Puristan miesoluttani tuskaisesti. Litran oluttölkki on niin iso, ettei kämmeneni yllä tölkin ympäri kuin puoliksi ja metalliin syntyy sormien alle lommot, jotka puskevat nestettä ulos hikoilevasta tölkistä. On juotava nopeasti. Se onnistuu, sillä vehreän varjoisasta chillailualueesta huolimatta metallifestivaalin lauantai-iltapäivä on hikoiluttavan kuuma. Yhtä kuuma kuin vieressä höyryävä kenttäsauna.
Miesolut
Neljä tuntia myöhemmin vettä tulee kohtisuoraan taivaalta ja paljon. Juoksemme ympäri Suvilahden festivaalialuetta suojasta toiseen. Odottamaton sade on silti lämmin, syön jäätelöä, olen edelleen nousuhumalassa ja tolkuttoman rakastunut.
Perjantai
Suvilahden Stadin Panimosta, Todellisuuden tutkimuskeskuksesta, Circosta ja graffitiseinistä tuttu alue puristuu Tuskassa Flowta kompaktimpaan kokoon. Lavoja on kolme, joista yksi katettu ja yksi sisällä Kattilahallissa. Lämpimän ilta-auringon suuntaan olevalla päälavalla esiintyy perjantaina kuuden maissa Lordi.
Se on hyvä, että täsmennetään, mitä kieltä kannattaa tulla latinaksi puhumaan.
“Tämähän kuulostaa ihan samalta kuin joskus ennen, miksiköhän tämä on tänne buukattu”, puuskahdan kun ehdin päivätöiltäni paikan päälle ja hörppään seuralaiseni kahvikupista lupaa kysymättä.
“Johtuisiko siitä, että on kulunut kymmenen vuotta Euroviisu-voitosta?” seuralainen huomauttaa tökkiessäni pahvimukia takaisin viereiseen kämmeneen
Niin tietysti. Poden yhtäaikaa suunnatonta olut- ja kofeiinivajetta ja mietin puoliteholla, vetääkö Rovaniemen mörköpiiri jossain vaiheessa Hard Rock Hallelujahin. Perjantaina kahdelta alkava viikonloppufestivaali ei ole armollinen viikkotyöläiselle ja poistun levottomuuksissani kiertelemään aluetta.
Vaikka alaikäiset tervetulleeksi toivottava festivaali on aivan mahtava asia, olen aika ärtynyt siitä, että keskioluen juojat on taas kerran pakotettu karsinaan. Aluetta ei voi rauhassa tutkailla tuoppi kädessä, eikä pikakännien vetäminen karsinasta toiseen siirtyen oikein houkuttele.
Sylvi ei käynyt saunassa tänä vuonna, mutta ensi vuonna strategia mietitään uusiksi.
Katsotaanpa siis sitä aloituspäivän musiikkitarjontaa indiepoppari- ja uuden aallon naisen silmin: Kuristusote. Testamentti. Raamatullinen dinosaurushirviö. Ainakin yhtyeiden nimet ovat humanistisen oppimääränsä suorittaneen mittapuulla kohdillaan, vaikken perjantain osalta ole ehtinyt perehtyä ennakkoon kuin näihin kolmeen mainittuun bändiin: norjalaiseen Kvelertakiin, kalifornialaiseen Testamentiin ja puolalaiseen Behemothiin.
Täysin puskista en metallifestareille tipahda, mutta jos minkäänlaisesta semiaktiivikuuntelusta on kulunut 18 vuotta, ja yhdeksän kuukautta sitten elämääni on kolissut enemmän death ja doom metalia kuin koskaan, voinee puhua jo pienestä marginaalikulttuuriähkystä. Mikä ei, sitä painotettakoon, tunnu millään tavalla epämiellyttävältä.
Norjalaisesta bläkkis-kokoonpanosta Kvelertakista pidän välittömästi. Syy saattaa olla karismaattisessa laulajassa tai siinä, että livevetoa kuunnellessa mieleen tulee lämpöisessä mielessä Queens of the Stone Agen hakkaava riffittely. Levyltä mieleen jäänyt biisi 1985 on silkkaa letkeää poppia ja samat leppoisat sävyt toistuvat läpi keikan. Saan myös käsiini ensimmäisen (puolikkaan) oluen, jolla on kaksimetristen hevareiden selkien takaa kurkotellessa mielialaa tasoittava vaikutus. Muodostan teorian siitä, kuinka hevarit ovat keskimäärin pidempiä ihmisiä kuin hipsterit, ja valmistaudun viikonlopun ajaksi siihen, etten tule näkemään kalja-aitauksesta käsin yhtikäs mitään.
