti on. Turunen opiskeli ennen Teatterikorkeakoulua pari vuotta televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista Helsingin ammattikorkeakoulussa, mutta tajusi, ettei se ole hänen juttunsa. Elokuvakäsikirjoittaja saattaa tehdä vuosien työn vailla minkäänlaista varmuutta siitä, päätyykö juttu lopulta tuotantoon. Teatteripuolella on sentään todennäköisempää, että oma teksti tulee jossain vaiheessa julki.

”Tottakai se on valinta, mihin keskittää energiansa, ja joskus suren sitä, kuinka katoavaista teatteri on. Siksi onkin hienoa, että voi tehdä myös proosaa. Aina kuitenkin jotain kirjustelen”, Turunen myöntää, vaikkei uusista projekteista vielä lähdekään tarkemmin puhumaan.

Puhumme siis jälleen kaikesta muusta, myös tästä haastattelusta.

”Tavallaan tämä kaikki saa ajattelemaan, että Kymmenen tuoppia -konsepti on lopulta ainoa, mitä pitäisi käyttää kaikissa haastatteluissa. Koska eihän sen pitäisi olla rikollista, että keskustelet aidosti haastattelijan kanssa”, Turunen sanoo.

Olen täysin samaa mieltä, eikä neljännen tuopin vajuessa eteenpäin tilannekaan tunnu enää niin vieraalta. Kuulen myöhemmin nauhalta, että puhun itse melkein yhtä paljon kuin Turunen ja häpeän hieman ammattitaidottomuuttani, sillä haastattelu on kuitenkin aina haastateltavan show.

Turunen tajuaa syöneensä melkein kaikki pähkinät ja tuskailee, ettei ole puhunut koko iltana mitään kiinnostavaa. Olemme juoneet koko illan tuoppejamme puhetulvan keskellä hämmentävän hitaasti, sillä yhtäkkiä Juttutuvassa tulee valomerkki. Nauhalle tallentuu naurua ja salamannopea ryntäys tiskille hakemaan ”vielä yhdet”.

Baaritiskillä hoksaan, että meille on koko ajan tarjoiltu nelosolutta, minkä meistä koko illan huolehtinut baarimikko nauraen vahvistaa. Kahdelle aika pienikokoiselle naiselle prosenteilla on väliä ja toteammekin Turusen kanssa pöydässä, että oikeastaanhan tässä juodaan jo kuudensia.

Olemme tuoppien pohjien melkein häämöttäessä jo selkeästi päihtyneitä ja huomaan, etten ole kirjoittanut suuntaa-antavia muistiinpanoja viimeiseen kahteen tuntiin lainkaan. Kymmenen tuopin haastattelu on kuitenkin vasta puolivälissä. Onneksi Cafe Mascot on vielä auki ja molemmilla halua jatkaa iltaa vielä hetki eteenpäin.

Kuudennet ja seitsemännet tuopit

Mascotissa ei soi jazz, vaan tutumpi Suomi-iskelmä, joka vaihtuu pian rauhoittavaksi soul- ja funk-taustaksi. Selitän turhankin innoissani omasta Mascot-suhteestani, kun haemme tutulta baarimikolta haastattelun kuudennet juomat.

Turunen kertoo käyneensä lukioaikoina ja Teatterikorkean ensimmäisinä vuosina Mascotissa useinkin. Mutta se on jäänyt monen muun Kallion baarin tavoin muuton ja elämänmuutosten jalkoihin. Täältä ei saa pähkinöitä, mutta sipsejä saa. Turunen tuo innostuneena pöytään salt & vinegar -sipsejä, jotka omalta osaltani jäävät puolikkaan maistamiseen.

Haastattelu palautuu kuin taikaiskusta asiallisille raiteille, kun Turunen alkaa puhua Märta Tikkasen Kaksi-kirjasta, jossa tulee vahvasti esiin taustan ja perheen vaikutus elämänvalintoihin.

