Kategoria: Elämäntapa

(Taxi, Iran 2015)
O: Jafar Panahi
N: Jafar Panahi, Hana Saeidi
S
Ensi-ilta 13.11.2015

  

Edes 20 vuoden työkielto ei ole estänyt iranilaisohjaajaa tekemästä elokuvia kotimaansa tilanteesta.

Jafar Panahi (s. 1960) on puolustanut aktiivisesti sananvapautta, ja tämän takia hänet tuomittiin 20 vuoden matkustus- ja työkieltoon viisi vuotta sitten. Kuitenkin iranilaisohjaaja on alkanut kotiarestissa tehdä elokuvia, jotka näyttävät hänen kotimaansa autoritäärisen hallinnon mielettömyyden.

Työkiellosta huolimatta hän on ohjannut elokuvat This Is Not a Film (2010) ja Closed Curtain (2013). Panahin sitkeyttä ja kekseliäisyyttä voi vain ihailla. Esimerkiksi This Is Not a Film kuvattiin neljässä päivässä videokameralla ja älypuhelimella, ja se salakuljetettiin Iranista Cannesin elokuvajuhlille USB-muistitikulla, joka oli piilotettu täytekakun sisälle.

Syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Suomen ensi-iltansa saanut Taxi Teheran tulee levitykseen Cinema Mondon kautta. Harvoinpa sitä Suomessa saa nähdä yleisessä levityksessä iranilaista elokuvaa. Sensuurikäytännöistään huolimatta Iran on Lähi-idän elokuvamaailman johtotähti. Siellä valmistuu vuodessa noin sata elokuvaa.

Kokematon taksikuski eli ohjaaja Panahi ajaa pitkin Teherania. Autoon tulee usein uusi matkustaja jo ennen kuin edellinen on jäänyt pois kyydistä, mikä on kenties iranilainen tapa. Taksi voi kuulostaa tylsältä tapahtumapaikalta, mutta toteutustapa toimii yllättävän hyvin, ja katsoja tuntee itsekin olevansa kuin taksin kyydissä. Teheranissa ajeleva taksi on aikaisemmin toiminut tapahtumapaikkana myös toisen iranilaisen ohjaajan eli Abbas Kiarostamin elokuvassa Taste of Cherry (1997), ja Taxi Teheran on selvä kumarrus tähän suuntaan.

Matkustajat edustavat eri ihmisryhmiä: vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, rikkaita ja köyhiä, perinteisiä ja moderneja arvoja edustavia. Näyttelijät ovat amatöörejä, joiden suojelemiseksi heidän nimiään ei mainita missään. Matkustajien kautta käsitellään maan ongelmakohtia, kuten kuolemantuomioita, sananvapauden puutetta, digitallenteiden piratismia ja omaisuuden perimisjärjestystä. Iranin ankarat lait aiheuttavat tilanteita, jotka ovat absurdiudessaan sekä koomisia että raivostuttavia.

Panahi ottaa kyytiin naapurinsa, joka ei uskalla ilmiantaa poliisille ryöstäjiään, koska jopa lompakon ryöstöstä seuraa kuolemanrangaistus. Kyytiin tulee myös onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut mies, joka sanelee älypuhelimen videolle testamenttinsa. Ilman videotestamenttia hänen vaimonsa ei perisi häntä, koska lain mukaan omaisuus periytyisi automaattisesti miehen veljelle. Koomisuutta tarinaan tuovat kultakalamaljakkoa pyhälle lähteelle kuljettavat mummot, jotka samalla edustavat iranilaista taikauskoa.

Iran esiintyy länsimaissa lähinnä uutisissa terrorismin, teloitusten ja pakolaisten takia. Taxi Teheran tuo piristävästi esiin tavallisten iranilaisten arkea. Tosin elokuvan perusteella elämä Iranissa vaikuttaa hankalalta. Ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Taxi Teheran voitti helmikuussa Kultaisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla, ja palkinnon kävi pokkaamassa Panahin siskontytär Hana Saeidi. Vasta ala-asteikäinen tyttö nousee myös elokuvassa taksin kyytiin ja esittää itseään. Saeidi on mitä hurmaavin, ja hän voi viattomasti esittää kysymyksiä aiheista, joista aikuinen joutuisi Iranissa ongelmiin.

