Kategoria: Elämäntapa

PAINI-työryhmän esitys perustuu kysymykselle, mitä painista jää jäljelle, kun siitä otetaan pois kilpailullisuus ja aggressiivisuus. Vastaus on kosketus.

FRIGIDin alussa taas leikitään hippaa. Kolme miestä kiertää toisiaan näyttämötilassa, ympyrässä istuvan yleisön silmien alla. Leikki muuttuu astetta vaikeammaksi, kun päähineet vedetään silmille. Muut aistit terävöityvät, kun kolmikko tähtää toiset yllättävään kosketukseen.

Maaliskuun alussa viikon sisään Helsingissä sai ensi-iltansa Raekallio Corpin ja Pohjoisen liikkeen FRIGID ja Uuden tanssin keskus Zodiakin PAINI. Sattumaa tai ei, mutta molempien syntymistapa on samankaltainen ja esitykset perustuvat samojen asioiden, kosketuksen, aistimisen ja yhteisöllisyyden, tutkimiselle.

Anna Maria Häkkisen, Lotta Suomen ja Sanna Uuttun koolle kutsuma PAINI on keskenään painikerhossa käyneiden toiminnasta syntynyt esitys. Muuta ei molskilla tapahdu, vaan esityksestä toiseen hieman eri kokoonpanolla toimiva ryhmä painii noin tunnin.

Yksi pari painii koko esityksen keston ajan, muut vaihtuvat. Koreografiaa ei ole, vaikka esitys onkin jaettu musiikilla ja valoilla löyhiin osioihin. Nopeasti kuitenkin käy ilmi, että liikkeellä on kirjoittamattomat säännöt, on painittu ja oltu ihokosketuksessa ennenkin. Ryhmä koostuu teatteritaiteen ammattilaisista ja opiskelijoista. Joidenkin liike on tanssinomaisempaa kuin toisten, toiset taas tarttuvat kehoon urheilullisemmin.

FRIGID on selkeästi kolmen mieskaveruksen juttu. Pyöreä esitystila muistuttaa seinää ja kattoaan myöten telttaa jossain Etelämantereella, lumen keskellä. Oula Kitti, Jarkko Mandelin ja Valtteri Raekallio tappavat aikaa, oleilevat ehkä tutkimusasemalla. Hippaleikki saa rytmitystä kolmikon tuottamasta äänimaailmasta Pekko Käpin kappaleen avittaessa loppuvaiheessa, kun leikki on jo tilanteesta kaukana. Mutta ennen sitä esitystilassa liikutaan, tanssitaan, hypitään, harrastetaan kiipeilyvarusteiden varassa kevyttä akrobatiaa. Kaikki tämä enemmän tai vähemmän improvisoiden.

FRIGID. Kuva Marko Mäkinen.

Mandelin ja Raekallio kertoivat ensi-illassa esityksen jälkeen, että kolmikko on treenannut yhdessä jo vuosia muuten vain, ilman tarkoitusta saada aikaiseksi varsinaista esitystä. FRIGIDistä tuli silti lopputalven harjoituksissa juonellinen, traagisen päätöksen saava kertomus ystävyydestä ja luonnon olosuhteiden ehdottomuudesta. Tutusssa Raekallion teosten hengessä yleisö on osa kokonaisuutta, mutta tällä kertaa pelkkä paikallaan istuminen riittää, vaikka penkit liikkuvatkin.

Myös PAINIa katsoo selkeästi yleisö: me lippumme ostaneet ja painikerholaiset itse, jotka seuraavat muiden liikkumista ja odottaen sitä hetkeä, kun he menevät itse mukaan. Vaikka painitapahtumassa onkin mukana kerrallaan kaksi ihmistä, laajenee se esityksessä usein kolmen hengen aktiksi, kun ulkopuolinen painija päättää tulla kahden muun kosketukseen mukaan omimalla itselleen toisen painijoista.

Kaikki tapahtuu keholla kysyen, kuulostellen, toimien. Jos joku lentää maahan rajummin, varmistetaan, että kaikki on ok. Välillä levähdetään maassa yhdessä mytyssä, loppua kohti useammin. Painiminen on rankkaa. Jo alussa yleisön päästessä sisään esitystilassa haisee hiki.

On sääli, että FRIGIDistä saivat nauttia vain ne nopeat, jotka nappasivat ajoissa lipun kolmeen 3.–5. maaliskuuta Topeliuksenkadun kulttuuritilassa nähtyyn esitykseen. PAINI sen sijaan jatkuu vielä 16. maaliskuuta asti. Ilman FRIGIDinkin näkemistä se antaa varsin hyvän kuvan siitä, mitä Helsingin tanssi- ja esitystarjonnassa tällä hetkellä tarjolla: taitavaa, hallittua ja ihmislähtöistä liikettä, jonka päärytmittäjinä toimivat syvät bassoäänet ja satunnaisesti ilmoille pääsevät ilonpurskahdukset.

Jutun pääkuva: PAINI, Katri Naukkarinen

Anna Maria Häkkinen, esitys, esitystaide, Frigid, Jarkko Mandelin, liike, Lotta Suomi, Oula Kitti, Paini, painiminen, Raekallio corp, Sanna Uuttu, Tanssitaide, Valtteri Raekallio, Zodiak

(USA 2016)
O: Theodore Melfi
N: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Kirsten Dunst
Ensi-ilta 8.3.2017

  

Tänä kevättalvena valkoiset heteromiehet joutuvat katselemaan peiliin urakalla, mitä elokuviin tulee. Nyt jo Oscar-skaalalla parhaaksi elokuvaksi tunnustettu Moonlight käsitteli hienovaraisesti alemman luokan mustan miehen homoseksuaalisuutta ja sen tukahduttamisen seurauksia. Hidden Figures käsittelee Kylmän sodan aikaisia NASA:n Langleyssa työskennelleitä ihmistietokoneita, jotka sattuivat olemaan afroamerikkalaisia naisia rotulakien läpäisemässä Virginian osavaltiossa.

Käsittelytavoiltaan Moonlight ja Hidden Figures ovat kaukana toisistaan. Siinä missä Moonlight on vahvasti indie-henkinen taide-elokuva, on Hidden Figures syvästi tunteisiin vetoava, välillä tihkusateen kepeä draama, joka itkettää todistetusti myös paatunutta mieskatsojaa.

DNA:n löytämisellä ja NASA:n 1960-luvun avaruusohjelmalla on yksi olennainen yhtäläisyys: ratkaisevan työn tekivät naiset, mutta miehet keräsivät kunnian. Sittemmin näiden ensimmäisen amerikkalaismiehen avaruuteen saaneiden naisten työ on tunnustettu, mutta siihen meni liki 50 vuotta.

1960-luvun alussa Yhdysvallat oli vielä syvästi segregoitunut, joten laskijanaisten ollessa pääasiassa mustaihoisia oli uralla eteneminen lähinnä vitsi. Hidden Figures keskittyy kolmeen eri uratarinaan, jotka kaikki perustuvat todellisiin ihmisiin – ja edelleen elossa olevan Katherine G. Johnsonin kohdalla ilmeisesti vielä kohtuullisen totuudenmukaisesti. Myös Dorothy Vaughanin ja Mary Jacksonin kertomukset pysyvät uskottavina, ja jälkikäteen googlailu kertoo nopeasti, että todistusaineistoa löytyy mm. Jacksonin tuomioistuimesta hakemasta opiskeluoikeudesta valkoihoisten iltakouluun.

Kaikki elokuvassa esitetty työpaikkasyrjintä näyttää ja kuulostaa tänä päivänä täysin absurdilta. Johnson (Taraji P. Henson) pääsee laskijaksi Langleyn kovimpaan tiimiin, mutta joutuu silti käymään vessassa kilometrin päässä työtiloistaan, koska lähempänä ei ole mustien naisten vesiklosettia. Vaughan (Octavia Spencer) joutuu lainaamaan kaupunginkirjastosta tarvitsemansa ohjelmointikielikirjan salaa, koska samaa kirjaa ei ole mustien puolella kirjastolla. Jackson (Janelle Monáe) ajattelee insinöörimäisemmin kuin moni muu insinööritiimistä, mutta kun nainen saavuttaa maahanmuuttajataustaisen (!) esimiehensä kannustamana ylennyskriteerit, niitä muutetaan.

