Tuska, Helsinki 1.–2.7.2016 – Uusi Sylvi

Puristan miesoluttani tuskaisesti. Litran oluttölkki on niin iso, ettei kämmeneni yllä tölkin ympäri kuin puoliksi ja metalliin syntyy sormien alle lommot, jotka puskevat nestettä ulos hikoilevasta tölkistä. On juotava nopeasti. Se onnistuu, sillä vehreän varjoisasta chillailualueesta huolimatta metallifestivaalin lauantai-iltapäivä on hikoiluttavan kuuma. Yhtä kuuma kuin vieressä höyryävä kenttäsauna.

Miesolut

Neljä tuntia myöhemmin vettä tulee kohtisuoraan taivaalta ja paljon. Juoksemme ympäri Suvilahden festivaalialuetta suojasta toiseen. Odottamaton sade on silti lämmin, syön jäätelöä, olen edelleen nousuhumalassa ja tolkuttoman rakastunut.

Perjantai

Suvilahden Stadin Panimosta, Todellisuuden tutkimuskeskuksesta, Circosta ja graffitiseinistä tuttu alue puristuu Tuskassa Flowta kompaktimpaan kokoon. Lavoja on kolme, joista yksi katettu ja yksi sisällä Kattilahallissa. Lämpimän ilta-auringon suuntaan olevalla päälavalla esiintyy perjantaina kuuden maissa Lordi.

Se on hyvä, että täsmennetään, mitä kieltä kannattaa tulla latinaksi puhumaan.

“Tämähän kuulostaa ihan samalta kuin joskus ennen, miksiköhän tämä on tänne buukattu”, puuskahdan kun ehdin päivätöiltäni paikan päälle ja hörppään seuralaiseni kahvikupista lupaa kysymättä.

“Johtuisiko siitä, että on kulunut kymmenen vuotta Euroviisu-voitosta?” seuralainen huomauttaa tökkiessäni pahvimukia takaisin viereiseen kämmeneen

Niin tietysti. Poden yhtäaikaa suunnatonta olut- ja kofeiinivajetta ja mietin puoliteholla, vetääkö Rovaniemen mörköpiiri jossain vaiheessa Hard Rock Hallelujahin. Perjantaina kahdelta alkava viikonloppufestivaali ei ole armollinen viikkotyöläiselle ja poistun levottomuuksissani kiertelemään aluetta.

Vaikka alaikäiset tervetulleeksi toivottava festivaali on aivan mahtava asia, olen aika ärtynyt siitä, että keskioluen juojat on taas kerran pakotettu karsinaan. Aluetta ei voi rauhassa tutkailla tuoppi kädessä, eikä pikakännien vetäminen karsinasta toiseen siirtyen oikein houkuttele.

Sylvi ei käynyt saunassa tänä vuonna, mutta ensi vuonna strategia mietitään uusiksi.

Katsotaanpa siis sitä aloituspäivän musiikkitarjontaa indiepoppari- ja uuden aallon naisen silmin: Kuristusote. Testamentti. Raamatullinen dinosaurushirviö. Ainakin yhtyeiden nimet ovat humanistisen oppimääränsä suorittaneen mittapuulla kohdillaan, vaikken perjantain osalta ole ehtinyt perehtyä ennakkoon kuin näihin kolmeen mainittuun bändiin: norjalaiseen Kvelertakiin, kalifornialaiseen Testamentiin ja puolalaiseen Behemothiin.

Täysin puskista en metallifestareille tipahda, mutta jos minkäänlaisesta semiaktiivikuuntelusta on kulunut 18 vuotta, ja yhdeksän kuukautta sitten elämääni on kolissut enemmän death ja doom metalia kuin koskaan, voinee puhua jo pienestä marginaalikulttuuriähkystä. Mikä ei, sitä painotettakoon, tunnu millään tavalla epämiellyttävältä.

Norjalaisesta bläkkis-kokoonpanosta Kvelertakista pidän välittömästi. Syy saattaa olla karismaattisessa laulajassa tai siinä, että livevetoa kuunnellessa mieleen tulee lämpöisessä mielessä Queens of the Stone Agen hakkaava riffittely. Levyltä mieleen jäänyt biisi 1985 on silkkaa letkeää poppia ja samat leppoisat sävyt toistuvat läpi keikan. Saan myös käsiini ensimmäisen (puolikkaan) oluen, jolla on kaksimetristen hevareiden selkien takaa kurkotellessa mielialaa tasoittava vaikutus. Muodostan teorian siitä, kuinka hevarit ovat keskimäärin pidempiä ihmisiä kuin hipsterit, ja valmistaudun viikonlopun ajaksi siihen, etten tule näkemään kalja-aitauksesta käsin yhtikäs mitään.

Kvelertakista poikkeamme Kattilahalliin, jossa esiintyy “joku japanilainen susibändi”. Kyllähän sellainen pitää nähdä, vaikka minulla ei ole hajuakaan, onko kyseessä joku metallin alagenre vai moderni friikkisirkus.

“Taisit sitten löytää itsellesi katsottavaa”, seuralainen virnuilee, kun poukkoilen eturivistä takaisin ovien suuntaan noin varttia myöhemmin.

Hymyilen leveästi ja toivon, että joku ottamistani kuvista on onnistunut. Man With A Mission on susipäineen hurmannut minut täysin, eikä metallia kepeämpi skeittipunkki-meno haittaa hurmausta lainkaan. Mielessä käy vertaus Beastie Boysiin, mutta meno on kuitenkin selkeästi rockimpaa. Myöhemmin hehkutan Instagramissa sitä onnea, kun löytää festivaalilta aivan puskista jonkun itselleen uuden jutun. Vaikka MWAM ei täysin vakuutakaan enää lauantaina aamupäivällä netistä kuunneltuna, olen silti täysin valmis näkemään tämän bändin uudestaan livenä milloin tahansa.

Man With A Mission eli tuttavallisemmin MWAM

Tunnustan, etten ole oikein koskaan ollut aivan valtava thrash metallin ystävä. Koen sen hieman liian mahtipontisena ja tutustuminen on sen vuoksi ollut todella pintapuolista. Testamentin keikan aikana keskittyminen herpaantuu moneen kertaan, vertailemme kuultua Slayeriin ja loppupäätelmänä toteamme, että olkoonkin genrensä jättiläinen, on Testament oikeastaan pikkuisen tylsää ja särmättömän kilttia kuultavaa. Seuralainen sentään bongaa yleisöstä fanittamansa irlantilaisen Primordialin rumpalin ja käy suorittamassa tyylikkään fanituskeskustelun Simon Ó Laoghairen ja Ciáran MacUiliamin kanssa. Sitten onkin aika valua kohti sitä raamatullista dinosaurushirviötä.

Olen aika polleana, kun tunnistan Behemothin setin ensimmäisen biisin. Erityisen vaikeaa se ei ole, koska bändi on ilmoittanut etukäteen soittavansa läpi vuoden 2014 The Satanist -levynsä, minkä myöhäisherännäisempikin on ehtinyt hyvin kuunnella läpi ennen festivaalikarkeloa. Saan myös käteeni lisää olutta ja alan oikeasti nauttia olostani setin puolivälin paikkeilla, vaikken näe yhtikäs mitään, mitä lavalla tapahtuu. Behemothin ja muut naamio- ja spektaakkelibändit huomioon ottaen kääpiöpituus on todella ikävä juttu, mutta tuleepahan keskityttyä enemmän musiikkiin, jossa olen kuulevinani kaikenlaisia musiikillisia sävyjä atonaalisesta klassisesta musiikista perusbläkkisveivaukseen.