Enonsa tavoin elokuvanteosta kiinnostunut varhaiskypsä ja välillä huvittavan pikkuvanha Saeidi on saanut koulussa tehtäväksi kuvata lyhytelokuvan. Tyttö listaa opettajan antamat kuvaussäännöt, jotka koskevat myös levitykseen tulevia elokuvia Iranissa. Esimerkiksi ”inhorealismia”, kuten rikollisuutta ja huonoa käytöstä, ei saa näyttää, naisten ja miesten välillä ei saa olla fyysistä kontaktia ja naisilla on jäykkä pukeutumiskoodi. Säännöt tuntuvat naurettavilta länsimaalaisesta katsojasta, vaikka ne tuovatkin mieleen sensuurisäännöt 1950-luvun Hollywood-elokuvissa.

Draamaelokuva kestää vain tunnin ja 22 minuuttia, mikä on riittävä pituus näin pienimuotoiselle elokuvalle. Taxi Teheranin ongelmia ovat hapuileva ohjaus, epätasainen näytteleminen ja monin paikoin epäuskottavat juonenkäänteet. Elokuva on kuitenkin humaani ja salaviisas raottaessaan muulle maailmalle iranilaista todellisuutta. Lopputekstien aikana olo on yhtä aikaa liikuttunut ja vihainen.

Jafir Panahi, Taxi Teheran

29.11.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Aika harvoin tulee käytyä Ideaparkissa, ja vielä harvemmin syön siellä, mutta nyt osui kaksi kertaa muutaman päivän sisällä. Aikanaan, kun Coyote oli Tampereella Hämeenkadulla, kävimme siellä vaimon kanssa usein. Keittiössä oli hyvä valmius kehittää vegaanisia vaihtoehtoja jo kauan ennen kuin kukaan edes unelmoi mistään vegaanibuumista. Sitten vegaaniruoan tarjonta alkoi monipuolistua ylipäätään, emmekä enää juuri käyneet, ja ravintolakin lopetti jossain välissä. Olin oikeastaan unohtanut koko asian, kunnes satuin menemään Ideaparkin Coyoteen.

Kyselin tiskillä vegaaniruokamahdollisuutta, ja tarjoilija sanoi heti, että onnistuu varmasti. Keittiöstä varmistettiin, että tofupurilainen saataisiin aikaan, ja sehän kuulosti hyvältä. En kuitenkaan odottanut mitään erityistä.

Olin iloisen yllättänyt, kun eteeni kannettiin kookas ja muhkea purilainen, jonka välissä oli kunnioitettava määrä tofua. Mikä parasta, se oli paistettua savutofua! Viipaleita oli vähintään yhtä paljon kuin Kustaa III:ssa parhaimpaan aikaan  – nykyään paikan purilainen ei ole valitettavasti enää yhtään niin hyvä. Tofun lisäksi annoksessa oli paistettua avokadoa, mitä näkee edelleen Suomessa aika harvoin, sekä aika onnistunutta paistettua ananasta. Kastikkeena oli lievän tulinen ja kirpeä salsa. Bataattiranskalaisten lisäksi sain majoneesitonta coleslaw-salaattia, jonka selleri ja omena toivat ateriaan kivaa vaihtelua. Nämä ainekset jäävät myös usein puuttumaan, joten siitä kunnon plussa.

Avokado sopi tofun kanssa yhteen erinomaisesti, ja vaikka ananas toimii aika harvoin suolaisissa ruoissa (tai se on harvoin tarpeeksi korkealaatuista), tähän se sopi ihan hyvin. Purilainen ei mennyt huippuluokkaan, mutta se on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen ja ostariruuaksi tosi hyvää. Ainoa pieni puute oli majoneesi tai vastaava, joka olisi taittanut salsan kirpeyttä. Sen kanssa purilainen olisi mennyt jo kärkikastin tuntumaan. Ja tietysti coleslaw’n olisi saanut viimeisteltyä sillä. Mutta pieni puute se silti oli.