Naisia suljetaan järjestelmällisesti ulkopuolelle myös salaamalla dataa, jota tarvittaisiin astronauttien elämänlankana toimivien laskelmien tarkistamiseen. Heidän pääsynsä kokouksiin on mahdotonta, koska ”naisten läsnäolosta ei ole olemassa protokollaa”. Nimet pyyhitään pois laskelmista ja uusia oivalluksia esittelevistä tiivistelmistä, sillä ”laskijoiden nimet eivät kuulu niihin”. Ja niin edelleen.

Kaikkiin näihin löytyy lopulta ratkaisu, jos ei muuten, niin perusteelliset raivarit vetämällä tai salaa opiskelemalla. Mustat naiset tajuavat itse, mikä heidän asemansa on, siispä selviytyäkseen heidän on oltava kaksinkertaisesti älykkäämpiä. Ja he ovat, nelinkertaisesti.

Hidden Figures on elokuvana hyvä esimerkki siitä, miten tehdään historiallisesti opettavainen draama suurelle yleisölle isosta yhteiskunnallisesta asiasta. Se ei vihjaile, vaan näyttää tilanteet suoraan ja vääntää rautalangasta. Tarinassa on selvät hyvikset ja stereotyyppiset pahikset, se on sopivasti ennalta-arvattava ja johtaa happy endiin. Elokuvan näyttelijäkaarti on myös huikea (ja sisältää kaksi samaa talenttia kuin Moonlight). Ajankuva on suomalaiselle yhtäaikaa tuttu ja eksoottinen, ja kyllähän 2000-luvun ihmistä kilon painoisen läppärinsä takaa huvittaa, että tutkimuskeskuksen seinä joudutaan moukaroimaan auki yhden tietokoneen tieltä.

Hidden Figures, Kylmä sota, Langley, matematiikka, rotusyrjintä, space race, sukupuolisyrjintä, tiede

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuten tiedätte, käyn usein ulkona syömässä, mutta pääosin työreissuilla. Tamperelaisissa ravintoloissa tulee käytyä harvemmin, ja vielä vähemmän ehdimme käydä syömässä vaimon kanssa. Keskitymme enemmän hoitamaan puutarhaamme ja tekemään ruokaa puutarhan antimista. Tänä viikonloppuna osui sattumalta peräkkäin kaksi pitkään etukäteen sovittua ravintolailtaa.

Kalliimmat ravintolakäynnit ovat meille vielä harvinaisempia. En ollut aiemmin käynyt Suomessa kokeilemassa hintavampaa ateriakokonaisuutta kuin kerran. Se oli kova pettymys: ylistetyssä ravintolassa ei ollut panostettu kuukausia etukäteen sovittuun syntymäpäiväillalliseen juuri yhtään, ja sain lopulta syödä palsternakkaa usein eri tavoin läpi aterian. Jäi nälkä ja paha mieli. Ruokapettymykset ovat karvaimpia, ja kun vegaanimenu roomalaisessa Il Marguttassa oli sekin niin ristiriitainen kokemus, olimme jo melkein päättäneet jättää tällaiset kokeilut sikseen.

Sitten sain kuulla, että tamperelainen Ravinteli Bertha oli lanseerannut yllättäen vegaanimenun erikoistilauksesta. Vuonna 2010 perustettua Berthaa on kehuttu kovasti, mutta olin kuullut kasvissyöjiltä paljon kritiikkiä. Kausiruokaa korostava ravintola keskittyy lihaan ja kalaan, ja kasvisversiot olivat olleet monien mielestä valjuja ja puolitiehen jääneitä. Kun nyt kasvisruokaan ja vieläpä vegaanisiin aterioihin panostettiin näin näkyvästi, oli vain pakko päästä kokeilemaan, vaikka hinnat ovatkin selvästi oman elintason tuolla puolen. Sovimme illallistreffit rakkaan ystäväpariskunnan kanssa. Koska tämä oli niin ainutlaatuinen tapaus, päätimme kokeilla myös vegaanimenun kylkeen räätälöityä vegaanista juomapakettia. Kerrankos sitä.

Palvelu oli ystävällistä ja huomaavaista jo siitä lähtien, kun varasin pöydän seurueellemme. Vegaanimenua on tarjolla alle kuuden hengen seurueissa vain koko pöydälle, koska kokonaisuus rakennetaan alusta lähtien omilla ehdoillaan eikä muun listan varassa. Tämä lupasi hyvää, ja vegaanimenun kokeileminen sopi kaikille. Paikan päällä vastaanotto oli lämmin ja innostunutkin: moni henkilökunnasta kertoi heidän suorastaan jännittävän vegaaniannosten vastaanottoa. Täytyy sanoa, että harvoin minuakaan on jännittänyt näin paljon ravintolassa käynti. Olin nähnyt kaksi painajaista, joissa koko reissu meni pieleen. Purimme jännitystä keskustelemalla HoviRuoan ”vihiksistä”, kuten asiaan kuuluu.

Kokonaisuuteen kuului kuusi ruokalajia viineineen. Viinituntemukseni on melko olematonta, vaikka olenkin yrittänyt opetella yhdistämään ruokia ja viinejä edes hieman silloin, kun kutsumme ystäviä syömään. En siis yritäkään analysoida juomapuolta vaan mainitsen vain pari mieleen parhaiten jäänyttä.

Ensimmäisen annoksen pääraaka-aine oli ihana maa-artisokka. Tarjolla oli soijakastikkeella maustettua maa-artisokkavaahtoa tai pikemmin moussea, uunissa paahdettuja lohkoja sekä pikkelöityjä viipaleita. Lautasella oli myös raikasta klorofyllilientä. Olemme paahtaneet ja grillanneet vaimon kanssa maa-artisokkaa, mutta nuo uunilohkot olivat kirkkaasti parhaimpia ikuna. Klorofylliliemi tuki hyvin pääraaka-aineen maanläheistä makua, joskin täytyy sanoa, että minun makuaistini ja erottelukykyni ei sitä aivan täysin tavoittaneet. Muut joka tapauksessa ylistivät sitä. Aloitus oli niin upea, että huoli ja jännitys haihtuivat mielestä.

Seuraava ruokalaji oli speltillä ja siitakesienillä täytetty kaalikääryle, joka tarjottiin kaaliliemen kanssa. Lisukkeena oli kuivattua ja tuoretta puolukkaa sekä uppopaistettua jäkälää, johon olen törmännyt vain kööpenhaminalaista Noma-ravintolaa käsittelevässä ohjelmassa. Popsin jäkälän saman tien, ja sen sienimäinen aromi oli ilahduttava yllätys. Kärsivällisempi vaimoni söi jäkälänsä säästeliäämmin muun annoksen ohessa, ja sen rapeus ja maku täydensivät kaalikäärylettä kuulemma erinomaisesti. Kääryle oli yksinkertaisesti herkullista, ehdottomasti paras kaalikääryle koskaan. Klassikon parhaisiin puoliin ei ollut puututtu, ja kaaliliemen maku jäi viipyilemään suuhun vielä pitkäksi aikaa seuraavaa annosta odotellessa. Seuraksi tarjottu kolmentoista rypäleen hieman rusinainen viini sopi annokseen loistavasti.

Kolmannessa annoksessa oli tryffeliperunapyrettä, uppopaistettua lehtikaalia, omenasuikaleita ja sieniä karpalokastikkeella. Tämä kilpaili koko aterialla kärkipaikasta kaalikääryleen kanssa. Tryffelin tuoksu leijaili koko seurueemme yllä, ja voihkimme onnesta. Etenkin sieniin oli saatu aivan käsittämättömän syvä maku. Ehkä vain parhaimmat muistot sieniretkien jälkeen tuoreeltaan paistetuista tateista bruschettan päällä voittavat sen.

Neljännen annoksen tullessa olimme niin täpinöissämme, että unohdimme ottaa annoskuvankin. Saimme myskikurpitsapyrettä ja ruusukaalia kahdella tavalla (paahdettuna ja vinaigrettessa pyöriteltynä), ja lisukkeena oli paahdettua mantelia, pikkelöityä raitajuurta ja savustettua soijamaitovaahtoa, jota silminnähden innostunut kokki kävi lusikoimassa annosten päälle. Savuisuus oli hieno idea jo itsessään, mutta se myös teki tilaa uusille aromeille tryffelisen annoksen jälkeen. Juomaksi muuten tarjottiin olutta, mikä oli hauska ja yllättävä poikkeus viinisessä juomalistassa.