Komeasta showsta näen oikeastaan vain ylöspäin nousevat tuliefektit ja yleisöön pöllyävän savun. Loppuvaiheessa koko teltta ammutaan täyteen glitterliuskoja, jotka mustasta väristään huolimatta kimaltavat kultaisina lavan valaistuksessa. Naurattaa. Onpa pelottavaa ja synkkää, kauheaa satanismia. Ympärilläkin on niin rauhallisia ja iloisia ihmisiä, että täytyy välillä ihan tarkistaa, ovatko kaikki hereillä. Kukaan ei töni, ohi mennään kännistä huolimatta kohtuullisen kohteliaasti ja kaikilla on pirun kivaa.

Jos olet 153,5 cm pitkä, keikat näyttävät pääsääntöisesti aina tältä.

Näin hyvän kokemuksen jälkeen ei tee yhtään mieli jäädä kuuntelemaan kahden tunnin “monipuolista” showta lupailevaa perjantain pääesiintyjää Avantasiaa, etenkin kun solisti näyttää siloitellulta versiolta Jon Bon Jovista. Huomenna on sitäpaitsi luvassa pahimmillaan kymmenen tunnin festivaalipäivä.

Lauantai

Kodin vieressä sijaitsevat festivaalit ovat siitä petollisia, että sitä aina kuvittelee ehtivänsä katsomaan bändiä X, vaikka lähtee paikalle samaan aikaan kun keikka alkaa. Ei se niin mene. Lauantaina missaan Fuck-Ushiman täysin ja osittain siksi, että mitäs soittavat vain 25 minuutin setin. Sen sijaan With The Deadia ehdin kuunnella puolityhjässä teltassa hyvän tovin ja yhyttää seuralaiset, joiden määrä on lauantaiksi tuplaantunut.

Minua sivistetään kertomalla, että laulaja on jonkin sortin legenda ja googlaus paljastaakin, että totta tosiaan, Lee Dorrianin ammattiposet ja karismaattinen presenssi on Napalm Deathin ja Cathedralin koulimaa. With the Dead itsessään ei minua hurmaa, mikä saattaa johtua oluen puutteesta ja kuumana nihkeilevästä auringosta.

Muistan janosta huolimatta, että festivaali on myöntänyt minulle valokuvausluvan, jolla pääsee suoraan lavan edustan ja yleisöaidan väliin settien ensimmäisten kappaleiden ajaksi. Pitäähän sitä hyödyntää, ennen kuin kaljan kittaaminen riistäytyy täysin käsistä.

Alan Averill demonstroi keikan aluksi oluenjuontiliikkeitä.

Primordialin Alan Averillia paksussa maskissaan käy melkein sääliksi, vaikka omassakin olotilassani on tekemistä. Ammattikuvaajat tykkiobjektiiveineen suhtautuvat sympaattisesti pieneen Olympukseeni ja pääsen laukomaan pari kohtuullista ruutua käyttäen itseäni pidempiä ja rotevampia tyyppejä vastavalosuojana. Mutta oikeastaan keskittyminen herpaantuu ihan sen itsensä eli irkkubändin musiikin takia. Jään tuijottamaan vuorotellen Averillin varmoja yleisönhallintaotteita ja kitaristi Micheál O’Floinnin hiuks- eikun siis kitarointia. Primordialin kelttivaikutteinen black metal kuulostaa Mahtavalta, enkä ihmettele enää yhtään seuralaisen eilistä intoilua rumpalin perään. Kun myöhemmin illalla Ghostin keikan aikaan O’Floinn kävelee ohitseni olutaitauksessa, saan pidätellä koko oluesta raukeaa olemustani, etten juokse tukkajumalan perään kiittelemään vuolaasti keikasta.

Mies (Micheál O’Floinn) ja hiuk-, siis kitara.

Yleisön puolelle kuvaussession jälkeen valuessani ja ryystäessäni (vihdoin) päivän toista ylihintaista keskiolutta astun festivaaleille tyypilliseen, tunteja kestävään pöhnätunneliin, joka sisältää alkoholia ja musiikillista ja sosiaalista ylitarjontaa. Lauantaisessa iltapäivässä ilma seisoo, eikä ohjelmassa ole oikein mitään pakollisia bändejä, vaikka käymmekin kuuntelemassa laiskasti Tsjuderia (kivat old school -maskit), Mørketiä (miksei tänne sisälle paista aurinko), Omnium Gatherumia (helposti unohdettavin AODM-yhtye koskaan) ja Obscuraa (suoritusdeathmetallia).

Sen sijaan bongaan kameraan ihanan iäkkäämmän pariskunnan Tuska-lippiksineen ja jäätelöpikareineen, syön aika pahaa sushia (mutta sushia kuitenkin), näen arviolta noin sata erilaista Anthrax-paitaa, juon alussa mainitun miesoluen ja röyhtäilen, sekä ostan pienellä kolmen hengen yksiköllemme hetken mielenhäiriössä pahat yrttiliköörishotit. Eipähän tule paha olo myöhemmin, perustelen itselleni.

Seuraavalla kerralla olen parempi toimittaja ja muistan kysyä kuvauskohteideni nimet. Ikä on Tuskassa vaan numero.

Tunteja myöhemmin paha olo pysyy edelleen poissa, sillä Anthraxin keikan aikana huomaavainen seuralainen tuo minulle käteen soijarouheburgerin chilimajoneesilla. Nautin valuvan, täyteläisen ja sotkuisen herkun Jone Nikulan ja tämän naisystävän valvovien silmien alla, ja ilmeisesti porsasteluni kesken päivän tärkeimmän keikan saa aikaan sen, että Nikula harppoo yhtäkkiä monta metriä eteenpäin. Sinänsä se ei haittaa, sillä olen pitänyt kirjaa Nikula-bongauksista ja tämä on jo kolmas kerta lauantaille. Burgeri sen sijaan ensimmäinen ja ainoa.

Anthrax itsessään suodattuu kylläisen mahan ja kohtuullisen olutmäärän läpi “ihan kivana orkesterina”, mutta elämäni keikkojen top kahteenkymmeneen se ei mahdu. Opin sentään jotain uutta, käsitteet circle pit ja wall of death. Circle pit on juuri sitä itseään, ringissä ryhmässä juoksemista lavan edessä. Seuralainen valaisee piirikuopan olevan old schoolia, kun sen sijaan jotkut bändit ovat ottaneet käyttöön wall of deathin. Siinä bändi jakaa yleisön kahtia ja sitten puoliskot juoksevat toisiaan vasten täysillä.

Näen itseni tallautumassa kaksimetristen, rotevien nahkahevareiden alle. Ei kiitos, jätän väliin.

Goottityttö näytti Kattilahallissa lauantai-iltana staattisesta väsymyksestään huolimatta hyvältä.

Sitten tekeekin mieli jäätelöä ja kun asioin legendaarisessa Alepa-rekassa, tulee ensimmäinen osa sateesta alas yhdellä kertaa. Puffetti kädessä on vähän hölmö olo juoksennella ympäri lätäkköistä kenttää, mutta toisaalta seura on osoittautunut tähän mennessä jo niin hyväksi, että Staminakin kuulostaa siedettävältä. Tai kuulostaa ja kuulostaa, onnellisuuden euforiassani en oikeastaan muista yhtään ainoaa kappaletta, jotka ihmismassan läpi teltan takaosaan suodattuvat.

Koko päivän jatkunut Ghostin odottelu ja loputon sade saavat minut melkein luovuttamaan. Parhaasta seurasta huolimatta käyn nössöilemässä sisätilaan rakennetussa jalkapallokatsomossa Saksan ja Italian peli ensimmäistä puoliaikaa. Onneksi kuolettavan tylsän pelin katkaisee ulkoa tuleva viesti “enää ei sada” ja hipsin hankkimaan lisää oksitosiinihumalaa seuralaisen viereen.