”Tajusin, että Tikkanen on elänyt maailmassa, jossa tosi monet taiteilijat ja ylipäätään sivistyneistö ovat tulleet suomenruotsalaisista perheistä, ja sen ryhmän ulkopuolella on ollut vain muutamia yksittäisiä suomenkielisiä kirjoittajia. Se, että olen itse syntynyt aikaan, jossa voin tehdä suomenkielellä mitä haluan, eikä kukaan tule sanomaan, että se on jotenkin vähemmän, on tosi onnekasta omalta kannaltani.”

”Tikkasen kirjasta tajusin, että jos olisin syntynyt kaksi sukupolvea aikaisemmin, niin munlaisen maatiaisen olisi ollut paljon vaikeampi nousta sieltä suosta. Sodanjälkeinen sukupolvi on mahdollistanut mulle sen”, Turunen perustelee hyväosaisuuttaan.

Peiliksi löytyy taas Espanjan yhteiskuntajärjestys.

”Barcelonan koulussa oli se normaalitilanne, että kaikki mun opiskelukaverit oli ylemmästä keskiluokasta tai yläluokkaa, koska siellä on lukukausimaksut ja asuminen maksaa. Nyt puhutaan kuitenkin julkisista kouluista, ja silti vanhemmat säästävät vauvasta asti, jotta lapsi pääsee lopulta yliopistoon. Puhetapa siellä on sellainen, että ensin kysytään sukunimeä, joka sitten kertoo, mistä suvusta tulee ja mistä se varakkuus tulee. Se on ulkopuoliselle tosi kiinnostavaa!” Turunen innostuu taas.

”Kun huomasin sen sukunimihomman, oli hämmentävää tajuta, että yhteiskuntaluokat on sukunimien kautta niin avoimesti esillä. Samalla luokalla oli ehkä yksi tai kaksi duunarivanhempien lasta. Suomessa ihmisten luokka-asema kätkeytyy paljon tehokkaammin, vaikka on se silti olemassa oleva asia. Ehkä sen huomaa jossain sellaisessa, että jos joutuu pulaan niin tuleeko kukaan nostamaan sieltä ojanpohjalta vai ei.”

Q-teatterissa keväällä 2016 ensi-iltansa saanut Tavallisuuden aave sai inspiraationsa muun muassa Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta (1974).

Orivedellä luennoidessaan Turunen puhui melko pitkään espanjalais-meksikolaisen Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta. Taiteellisesti kunnianhimoinen surrealisti ja kokeellisen elokuvan pioneeri Buñuel (1900–1983) tuskin olisi päässyt tekemään kokeilujaan ilman äveriästä sukuaan.

”Kuvittele, miten erilaista se elämä oli silloin. Luin sen elämäkertaa, jossa puhuttiin siitä, miten sen isä vaihtoi vaatteet lounaan jälkeen lähteäkseen kaupungille. Musta tuntuu, että täällä ei silloin ollut monilla edes kenkiä! Mutta varallisuus mahdollisti sen, että Buñuel pystyi elämään niin kuin eli ja tekemään sellaisia teoksia kuten Vapauden aaveen. Ehkä se oli lopulta samanlaista äveriäisyyttä, mitä me eletään nyt. Ollaanhan me hemmoteltuja. On saatu hörhöillä elämässä ja aikaa riittää kymmenen tuopin haastattelullekin.”

Mascotissa on keskiviikkona puolenyön jälkeen hiljaista. Siirrymme hetkeksi takaisin politiikkaan ja viimeiseen ennakkoäänestyspäivään, joka oli tänään. Turunen on käynyt äänestämässä ennen haastatteluun tuloa ja puhumme toistemme päälle äänestämisen tärkeydestä omassa yhteisössä. Kuntavaalit näyttäytyvät tärkeämpinä kuin eduskuntavaalit.

”Tässä tullaan taas siihen, mistä aiemmin puhuttiin, että haluan tehdä töitä sen yhteisön kannalta, joka on mulle läheisin ja tärkeä”, Turunen yhtäkkiä tiivistää ajatuksen muutaman tunnin takaa.