Kvelertakista poikkeamme Kattilahalliin, jossa esiintyy “joku japanilainen susibändi”. Kyllähän sellainen pitää nähdä, vaikka minulla ei ole hajuakaan, onko kyseessä joku metallin alagenre vai moderni friikkisirkus.
“Taisit sitten löytää itsellesi katsottavaa”, seuralainen virnuilee, kun poukkoilen eturivistä takaisin ovien suuntaan noin varttia myöhemmin.
Hymyilen leveästi ja toivon, että joku ottamistani kuvista on onnistunut. Man With A Mission on susipäineen hurmannut minut täysin, eikä metallia kepeämpi skeittipunkki-meno haittaa hurmausta lainkaan. Mielessä käy vertaus Beastie Boysiin, mutta meno on kuitenkin selkeästi rockimpaa. Myöhemmin hehkutan Instagramissa sitä onnea, kun löytää festivaalilta aivan puskista jonkun itselleen uuden jutun. Vaikka MWAM ei täysin vakuutakaan enää lauantaina aamupäivällä netistä kuunneltuna, olen silti täysin valmis näkemään tämän bändin uudestaan livenä milloin tahansa.
Man With A Mission eli tuttavallisemmin MWAM
Tunnustan, etten ole oikein koskaan ollut aivan valtava thrash metallin ystävä. Koen sen hieman liian mahtipontisena ja tutustuminen on sen vuoksi ollut todella pintapuolista. Testamentin keikan aikana keskittyminen herpaantuu moneen kertaan, vertailemme kuultua Slayeriin ja loppupäätelmänä toteamme, että olkoonkin genrensä jättiläinen, on Testament oikeastaan pikkuisen tylsää ja särmättömän kilttia kuultavaa. Seuralainen sentään bongaa yleisöstä fanittamansa irlantilaisen Primordialin rumpalin ja käy suorittamassa tyylikkään fanituskeskustelun Simon Ó Laoghairen ja Ciáran MacUiliamin kanssa. Sitten onkin aika valua kohti sitä raamatullista dinosaurushirviötä.
Olen aika polleana, kun tunnistan Behemothin setin ensimmäisen biisin. Erityisen vaikeaa se ei ole, koska bändi on ilmoittanut etukäteen soittavansa läpi vuoden 2014 The Satanist -levynsä, minkä myöhäisherännäisempikin on ehtinyt hyvin kuunnella läpi ennen festivaalikarkeloa. Saan myös käteeni lisää olutta ja alan oikeasti nauttia olostani setin puolivälin paikkeilla, vaikken näe yhtikäs mitään, mitä lavalla tapahtuu. Behemothin ja muut naamio- ja spektaakkelibändit huomioon ottaen kääpiöpituus on todella ikävä juttu, mutta tuleepahan keskityttyä enemmän musiikkiin, jossa olen kuulevinani kaikenlaisia musiikillisia sävyjä atonaalisesta klassisesta musiikista perusbläkkisveivaukseen.
Komeasta showsta näen oikeastaan vain ylöspäin nousevat tuliefektit ja yleisöön pöllyävän savun. Loppuvaiheessa koko teltta ammutaan täyteen glitterliuskoja, jotka mustasta väristään huolimatta kimaltavat kultaisina lavan valaistuksessa. Naurattaa. Onpa pelottavaa ja synkkää, kauheaa satanismia. Ympärilläkin on niin rauhallisia ja iloisia ihmisiä, että täytyy välillä ihan tarkistaa, ovatko kaikki hereillä. Kukaan ei töni, ohi mennään kännistä huolimatta kohtuullisen kohteliaasti ja kaikilla on pirun kivaa.
Jos olet 153,5 cm pitkä, keikat näyttävät pääsääntöisesti aina tältä.
Näin hyvän kokemuksen jälkeen ei tee yhtään mieli jäädä kuuntelemaan kahden tunnin “monipuolista” showta lupailevaa perjantain pääesiintyjää Avantasiaa, etenkin kun solisti näyttää siloitellulta versiolta Jon Bon Jovista. Huomenna on sitäpaitsi luvassa pahimmillaan kymmenen tunnin festivaalipäivä.