Ja onneksi hipsin. Levyltä kuultuna ei mitenkään tajunnanräjäyttävältä kuulostanut ruotsalainen Ghost tietää, mistä naruista vetää. Papa Emeritus III hallitsee ghouliensa kanssa yleisöä suvereenisti ja kappaleisiin tulee live-tilanteessa massiivista kuninkaallisuutta, jota Zombie Queenin kaltaisten kappaleiden paisuttelevat kertosäkeet vain korostavat.

Sitäpaitsi: keikan aikana alkaa taas sataa, mutta sitä ei kukaan huomaa. Vieressäni yksi pirunaamainen onnellisesti hymyilevä nuori mies puhaltelee saippuakuplia. Kun ropina yltyy kovemmaksi, saippuakuplamiehen tyttöystävä tarjoaa suojaa sateenvarjonsa alla.

Parasta on kuitenkin, että se ihminen, joka on kärsivällisesti kuunnellut läpi festivaalin tyhmiä kysymyksiäni, juonut kanssani olutta (ja pahaa yrittilikööriä), esitellyt minut noin kymmenelle uudelle ihmiselle joiden nimiä en mitenkään voi muistaa ja kuunnellut ininääni jatkuvasta väsymyksestä, on vesisateessa, juuri tällä keikalla, elementissään. Monstrance Clockin mylviessä sekä edessä että takana olen aika varma, että onnellisuutta voi jakaa ja sen jakavat tällä hetkellä meidän lisäksemme kesäsateesta märkä loppuunmyydyn Tuska-lauantain 11 000 -päinen yleisö.

Tuska-festivaali jatkui vielä kolmannenkin päivän, jolloin soittivat mm. Gojira, Katatonia ja Children of Bodom, mutta Sylvi hyytyi uusien perunoiden ja American Horror Storyn äärelle.

Suljetun tilan lumo – Uusi Sylvi

Sylvi sai kutsun kekritapahtumaan, jossa suojauduttiin demoniaaveilta hieromalla rosmariinia iholle ja päästiin niitä pakoon ratkaisemalla ongelmia ennestään tuntemattoman ryhmän kanssa.

Tuulee. On pimeää. Muurin sisältä kuuluu huutoa. Sydän hakkaa.

”Olette nyt astumassa helvetin porttien läpi. Teidän täytyy ratkaista vihjeet, varoa demoneita ja vapauttaa kadotettu sieluni. Onnea matkaan”, lausuu huppupäinen mies vakavalla naamalla.

Ryhmämme koostuu viidestä toisilleen ennestään tuntemattomasta ihmisestä. Ovi avataan hämärään tilaan, jossa odottaa lisää kaapuasuisia ihmisiä. Tämä on room escape game, huonepakopeli, tällä kertaa Suomenlinnan muurien sisällä Kiväärigalleriassa, Viaporin Kekri -tapahtumassa.

Ideana on erilaisia koodeja ratkaisemalla löytää avain, jolla suljetusta tilasta pääsee vapauteen. Yleensä peleissä on jokin teema ja taustatarina, johon arvoitukset liittyvät. Tämän pelin teema on kuolleet sielut – onhan tänään kekri, vanha suomalainen sadonkorjuujuhla, joka on myöhemmin yhdistetty vainajien muistojuhlaan. Tarina kertoo, että punavankileirillä menehtyneiden vankien henget kummittelevat Suomenlinnan linnoituksen käytävissä yhä tänäkin päivänä.

Kynttilöin valaistu tila on täynnä demoniaaveita, joilta suojaudumme hieromalla rosmariinia iholle, kuten auttajahenki meitä opastaa tekemään. Löydämme heti useita lukollisia esineitä ripoteltuna hämärään käytävään. Saammekin ratkaistua sukkelaan ensimmäisen lukon koodin, ja pääsemme eteenpäin.

Ottaen huomioon olosuhteet ja sen, että olen käynyt elämäni aikana vain kerran kummitusjunassa, 8-vuotiaana ja silmät tiukasti suljettuna, olen hämmentävän kylmähermoinen. Koodien ratkaisua etsiessä ei ehdi liikaa kiinnittää huomiota ympärillä hääriviin henkiin, jotka toki yrittävät hämätä meitä ottamalla kontaktia eri tavoin.

Ajantaju katoaa, ja mieli askartelee vain käsillä olevan tehtävän parissa. Välillä jään ihastelemaan taidokkaita ja autenttisia lavasteita aitoine luineen, kettinkeineen ja mädäntyneen näköisine ruoka-aineineen. Yllättävät elementit, kuten seinään kahlehdittu valkopukuinen hahmo, saavat hiusmarron kihelmöimään.

Leikkiä aikuisille

Huonepakopelit ovat kasvattaneet viime vuosina suosiotaan ympäri maailmaa. Konseptin pioneeri Suomessa on kyseisen Escape the Spirits -aavepelin järjestänyt InsideOut Escape Games -yritys, joka täytti juuri puolitoista vuotta. Yrityksen perustivat kolme ystävystä, Ágnes Kaszás, näyttelijä, Zsófia Purnhauser, graafikko, ja Dóra Németh, psykologi. Tiimissä työskentelee lisäksi joukko kansainvälisiä erilaisista taustoista tulevia naisia. Pelien tarinoiden ideointi ja suunnittelu tapahtuu yhteistyössä. ”Feminismi ja monimuotoisuuden vaaliminen ovat meille tärkeitä arvoja”, painottaa Ágnes Kaszás.

Kiinnostus yrityksen tarjoamia elämyksiä kohtaan oli alusta asti valtaisaa. Varauskalenteri täyttyi nopeasti. ”Ihmiset jopa yrittivät tarjota vastapalvelukseksi jotain, vain että pääsisivät kokemaan huonepakopelin”, Kaszás kertoo. Nyt InsideOut Escape Games -yrityksellä on kolme huonetta Helsingin Kalliossa sekä kolme Vuosaaressa.

roomescape_keittionpoyta_bw1-468x351-2316378

Huonepakopeleissä on vaihtelevasti ikärajat, yleensä kolmestatoista vuodesta ylöspäin. Mikä saa aikuiset innostumaan lukitussa huoneessa leikkimisestä?

”Luulen, että ihmiset nauttivat päästessään olemaan ikään kuin hahmoja keskellä elokuvaa”, vastaa Kaszás. ”Voit käyttää aivojesi lisäksi aistejasi ihan eri tavalla kuin pelatessasi vaikkapa tietokonepelejä. Olet tarinan sankari, yhdessä muiden kanssa.”

Yhteistyön merkitys korostuukin peliä pelatessa – en olisi yksin hoksannut puoliakaan ratkaisuista. Arvoitukset ovat välillä monitulkintaisia ja vaikeita. Eri tavalla ajattelevat ja toimivat ihmiset ovat ryhmän etu etsiessä avainta vapauteen.

Elämys kaikille aisteille

Pelikokemus on voimakkaasti ruumiillinen: ilmassa on savua ja mausteita, elävä tuli valaisee tilaa, ja sormet kopeloivat kaikenmoisia tekstuureja.

”Meille tarina on tärkeä; haluamme tarjota ihmisille elämyksen, siksi panostamme myös lavasteisiin ja rekvisiittaan. Tässä on myös teatterillinen elementti, haluamme keskittyä performatiiviseen puoleen, ei vain pelin rakentamiseen”, kuvailee Kaszás.

Tulevaisuudessa Kaszás haluaisikin laajentaa yrityksen toimintaa enemmän kokonaisvaltaisempien interaktiivisten teatteriesitysten suuntaan.