”Voin tehdä Barcelonassa töitä yhteisön kanssa, mutta pitkällä tähtäimellä mun oma yhteisö on Helsinki, ja ehkä myös laajemmin Suomi nimenomaan kielen ja kulttuurin takia.”

”Mun ääni meni Feministiselle puolueelle. Tiedän, että se voi olla pois Vihreiltä ja Vasemmistolta, mutta äänestin ideologiaa ja tulevaisuutta”, Turunen perustelee kantaansa. Tämän haastattelun tullessa ulos on tiedossa, että äänestäminen todellakin kannattaa: Feministinen puolue sai yhden ehdokkaan läpi Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Aloitamme myös suhteellisen loogiselta kuulostavan dialogin Tavallisuuden aaveen ja populismin käsitteen suhteesta, mutta keskustelu katkeaa, kun pöytäämme toikkaroi seurastamme kiinnostunut humalainen nuori mies.

Tilanteen selvittely ja jankkaaminen johtaa siihen, että tuopit tyhjenevät ja haemme ”vielä yhdet”.

Kahdeksas ja yhdeksäs tuoppi sekä toinen valomerkki

Baariympäristön rauhallisuus ja hyvä musiikki tuudittavat kahdeksansien tuoppien aikana leppoisaan pöhnään. Turunen käykin kysymässä, olisiko baarissa jäljellä kahvia, mutta tulee takaisin toisen sipsipussin kanssa.

”Tuli vaan yhtäkkiä sellainen fiilis, että pakko saada jotain. Nyt on kuitenkin menossa kahdeksas tuoppi, ja vaikka on tosi mukavaa juoda olutta ja keskustella, alan nyt oikeastaan humaltua”, Turunen myöntää. ”Siksi yritin tavoitella kahvia täältä. Ne oli kuulemma heitetty pois, ei voi mitään. Mutta se, mikä on ollut mahtavaa, että meille on oltu tänään niin ystävällisiä kummassakin paikassa, en kestä!” Turunen huudahtaa ja avaa sipsipussin reteästi – osa sisällöstä lentää sohvalle ja lattialle.

Naureskelemme vähän noloina melkein tyhjässä baarissa ja kippistämme sipsien yllä. Toistelemme, kuinka yllättävän kiva ilta on ollut ja kuinka paljon kumpikin oli tilannetta aluksi jännittänyt. Eihän sitä kovin usein elämässä tule nauttineeksi tuntemattoman ihmisen kanssa ylenmäärin olutta montaa tuntia putkeen. Paitsi jos kyseessä olisi treffit.

”Mutta sekin on eri asia, koska siinä pitäisi koko ajan tarkkailla sitä tilannetta, että onko siinä mitään jännitettä”, Turunen huomauttaa. Me olemme kuitenkin puhuneet liki kaikista aiheena olleista asioista suhteellisen avoimesti ja pysytty asialinjalla.

Rouskutuksen lomassa olemme liukumassa keskusteluun netistä, deittipalveluista ja ylipäätään sosiaalisesta mediasta, kunnes taas: valomerkki. Katsomme toisiamme hämmästyneenä. Ei ole totta, jo toinen valomerkki tänään!

Toikkaroin tiskille hakemaan tällä kertaa oikeasti illan viimeiset tuopit, vaikka en ole lainkaan varma, pääseekö kumpikaan meistä tuopin puoliväliä edemmäs. Toisaalta alkuillan sopimusta ajatellen: emme kuvitelleet pääsevämme edes koko haastattelumäärän puoliväliin.

”Mulla oli sellainen fiilis, että tämän illan aikana on ollut paljon kiinnostavia juttuja, jotka on jääneet kesken. Sellaisia käärmeenhäntiä. Mistä kaikesta me oikein on puhuttu?” Turunen hämmästelee, kun tajuamme viettäneemme yhdessä juoden 7,5 tuntia.