Coyote Bar & Grill
Ideaparkinkatu 4
Lempäälä

ma–pe 11–21
la 11–20
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Lempäälä, Lempäälä

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sarah Treem, Hagai Levi
Näyttelijät: Dominic West, Ruth Wilson, Maura Tierney, Joshua Jackson.

  

Neljän lapsen isä, Noah Solloway (Dominic West), saapuu perheineen kesäksi Montaukiin. Opettajana työskentelevän Noahin on tarkoitus kirjoittaa toista romaaniaan rikkaiden appivanhempiensa luona, joita hän ei voi sietää. Noah kohtaa tarjoilijana työskentelevän arvoituksellisen Alison Baileyn (Ruth Wilson), joka on menettänyt ainoan lapsensa. Alisonin avioliitto Cole Lockhartin (Joshua Jackson) kanssa rakoilee. Noah ja Alison antautuvat kiehtovaan, kiellettyyn suhteeseen.

Tästä asetelmasta alkaa Showtimen The Affair -sarjan ensimmäinen kausi. Sarja on Sarah Treemin ja Hagai Levin luomus. Ensimmäisellä kaudella takautuvassa kerronnassa vuorottelevat Alisonin ja Noahin näkökulmat. Tapahtumien kuvaus ja tulkinta ovat erilaisia aina vaatetusta ja kampauksia myöten. Kerronnassa liikutaan kahdella eri aikatasolla – suhteen alkuvaiheessa sekä myöhemmissä poliisikuulusteluissa.

Ensimmäinen kausi päättyy Noah Sollowayn pidätykseen Alisonin ja Noahin yhteisestä kodista. Käy ilmi, että heillä on yhdessä pieni lapsi. Tästä asetelmasta jatkuvat toisen tuotantokauden jaksot. Nyt ääneen pääsevät myös Noahin vaimo Helen (Maura Tierney) sekä Alisonin entinen aviomies, Cole. Kaikkien kertojien näkökulmat ovat keskenään täysin erilaisia. Katsojan on muodostettava näkemyksensä jostain näiden välistä tai päätettävä kenen kertomukseen luottaa vai luottaako kenenkään.

Sarjassa leikitellään hienosti mahdollisten maailmojen teorialla, johon Noah jopa eräässä ensimmäisistä jaksoista viittaa. Sarjan käsikirjoitus pelaa taitavasti epäluotettavalla kertojalla ja tässä tapauksessa jokainen kertoja on epäluotettava. Sitä, mitä tapahtuu todella ei paljasteta, jokaisen kertojan tulkintaa värittää tunnelataus. Epäselväksi jää myös, onko kuvattu kokijoiden fantasioita vai todellisia tapahtumia, ja onko osa tapahtumista kenties Noahin kirjoittamaa fiktiivistä tarinaa?

Golden Globellakin palkittu The Affair on parasta mitä amerikkalaisella tv-tuotannolla on tarjota pitkästä aikaa. Jokaisella tarinalla on yhtä monta puolta kuin kokijaakin. Alun jännitys kielletystä suhteesta kietoutuu osaksi murhamysteeriä: kuka tappoi Colen veljen, Scott Lockhartin? Tunnelma, upeat seksikohtaukset ja päähenkilöiden salaisuudet pitävät jännitystä yllä ja saavat odottamaan seuraava jaksoa, joka ei näytä koskaan tuottavan pettymystä.

Sarjan näyttelijävalinnat ovat lähes täydelliset: Dominic West vakuuttaa karismaattisena Noahina ja Ruth Wilson hurmaa salaperäisenä Alisonina. Joshua Jackson on loistava miehekkäänä Colena ja Maura Tierney on täydellinen haavoittuvan Helenin roolissa. Sarjan tunnusmusiikki on Fiona Applen Container, joka tiivistää hyvin sarjan uhkaavan ja viettelevän tunnelman. Vaadin lisää yhtä taidolla tehtyjä tv-sarjoja!

The Affarin toinen tuotantokausi on meneillään HBO Nordicilla. Uusi jakso esitetään aina maanantaisin.