Digitaalisella aikakaudella ”5D-elämyksille” on varmasti tilausta. Huonepakopeleissä älylaitteet on myös jätettävä ulkopuolelle. Pelaajat ovat omien aivojensa, aistiensa ja intuitionsa varassa.

Suomenlinnan muurien sisällä ratkaisemme lopulta viimeisen vihjeen, ja demonit tuhoutuvat ulisten. Juoksemme käytävää pitkin ulos vapauteen, 10 minuuttia ennen ajan umpeutumista. Ulkona naurattaa, keho on täynnä adrenaliinia ja endorfiineja. Olo on riemukas.

”Onnittelut. Kaikki eivät päässeet ulos”, auttajahenki toteaa käheytyneellä äänellä, ja pistää tupakaksi. Hermosauhujen vuoro.

Kuvat: Heta-Maria Pyhäjärvi

5D, Ágnes Kaszás, elämys, huonepakopeli, InsideOut Escape Games, osallistaminen, osallistava teatteri, Suomenlinna, Viaporin Kekri

Ajat muuttuvat, Lotta – Uusi Sylvi

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli olivat parhaat ystävykset, jotka kokivat satukirjasarjassa ihmeellisiä seikkailuja.

Silloin: Voi saanko muuttaa kanssanne ihanaan pikkutyttöjen valtakuntaanne ja leikkiä ettei minulla ole vanhempia tai sisaruksia?

Nyt: Kuulkaas tytöt. Tajuattehan te, että kaikki naispuoliset aikuiset ympärillänne kuvataan joko kylminä uraohjuksina, hössöttävinä ääliöinä tai demonisina despootteina? Ei kannata ottaa niistä mallia.

Koko kaupungin Vinski oli kirjailijanimimerkki Aapelin luomus, rasavilli poika joka tutustui apteekkariin ja sai käsiinsä salaperäistä jauhetta (!).

Silloin: Olen niin kateellinen kyvystäsi muuttua näkymättömäksi ja kävellä seinien läpi! Saisinko tulla mukaan seikkailemaan ja salakuuntelemaan? Lupaan ettet edes huomaa että olen vain tyttö.

Nyt: Olen edelleen kateellinen kyvystäsi muuttua näkymättömäksi ja kävellä seinien läpi, ja lisäksi melko varma että sinusta tuli isona ylpeä lihansyöjähetero ja hyvävelikerholainen.

Piilomaan pikku aasi oli Lea Pennasen satuklassikon nimihenkilö, joka uhmasi ilkeitä kettuja ja vapautti vankeudesta aasikuninkaan.

Silloin: Voi miksi, miksi, miksi sinunkin pitää olla poika niin kuin kaikkien reippaiden ja oikeamielisten sankareiden? Vaikka olet eläin! Bambikin on kuulemma poika! En kestä!

Nyt: Kas, seikkailusihan seurailee ikivanhoja myyttejä. Olihan se saamarin Odysseuskin poika. Lisäksi muistan katsoneeni sinusta tehtyä televisioanimaatiota, joka ei liikkunut. Ikivanha olo.

Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär syntyi ukkosyönä vaarallisen metsän keskellä olevassa linnassa rehtiin ja reippaaseen ryöväriperheeseen.

Silloin: Kylläpä sinä olet rohkea, minä en ikinä uskaltaisi.

Nyt: Lapset hei, kannattaako oikeasti lähteä ehdoin tahdoin mets… kas, rääkyviä ja kynsiviä naisia taivaalla! HAKKAA PÄÄLLE, AJATTARA!

Eva Ibbotsonin Voi noita noitia -kirjassa esiintyi mahtava noitakavalkadi, joka kilpaili velhosulhon suosiosta toinen toistaan iljettävämmillä tempuilla.

Silloin: Voi miksi teidän seikkailujanne ei ole esim. seitsemän kirjan verran?

Nyt: Odottakaapa parikymmentä vuotta niin Harry Potter monopolisoi Britannian noituuden, eikä teitä muista enää kukaan.

Merri Vik (jonka oikea nimi oli Ester Ringnér-Lundgren) kirjoitti pitkän kirjasarjan alati toilailevasta teinityttö Lotasta (jonka oikea nimi oli Marie-Sofie).

Silloin: Sulla on mun nimi eikä kukaan hauku sua potaksi! Voisinko saada elämäsi ja poikaystäväsi?

Nyt: Tuo jatkuva kompastelu ja säätäminen ei anna älynlahjoistasi kovin kaksista kuvaa, nuori neiti.

Itävaltalaisen Christine Nöstlingerin romaanin Muurahaiskarhun nenä pääosassa oli susiruma hikipinko Thesi, joka selvisi luokkakavereidensa vainokampanjasta voittajana.

Silloin: Power to the pottunenä! Meidän rumien tyttöjen on pidettävä yhtä.

Nyt: Kiitämme: lopussa ruma tyttö saa pusun ja kauniin naama turpoaa tunnistamattomaksi. Moitimme: piiloviestiä, että karvanpoisto kaunistaa.

Mary Marckin tyttöromaani Eevan luokka jatko-osineen oli silkkaa leivoskahvittelua Fazerilla ja pikku kepposia opettajien kustannuksella.

Silloin: Teinien elämä Etelä-Helsingissä vaikuttaa niin raikkaalta ja huolettomalta ja kaikki ovat ihanan nenäkkäitä ja nokkelia (paitsi lihavat, jotka ovat tyhmiä), tuleekohan minustakin vähän isompana tuollainen?

Nyt: Ai te elitte 1920-luvulla, se selittääkin paljon.

S.E. Hinton kirjoitti amerikkalaisista jenginuorista, joilla oli hassut nimet ja traagiset kohtalot. Riipaisevin kaikista oli romaani Olimme kuin veljet.

Silloin: *hallitsematonta vollotusta*

Nyt: Otan osaa jengikavereidesi vuoksi, Ponyboy. Rekisteröidypäs nyt äänestäjäksi ja etsi ehdokas, joka kannattaa aselakien kiristämistä! Oh, and stay gold.

Ja sitten oli epätoivoinen teinipoika Adrian (suomeksi Hadrianus) Mole, jonka päiväkirjoihin Sue Townsend talletti paitsi autenttisen teiniangstin myös Britannian poliittisen ilmapiirin, minkä tosin huomasin vasta paljon myöhemmin.

Silloin: Olet hieman outo ja nolo, en aivan käsitä miksi luen päiväkirjojasi uudelleen ja uudelleen. Mutta minäkin asun umpikujan varrella.

Nyt: KIITOS että kasvoit kanssani läpi kaikkien niiden tarpeettomien jatko-osien ja opetit siinä sivussa minulle kaiken minkä tiedän brittiyhteiskunnasta. Samastun sinuun edelleen aina kun huomaan pitäväni tarpeetonta monologia epäkiinnostavasta aiheesta tai käsittäneeni jonkin aikamme ilmiön hieman väärin. Ajattelen sinua, kun virittelen kunnianhimoisia hankkeita vain jättääkseni ne kesken ja tunnen toisten ihmisten elämien etenevän kiitokäyrää ohi. Enkä ikinä unohda sitä, kuinka maalasit lapsuutesi huoneen seinät mustaksi mutta nolon Noddy-tontun lakin kulkuset kuulsivat vielä neljänkin maalikerroksen läpi. Tämän siitä saa, kun asuu umpikujan varrella.

ikä, ikänumero, Kirjallisuus, lastenkirjat, nuortenkirjat

LOVED–näyttelyn avajaiset Creat Space, Helsinki 1.7.2016 – Uusi Sylvi

 star-5847483star-5847483star-5847483star-5847483star-5847483 

Punavuoren upea taidetila imaisee kävijän lämpimään karhunsyleilyyn.