Tavallisuuden aave saa uusintaensi-illan Q-teatterissa 14. syyskuuta 2017.

Baarihenkilökunta ajaa meitä ymmärrettävistä syistä innokkaasti pois ja jätämme pöytään puoliksi juodut tuopit. Seisomme hetken Mascotin ulkopuolella Neljännen linjan päässä hyytävässä huhtikuun alun viimassa ja neuvottelemme jatkoille menosta. Turunen on itse liikkellä pyörällä, mutta omat haluni kariutuvat siihen, etten pääsisi keskustasta enää millään järkevällä tavalla kotiin.

Aiemmin illan aikana Turunen on kertonut, kuinka hän jäi kahdesti Münchenissa asuessaan poliisin haaviin, koska pyöräili hämärän aikaan ilman ajovaloa. Niistä tilanteista hän selvisi selittämällä ja huonoa saksaa puhuen, mutta nyt toiveena on, ettei poliisi keksi puhalluttaa kotiin polkevaa Kymmenen tuopin haastattelusta selvinnyttä kirjoittajaa.

Nauramme, halaamme ja eroamme. Kotimatkalla on kylmä, mutta seuraavana päivänä molemmat hämmästelevät meileissä krapulan armeliaisuutta. Illanmittainen syöminen ja napostelu oli kuin olikin tuoppihaastattelun pelastus.

Tavallisuuden aave, uusintaensi-ilta 14.9.2017 Q-teatteri
Kim, Lekki & Namwaan, ensi-ilta 14.10.2017 Teatteri Jurkka

Tuoppikuvat: Riitta Supperi

Anne Hämäläinen on vuonna 2001 Taikista valmistunut valokuvaaja. Vuodesta 2010 asti Ylellä kokopäiväisenä kuvatoimittaja-valokuvaajana toimiva Hämäläinen keskittyy tällä hetkellä omissa projekteissaan pienempiin kokonaisuuksiin, jotka voivat syntyä lyhyessäkin ajassa. Kuten Harlem Hallelujah -sarja, joka  syntyi kahden sunnuntain aikana. Hämäläisen aikaisempia töitä ovat mm.  Off Season ja Anna Ahmatova Fontankan talossa, joista molemmista on työstetty näyttely sekä kirja. Näin Hämäläinen kertoo itse Harlem Hallelujah -sarjasta:

Kuvaaminen on luontainen tapani havainnoida ympäröivää maailmaa. Enimmäkseen työskentelen matkoilla, uusissa paikoissa. Näen kiinnostavia kasvoja, värejä, tilanteita, tunnetiloja, ja mielessäni jo rakennan näistä kuvista sarjoja. Editointivaihe – sarjojen värimaailmojen ja rytmin luominen ja mielleyhtymät, jotka syntyvät, kun kuvia asettaa vierekkäin – on minulle tyydyttävämpi kuin itse kuvaaminen. Kuvaan sarjoja myös pöytälaatikkoon, ihan vain leikkimisen ilosta. Lähtökohtani kuvaamiseen on dokumentaarinen, mutta kuvistani peilautuu paljon omaa tunnetta ja mielenmaisemaa.

Anne Hämäläinen, sarjasta Harlem hallelujah

Harlem Hallelujah syntyi tänä kesänä New Yorkissa, jossa vietin kuukauden Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin residenssitaiteilijana. Kiertelin Harlemin kaduilla kamerani kanssa perinteisen katuvalokuvauksen merkeissä, mikä oli hyvä tapa tutustua uuteen elinympäristööni. Panin merkille Harlemin lukuisat kirkot, ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni päästä katsomaan gospel-messua. Osallistuin heti ensimmäisenä sunnuntaina Mother Zion -nimisen kirkon messuun, jossa seremonian voima yllätti minut. Tämän jälkeen istuinkin joka sunnuntai messuissa gospel-laulusta haltioituneena.