Tarjoilija kertoi, että seuraavaksi olisi luvassa pääruoka. Kaikilla pyöri mielessä ajatus jostain selvästi proteiinipitoisemmasta. Olin onnellinen, että eteen ei kannettu mitään vegaanikeittiön klassikkoa: tofua, seitania tai vastaavaa. Sen sijaan saimme haudutetun ja paistetun jättisipulilohkon, idätettyä ruista, lanttupyrettä, pikkelöityä naurista ja kurkkua sekä lämmittävää sipulilientä, joka kaadettiin annoksen ylle. Kaikki oli tajuttoman hyvää. Anoppini osaa paistaa ja hauduttaa jättisipulia täydellisesti, ja tämä oli yhtä hyvää. Nauris oli todennäköisesti taidokkaimmin tehty pikkelöity asia, jota olen maistanut. Idätetty ruis oli uusi tuttavuus, ja pidin siitä todella paljon etenkin sipuliliemen kanssa. Juuri tämän kaltaista kastiketta olen kaivannut vegaanikeittiössä – kastikkeet ovat muutenkin yleensä sen heikko kohta, enkä vieläkään osaa tehdä kauhean hyvin tämän tyylisiä. Annoksen kanssa tarjottiin hapanta herukkaista viiniä, joka sopi paremmin yhteen kaiken kanssa kuin osasin ounastellakaan.

Olin erittäin tyytyväinen pääruokaan, mutta ehkä silti tässä kohtaa olisin toivonut aivan pientä proteiinilisää. Tällaisen ateriakokonaisuuden päätarkoitus on tietysti ruuan ja juoman makujen, annosten ulkonäön ja yhteensopivuuden sekä koko aterian jatkumon nautiskelu eikä niinkään mahan täyttäminen, mutta kylläisyys tuo kokemukseen oman lisänsä, ja se jäi minulta hieman uupumaan. Vaimo sen sijaan ei proteiinia kaivannut. Missään nimessä en kaihonnut tofua, seitania tai mitään soijavalmistetta – koko aterian kruunasi se, että kaikki annokset oli tehty omilla ehdoillaan seuraamatta mitään vegaaniruuan kliseitä tai perinteisen ravintolaruuan luomia odotuksia. Sen sijaan olen pitkään toivonut papujen kunnianpalautusta. Monissa kokkiohjelmissa minua ärsyttää se, että pavuilta on jostain syystä riistetty ”proteiinin” asema. Kokkikilpailuissa annoksen keskiössä on ”proteiini”, mikä tuntuu sulkevan järjestään kasvisruuan pois laskuista, ellei sitten tofua tai tempehiä nosteta esiin vaikkapa aasialaisella teemalla. Esimerkiksi monissa köyhän keittiön muodoissa ympäri maailman pavuilla on kuitenkin keskeinen asia. Aivan pieni määrä esimerkiksi taiten valmistettuja härkäpapuja olisi saanut tässä annoksessa vahvan tuen rukiilta ja sipulilta. Mutta kuten sanottua, olin silti onnellinen.

Illan päätti tietysti jälkiruoka. Onnesta hyristessämme meiltä meni ohi osa annoksen kuvauksesta, mutta siinä oli jonkinlaista ilmeisesti soijapohjaista hyytelöistä vaahtoa, kurkkusorbettia sekä uutta keittiöhittiä, papujen säilöntäliemestä tehtyä marenkia. Ilmeisesti tämä liemi oli peräisin kidenypavuista, ja marenki oli maustettu mesiangervolla. Jälkiruoka oli raikas, ja sitkas marenki oli mukava vastapaino raikkaalle vaahdolle ja sorbetille. Itse pidän juuri tällaisista jälkiruuista, joten en kaivannut mitään makeampaa tai tuhdimpaa. Juomana oli makea jälkiruokaviini, jossa oli kuitenkin paljon enemmän happoisuutta kuin missään aiemmin maistamassani.

Kahvin kanssa oli pakko ottaa vielä grappa, kun sitä kerrankin oli tarjolla. Hyväähän se on, aina.

Tämä oli parhaimpia ruokakokemuksia koskaan ja missään ja ehdottomasti paras syömäni vegaaniateriakokonaisuus. Tietysti kaikelle on paikkansa ja aikansa: syysiltana syötyä kuumaa grilliherkkua, yksinkertaisuudessaan nerokasta zaru sobaa, täydellistä pasta con aglio, olio e peperoncinoa, unelmien maahan jäänyttä munakoisoa, mestarien vegaanista Philly cheesesteakia, juuri oikeanlaisia kesäkääryleitä, tuoretta pizza al tagliota, loistavia falafeleja, rakkaimman ravintolan tunnelmaa tai anopin kukkakaalikastiketta ei korvaa mikään muu. Tätä kirjoittaessani vaimo tekee pizzakastiketta puutarhamme viimeisistä tomaateista, ja sekin on parasta, kuten on vaimokin – aina ja kaikkialla.

”Paras ateria” on aina huono yleistys, kuten paras elokuva, biisi tai kirja. Mutta oli tämä silti parasta, omalla taidokkaalla tavallaan. Olen onnellinen, kun sain kokea tämän, ja olen ikuisesti kiitollinen Berthan koko henkilökunnalle.

Ravinteli Bertha
Rautatienkatu 14
Tampere

ti–pe 16.30–00
la 13–00

Kotisivut

Facebookissa

Pääkuva: Neneh Cherry/Emma Suominen

Toinen Supermassive-klubifestivaali kärsi viime vuoden tapaan yleisökadosta, mutta siitä huolimatta ei voi kuin toivoa, että Fullsteam suostuu rahoittamaan pienen piirin musiikkimieltymyksiä tukevaa tapahtumaa jatkossakin.

Tiistai-teknot

”Ihan kuin olisi Kiasmassa.”

Seuralaisen kommentti jää kummittelemaan Pekka Airaksisen esityksen päälle koko tunniksi. Supermassive-klubifestivaalin toisen vuoden avaava Airaksinen on lavalla itsekseen ja Tavastian autiohkossa salissa tulee tunne, että tässä tosiaan katselee Mika Taanilan videotaideteosta eikä varsinaista festivaaliesiintyjää.

Veteraanimuusikon liike pöydän äärellä vasemmalta oikealle ja takaisin on hypnoottista katsottavaa ja nappuloiden vääntelystä syntyvä äänimaailma sekä taustan sykkivä videokuva kietoo sisäänsä ihan ilman kaljanjuontiakin. Tosin puolen tunnin kuluttua alkaa tehdä mieli huumeita.

Airaksinen on sympaattinen tyyppi vähän kumarassa, konemusiikin mukanaan tuomassa asennossaan ja kulahtaneessa pikkutakissaan. Kuultu tunnin esitys on yhtäaikaa ohjelmakartassa väärässä ja oikeassa paikassa. Avausesiintyjänä Airaksisen kaltainenkaan nimi ei sittenkään ole vetänyt paikalle porukkaa, mikä vähän harmittaa. Toisaalta Airaksinen on varmasti uransa aikana ehtinyt nähdä jo suunnilleen kaikenlaiset yleisöt, joten ei pitäisi olla hänen puolestaan harmissaan. Olen silti.

Pekka Airaksinen
Kuva: Taito Halonen

Harmistus vahvistuu avausillan toisen (ja viimeisen) esiintyjän, islantilaisen Kiasmoksen aloittaessa. Odotukset ovat tämän eräänlaisen superduon kohdalla korkealla ja yleisöäkin on paikalla ihan eri määrä kuin aiemmin. Eturivissä intoilee muutama teknohehkurannekkeinen juniori. Alku onkin lupaava, taustalla näkyy luonnollista nostefiilistä luovia pilvi- ja laavavideoita, basso tärisyttää maltillisesti rakenteita.

Janus Rasmussen on edelleen sama vallaton ja iloinen pomppiva poni kuin hänen muistan olleen Bloodgroup-yhtyeen kanssa syksyllä 2013. Ólafur Arnaldsin esiintyminen on jähmeämpää ja etäisempää, ikäänkuin rytmille antautuminen jännittäisi monenlaisessa lajityyppiliemessä viihtynyttä muusikkoa.