Helteestä hermostuneena ja väsymyspäissäni laukkaan suoraan töistä Punavuoreen. Siellä sijaitsee Creat Space, jossa on Helsinki Pride -viikolla avattu karhumiesten muotokuvia ja haastatteluääniraitoja yhdistävä taidenäyttely LOVED. Creat Space on toteuttanut näyttelyn yhteistyössä Tallinn Beartyn ja Suomen Lontoon instituutin kanssa.

Astun näyttelytilaan. Silmäni vaeltavat sinne tänne. Muhkeat, karvaiset ja partaiset miehet täyttävät tilan seinät. Kiukkuni katoaa ja lämmin viima virtaa sisuksiini. Tuntuu, kuin minut olisi kaapattu lämpimään karhunhalaukseen. Tuntuukohan miehistä tältä, kun heidät otetaan osaksi karhuhomoyhteisöä?

Lontoossa asuva kaksikko, kuvataiteilija Charlie Hunter ja äänisuunnittelija Mike Wyeld, ovat yhdessä luoneet LOVED -kokonaisuuden. He ovat keränneet materiaalia näyttelyyn ympäri maailmaa. Aikeissa on tehdä taidetta myös Helsingissä. Häpeilemättömät kuvat alastomista, supermaskuliinisista karhumiehistä tekevät suuren vaikutuksen. Pikkutarkoissa kuvaprinteissä riittää silmille ahmittavaa!

Voisi kuvitella, että muotokuvissa poseeraavat miehet ovat itsevarmoja ja prosessi on ollut pala kakkua. Taiteilija Hunter kuitenkin kertoo, että monet malleista eivät ole olleet lainkaan sinut kroppansa kanssa ja vaatteista irtautuminen on ollut haastavaa. Ulkonäköpaineita.

Kun vaatteet ovat lähteneet päältä ja mallille on annettu tilaa puhua, esirippu murtuu. Uljaat karhumiehet kertovat ääninauhalla avoimesti elämänkokemuksistaan, voimakkaista häpeän ja ulkopuolisuuden kokemuksistaan, sairauksistaankin, joita ovat elämänsä aikana kokeneet. Käydään läpi oman seksuaalisen identiteetin kasvutarinaa, vanhenemista sekä itsensä hyväksymistä yksilönä tai osana karhuyhteisöä. Halutaanko aina edes kuulua tarkasti määriteltyyn karhujoukkoon? Wyeld toteaa, että monesti piirtämis- ja haastattelusessiot ovat olleet malleille äärimmäisen voimauttavia ja katarttisia kokemuksia – taideterapiaa parhaimmillaan.

Näyttelyn anti on upea ja haluan, että myös lähipiirini pääsee kokemaan tämän lämmön. Vokottelen lennosta partaiset kaverini mukaan näyttelyn avajaishumuun. Rakastetaan ihan satasella!

Charlie Hunter & Mike Wyeld: LOVED
Creat Space, Albertinkatu 12, Helsinki
Näyttely avoinna 10.7. saakka joka päivä klo 12–18

#helsinkipride, Charlie Hunter, Creat, Creat Space, Helsinki, karhumiehiä, LOVED, Mike Wyeld, Suomen Lontoon instituutti, taidenäyttely, Tallinn Bearty

Akvarelleja Engelin kaupungista – Uusi Sylvi

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
213 s.

 star-2781159star-2781159star-2781159star-2781159 

Carl Ludvig Engelin kädenjälki näkyy ympäri Helsinkiä, mutta silti häntä tulee ihmisenä ajateltua harvoin. Engel on kuin vesivärimaalari, joka pensselillään loihtii tyhjälle kankaalle kirjastoja, kirkkoja ja kartanoita.

Siitä Jukka Viikilän romaanin nimikin: Akvarelleja Engelin kaupungista.

Engelin päätyö Helsingissä on Senaatintorin empiremiljöö, johon kuuluvat tuomiokirkko, Valtioneuvoston linna, yliopiston päärakennus ja Kansalliskirjasto. Uusklassista empiretyyliä suosinut Engel (1778–1840) rakensi Suomen suuriruhtinaskunnan uudelle pääkaupungille monumentaalikeskustan. Helsinki oli tuolloin pikkukaupunki, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta, mutta vuoret räjäytettiin maan tasalle Venäjän keisarin ja saksalaisen arkkitehdin suuren vision tieltä.

Engel ehti suunnitella lukuisia rakennuksia ympäri Suomea: kirkkoja, pappiloita, kouluja, sairaaloita, majakoita, vankiloita. Sääli muuten, ettei Engelin Bulevardille rakentamaa ylellistä kotitaloa ole säästetty museona! Puista empiretaloa ympäröi Helsingin ensimmäinen puutarha, mitä kaupunkilaiset ohikulkiessaan pysähtyivät ihmettelemään.

Viikilän (s. 1973) romaani sukeltaa tasan 200 vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 1816. Helsingistä on tullut Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki neljä vuotta aiemmin, ja Venäjän keisari haluaa tehdä vaatimattomasta pikkukaupungista loisteliaan tukikohtansa valtakuntansa länsiosassa. Tähän tehtävään hän valitsee 38-vuotiaan Engelin, joka on jo näyttänyt taitonsa Berliinissä, Tallinnassa ja Pietarissa.

Engel saa työn, jollaisesta arkkitehti voi tavallisesti vain unelmoida. Berliinin humussa ystäviensä ja sukulaisten seurassa elänyt Engel ei tosin koskaan kunnolla sopeudu kylmään, tuuliseen ja tuolloin vielä kulttuurielämältään vaisuun Helsinkiin. Hän ei myöskään opi kunnolla puhumaan ruotsia, joten hän antaa itsestään vähäsanaisen vaikutelman julkisissa tilaisuuksissa.

Engelin tarkoitus on viipyä Helsingissä kuusi vuotta. Yhä uusien töiden ilmaannuttua hän asuu vaimoineen ja lapsineen Helsingissä lopulta 24 vuotta, kuolemaansa saakka.

Engel on siis Suomen historian tunnetuimpia maahanmuuttajia! Hän ei Preussin ja Ranskan välisen sodan takia saanut taitojaan vastaavia töitä kotimaastaan. Kirja on ajankohtainen puheenvuoro Suomen nykyisessä kiristyneessä ilmapiirissä maahanmuuttajia kohtaan.

Helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi Viikilä on julkaissut aikaisemmin kaksi runokirjaa. Nyt hän on luonut lyyrisen proosateoksen, joka on Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja. Teos tarjoaa välähdyksenomaisia hetkiä ja oivalluksia arkkitehdin arjesta. Välillä olisin kaivannut laveammin ja tarkemmin tietoa Engelin elämästä.

Kirja on itsekin kuin akvarelli: pieniä kokonaisuuksia täynnä kauneutta ja kirkkautta. Parinsadan vuoden takainen Suomi hevosvaunuineen ja pimeitä katuja valaisevine lyhtyineen piirtyy eläväisesti esille.

Viikilä kuvaa Engelin työorientoituneena miehenä. Hän viihtyy vapaa-ajalla parhaiten pienessä ja luotetussa ystäväpiirissä. Engel pelkää jatkuvasti tulipaloja, jotka riehuvat vähän väliä tuon ajan maailmassa. Hän elää Suomessa vuoden 1827 Turun palon aikana ja suunnittelee Turulle uuden, paloturvallisen asemakaavan.

Kirja tuo esiin myös Engelin vähän käsitellyn perhe-elämän. Hän on rakastava ja huomaavainen aviomies sekä lempeä, vaikkakin hieman poissaoleva, isä. Hän on menettänyt aiemmin pienen poikansa, ja tämä suru on painanut häneen jälkensä.