Anne Hämäläinen, sarjasta Harlem hallelujah

Seurakuntalaiset ottivat eurooppalaiset vieraat vastaan lämpimästi

Kontaktoiminen kirkossa kävi kuin itsestään. Kun ensimmäisenä sunnuntaina olin katsomassa messua muutaman suomalaisen ystäväni kanssa, minulla ei ollut kameraa mukanani, mikä harmitti myöhemmin, sillä kyseessä oli poikkeuksellisen juhlava Naistenpäivän messu. Seurakunnan mahtavat mustat naiset olivat upea näky laittautuneina ja parhaimpiinsa pukeutuneina. Heti messun alussa eurooppalaiset vieraat käteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi. Seurakunnan naiset lauloivat, marssivat ja tanssivat kirkon käytävillä. Naisten päivän kunniaksi meidät pyydettiin messun jälkeen alakerran seurakuntasaliin perinteiselle soul food -lounaalle. Lounastimme seurakuntalaisten kanssa, ja tämän tutustumiskerran jälkeen olikin helppo palata samaan kirkkoon kameran kanssa ja pyytää kuvauslupaa. Seuraavana sunnuntaina tutustuin uusiin seurakuntalaisiin ja otin muutamia henkilökuvia. Keskustelin myös karismaattisen pastori Richard Curtis Chapple Jr.:n kanssa, ja hän oli erittäin innostunut siitä ajatuksesta, että kuviani esitetään jossain yhteydessä Suomessa asti.

Katsaus näkymättömään

Itse en ole uskonnollinen, en kuulu kirkkoon eikä tässäkään projektissa Jumalan sana ollut se, mikä minua veti puoleensa. Aluksi minua viehätti seurakuntalaisten välinen energia sekä laulun voima, joka oli ehkä vaikuttavampi kuin mikään näkemäni rock-konsertti. Kiinnostavaa oli myös seurakuntatilojen karuus ja yksinkertaisuus. Niihin pääsy oli kiehtova matka ulkopuolisille tavallisesti näkymättömään paikkaan. Juuri tämän tunnelman halusin tallentaa kuviini.

Halusin kunnioittaa seremoniaan osallistuvia ihmisiä pitämällä kamerani laukussa messun ajan, onhan se pyhä toimitus ja monissa kirkoissa kuvaaminen messun aikana kiellettyä. Kaikki kuvani on otettu ennen messua tai sen jälkeen.

Anne Hämäläinen, Harlem Hallelujah

Harlem hallelujah

anne hämäläinen, dokumenttikuva, kuvanumero, New York, usa, valokuva, valokuvaus

Keskiviikkona 8.8. vietetään Sylvin nimipäivää. Sen kunniaksi toimitus laati absoluuttisen totuudellisen listan kaikkien aikojen merkittävimmistä Sylveistä. Tässä ensimmäisessä osassa paljastamme Top 20 -listan jälkipään, huomenna jännitetään sitten top kympin ja mitalisijojen kohtaloa.

20. Sylvi Mömmö. Sylvi.fi ei varsinaisesti ole helluntaiherätyksen pää-äänenkannattaja, mutta nostetaan nyt kuitenkin listalle tämä kainuulaislähtöinen helluntailiikkeen ja Afrikka-lähetyksen pioneeri.

”Sylvi-neiti” -nimellä tunnettu Mömmö tuli uskoon vuonna 1926, sai jostakin pilvikerroksen yläpuolelta kutsun lähetystyöhön ja välittikin sitten Jeesus-henkistä ilosanomaa niin Tiibetissä, Kiinassa kuin nykyisessä Tansaniassakin.

19. Sylvi Sääski (1912-90) on kansanperinteen legendaarinen suurkerääjä. SKS:n kansanrunousarkistossa on hänen tallentamaansa perinnettä kerrassaan 27 sidoksen verran. Etupäässä Etelä-Savossa ja Vepsässä kerännyt Sääski kirjoitti muun muassa suomalaisista kirkkoveneistä sekä Itä-Karjalan joulunviettoasioista ja muistajaisista.

Tiukkana tätinä tunnettu äidinkielen opettaja oli erinomainen kertoja ja havainnoitsija, sanotaan.