Lauantai
Kodin vieressä sijaitsevat festivaalit ovat siitä petollisia, että sitä aina kuvittelee ehtivänsä katsomaan bändiä X, vaikka lähtee paikalle samaan aikaan kun keikka alkaa. Ei se niin mene. Lauantaina missaan Fuck-Ushiman täysin ja osittain siksi, että mitäs soittavat vain 25 minuutin setin. Sen sijaan With The Deadia ehdin kuunnella puolityhjässä teltassa hyvän tovin ja yhyttää seuralaiset, joiden määrä on lauantaiksi tuplaantunut.
Minua sivistetään kertomalla, että laulaja on jonkin sortin legenda ja googlaus paljastaakin, että totta tosiaan, Lee Dorrianin ammattiposet ja karismaattinen presenssi on Napalm Deathin ja Cathedralin koulimaa. With the Dead itsessään ei minua hurmaa, mikä saattaa johtua oluen puutteesta ja kuumana nihkeilevästä auringosta.
Muistan janosta huolimatta, että festivaali on myöntänyt minulle valokuvausluvan, jolla pääsee suoraan lavan edustan ja yleisöaidan väliin settien ensimmäisten kappaleiden ajaksi. Pitäähän sitä hyödyntää, ennen kuin kaljan kittaaminen riistäytyy täysin käsistä.
Alan Averill demonstroi keikan aluksi oluenjuontiliikkeitä.
Primordialin Alan Averillia paksussa maskissaan käy melkein sääliksi, vaikka omassakin olotilassani on tekemistä. Ammattikuvaajat tykkiobjektiiveineen suhtautuvat sympaattisesti pieneen Olympukseeni ja pääsen laukomaan pari kohtuullista ruutua käyttäen itseäni pidempiä ja rotevampia tyyppejä vastavalosuojana. Mutta oikeastaan keskittyminen herpaantuu ihan sen itsensä eli irkkubändin musiikin takia. Jään tuijottamaan vuorotellen Averillin varmoja yleisönhallintaotteita ja kitaristi Micheál O’Floinnin hiuks- eikun siis kitarointia. Primordialin kelttivaikutteinen black metal kuulostaa Mahtavalta, enkä ihmettele enää yhtään seuralaisen eilistä intoilua rumpalin perään. Kun myöhemmin illalla Ghostin keikan aikaan O’Floinn kävelee ohitseni olutaitauksessa, saan pidätellä koko oluesta raukeaa olemustani, etten juokse tukkajumalan perään kiittelemään vuolaasti keikasta.
Mies (Micheál O’Floinn) ja hiuk-, siis kitara.
Yleisön puolelle kuvaussession jälkeen valuessani ja ryystäessäni (vihdoin) päivän toista ylihintaista keskiolutta astun festivaaleille tyypilliseen, tunteja kestävään pöhnätunneliin, joka sisältää alkoholia ja musiikillista ja sosiaalista ylitarjontaa. Lauantaisessa iltapäivässä ilma seisoo, eikä ohjelmassa ole oikein mitään pakollisia bändejä, vaikka käymmekin kuuntelemassa laiskasti Tsjuderia (kivat old school -maskit), Mørketiä (miksei tänne sisälle paista aurinko), Omnium Gatherumia (helposti unohdettavin AODM-yhtye koskaan) ja Obscuraa (suoritusdeathmetallia).
Sen sijaan bongaan kameraan ihanan iäkkäämmän pariskunnan Tuska-lippiksineen ja jäätelöpikareineen, syön aika pahaa sushia (mutta sushia kuitenkin), näen arviolta noin sata erilaista Anthrax-paitaa, juon alussa mainitun miesoluen ja röyhtäilen, sekä ostan pienellä kolmen hengen yksiköllemme hetken mielenhäiriössä pahat yrttiliköörishotit. Eipähän tule paha olo myöhemmin, perustelen itselleni.
Seuraavalla kerralla olen parempi toimittaja ja muistan kysyä kuvauskohteideni nimet. Ikä on Tuskassa vaan numero.