Viikilä on omistanut kirjan omalle tyttärelleen ja ylipäätään tyttärille, mihin liittyy myös hieno piirre kirjassa: Engel kirjoittaa tiuhaan rakkaasta tyttärestään Emiliestä. Vasta kirjan loppupuolella selviää, että Engelillä on myös elossa olevia poikia, mutta emme saa tietää heistä mitään, emme edes etunimiä.

Viikilä onkin tehnyt nokkelan ja liikuttavan valinnan, kun hän nostaa kirjassa tärkeään rooliin Engelin elämän naiset: tyttären Emilien ja vaimon Charlotten. Myös salaisten haaveiden kohde, viehättävä tulkki, vilahtaa välillä yöpäiväkirjan sivuilla.

Tyttäristä ei ajan tavan mukaan puhuttu mitään kodin ulkopuolella. Engel kertoi muille ihmisille ainoastaan poikiensa kuulumisista ja mainitsi ystävilleenkin nimeltä vain poikansa. Akvarelleja Engelin kaupungista korjaa historian häpeätahran: naisista vaikenemisen.

Kuitenkin vaimo ja tytär olivat paljon läsnä Engelin elämässä. Hoitivathan he kotiakin, missä Engel piirsi työhuoneellaan. Piirsi esiin Helsingin, todellisuudeksi rakentuvan mielikuvituksensa tuotteen.

Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehtuuri, Carl Ludvig Engel, Helsinki, Jukka Viikilä, perhe-elämä

Yö ei saa tulla – Uusi Sylvi

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015
238 s.

 star-8002280star-8002280star-8002280star-8002280star-8002280 

Suomessa julkaistaan suhteellisen vähän todella pelottavia romaaneja. Kauhu on tosin kategoriana liukuva: muistan esimerkiksi Anja Snellmanin Safari Clubin ja Lemmikkikaupan tyttöjen olleen itselleni varsin pelottavia lukukokemuksia. Myös Sofi Oksasen Baby Jane tarjosi kammottavia näköaloja ihmisen paineen alla särkyvään psyykeen. Mutta sittenkin harva suomalainen kirjailija tarttuu kauhuun tai uskaltautuu maastoon, josta kauhu versoo.

Tässä mielessä viime vuonna ilmestynyt Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla tarjoaa piristäviä, todella kauhistuttavia näköaloja.

Kirja kertoo Johanneksesta, joka ryhtyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa, kun vanhat ystävät Antti ja Karoliina astuvat jälleen hänen elämäänsä. Johanneksen nuoruudenrakastetun ja Antin siskon Aalon kammottava kuoleman varjo leijuu kaiken yllä.

Aalon kuoleman taustalla liikuskellut lääketehtailija Sandvall on Antin heltymättömän vihan kohteena, ja Johannes tulee vedetyksi mukaan armottomaan kostoprojektiin. Sandvallin yhtiön kehittämä unilääke Nukkumatti saa traagisen tapahtumaketjun myötä keskeisen osan Johanneksen elämässä.

Raevaara kuitenkin kiepauttaa romaanin kulun pois kostoprojektista, ja varsinainen jännitys alkaakin tästä. Johannes tutustuu Sandvallin nukkemaiseen vaimoon, joka asettuu hänen elämäänsä Nukkumatin tavoin. Pian Johanneksen yöt ovat yhtä painajaista, ja tapahtumat ottavat yhä enemmän kierroksia, kun Johanneksen ja Sandvallin vaimon suhde muuttuu sadomasokistisempaan suuntaan. Samaan aikaan Aalon muisto tulee yhä lihallisemmaksi ja vainoaa Johannesta.

Yö ei saa tulla -romaanissa ei ole miellyttäviä henkilöhahmoja. Heistä kaikista paljastuu pelottavia puolia – niin kostoa antiikin Kreikan mytologian raivottarien tapaan janoavasta Antista kuin Johanneksestakin. Johannes ei kuitenkaan ole mikään Bret Easton Ellisin psykopaattinen Patrick Bateman eikä Dostojevskin Raskolnikov.

Batemanista Johanneksen erottaa syvä inhimillinen kärsimyksen kokemus ja Raskolnikovista tietynlainen häpeämättömyys oman syyllisyyden edessä. Tässä piilee eräs romaanin ansioista: kärsimys ei tee kenestäkään yhtään vähemmän syyllistä vaan pikemminkin kärsimys nousee juuri tästä sovittamattomasta syyllisyydestä.

Romaani tavoittaakin syviä eksistentialistisia sävyjä: ihmisen on tehtävä perustavanlaatuisia ja peruuttamattomia valintoja lunastaakseen oman olemassaolonsa vapauden. Mutta onko vapauden ihanne sittenkin niin korkealla, että sen saavuttaminen on mahdotonta? Sartre totesi mestariteoksessaan Critique de la raison dialectique, että ihmisen olemista rajoittavat ulkopuoliset voimat, joita on mahdoton ohjailla. Raevaaran romaanissa näitä voimia näyttelevät Aalon muisto sekä unilääke Nukkumatti, josta Johannes tulee riippuvaiseksi.

Romaanissa on läsnä myös voimakas sadomasokistinen vire. Tässä Yö ei saa tulla muistuttaa itävaltalaisen nobelistin Elfriede Jelinekin kuolematonta Pianonsoittajaa. Antin ja Johanneksen ystävä Karoliina raapii itsensä verille kauhujensa edessä. Nimeämätön paha leijuu kirjan sivuilla kuin Vanhan testamentin heltymätön Jahve.

Minäkertoja Johannes luonnehtii Sandvallin vaimoa rikkoutumisen uhan metaforilla, ja loppua kohden Johannes alkaa särkeä naista karmivilla sadistisilla otteilla. Kylmä alistussuhde on eräs romaanin kauhistuttavimpia näkökulmia, eikä Sandvallin vaimo välty miesten vihalta: häntä kuvaillaan pieneksi noidaksi.

Kyltymättömyys leimaa kaikkia romaanin hahmoja. Johanneksen rakkaus Aaloa kohtaan on pakkomielteistä ja suhde Sanvallin vaimoon kieroutunut. Karoliina antautuu masokismilleen ja Antti tuhoaa itseään päihdekierteessä. Vapahdusta pakkomielteistä ja kyltymättömyydestä ei suoda kirjan lopussakaan.

Yö ei saa tulla -romaanin jatko-osa Korppinaiset ilmestyi keväällä 2016.

kauhu, sadomasokismi, Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla

Silvana Imam – tiedostava räppäri – Uusi Sylvi

Kuva: Fullsteam

”Kaikki patriarkaalisen kulttuurin alla elävät kulttuurit ovat misogynistisiä.”
– Silvana Imam

Suomessa ensimmäisen kerran heinäkuussa Sideways-festivaalilla esiintynyt kovassa nosteessa oleva räppäri Silvana Imam tulee klubikeikalle Helsinkiin itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Sylvi sai queeryleisöä puhuttelevista ja rasisminvastaisista lyriikoistaan tunnetulta tähdeltä sähköpostihaastattelun.

Juuresi ovat Liettuassa ja Syyriassa, ja asut nykyään Tukholmassa. Kerrotko hieman lisää taustastasi sekä musikaalisista juuristasi?
”Synnyin Liettuan Klaipėdassa, ja muutin Ruotsiin nelivuotiaana. Sekä äitini että isäni kuuntelivat paljon kotimaidensa musiikkia. Syyriassa ollessamme muistan isäni kuunnellen aamuisin Fairuzia. En koe mitään erityistä maata kodikseni. Koko maailma on näyttämöni.”

Tekstisi sisältävät lyyrisiä ja yllättäviä elementtejä. Luitko kenties runoja nuorempana?
”Aloin kirjoittaa runoja yläasteikäisenä. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut sanoista.”