18. Sylvi Paaso (1924-2008) Kemissä syntyneen Sylvin perhe pakeni jo 1920-luvulla isä Kaarlo Paason perässä työttömyyttä Neuvostoliiton puolelle. Isän kohtaloksi koituivat Stalinin vainot, Sylvi taas pistettiin sodan sytyttyä vakoilutehtäviin vihollisen eli suomalaisten selustassa Petroskoin seudulla.

Radistiksi koulutettu Paaso sähkötti tietonsa päämajaan piilopaikkanaan pitämästä maatalon läävästä ja sittemmin metsän pimennosta. Hän vältti kahdeksan kuukauden mittaisen tehtävänsä lopuksi kiinnijäämisen hiihtämällä suomalaisia karkuun Äänisjärven jään yli.

Paaso kuoli vuonna 2008. Kohudosentti Johan Bäckman kirjoitti Helsingin Sanomiin kohua taas kerran herättäneen muistokirjoituksen, jossa ylisti Paasoa Neuvosto-Karjalan suurimmaksi suomalaissyntyiseksi sotasankariksi.

Koska sodista on jo aikaa, ja vaikka emme tappamiseen osallistumista erityisesti mainostakaan, osaamme varmasti arvostaa myös desantti-Sylvin rohkeaa mielenlaatua. Arvo Tuominen ohjasi Sylvistä vuonna 2003 Tosi tarina -sarjaan lyhytdokumentin Kiveen hakattu partisaani.

17. Sylvi Alli. Amerikkalaisesta, suomalaisen elokuvantekijämiehensä Anteron kanssa San Franciscon lähellä asuvasta laulaja-lauluntekijästä on kirjoitettu tässä lehdessä aiemminkin. Ritualistista goottilaulelmaa tekevä Sylvi opettaa yhteisöllis-rituaalista parateatteria, säveltää miehensä outoihin taide-elokuviin ja julkaisee silloin tällöin hienon albumillisen intensiivistä musikkia. Sylvi on tavallaan vastuussa tämän julkaisun nimestä.

16. Sylvi-palkinto. Taiteen tekeminen olisi paljon tylsempää, jos siitäkin ei voisi saada palkintoja kun kerran urheilustakin saa. Minna Canthin näytelmän ja siitä tehtyjen elokuvasovitusten mukaan nimetty palkinto perustettiin viime vuonna, sen saa vuoden paras kotimainen elokuvakäsikirjoitus ja sen myöntää Suomen Näytelmäkirjailijaliitto. Mikä oivallisinta, viime vuonna ja siis maailmanhistorian ensimmäisenä Sylvin sai ”naiselokuva”, Jan Forsströmin ja Zaida Bergrothin käsis jälkimmäisen ohjaamaan elokuvaan Hyvä poika.

Sylvi-palkinnon olemassaolo tarkoittaa myös sitä, että emme lehtenä voi enää perustaa mitään palkintoa ja nekin rahat säästyvät.

15. Sylvi Kauhanen. Maailmanhistorian viidenneksitoista paras ja hienoin Sylvi (1906-1993) laati vuonna 1932 maineikkaan valtio-opillisen tutkielman Ulkovaltojen Saksaan kohdistama diplomaattinen saartopolitiikka ennen maailmansotaa.

Toimittajana työskennellyt Kauhanen muistetaan nykyisin parhaiten lastenkirjailijana, jonka merkkiteoksiin kuuluvat muun muassa Sanu ja Tanu (Otava, 1946) sekä Nuket joulukirkossa (Otava, 1956).

Kuten niin moni muukin Sylvi, myös Kauhanen oli monipuolisuusihminen. Hän kohdisti tarmonsa myös kansallispukuihin, mistä kestävimpänä todisteena säilyy niin ikään Otavan julkaisema Kansallispukuja (1952). Hän oli ensimmäinen Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta valmistunut yhteiskuntatieteiden kandidaatti.