Kiinnostukseni lopahtaa kuitenkin nopeasti, sillä tuntuu ja kuulostaa siltä, että Kiasmoksen materiaali ei yksinkertaisesti riitä. Kappaleet toistavat samaa tuttua edm-tyylistä draamankaarta ja niiden muodostama junnaava kokonaisuus tuhotaan täysin turhilla tauoilla. En tiedä vaikuttaako Kiasmoksen keikkaan Tavastia paikkana ja tiistai-ilta ajankohtana, mutta jos kaksikkoa kuultaisiin esimerkiksi Kaikussa, olisi tauotus tuhoisaa paitsi tanssin virranteelle myös yleiselle fiiliksen nostatukselle.

Olen melko herkkä hytkymään millä tahansa keikalla mukana, mutta Kiasmos ei itselleni läheisestä genrestä huolimatta saa jalkaa nousemaan. Tekisi mieli syyttää viikonpäivää ja paikkaa, sillä sympatiani on täysin islantilaisten puolella, mutta joudun silti myöntämään olevani todella pettynyt laahustaessani narikkaan ennen vihonviimeisiä kappaleita. Rakkaudella ajattelemani islantilainen Tonik Ensemble ja mainittu Bloodgroup kyllä kuuluvat jossain Kiasmoksen taustalla ja vieressä, mutta eivät oikein koskaan kristallisoidu ainakaan live-tilanteessa varsinaiseksi omaksi soundiksi.

Kaikkea kaikille -keskiviikko

Tunnelma on keskiviikkona kahdeksan maissa lievästi alistunut. Käymme ennen Tavastialle menoa edullisella pohjustuskaljalla Kampin toisella puolella, koska 8,5 euron Budvar-pulloja ei kovin montaa illan aikana kykene illan saatossa juomaan. Kesän rumpali Kimmo on kiteyttänyt Fb-nostossaan Supermassiven keskiviikon illaksi, jossa on ”kaikille kaikkea”, mutta silti olen tiistain jälkeen erittäin skeptinen sen suhteen, että jaksaisin edes katsoa kaikkia illan keikkoja.

Tältä pohjalta on mahtavaa todeta 4,5 tuntia myöhemmin olleensa täysin väärässä. Vuoden 2015 Supermassiven keskiviikko-ilta on festivaalimielessä parasta pitkään aikaan. (Tai ainakin heinäkuun Hori Smoku Summer Boogaloon jälkeen.)

Ranskalaisen Aluk Todolon lavasetup on maaginen – ja todella pimeä. Säälin kuvaajaani, joka yrittää saada edes jollain tavalla järkevää ja tarkkaa otosta triosta, jonka päävalonlähde on kitaran vahvistimeen yhdistetty, lavan etuosan keskelle viritetty hehkulamppu. Idea on toki nokkela: valo kun voimistuu ja himmenee kitaran voimakkuuden ja äänensävyn mukaan.

Aluk Todolo
Kuva: Taito Halonen

Yritän sijoittaa Aluk Todoloa omiin musiikillisiin kokemuspiireihini, enkä oikein keksi muuta luonnehdintaa kuin että bändi muistuttaa japanilaista Nisennenmondaita, mutta siinä soittaa kolme karvaista miestä ja lajityyppi on vahvasti metallinen – oikeastaan aika kaukana siis kolmen nuoren naisen kraut-kokoonpanosta. Silti keikan tunnelmassa on hyvin paljon samaa ja musiikki junnaa kuitenkin samantyyppisissä sfääreissä.

Tykästyn bändiin niin paljon, että päädyn hölkkäämään ennen Kesän Semifinal-vetoa Kampin pankkiautomaatille rahaa nostamaan ostaakseni bändin kitaristilta ja rumpalilta heidän vuoden 2008 vinyylinsä, joka on tuotu Helsinkiin vanhanaikaisessa pehmeänahkaisessa matkalaukussa muun merchin kanssa. Matkalaukussa! Kuinka söpöä se nyt sitten on, vaikka levyn mustaan sisäpussiin mustalla tussilla tuherretuista nimikirjoituksista ei saa mitään selvää.

Kesän setistä menee ohi noin kaksikymmentä minuuttia ulkomaan elävien takia, mutta kitaristi Eetu lohduttaa keikan jälkeen biisien olleen melkolailla samat kuin viimeksikin heidät nähdessäni. Sen sijaan taustavideo (myös mainitun Eetu Blomqvistin käsialaa) on kokenut muodonmuutoksen, ehkä Supermassiven vuoksi, ehkä muuten vain. Bändin jäsenten vanhojen kotivideoiden sekaan on leikattu henkilökohtaisempiakin pätkiä, jotka joillekin yleisön jäsenille avautunevat muullakin kuin retrofiilis-tasolla.

Kesää on kiinnostava kuitenkin kuulla livenä edes puoli settiä sen jälkeen, kun satuin ex tempore Mustan Paraatin ”vuoden ainoalle klubikeikalle” samaiselle Tavastialle pari viikkoa sitten. Jatkumo kahden bändin välillä on selvä, mutta en voi sille mitään, että Kesän kompleksisuus ja sävyjen runsaus vetoaa 70-luvulla syntyneeseen sydämeeni syvemmin kuin alkuperäinen esikuva.

Seuraavaksi vuorossa on illan pommi, vaikken sitä varttia vaille kymmenen vielä tiedä, vaan matelen laiskahkosti vakiopaikalleni lavan vasemmalle puolelle (mistä kääpiökin yleensä näkee jotain), kun The Bug on jo fiittaajansa Flowdanin kanssa aloittanut. Savua pusketaan saliin niin paljon, että ovella painotettu kuvauskielto tuntuu koomiselta. Savun ominaistuoksusta tulevat mieleen teinidiskot ja hetkellisesti Flowdan yhdistyy mielessäni 90-luvun alun yleensä tyhjää uhonneisiin listaräppäreihin.

Vain minuutteja myöhemmin tapahtuu jotain aivan muuta. Basso on niin lujalla, että salin rakenteet tärisevät jalkojeni ja käteni alla, ja sydämeni pohtii selvästi uudelleenrytmittymistä. Normaalisti vierastamani dub-hiphop sylkee meteliään savun läpi ja ympärilleni niin, että on vaikea tajuta, mitä tapahtuu. Yleisössä on valtava määrä The Bugin ja/tai Flowdanin fanikuntaa, mutta ilman heitäkin tunnen, kuinka olen jonkun aivan uuden ja mahtavan äärellä. Dub-noise, noise-hiphop, Ben Frost-dub, pyörittelen sekavana eri määreitä kuulemalleni, mutta mikään ei oikein siihen istu. Kun puolitoista vuorokautta myöhemmin tviittaan keikan kyenneen sulattamaan kylmän garage rock–house–elektropop-sydämeni, nostaa The Bug sen omalla tilillään suosikkiensa joukkoon.

Olen myyty, minuutteja kerrallaan kestäneistä strobovaloista pökertynyt ja hyvin herkällä tavalla kiihkoissani, kun minut patistetaan suoraan kokemani jälkeen Semifinalin puolelle Prurientin äärelle. Amerikkalaista sooloartistia mainostetaan muun muassa laajalla diskografialla, mutta se ei kerro keikan sisällöstä yhtään mitään. The Bugin ja Flowdanin päälle Prurient on samalla hyvä jatkumo ja toisaalta pikkuisen liikaa. Napotan paikoillani tuolin päällä puolet keikasta oikeanpuoleisten kauittimien alla ja mietin useammin kuin kerran, pettivätkö yli satasen maksaneet, muotoon valetut korvatulppani sittenkin.

Prurient huutaa, messua, heiluu, riehuu ja päästelee väliin joitain ymmärrettäviä lauseitakin. Liike on hypnoottista, kahden mikrofonin ja vahvistinkaappitornin yhdistelmä huumaava. Prurientin ääni tulee jostain äärimmäisen syvältä ihmisestä ja tuntuu välillä jopa epämiellyttävän intiimiltä ja paljaalta. Kuulovauriohuolesta huolimatta en osaa lähteä pois, Prurient luo Semifinaliin pienen ja vahvan kivitornin, jonka sisällä vähän sattuu, mutta on myös kummallisen turvallinen olo. Artisti suorittaa lavalla omaa henkilökohtaista rituaaliaan, johon yleisö olennaisena osana katsojana kuuluu.