”Patriarkaatti täytyy tuhota” (patriarkatet måste störtas), toteat I Min Zon -kappaleessasi. Miten se mielestäsi tuhotaan?
”Kouluttautumisen ja järjestäytymisen kautta.”

Käsittelet musiikissasi muun muassa yhteiskunnassamme vallitsevaa rasismia, sekä avointa homoseksuaalista rakkautta, kontrastina valtavirran heteromaskuliinisuutta korostavalle, joskus jopa misogyyniselle hiphopille. Ovatko nämä teemat yhä tulenarkoja? Millaista palautetta saat?
”Kaikki patriarkaalisen kulttuurin alla elävät kulttuurit ovat naisvihamielisiä. Musiikkiani kuuntelevat ihmiset kuvailevat usein, kuinka musiikkini voimaannuttaa heitä. Vihamielisiä nettitrolleja on aina, mutta vähät välitän niistä.”

Miten kuvailisit musiikkiasi ja itseäsi? Kuka pystyttää raamit, joiden sisällä meidän oletetaan pysyvän? Kuinka ne murretaan?
”Se, että olen tässä ja ottanut tämän paikan puhuu puolestaan. En ole poliitikko, olen tiedostava rap-artisti. Jokainen pystyttää omat raaminsa, ja en välitä paskaakaan siitä, sovinko jonkun muun raameihin.”

Sylvi on feministinen nettilehti, joka julkaisee välillä myös eläinten oikeuksia käsitteleviä juttuja. Koetko eläinoikeuskysymykset relevanteiksi feministisessä kontekstissa?
”Ongelma on se, että minun oletetaan feministinä ottavan kantaa kaikenlaisiin oikeuskysymyksiin ja vapaustaisteluihin. Naisia, jotka eivät ole poliittisia, syyllistetään, ja toisaalta naiset, jotka ottavat poliittisesti kantaa, joutuvat vastaamaan kysymyksiin, jotka oikeastaan pitäisi osoittaa miehille. Kysyisitkö tämän saman kysymyksen miesmuusikolta?”

Kirjoitit vastikään sopimuksen uuteen levy-yhtiöön (Swedish House Mafia -kollektiivista tutun dj:n Sebastian Ingrosson Refune Records). Mitä se tarkoittaa sinulle ja musiikillesi? Mitä odotat tulevaisuudelta?
”Jaan Refunen kanssa samankaltaisia visioita musiikkiin liittyen. On mahtavaa voida myös vahvistaa omaa infrastruktuuriani ja tavoittaa sitä kautta useampia ihmisiä.”

Inspiroit monia, mutta kuka tai ketkä inspiroivat sinua tällä hetkellä?
”Ystäväni inspiroivat minua. Musiikillisesti minua on viime aikoina innoittanut Kanye West.”

Mistä unelmoit?
”Biisien tekemisestä. Se on juuri nyt ainoa asia, mitä haluan tehdä.”

Mitä tulevalta keikaltasi Helsingissä voi odottaa?
”Haluan, että jokainen yleisössä tuntee jotakin. Voit vihata tai rakastaa minua, mutta jos päällimmäinen tunne keikalta poistuessa on pliisu, olen epäonnistunut tavoitteessani.”

Silvana Imam Kuudennella linjalla lauantaina 5.12. Lämmittelijänä SOFA. Tapahtuma on loppuunmyyty.

Feminismi, hiphop, rap, Silvana Imam

Jätskibaari Vohveli, Pori, 7.11.2015 – Uusi Sylvi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuulin tästä muutaman vuoden toimineesta paikallisesta jäätelökahvilasta taannoin käydessäni Porin Kauppahallissa. Huomasin, että luomukaupassa oli myynnissä vegaanista suklaa-kookosmaitojäätelöä. En pystynyt valitettavasti ostamaan sitä mukaan, mutta myyjä kertoi paikallisista jäätelönvalmistajista, jotka myyvät tuotteitaan Isossa Karhussa olevassa kahvilassa ja kesäisin myös erillisellä terassillaan Kauppakeskus Teljäntorissa. Silloin en ehtinyt käymään, mutta nyt tuli tilaisuus, kun kulutin aikaa vaimon ja anopin ostosreissun ajan.

Suklaajäätelöä ei löytynyt tiskiltä, mutta tarjolla oli vegaanista mansikkasorbettia. Se oli todella hyvää: selvästi pelkkään mansikkapohjaan tehty eli ei lainkaan esanssista eikä myöskään yhtään liian makeaa. Olin saanut juuri aiemmin samalla viikolla ehkä elämäni parasta suklaasorbettia Oulussa, ja nyt Porissa tuli eteen huipputason marjasorbetti. Mitä Suomelle on tapahtunut?

Olen kaivannut hyvää marja- tai hedelmäsorbettia Rooman kokemuksien jälkeen, mutta tähän mennessä en ollut saanut läheskään niin hyvää. Olen esimerkiksi kokeillut tamperelaisen Minettin tuotteita kolme kertaa, mutta en vain ole pitänyt niistä – ne ovat minun makuuni liian makeita, ja vaimo on samaa mieltä. Tässä maistui tuore mansikka aina siemeniä myöten, kun sokeri tai esanssisuus ei peittänyt makua. Vohvelin sorbetti ei joutuisi häpeämään roomalaisessa seurassa.

Täytyy tulla testaamaan muitakin makuja. Kuulemma vegaanisia jäätelöitä on tarjolla aina, mutta maut vaihtelevat, joten on tuurista kiinni, pääsenkö kokeilemaan suklaakookosjäätelöä. Mutta tietysti jos useampi osuu syömään näitä, ehkä tarjontakin monipuolistuu. Sorbettiahan voi suositella lämpimästi kenelle tahansa, koska se on erinomaista ruokavaliosta riippumatta.

Jätskibaari Vohveli
Iso Karhu
Yrjönkatu 14
Pori

ma–pe 10–20
la 10–17
su 12–16

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Pori, Pori

Garam Masala, Oulu 5.11.2015 – Uusi Sylvi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin toista päivää Oulussa ja uupunut neljän luennon ja kirjojen kaupustelun jälkeen. Nälkäkin oli, ja olutta teki mieli. Onneksi olin sopinut illallistreffit rakkaiden ystävien kanssa rautatieaseman lähelle. Ehtisimme syödä, juoda ja höpöttää kunnolla ennen yöjunan lähtöä. Ystäväni oli tehnyt taustatutkimusta oululaisten vegaanien Facebook-ryhmässä, jossa intialainen ravintola Garam Masala oli voittanut kaupungin parhaan vegaaniruokapaikan äänestyksen kirkkaasti.

Englanninkielinen palvelu (klassisella murteella tietysti) oli yltiöystävällistä ja huomioonottavaista. Alkuun pöytään tuotiin papadumeja, joita sai maustaa talon chili- ja mangolisukkeilla – vaikka niille on merkitty listalla hinta, kokki ja omistaja tarjoaa niitä nykyään ilmaiseksi. Listalta löytyi myös Tikka Gold –olutta, joka on mielestäni ylittämätön kumppani intialaiselle ruualle. Pieni paikka oli ihan täynnä väkeä, joten jouduimme odottamaan hetken, mikä ei oluen ja naposteltavan ansiosta haitannut yhtään.

Paneer-juustoannoksia lukuun ottamatta kaikki kasvisannokset on mahdollista saada vegaanisina. (Juustonsyöjille tiedoksi, että kokki tekee itse ravintolan käyttämän paneerin.) Kokin mukaan viidennes aterioista tilataan nykyään vegaanisena, mikä kuulostaa hurjalta. Vaikka ystäväni eivät olleet hakemassa vegaaniruokaa, kokki ilmoitti tekevänsä kaikkien kasvisruuat vegaanisina versioina, että voisimme jakaa nautintoja. Todella aulista palvelua. Naan-leipä ei ole vegaanista, mutta minulle kokki ehdotti roti-leipää, joka on muutenkin mielestäni parempaa.