14. Sylvi Halinen. Mikkelin seudun kaikkien aikojen Sylvi on koko maailman listalla komeasti sijalla neljätoista. Vuonna 1908 syntynyt ja 1995 kuollut Halinen oli paitsi maanviljelijä, myös agronomi sekä Maalaisliiton ja Keskustapuolueen pitkäaikainen kansanedustaja. Vuodesta 1954 vuoteen 1970 saakka Arkadianmäellä istuneen Halisen moniin luottamustoimiin kuului puolueensa naisjaoston varapuheenjohtajuus.

Jos pieni leikkisyys sallitaan, voidaan sanoa Halisen kerenneen myös elokuvatähdeksi. Maalaisliitto tuotti nimittäin hiukan hämmentävästi nimetyn dokumenttifilmin Kerttu Saalasti Hilja Väisänen Sylvi Halinen kotioloissaan, josta Sylvin toimituksessa ei valitettavasti tiedetä mitään.

13. Sylvi Siltanen. Suomen ensimmäinen naispuolinen maaherra tunnetaan myös nimillä Johansson sekä Sinervo. Siltanen (1909-1986) nousi Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajaksi Ruotsinpyhtään ja Pietarsaaren seudulta, kirvesmiehen perheestä. Hän toimi neljissä vaaleissa presidentin valitsijamiehenä, osuuskauppa-aktiivina, säästöpankissa, sekä muun muassa Turun asevelipiirin kirjanpitäjänä.

Hän oli Turun ja Porin läänin maaherra vuodesta 1972 vuoteen 1977. Siltanen kuului myös upeasti nimetyn Aikamme kuvastin -lehden toimitusneuvostoon.

12. Sylvi-Sanni Manninen. Huikean, hämmentävän ja pitkän elämän elänyt Sylvi-Sanni Manninen (1914-2009) käytti ulkomailla vaikuttaessaan nimeä Sylvia Honkavaara, mutta ei anneta sen hämätä; aito Sylvihän hän oli. Manninen oli psykologian tohtori ja kirjailija, mutta konekirjoitushommilla opiskelunsa rahoittanut ahkera puurtaja valmistui Helsingin yliopistosta myös teoreettisesta filosofiasta, estetiikasta, valtio-opista ja sosiologiasta.

Liperiläissyntyinen Manninen työskenteli muun muassa Lontoon yliopistossa, missä kehittikin havaintotestin jolla voitiin paljastaa ”yliherkkä ihmistyyppi”, Mannisen termein väri-ihminen.

Manninen hoiti avohoitopotilaita kotonaan Liperin ”Päivilän sanktuarissa” pitkälle 2000-luvulle saakka!

Hänen teoksiaan ovat Hengen ylimykset keskuudessamme (1982), Ihmisen monet todellisuudet (2006) sekä Outolintu, erilainen. Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa (Atena, 1999).

11. Sylvi Inkeri Anttila. Maamme kaikkien aikojen merkittävimpiin oikeustieteilijöihin kuuluva Anttila (1916- ) käytti myös ja etupäässä toista etunimeään, mutta Sylvi mikä Sylvi. Anttila ehti vuonna 1975 istua viiden kuukauden ajan jopa Liinamaan virkamieshallituksen oikeusministerinä, mutta todelliset ansionsa hän saavutti suomalaisen kriminologian ja kriminaalipolitiikan liberaalina ja poikkitieteisyyteen satsaavana visionäärinä.

Viipurissa syntynyt Anttila on kertonut (toivottavasti vain vitsaillakseen) halunneensa mieluummin pianistiksi tai laulajaksi, mutta ryhtyneensä oikeusuralle tehdäkseen isälleen mieliksi. Hänet nimitettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä naisena rikosoikeuden professoriksi vuonna 1961, mikä lienee isää sitten miellyttänytkin. Hän toimi vuodet 1966-68 Suomen kulttuurirahaston puheenjohtana ja on edelleen sen kunniajäsen.