Olisimme kyllä arvostaneet kuvausmielessä edes hetkisen paikallaan pysyvää Prurientia.
Kuva: Taito Halonen

En oikein edes ymmärrä, kun Prurient lopettaa. Semifinal tyhjenee hiljalleen ja seuralaiseni hoksaa vielä venyttää palautteluhetkeä hieman ostamalla meille oluet. Tajuan, että se on vasta illan toinen. Olen unohtanut koko festivaalinesteytyksen ja seuraavaksi on vuorossa illan viimeinen esiintyjä.

Metz on kahden edellisen esityksen jälkeen kuin rauhan satama, lepoa korville ja mielelle. Kanadalaistrion liki iloinen meno lavalla täydentyy kotoisasta tunnelmasta, jonka takana kamojaan roudaava The Bug tilanteeseen tuo. Eipä silti, siviilinimeä Kevin Martin kantava artisti näyttää nauttivan Metzin menosta ja miksi ei nauttisi. Autotallinlämpöisessä skeittinoise-energiassaan Metz on sopiva lopetus genremultiversumi-illalle. Sitäpaitsi rumpali Hayden Menzies näyttää soittaessaan ihan Dave Grohlilta, mikä ei ole huono viimeinen mielikuva millekään illalle.

Välinpitämättömyyden ja liikutuksen torstai

Toisenkaan Supermassive-päivän jälkeen ei tee mieli kiirehtiä seuraavana iltana Tavastialle festaroimaan, mutta aivan päinvastaisista syistä: keskimmäinen festivaali-ilta oli yksinkertaisesti aivan liian kova kattaukseltaan. Pehmennän mahdollista pettymystä osallistumalla hätäisesti Finnish Fashion Loves Tabulaland Art -näyttelyn avajaisiin ja nöyrtymällä kinuamaan pihiltä tarjoilijalta kolmesti täydennystä valkoviinilasiini. Kolmas lasi kirvoittaa kuraattori Aijun kanssa sen verran pitkät keskustelut, että myöhästyn auttamattomasti MNTTT:n keikalta.

MNTTT aka vokaaleista vajaa Menetetyt on Eevil Stöön ja Aztran duo, jonka olen jostain syystä onnistunut olemaan näkemättä, vaikka suhteellisen kiinnostuneena suomihopin live-tarjontaa tykkäänkin seurata. Kirmaan Tavastian saliin keikan puolivälissä ja näky on yhtäaikaa koominen ja surullinen: lattia on autio kuin keskiviikkona Airaksisen avauskeikalla, mutta sen autiutta korostaa valaistus, joka jättää lattiaan suuria aukkoja. Eturivissä viihtyy sentään kaksi iloista, mutta huojuvaa jamppaa, jotka sojottavat uskollisesti paikoillaan lavanreunan keskellä loppuun asti ja intoutuvat jopa pussailemaan keskenään.

MNTTT aka Aztra ja Eevil Stöö ja eturivin fanimiehet
Kuva: Emma Suominen

Eevil Stöön ja Aztran esiintyminen on kumma kyllä anteeksipyytelevää ja väärällä tavalla nöyrää. Loppuvaiheessa välispiikkeissä anteeksipyytelyt ja sorittelut konkretisoituvat ja artistit äityvät lausahdusta ”kuunnellaan vielä pari biisiä ennenkuin lopetetaan”. Niin, me yleisönä kyllä kuuntelisimme, jos vain puhemusiikkiartistit lopettaisivat arkailun ja hoitaisivat homman ammattimaisesti tai edes amatöörien uhmalla, vaikka porukka paikalla äärimmäisen vähän onkin. Mieleen jää laini, jossa suuhun syötetään sanoja, salmiakkiaakkosia. Tekeekin äkkiä mieli karkkia. Ja olutta.

Lievästi masentuneena MNTTT:n suorituksesta hörpimme kuvaajan kanssa hieman liian pitkään oluitamme, emmekä ehdi aivan Baxter Stockmanin alkuun. Myönnän myös auliisti, etten pidä kotimaisten aktien kohdalla tällä festivaalilla niin kovaa kiirettä. Baxterit olen joskus aiemmin nähnyt, mutta muuten ihan reippaassa noisessa (ja taustalla pyörivissä mahtavissa Spede ja olut -videoissa) on lopulta aika vähän originaalia tarttumapintaa.

Hyväksyvästi päätä nyökkäillessä ja jalkaa naputtaessa ajatukseni lähtevät harhailemaan tuttuja ratoja ”miksi jotkut breikkaavat ja toiset ei koskaan” -kysymyksiin. Baxter Stockmanista tulee hieman mieleen lukion luokkakaverini parikin bändiä, joiden soundissa oli jo 15 vuotta sitten paljon samaa kuin helsinkiläistriolla. Ero oli vain se, että nuo bändit treenasivat ja soittivat lähínnä Oulussa.

Chileläinen Föllakzoid kuuluu ehdottomasti festivaalin kiinnostavimpiin esiintyjiin omalla listallani. Mitään erityisen omaperäistä musisointia trio ei tarjoile, mutta tunnelma on lämpimän tuttuuden vuoksi sitäkin intiimimpi ja hartaampi. Bändin skaala venyy edellisenä iltana kuullusta Aluk Todolon metallisemmasta värinästä K-X-P:n tyyliseen jumittelupaisutteluun ja toimii kenties liiankin vahvana alustava seuraavaksi Semifinalin puolella nähtävälle Siinaille. Föllakzoidin soisi saapuvan Suomeen ihan omalle keikalleen, sillä potentiaali kunnolliseen parin tunnin venyttelyyn on kyllä olemassa.

Föllakzoid
Kuva: Emma Suominen

Siinai on yksi lempilivebändeistäni, se ei ole mikään salaisuus. Vaikka rajallinen musiikinkäsityskykyni eri aikoina nähtyjen keikkojen eroja nyanssitasolla harvoin erottaakaan, on Siinain kanssa usein ”eka kerta” -tunne. Yhteen hitsautunut seitsemän hengen bändi ei ole helppo yhdistelmä, mutta kokonaisuus kulkee eteenpäin kuin näkymättömän kapellimestarin ohjaamana. Semifinalissa on myös tilana valmiiksi vahva jaetun yksityisyyden tunne.

Siinain kohdalla varsinaisesti vasta rauhoitun koko iltana ja seuraavaksi onkin vuorossa festarin päätös, joka tulee eteen pikkuisen liian nopeasti.

Neneh Cherry on Kesän basistin Tuulin lisäksi ainoa Supermassive 2015:n naisesiintyjä. Vaikka näissä asioissa sukupuolella ei saisi ollakaan väliä, niin kyllä siihen silti tulee kiinnittäneeksi huomiota. Etenkin kun varsinaista festivaalia seuraava perjantain klubi-ilta Kuudennella linjalla on korostetun naispainotteinen.

Näin Neneh Cherryn RocketNumberNine-duon kera skeptisisssä tunnelmissa toissa kesän Sónarissa Barcelonassa, mutta vahvan mojito- ja olutverhon takaa olin kuumassa salissa lopulta aivan myyty. Tuolloin en päässyt katsomaan keikkaa kovin lähelle, mutta pelkkä kolminaisuuden terävä rytmitaju ja aika riisuttu kokonaissointi sai toivomaan, ettei sitä Buffalo Stancea olisi kuultu viimeisenä kappaleena lainkaan.

Cherry teki todella fiksun liikkeen lyöttäytyessään yksiin lontoolaisten Pagen veljesten kanssa muutamia vuosia sitten. Yhteistyöstä syntyi toki levykin, mutta kyllä heidät pitää silti nähdä livenä. Tavastian lavalla Cherry esiintyy sekä rennosti että hallitusti. Hänen laulunsa, räppinsä ja välispiikkinsä perustuvat musiikin sisällä olemiseen ja täydellisen hauskanpitoon. Setin hienoimpia hetkiä ovat ne, kun Cherry intoutuu tanssimaan balettia, steppaamaan, afroamaan valkoisissa varsi-Converseissaan. Toivon, että ne ja live-soinnin yhdistelmän voisi tallentaa edes hetkeksi myöhempää kuuntelua varten.

Kaikesta välittyy ilo, onnellisuus ja henkilökohtaisesti ei tee enää lainkaan mieli muistella edes Manchildia, vaikka sekin setin keskivaiheilla kuullaan. Neneh Cherryn ja RocketNumberNinen esitys saa lopulta hortoilleen sydämeni pysähtymään, jalkani liikkumaan ja silmät aivan vähän vettymään.