Päätin tilata annoksen hari bhari sabzi eli perunaa, pinaattia ja vihanneksia, ja valitsin tulisen vaihtoehdon. Ystäväni taas ottivat alu chana masalan eli kikherneitä ja perunaa kermaisessa kastikkeessa (kokki korvasi kerman ilmeisesti kookoskermalla) ja alu palakin eli pinaattia ja perunaa. Kokki yritti sitkeästi ehdottaa jälkimmäisen tilalle jotain muuta, sillä nyt kaksi annosta olisi liian samanlaisia, mutta ystäväni kaipasi niin paljon hänelle rakasta pinaattiperunaa, että hän ei luopunut suunnitelmastaan. Ihailtavaa gastronomista intoa kokilta joka tapauksessa.

Pinaattinen annokseni oli todella herkullinen ja juuri niin tulinen kuin pitikin: syödessä suuhun kertyi vahva polte, joka ei kuitenkaan peittänyt muita makuja. Jopa herkullisesti maustetun riisin aromit pääsivät esiin – tätä parempaa riisiä olen saanut vain Tampereen Bengol Curryssa, mutta ei tämä kauaksi jäänyt. Ystävän kermainen kikherne-perunapata oli ruualleni mahtava kumppani, etenkin kun hän oli tilannut sen keskitulisena. Terävämmin rautainen kasvishöystö sai tasapainoa viilentävästä kastikkeesta. Loistava yhdistelmä.

Myös roti-leipä oli erinomaista. Siinä oli vahvan paahteinen kokojyvän maku ja hapatetun leivän aromi. Mieleen tuli hyvälaatuinen riihiruisleipä.

Perinteiset suunraikastusmausteet tarjoiltiin viehättävässä pienessä ”aarrearkussa”, jossa rintasokerin palaset esittivät timantteja. Fenkolin ja aniksen siemeniä ei ollut peitetty karkkiseoksella, vaan ne tarjottiin sellaisenaan. Ei kaikkien juttu, mutta minä pidän.

Oulu tarjosi siis erinomaisen ruokakokemuksen toista päivää peräjälkeen. Garam Masala on ehdottomasti Bengol Curryn (iltalistan) rinnalla suosikki-intialaiseni Suomessa. Kun kummatkin vielä edustavat ihan erilaista intialaisen keittiön tyyliä, ne vain täydentävät toisiaan. Tänne täytyy päästä uusiksi, eli on järjestettävä luentovierailuja jatkossakin. Kiitoksia oululaisille vegaaneille, jotka johdattivat meidät tänne!

Garam Masala
Kajaaninkatu 27
Oulu

ma–to 10.30–22
pe 10.30–23
la 12–23
su 12–21

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Oulu, intialainen ruoka, Oulu

Pawn Sacrifice – kohtalokas siirto – Uusi Sylvi

(Pawn Sacrifice, Yhdysvallat 2014)
O: Edward Zwick
N: Tobey Maguire, Peter Sarsgaard, Liev Schrieber, Robin Weigert
Ensi-ilta 4.12.2015

 star-7516523star-7516523star-7516523 

Neron muotokuva olisi vaatinut tulkitsijakseen nuoren Geoffrey Rushin maneristisen Tobey Maguiren sijaan.

Bobby Fischer asuu Pasadenassa -näytelmä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Bobby Fischeristä. Teini-ikäiset ja kaunokirjallisuudelle myötämieliset aivoni luulivat hahmoa fiktiiviseksi, näytelmässä kun Bobby Fischer ei edes esiinny.

Fischer osoittautui sittemmin ihan oikeaksi ihmiseksi ja todella kuuluisaksi sellaiseksi. Sattumoisin kolme vuotta ennen näytelmän näkemistä Fischer oli otellut lajissaan shakissa uudestaan arkkivihollisensa Boris Spasskyn kanssa, jonka hän oli voittanut ”vuosisadan ottelussa” Reykjavikissa vuonna 1972. Pawn Sacrifice -elokuva kertoo tästä ottelusta ja Fischerin äärimmilleen virittyneen ja herkän mielen epävakaasta kehityksestä.

Tobey Maguire ei ole paras mahdollinen valinta aikuisen Fischerin rooliin, mutta hän saa sentään pidettyä suurimman osan maneereistaan kurissa tulkitessaan monomaanisen ja paranoidisen mielen taistelua kasvavan julkisuuden, egoismin ja suorituspaineiden keskiössä. Tosin islantilaisella maaseututiellä astellessaan Fischer näyttää epäilyttävästi Hämähäkkimieheltä.

Fischerin sijaan huomio kiinnittyykin Spasskya näyttelevään Liev Schrieberiin ja shakkisekundatti-pappi Lombardya näyttelevään Peter Sarsgaardiin. Molemmat kun ovat hiukan liian komeita rooleihinsa. Verratkaapa vaikka huviksenne arkistokuvia vuoden -72 ottelusta IMDb:n näyttelijäpotretteihin.

Maguiren karisman puute ja lievä manerismi eivät saa kiinnostumaan elokuva-Fischeristä henkilönä tarpeeksi. Sen sijaan hänen äitinsä Regina (Robin Weigert) ja siskonsa Joan (Lily Rabe) olisivat ansainneet vähän laajempaa taustoitusta. Nyt sekä Reginan kiinnostava menneisyys Neuvostoliitossa ja Joanin yllättävän pysyvä asema veljensä henkisenä tukipilarina jäävät vain huitaisuiksi, kun kamera viipyilee aivan liian pitkään ärsyttävän lakimiehen Paul Marshallin (Michael Stuhlbarg) kasvoilla. Kameran viipyily Sarsgaardin kasvoissa on sen sijaan ok. Katsokaa vaikka:

ps_2-468x312-2518516

Shakista perusasiat tietävälle elokuva liikkuu pelin osalta ymmärrettävällä tasolla. Missään vaiheessa ei oleteta, että katsoja tietäisi mitä tarkoittaa Nimzo-intialainen puolustus tai elokuvan nimi sotilaanuhraus. Fischerin mielen laskentatehokkuutta satojen miljoonien eri siirtomahdollisuuksien edessä visualisoidaan ilmiselvällä tavalla, mutta kukapa nyt varsinaisesti voisi väittää tietävänsä, miten huippuälykön pää toimii. Elokuvassa keskitytään paljon shakin psyykkaus-puoleen ja esitetään, kuinka Fischer, ilmeisesti tietämättään, saa Spasskyn viileän tasaisen suoritusputken hajoamaan esittämällä mitä oudoimpia vaatimuksia mestaruusottelun jatkumiseksi.

Elokuvan pysäyttävin anti koetaan aivan lopussa, kun hätäisimmät katsojat jo siirtyvät ovea kohti olettaen lopputekstien alkavan. Niissä nähtävässä arkistomateriaaliassa nähdään, mitä Bobby Fischeristä tuli: kaupunkipummilta näyttävä mielisairas, jonka paranoia maailmaa ja elämää kohtaan ajoi hänet asumaan ympäri maailmaa ja lopulta kuolemaan Pawn Sacrificen päätapahtumapaikassa Reykjavikissa. Voi hyvin kysyä, olisivatko nykyajan psykiatriset työkalut tuottaneet yhdelle 1900-luvun suurimmista mielistä yhtään laadukkaampaa ja rikkaampaa elämää.

älykkyys, Bobby Fischer, mielisairaus, Pawn Sacrifice, Peter Saarsgaard, shakki