Antero Alli, Hyvä poika, Jan Forsström, Johan Bäckman, Minna Canth, Sylvi Alli, Sylvi Halinen, Sylvi Inkeri Anttila, Sylvi Kauhanen, Sylvi Mömmö, Sylvi Paaso, Sylvi Sääski, Sylvi Siltanen, Sylvi-palkinto, Sylvi-Sanni Manninen, Zaida Bergroth

(Suomi – USA – Liettua, 2012)
O: Marko Mäkilaakso
N: Mikko Leppilampi, Samuli Vauramo, Andrew Tiernan, Antti Reini.
Ensi-ilta 4.5.2012
K15

  

Suomalais-liettualais-yhdysvaltalainen zombielokuva kirjoittaa historiaa uusiksi.

Jonkinlainen osoitus kuuluisasta suomalaisesta sisusta on se, että Marko Mäkilaakso on saanut War of the Dead -elokuvansa ensi-iltaan. Alun perin jo vuonna 2008 ilmestyväksi aiottu elokuva jäi pahanlaiseen tuotantolimboon. Suomessa valkokankaalle lopulta tuleva elokuva julkaistaneen muualla maailmassa suoraan dvd:nä, ja sellaiseen se sopiikin: elokuva on tiivis, televisioruutuun riittävän hyvännäköinen ja siinä on rutkasti toimintaa. Mäkilaakso on myös ratkaissut monia pienen budjetin ongelmia fiksusti: epämääräisen tartunnan zombeiksi muuttamia venäläisiä sotilaita nähdään suurelta osin vain öisissä kuvissa, nopeasti leikatuissa kohtauksissa.

War of the Deadissa on monia ongelmia. Yksi isoimmista – ja noloimmista – on se, että kaikki henkilöt puhuvat keskenään englantia. Kai tälläkin on tuleva kulttiarvonsa: missä muualla voisi nähdä, kun Mikko Leppilampi keskustelee sujuvasti englanniksi Jouko Aholan kanssa?

Mäkilaakso ohjaa suppean tarinansa sinänsä tehokkaasti ja paikoin viihdyttävän nopeatempoisestikin. Natsit ovat testailleet venäläisillä sotavangeilla kuolemattomuutta, mutta koeleiri tietoineen on jäänyt neuvostoliittolaisten käsiin huonoin seurauksin – venäläiset sotilaat ovat nimittäin muuttuneet zombeiksi, jotka käyvät kaiken elollisen kimppuun.

Käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Asioita ei avata riittävästi eikä sivujuoniin palata tarinan myöhemmissä vaiheissa – jatko-osan toivossako? Dialogi on selittelevää ja kömpelöä sekä usein epäuskottavaa, mikä tietysti kuuluu lajityyppiin. Mutta ei se ole mikään puolustus.

Historiankirjoituskaan ei ole elokuvan vahvimpia puolia. War of the Dead alkaa tilanteessa, jossa amerikkalainen joukko-osasto auttaa suomalaisia sotilaita hyökkäämään venäläisten erikoisbunkkerin kimppuun – jatkosodan alkuvaiheissa loppukesästä 1941! Tuolloinhan Yhdysvallat ei ollut millään tavalla osallinen Euroopan sotarintamaan, mutta vaikka olisi ollutkin, se olisi ollut Neuvostoliiton liittolainen – eli Saksan liittolaisen Suomen vihollinen.

Suurelle osalle elokuvan oletetuista katsojista asialle ei ole mitään merkitystä, mutta Suomessa valkokankaalla esitettävältä elokuvalta olisi voinut odottaa edes hitusen tarkempaa historiantuntemusta. Ehkä tarinaa olisi voinut taustoittaa laajemmin ja tuoda siihen mukaan vaikkapa CIA:n edeltäjän OSS:n, joka olisi ollut kiinnostunut saksalaisten tutkimuksista. Ehkä siihen jatko-osaan sitten…?

Jouko Ahola, Marko Mäkilaakso, Mikko Leppilampi, sotaelokuvat, zombielokuvat, zombit