”Sometimes I’m trying to think something to say, and there’s nothing to say, because there’s… so much”, toteaa Cherry melko aikaisessa vaiheessa keikkaa.

Niinpä. Juuri siltä minusta tuntuu, kun käveleen kohti narikkaa Buffalo Stancen kajahtaessa ilmoille. Ei versio huono ole, mutta joskus täytyy lähteä silloin, kun on juuri hyvä. Supermassive jättää sittenkin jälkeensä nälän seuraavaakin kertaa varten.

(Suomi 2017) O: Dome Karukoski N: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky, Taisto Oksanen Ensi-ilta 24.2.2017

  

Kuvittaja Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin tie kansakunnan kaapin päälle on ollut nopea – harva tiesi häntä vielä 1990-luvullakaan. Ylpeiden ja iloisten homomiesten kuvista on tullut ikonisia, ja samalla Laaksonen tuli antaneeksi kokonaiselle ihmisryhmälle sukupuoli-identiteetin.

Kyse ei ole mistään vähäisestä asiasta, mutta silti voi sanoa, että Touko Laaksonen (1920–1991) oli parhaimmillaankin vain hyvä mainospiirtäjä. Hänellä oli kyllä täysin tunnistettava tyylinsä, mutta mistään suuresta taiteesta ei ole kyse. Tom of Finlandin piirrokset ovat sen verran helposti lähestyttäviä, että ne sopivat (tai ainakin osa niistä sopii) hyvin kahvipaketteihin ja kangaskasseihin. Jos tuoteperhe vielä laajenee, voidaan puhua uudesta Muumi-ilmiöstä. Ei kestä kuin kymmenisen vuotta, kun ihmiset ovat yhtä kyllästyneitä kuviin kuin Unikkoihin.

Tässä muumistumisprosessissa yksi suurimpia merkkipaaluja on elämäkertaelokuva Tom of Finland, joka on osa virallista Suomi 100 vuotta -ohjelmaa. Sen ohjannut Dome Karukoski tunnetaan ajankohtaisista ja helposti katsottavista elokuvistaan, ja helposti katsottava on myös Tom of Finland.

Aleksi Bardyn käsikirjoitus vain tekee saman virheen kuin niin moni muukin suomalainen elämäkertaelokuva: se kertoo ihmisen koko tarinan, vaikka jäntevämpiä ja kiinnostavampia tarinoita olisi saanut keskittymällä johonkin yhteen ajanjaksoon tai teemaan. Nyt niitä – jälleen kerran – juostaan läpi kahden tunnin ajan, ja elokuvassa on myös kömpelöitä siirtymiä.

Kömpelöimmässä kohtauksessa siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin ja toiselle puolelle maailmaa, Kaliforniaan. Tämä on tehty, jotta Tom of Finlandin koko tarina voitaisiin kertoa, koska vain siten on saatu mukaan Tom of Finlandin uskomattoman laaja suosio Yhdysvalloissa. Parempi elokuva olisi tullut keskittyneemmästä tarinasta. Kuinka koskettava elokuva olisi voinut tulla vaikkapa 1980-luvun aids-epidemiasta ja Touko Laaksosen voimattomuuden tunteesta sen edessä!

Tom of Finlandin pitäisi olla myös nostattava kertomus miehestä, joka oppii ymmärtämään vastuunsa ja tekee kaikkensa, jotta hänen edustamansa alakulttuuri hyväksyttäisiin. Kun Touko Laaksonen elokuvan loppukohtauksessa nousee estradille, hän sanoo vain: ”Okay, boys.” Ehkä suomalaisesta miehestä ei vain saa aikaiseksi nostattavia loppukohtauksia.

Sama tunteettomuus ja elettömyys vaivaa muutakin elokuvaa. Siinä on hetkensä, jolloin katsoja voi samastua hahmoihin, mutta enimmäkseen heidän tarinansa vain soljuu eteenpäin tekemättä kummoista vaikutusta. Homojen vainoaminen tuntuu loppujen lopuksi ulkokohtaiselta. Touko Laaksosen rakkaus ei oikein koskaan tunnu rakkaudelta, suhde Lauri Tilkasen esittämään tanssijaan on paria kohtausta lukuun ottamatta pelkkää ulkokohtaista söpöilyä.

Ainakaan se ei tunnu himolta tai kiimalta. Touko Laaksonen sanoo elokuvassa, että jos hänellä seisoo, kun hän piirtää, kuva on onnistunut. Dome Karukoski ei kuitenkaan koskaan näytä himoa tai kiimaa – kenelläkään ei taatusti seiso elokuvan aikana. Ainoa kohtaus, jossa eroottinen halu tulee lihaksi, nähdään lupaavassa alussa, jossa sodassa palveleva Touko Laaksonen näkee lihaksikkaan miehen tulevan ylös avannosta. Lähikuvassa nähdään, miten Laaksosen hengitys melkein salpautuu.

Muissa kohtauksissa ähistellään puskissa.

Tom of Finland onkin korostetusti heteron heteroille tekemä elokuva. Se on koko perheen elokuva, jota 12-vuotiaankin voi viedä katsomaan. Elokuvassa nähdään vain yksi kyrpä, vaikka kyrvät ovat oleellinen osa Tom of Finlandin taidetta – ja sekin, nopeasti ohimenevä kohtaus on enemmän koominen kuin eroottinen.

Kiitos ajatuksista ja kommenteista Veikko Halmetojalle.

Dome Karukoski, elämäkertaelokuvat, elokuvat, Tom of Finland, Touko Laaksonen

Kuvat: Marko Saari

Stylisti Niina Erkkilän ja valokuvaaja Marko Saaren muotikuvat inspiroituvat nykytaiteesta.

Niina Erkkilälle oli aina selvää, että ura löytyy kulttuurin parista.

”Muoti, vaatteet ja taide ovat aina kiinnostaneet minua, mutta totuus on, etten ole itse kovin taitava esimerkiksi ompelemaan!”, stylistinä työskentelevä Erkkilä tunnustaa.

Kotimaisten merkkien ja vintagen käyttäminen nyt Sylvissä julkaistavissa näyttelykuvissa oli tietoinen valinta.

”Muotialan epäekologisuus vaivaa minua paljon, enkä halua tuoda lisää materiaa maailmaan, joka pursuaa kaikkea turhanpäiväistä ja puolitiehen jätettyä. Stylistina pääsen valitsemaan ne jutut, jotka mielestäni ansaitsevat näkyvyyttä ja saan tuoda ne esiin omalla toteutuksellani.”

Muoti ja taide ovat aina kulkeneet rinnakkain saaden vaikutteita toisiltaan.

”Taiteilijat ovat luoneet muotivirtauksia ja tyylisuuntauksia, ja totta kai samat teemat ovat näkyneet taiteessa”, Erkkilä sanoo. ”Kerätessäni vaatteita tähän projektiin tuli monen suunnittelijan kanssa puheeksi, kuinka iso rooli taiteella on heidän suunnittelutyöhönsä.”

Vaikka Erkkilä kokee vaatteet itselleen tärkeänä asiana ja näkee eritoten haute couturen ja huippumuodin taidemuotona, ei arkipukeutuminen ole hänestä vakava asia.

”Ajattelen kuin elämä olisi elokuvaa, ja sen hahmot olisi puvustettu. Pukeutuminen on minulle ehdottomasti leikkiä!”, hän nauraa.

Finnish Fashion Loves Tabulaland Art -valokuvanäyttely GLO Hotel Art Kitchenissä 19.11.2015–21.1.2016.