2.kausi, HBO Nordic, The Affair

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvä Vinokino-elokuvafestivaali alkaa tänään Turussa ja jatkaa myöhemmin Helsinkiin ja Ouluun. Sylvi tsekkasi ennakkoon otteita festivaalin ohjelmistosta.

Nånting måste gå sönder
(Ruotsi 2014)
O: Ester Martin Bergsmark
N: Saga Becker, Iggy Malmborg, Shima Niavarani

  

Transsukupuolinen Sebastian – tai Ellie, kuten hän alkaa itseään kutsua – elää Tukholman laidalla. Junat ovat hänen asuinympäristönsä jatkuva soundtrack. Junat, jotka vievät hänet varastohommiin ja satunnaisiin seksikohtaamisiin miesten kanssa. Yksi kohtaaminen on päättyä huonosti, kun keski-ikäinen mies käy nyrkein päälle. Pelastavana sankarina paikalle saapuu nahkatakkinen Andreas.

Ohjaaja Ester Martin Bergsmarkin yhdessä Eli Levenin kanssa kirjoittama draama on omaelämäkerrallinen ja pohjaa Levenin romaaniin. Se kertoo romanssista, joka limittyy päähenkilöiden identiteettikipuilun kanssa. Ellie on varma omasta olemisestaan, ympäröivä todellisuus vain ei tunnu siihen sopeutuvan. Andreas taas toteaa ykskantaan, ettei ole mikään homo. Kahden parikymppisen intensiivinen rakastuminen kuvataan kainostelematta ja lihallisenakin, mutta samalla siinä on runollisuutta.

Tukholma näyttäytyy rumankauniina nuoruuden tyyssijana. Ellien ja Andreaksen pienet kämpät ovat täynnä tyhjiä pulloja ja vaatekasoja. Romanttisin hetki on, kun kaksikko kastautuu yhdessä luonnonveteen. Taustamaisemassa näkyy roskia ja autonrenkaita.

Rakkaustarina häivyttää alleen kaiken muun. Elokuvan alussa esitelty Ellien kämppiskin katoaa kuvasta Andreaksen ilmestyttyä maisemaan. Romanssi ei kuitenkaan kantaisi yksin ilman näkemyksellistä ohjausta ja esillepanoa. Sama omaperäinen visio kuuluu eklektisellä soundtrackillä.
Kaisu Tervonen

Su 25.10. klo 17.00 Alvarium, Turku
Su 8.11. klo 17.00 Andorra, Helsinki
Su 13.12. klo 15.00 Studio, Oulu

To Be Takei
(USA 2014)
O: Jennifer M. Kroot
N: George Takei, Brad Takei

  

Tunnemme George Takein Hikari Suluna, USS Enterprisen aasialaistaustaisena luutnanttina. Tätä nykyään Takei tunnetaan paremmin sosiaalisesta mediasta, erityisesti Facebookista, jossa hänellä on yli 9 miljoonaa seuraajaa. Facebookissa Takei on tullut tunnetuksi erityisesti tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta puhujana. Hän postaa myös paljon huvittavia meemejä, kissavideoita, viraalivideoita… you name it.

Takeista on 78 vuoden iästään huolimatta tullut eräs sosiaalisen median kuninkaista. Hänen postauksensa keräävät tasaisesti tuhansia ja välillä kymmeniä tuhansia tykkäyksiä. George Takei taitaa olla someaddikti.

Jennifer M. Krootin dokumenttielokuva To be Takei pyrkii avaamaan George Takeita ihmisenä. Kuka on tämä homoseksuaalisuudestaan avoimesti puhuva setä, joka aikoinaan kolusi avaruuden tutkimattomia kolkkia televisioissamme?

Kroot lähestyy aihettaan antamalla Takein itse viedä dokumenttia eteenpäin. Metodi toimii hyvin, sillä Takeita on mukava kuunnella ja katsoa. Lähes yhtä paljon aikaa kameran edessä saa myös Takein elämänkumppani Brad Takei.