Tunteja myöhemmin paha olo pysyy edelleen poissa, sillä Anthraxin keikan aikana huomaavainen seuralainen tuo minulle käteen soijarouheburgerin chilimajoneesilla. Nautin valuvan, täyteläisen ja sotkuisen herkun Jone Nikulan ja tämän naisystävän valvovien silmien alla, ja ilmeisesti porsasteluni kesken päivän tärkeimmän keikan saa aikaan sen, että Nikula harppoo yhtäkkiä monta metriä eteenpäin. Sinänsä se ei haittaa, sillä olen pitänyt kirjaa Nikula-bongauksista ja tämä on jo kolmas kerta lauantaille. Burgeri sen sijaan ensimmäinen ja ainoa.
Anthrax itsessään suodattuu kylläisen mahan ja kohtuullisen olutmäärän läpi “ihan kivana orkesterina”, mutta elämäni keikkojen top kahteenkymmeneen se ei mahdu. Opin sentään jotain uutta, käsitteet circle pit ja wall of death. Circle pit on juuri sitä itseään, ringissä ryhmässä juoksemista lavan edessä. Seuralainen valaisee piirikuopan olevan old schoolia, kun sen sijaan jotkut bändit ovat ottaneet käyttöön wall of deathin. Siinä bändi jakaa yleisön kahtia ja sitten puoliskot juoksevat toisiaan vasten täysillä.
Näen itseni tallautumassa kaksimetristen, rotevien nahkahevareiden alle. Ei kiitos, jätän väliin.
Goottityttö näytti Kattilahallissa lauantai-iltana staattisesta väsymyksestään huolimatta hyvältä.
Sitten tekeekin mieli jäätelöä ja kun asioin legendaarisessa Alepa-rekassa, tulee ensimmäinen osa sateesta alas yhdellä kertaa. Puffetti kädessä on vähän hölmö olo juoksennella ympäri lätäkköistä kenttää, mutta toisaalta seura on osoittautunut tähän mennessä jo niin hyväksi, että Staminakin kuulostaa siedettävältä. Tai kuulostaa ja kuulostaa, onnellisuuden euforiassani en oikeastaan muista yhtään ainoaa kappaletta, jotka ihmismassan läpi teltan takaosaan suodattuvat.
Koko päivän jatkunut Ghostin odottelu ja loputon sade saavat minut melkein luovuttamaan. Parhaasta seurasta huolimatta käyn nössöilemässä sisätilaan rakennetussa jalkapallokatsomossa Saksan ja Italian peli ensimmäistä puoliaikaa. Onneksi kuolettavan tylsän pelin katkaisee ulkoa tuleva viesti “enää ei sada” ja hipsin hankkimaan lisää oksitosiinihumalaa seuralaisen viereen.
Ja onneksi hipsin. Levyltä kuultuna ei mitenkään tajunnanräjäyttävältä kuulostanut ruotsalainen Ghost tietää, mistä naruista vetää. Papa Emeritus III hallitsee ghouliensa kanssa yleisöä suvereenisti ja kappaleisiin tulee live-tilanteessa massiivista kuninkaallisuutta, jota Zombie Queenin kaltaisten kappaleiden paisuttelevat kertosäkeet vain korostavat.
Sitäpaitsi: keikan aikana alkaa taas sataa, mutta sitä ei kukaan huomaa. Vieressäni yksi pirunaamainen onnellisesti hymyilevä nuori mies puhaltelee saippuakuplia. Kun ropina yltyy kovemmaksi, saippuakuplamiehen tyttöystävä tarjoaa suojaa sateenvarjonsa alla.
Parasta on kuitenkin, että se ihminen, joka on kärsivällisesti kuunnellut läpi festivaalin tyhmiä kysymyksiäni, juonut kanssani olutta (ja pahaa yrittilikööriä), esitellyt minut noin kymmenelle uudelle ihmiselle joiden nimiä en mitenkään voi muistaa ja kuunnellut ininääni jatkuvasta väsymyksestä, on vesisateessa, juuri tällä keikalla, elementissään. Monstrance Clockin mylviessä sekä edessä että takana olen aika varma, että onnellisuutta voi jakaa ja sen jakavat tällä hetkellä meidän lisäksemme kesäsateesta märkä loppuunmyydyn Tuska-lauantain 11 000 -päinen yleisö.
Tuska-festivaali jatkui vielä kolmannenkin päivän, jolloin soittivat mm. Gojira, Katatonia ja Children of Bodom, mutta Sylvi hyytyi uusien perunoiden ja American Horror Storyn äärelle.