Tabulaland Art Storen kotisivut

Pääkuvan teos: Katri Sipiläinen – De Beauvoirin perse
Malli ja MUA: Pepper Sparkles
Vaatteet: Hoochie Mama Jane

Teos: Anssi Kasitonni – FreestyleStailaus ja kuvausjärjestelyt: Niina ErkkiläMUA: Terhi Törmänen / Kauneuskeidas Neiti-IhminenMalli: Iiris Anttila

Vaatteet: Jere Vilo – IvanaHelsinki

Teos: Jarno Kandahar – Fortuna – Adversa Malli & MUA: Fiona Timantti

Vaatteet: Poola Kataryna – Nudge / Titimadam – Hoochie Mama Jane – OVVN / Miia Halmesmaa

Teos: Sami Viljanto – Tell Us About Your WorriesMalli & MUA: TurrrboCherry

Vaatteet: Vuokko – Poola Kataryna – Hoochie Mama Jane

Teos: Matti Sampela – Brain DamageMUA: Terhi Törmänen / Kauneuskeidas Neiti-IhminenMalli: Iiris Anttila

Vaatteet: R/H – Uhana Design – Costo

Teos: Noora Isoeskeli – Smokey-LynchMUA: Terhi Törmänen / Kauneuskeidas Neiti-IhminenMalli: Sampo Marjomaa

Vaatteet: Formal Friday

Teos: Maria Stereo – Maisema 3Stailaus ja kuvausjärjestelyt: Niina ErkkiläMalli & MUA: TurrrboCherry

Vaatteet: IvanaHelsinki – Nudge / YCM – Hoochie Mama Jane – OVVN / Uhana Design

Teos: Kati Närhi – Matkalla jota ei koskaan tapahtunutStailaus ja kuvausjärjestelyt: Niina ErkkiläMalli: Pepper Sparkles & Sampo Marjomaa

Vaatteet: Liike / Vainio.Seitsonen – Muka Va – Ansa Second Hand – Liike / Nomen Nescio

kotimainen kuvataide, kuvataide, Marko Saari, muoti, Niina Erkkilä, retro, Tabulaland, vintage

Suuri näyttämö, Oulun kaupunginteatteri
Esityksiä 9.4.2016 asti

  

Elokuvan näyttämöversio murtaa yksityisen rakkauden rajat.

On rohkea veto myydä teatterikappaletta sillä kärjellä, että esityksestä 80 prosenttia on livevideokuvaa. Teatteri kun itsessään on etäisyyden ja kokonaisvaltaisen näyttämökuvan taidetta, joka harvoin pakottaa katseen kasvoihin tai tiukkaan raamiin. Teatteri sallii katseen harhailla, havaita ja poimia; videokuva rajaa öljymaalauksen tavoin palasen kokonaisuutta ja tuo sen ihan liki.

Oulun kaupunginteatterin Breaking the Waves -sovituksen tapa käyttää livevideota oudoksuttaa aluksi. Miksi tarttua detaljeihin, miksi tuo kameramies on tuossa keskellä kohtausta, miksi mittauttaa näyttelijöiden taitoa näytellä yhtäaikaa isosti ja pienesti, kameralle ja satapäiselle läsnä olevalle yleisölle.

Oudoksunnan oheen nousee vahva vierikokemus. Kun kamera kuljettaa suljetun lavastuksen takana linssiään päähenkilö Bessin kampauspöydän tavaramäärän yllä, jää Jeesus-kuvien ohella mieleen patsaiden korkuinen siniharmaa dildo. Missään vaiheessa siihen ei enää palata, sitä ei selitetä, Bess on kuitenkin ”kilteistä kiltein kiltti tyttö”. Pieni pystypäinen detalji ikäänkuin asettaa koko näytelmään sen ristiriitaisen tunnelman: on kova halu ja kova usko. Vahva rakkaus ja vielä vahvempi kyky välinpitämättömyyteen.

Breaking the Waves perustuu Lars von Trierin vuoden 1996 elokuvaan, joka on ollut monelle sen aikanaan nähneelle käänteentekevä kokemus, draama uskon, mielenterveyden ja rakkauden kolminaisuudesta, jossa ei välttämättä todellakaan käy hyvin. Pohjoisten uskonlahkojen historiaa ja nykyisyyttä tuntevalle näyttämösovitus on looginen valinta juuri Ouluun, aivan kuten Taivaslaulukin.

Tarinassa käsitellään kiinnostavalla tavalla ensin parisuhdetta, suhteessa olevien kaipuuta toisiaan kohtaan ja yhteisön vaikutusta siihen. Kaikki tämä kuitenkin tallautuu tragedian jalkoihin, kun herkän ja naivin Bessin tuore aviomies Jan loukkaantuu öljynporauslautalla. Liikunta- ja rakastelukykynsä menettänyt Jan käy useasti kuoleman reunalla ja yhtä monta kertaa Bess hänet sieltä rukoilemalla pelastaa. Tai niin hän itse kuvittelee.

Bessin syöksykierre uskossaan ja rakastamisen kyvyssään osoitetaan näyttämökuvassa ja puvustuksessa tehokkaasti. Yksityiset, pienet tilat avautuvat hiljalleen, seinät nousevat ja sisäkatot poistuvat. Bessin luonnonlapsitrikoiden tilalle tulee hento, ihonvärinen alusvaatteen tapainen olkainmekko.

Kaiken keskiössä on näyttelijä Lotta Vaattovaara. Bessin persoonan lukemattomien fasettien tulkinta ja intensiivinen katse on haaste kamerankin edessä, saati sitten ruumiillisena näyttämöheittäytymisenä. Ohjauksellisena ratkaisuna ruumis ottaa vallan loppua kohti mentäessä ja kun näyttämö on aivan kokonaan auki, väliseinät poissa ja tilaa olisi vaikka pienelle helikopterille, kaappaa Vaattovaaran Bess kaiken itselleen vain hetki ennen julmaa ja turhaa loppua.

Janne Raudaskosken olen nähnyt nuorempana ja vähän vanhempanakin lukemattomissa Oulun kaupunginteatterin näytelmissä, ja pitänyt hänestä tyttömäisesti lähinnä klassisen komeuden ja lavapresenssin takia. Janin rooli tuntuu kuitenkin olevan kuin kirjoitettu Raudaskoskelle, niin hyvin hän öljynporaajan nahan päälleen pukee.

Kiinnostavana ilmiönä Breaking the Waves on jo toinen Oulun kaupunginteatterin näytelmä lyhyen ajan sisällä, joka on ohjelmistossa myös jossain eteläsuomalaisessa laitosteatterissa. Turun kaupunginteatteri ehti Oulun edelle Breaking the Wavesillaan viime keväänä ja tekijäkaartikin oli astetta teeveestä tutumpi. Turun tuotantoa näkemättä voi silti turvallisin mielin sanoa, että Oulun Breaking the Waves kannattaa matkustaa katsomaan kauempaakin.

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Dramatisointi: Vivian Nielsen Lars von Trierin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta
Skenografia: Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu: Annukka Valta
Valosuunnittelu: Juha Itkonen
Musiikki: Samuli Laiho
Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Janne Raudaskoski, Heli Haapalainen, Jyri Ojansivu, Tuula Väänänen, Markus Järvenpää, Mikko Korsulainen, Pentti Korhonen, Antti Kyllönen, Roope Sulkala

Breaking the Waves, Janne Raudaskoski, livevideo, Lotta Vaattovaara, video

Tikkurilan Teatteri
Esitykset 14.2.2016 asti

  

Cthulhun kutsu on Lovecraft-harrastajien todellinen must-see.

Tikkurilan Teatterin marraskuun alussa ensi-iltansa saanut kauhunäytelmä, Aarne Lindenin ohjaama Cthulhun kutsu johdattelee katsojat 1920-luvun Yhdysvaltoihin ja suurten muinaisten hirviömäisten jumalien jalan- ja lonkeronjäljille.

Näytelmän tarina on alkujaan peräisin legendaarisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin kynästä. Hänen 1920- ja 30-luvuilla luomansa Cthulhu-kauhufantasiamaailma ei aikanaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta, mutta on viime vuosikymmenien aikana noussut erääksi koko genren suosituimmaksi maailmaksi.

Cthulhun kutsu on henkisesti ja tyylillisesti suoraa jatkoa Tikkurilan Teatterin vuoden 2013 esitykselle Charles Dexter Wardin tapaus, jonka ohjauksesta niin ikään vastasi Linden. Kummassakin näytelmässä kauhu on hitaasti mutta varmasti mielen sopukoihin luikertelevaa. Kammottava tunne kehittyy katsojassa samaan tahtiin, kun roolihahmot verkkaisesti saavat selville pahantahtoisten suurten muinaisten jumalien olemassaolon.

Cthulhun kutsun puvustus on uskottavaa 1920-luvun tyyliä ja minimalistinen lavastus yhdistettynä niukkaan valaistukseen viimeistelee tunnelman.

Useaa roolia esittävän Riina Niemisen näyttelemisen intensiteetti on kovaa tasoa. Heittäytyminen etenkin sivurooleihin hulluksi tulevana merimiehenä ja pidätettynä lahkolaisena ovat suorastaan koko näytelmän avainkohtia.