Kroot on saanut hyvin tallennettua vanhan pariskunnan välisen sanailun, pinttyneet tavat ja yhteiselon. Brad ei ole ollenkaan julkisuushakuinen, mutta ymmärtää Georgen olevan, ja välillä silmiään pyöritellen ihmettelee kumppaninsa touhuja. Brad on myös Georgen liikekumppani, ja koko Takei-ilmiö tuntuu olevan heidän yhteistyönsä tulosta.

Elokuva painottaa sitä, kuinka Takei on koko elämänsä taistellut normeja vastaan. Hänen vanhempansa olivat japanilaisia. Pearl Harborin pommitusten jälkeen japanilaiset suljettiin pois yhteiskunnasta ja osa laitettiin leireihin. Lapsuutensa Takei vietti tällaisessa. Nykyään hän kiertää julkisuutensa mahdollistamana tapahtumasta toiseen kertomassa kokemuksistaan leirillä. Hän ei halua amerikkalaisten ihmisten unohtavan sitä tosiasiaa, että myös heidän valtionsa sulki syyttömiä ihmisiä leireihin niin kutsutun rodun perusteella toisessa maailmansodassa.

Tullessaan koko Yhdysvaltain tietoisuuteen Star Trekin (1966–1969) myötä, hän oli ensimmäisiä aasialaistaustaisia näyttelijöitä televisiossa. Poikkeuksen tekee vielä se, että Takei ei näytellyt roistoa. Vielä kuusikymmentäluvun lopulla amerikkalainen televisio pyöri vahvasti vain valkoisen Amerikan unelmien ja pelkojen ympärillä. Star Trekin isän, Gene Roddenberryn visiossa tulevaisuuden tähtialusta miehitti kuitenkin monikulttuurinen joukkio rautaisia ammattilaisia.

Vuonna 2005 Takei tuli julkisesti ulos kaapista, ja tämä johti uuteen nousuun viihdemaailmassa.

Kroot tarkastelee elokuvassaan Takein työtä julkimona. Odotamme julkimoilta persoonallisuutta, jonka voi helposti hahmottaa. George Takei on se tyyppi, jota kaikki rakastavat, joka ajaa humanistisia arvoja ja joka ei pelkää tarttua vaikeisiin aiheisiin. Se, että pystyy tämänkaltaista työtä tekemään, vaatii pysymistä ajankohtaisena ja pidettynä. Kroot kuvaa Takeita pitämässä samaa puhetta uudestaan ja uudestaan eri tilaisuuksissa, hän kuvaa sitä työtä, mitä George ja Brad tekevät kiertäessään Star Trek -fanitapahtumia ja kirjoittamassa nimikirjoituksia – tällöin George on maailman mukavin ihminen, kun taas Brad vahtii tarkasti, että jono pysyy kunnossa ja että kaikki maksavat tarvittavan hinnan.

Parhaimpina hetkinään elokuva kykenee tavoittamaan sen primus motorin, joka Takeita vie eteenpäin: hän toistuvasti korjaa ihmisiä, jotka puhuvat homoudesta lifestylenä, elämäntapana. Takei tekee oikaisut sellaisella pieteetillä, josta käy ilmi hänen halveksuntansa jämähtäneitä käsityksiä ja konventioita kohtaan.

Elokuvan jälkeen olo on hyvä.
Tino Puisto

Pe 23.10. klo 12.00 Alvarium, Turku
Pe 6.11. klo 21.00 Andorra, Helsinki

Appropriate Behavior
(USA 2014)
O: Desiree Akhavan
N: Desiree Akhavan, Rebecca Henderson, Halley Feiffer

  

Girls-sarjan kolmannelta kaudelta tuttu Desiree Akhavan luotasi newyorkilaisen lesboparin suhdekoukeroita myös hauskassa nettisarjassa The Slope. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa on selkeää jatkoa molemmille. Appropriate Behavior käy läpi saman kuvion kuin The Slope. Kaksi naista rakastuu, elää yhdessä ja eroaa.