Myös Jukka Hurjanen, Marko Löllö, Linus Tuomenvirta ja Joona Tuoriniemi pääsevät todella heittäytymään hulluksi tekevän kauhun pauloihin, kun merimiehinä esiintyvä nelikko tekee lähempää tuttavuutta itse pääpiruun.

Pariisin järkyttävien terrori-iskujen jälkeisenä sunnuntaina 15.11. esitetyn näytöksen lopuksi ohjaaja Aarne Linden kävi muistuttamassa yleisöä siitä, että todellisuudessa ihmiskuntaa ei uhkaa tähdistä tai toisista ulottuvuuksista tuleva pahuus. Todellinen paha tulee ihmiskunnan synkistä loukoista.

Jos Lovecraftin luomaan Cthulhu-mythokseen ei ole lainkaan tutustunut aikaisemmin, saattaa näytelmä vaikuttaa eriskummalliselta ja jopa sekavalta, mutta suomalaisille Lovecraft-harrastajille kyseessä on näytelmä, jota ei voi jättää väliin.

Koska Cthulhun kutsun ainakin seuraavat neljä näytöstä ovat loppuunmyytyjä, on tosin uudellakin Lovecraftista kiinnostuneella vielä aikaa lukea kauhun kummisedän tuotoksia.

Alkuperäisteos: H. P. Lovecraft
Ohjaus, dramatisointi ja äänisuunnittelu: Aarne Linden
Rooleissa: Riina Nieminen, Jukka Hurjanen, Marko Löllö, Linus Tuomenvirta, Joona Tuoriniemi

Cthulhun kutsu, H.P. Lovecraft, Tikkurilan Teatteri

Kuvat: Zodiakin arkisto

Zodiak – Uuden tanssin keskus: Epic Failing, ensi-ilta 11.11.2015,
Seuraavat esitykset ti 17.11. 19.00, ke 18.11. 19.00, to 19.11. 19.00

  

Tanssitaidemoukka istui itku kurkussa – miksi muut vain nauroivat?

Pimeys. Valot. Hiljaisuus. Valot syttyvät. Lavalla istuu kaksi naista. He tuijottavat. Hiljaisuus jatkuu. Minun kurkkuuni hiipivät itkun siemenet. Kuristuksen tunne. Lavalla alkaa tapahtua liikettä. Toinen naisista lähtee taivaltamaan hidasta ja raskasta matkaansa lavalla. Ääniä. Kilahdinko? Itkettää. Miksi muita naurattaa? Toinen nainen tarrautuu hitaan matkan taivaltajaan. Ravisuttaa. Yrittää alistaa. Älä alistu, matkalainen! Kamppailua. Valtataistelua. Vallan kahva vaihtuu. Ääniä. Ääniä. Kuoret katoavat. Voi pahoin. Voin pahoin. Norsu vie pois. Syvä hiljaisuus. Kaunis katse. Onni.

Tupakkatauko.

Tummanpuhuvat karvaiset möhkäleet uhkaavana lavalla. Kovin lähellä. Lähestyvät. Pelottaa. Älkää jumalauta tulko enää senttiäkään tänne päin! Monet kasvot kupeillaan. Rakentavat. Rakentavat. Yksi keppi. Toinen keppi. Sirinää ja sihinää. Eksyksissäkö? Viesti avaruuteen? Miksei kukaan pelasta niitä? Symppaan. Surettaa. Muita naurattaa. Miksi? Abduktoikaa nuo ahdistuneet oliot paremmalle planeetalle. Hahmot muuttuvat silmissäni hellyttäviksi. Samaistun. Mennään jo muualle.

Tällaiset ajatukset moukaroivat päätäni, kun vietän iltaa itselleni vieraalla tanssitaidekentällä Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa. Kyseessä oli Epic Failing –esityksen ensi-ilta. Olen tarkoituksella jättänyt lukematta kaikki kuvailut etukäteen – haluan kokea esityksen kaikki aistini apposen avarana tietämättä sen kummemmin, mistä teoksessa voisi olla kyse.

“Kaksi taiteilijaa, yksi harjoitussali, ei kompromisseja.” Esitys koostuu kahdesta koreografi Maija Hirvasen ohjaamasta ja ideoimasta duetosta. Lavalle hän on kutsunut duetoimaan kanssaan tanssitaiteilijat Maija Karhusen ja Pasi Mäkelän. Tämä teoskokonaisuus päättää Maija Hirvasen house-koreografikauden Zodiakissa.

Illan ensimmäisessä osiossa Hirvanen ja Karhunen pyrkivät esittämään kaikki maailman eeppiset kertomukset minimalistisia keinoja käyttäen. Illan toisessa teoksessa Hirvasen ja Mäkelän duetossa liikutaan ihmismielen pimeissä kerrostumissa.

Esitykset ovat huumaavia kaikessa pienieleisyydessään. Koreografia, puvustus ja äänimaailma halailevat toisiaan ja puristavat myös katsojan tiukkaan syleilyynsä.

Lue myös juttu Epic Failingin puvustajista, Jouko Korkeasaaresta ja Ville Häkkisestä: Elämäni miehet 3/6

Epic Failing, Maija Hirvanen, Maija Karhunen, Pasi Mäkelä, Tanssitaide, Zodiak

(USA 2015)
O: Barry Levinson
N: Bill Murray, Kate Hudson, Bruce Willis, Arian Moayed, Leem Lubany, Fahim Fazli, Zooey Deschanel
K12
Ensi-ilta 13.11.2015

  

Mutta mitä tapahtui Zooey Deschanelille?

Ensimmäisen vartin aikana se iskee: täydellinen hämmennys. Joko Rock the Kasbah on nerokkainta poststrukturalistista elokuvaa vähään aikaan tai sitten vain paskaa.

Vajaan kahden tunnin jälkeen olen kallistunut jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle, olenhan tylsistynyt, huonolla tavalla hämmentynyt ja petetty. Zooey Deschanelilla mainostetussa Barry Levinsonin ohjauksessa ei nähdä Zooey Deschanelia kuin pari minuuttia. Tai siltä se tuntuu. Todellinen aika kieppuu kenties jossain vartin tiennoilla, mutta sillä ei ole mitään merkitystä elokuvassa, jonka todellinen pituus on kestoaan pidempi.

Rock the Kasbahista puuttuu sekä rock että Kasbah. Maantieteellisestä sekoilusta saadaan aikaiseksi dialoginpätkää isän ja tyttären välille, mutta tämäkin suhde jätetään lillumaan omaan vajaaseen kehystarinaansa vailla minkäänlaista päätöstä. Rock katoaa elokuvasta Zooeyn vanavedessä, sillä tämän hahmo painelee Kabulin sotatantereelta alta aikayksikön takaisin länsimaiseen sivistykseen. Tilannetta ei selitetä, sulkeumaa ei tule. Koskaan.

Deschanelin hahmon etsiskely-yritys tuottaa Bill Murrayn völjyyn pari amerikkalaista asekauppiasopportunistia, Bruce Willisin näköisen palkkasoturin ja, kylläpä vain, hyväsydämisen huoran (Kate Hudson).

Mitch Glazerin kynäilemä juoni on infantiilia, ällöttävää, ennakkoluuloista ja ylimielistä amerikkalaista vekkulointia Afganistanissa sodan keskellä ja paimentolaisheimojen vieraana. Aika paljon on valmis antamaan anteeksi Billy Murrayn lakonisen karisman edessä, mutta sekin vitsi kuluu loppuun ennen kuin yhtään nauruntyrskähdystä on saatu aikaiseksi.

Elokuva olisi voinut olla tyylipuhdas star vehicle – päätähtensä varassa etenevä leppoisa ja ymmärtävä komedia – mutta jopa itse tähti vaikuttaa melko kiusaantuneelta. Joissakin otoksissa on selvää keskeneräisyyttä, aivan kuin osa materiaalista olisi palanut aavikon kuumuudessa taivaan tuuliin ja lopulliseen leikkaukseen olisi ollut tarjolla vain yksi harjoituskohtaus.

Yksi tähti menee Murraylle, josta tykkään, ja puolikas valkokankaalla hetken viivähtäville Deschanelin piikkikorkkareille ja raitapöksyille.

Barry Levinson, Bill Murray, Zooey Deschanel