Edellinen toteamus ei ole juonipaljastus, sillä elokuva limittää yhteen suhteen eri vaiheita. Parisuhteen päättyminen on selvää alusta alkaen. Akhavan näyttelee Shiriniä, iranilaistaustaista biseksuaalista naista. Uuden vuoden pirskeissä hän tapaa Maxinen, fiksun ja hauskan rillipään, jonka kanssa päätyy pussailemaan, harrastamaan seksiä, polttelemaan ruohoa, rakastumaan ja muuttamaan yhteen.

Kevyt suhdekomedia on myös yhtä lailla Woody Allenin ja Sinkkuelämää-sarjan perillinen, mutta se päivittää newyorkilaiset sydämenasiat nykyaikaan. Shirin potee sydänsuruaan heittäytymällä seksiin, uuteen työpaikkaan ja uuteen kimppakämppään. Hän käyttäytyy hetkittäin kuten jokainen sydämensä rikkonut: kohtuuttomasti, hölmösti ja impulsiivisesti.

Sydänsurun ohella komedia sivuaa Shirinin etnistä taustaa, jota hän joutuu selittämään hyväntahtoisille mutta rasittaville kanssakaupunkilaisilleen. Hän on kuitenkin pystyttänyt kaappinsa juuri iranilaisia sukujuuriansa vasten. Shirin ei ole kertonut vanhemmilleen tai veljelleen Maxinen olevan hänen tyttöystävänsä. Yhteistä sänkyä hän selittää nuukuudella ja eurooppalaistavoilla.

Akhavan ei keksi pyörää uudelleen, mutta on hionut omansa sujuvasti Brooklynin katuja rullaavaksi välineeksi.
Kaisu Tervonen

Su 25.10. klo 19.00 Alvarium, Turku
Su 8.11. klo 19.00 Andorra, Helsinki
La 12.12. klo 14.00 Studio, Oulu

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Manu ehtikin arvioida Loosisterin lounaan runsas vuosi sitten, mutta olin kuullut niin paljon hyvää paikan iltalistasta ja etenkin pizzoista, että uusinta-arviolle oli tarvetta. Hyvää vegaanista pizzaa saa harvoista paikoista. Olin sopinut tapaamisen rakkaan ystävän kanssa pitkän tauon jälkeen, ja oluen lisäksi oli saatava ruokaa. Mielessä oli useita vaihtoehtoja, mutta maanantai on hankala päivä, koska monet paikat ovat kiinni. Loosister on auki joka päivä. Ja sieltä saa kaljaa.

Listalla oli kaikenlaista vegaanista: Manun kehuma Tree Hugger Burger, kaksi pizzaa, iso nachoannos sekä vegaaninen vety eli kasvispiirakka kasvispihvillä. Päädyin ottamaan Seitan’s Finest -pizzan, mikä oli tietoinen virhe, koska olin syönyt tukevan lounaan Weeruskassa aiemmin päivällä. Mutta kun oli seitania ja soijajuustoa pizzassa niin pakkohan sitä.

Soijajuusto ja tomaattikastike olivat sulaneet yhteen todella hyvän makuiseksi seokseksi, ja ohut pizzapohja oli yhtäältä sopivan paahtunut mutta kuitenkin pehmeä. Seitania oli pizzan päällä paljon, ehkä liiankin paljon minun makuuni. Tai pikemminkin lounaan jättämään olotilaan. Ähk. Lisäksi seitan oli kuutioiden muodossa, kun ohuet esipaistetut viipaleet toimisivat mielestäni paremmin. Seitan oli muuten melko onnistunutta – kuulemma sen taso kuitenkin vaihtelee erinomaisesta jopa raakaan. Pizzan neronleimaus oli runsas tuore chili- ja korianterisilppu, mikä sopi erinomaisesti yhteen olueni kanssa.

Kokonaisuutena pizza oli erittäin onnistunut, ja vaikka tulinkin liian täyteen (oma vika), olin onnellinen. En ollut käynyt Loosisterissa aiemmin, mutta kyllä tänne täytyy tulla useamminkin syömään, ja ystävän kanssa höpöttelylle ja kaljoittelulle paikka oli mukava ympäristö.

Bar Loosister
Hämeentie 50
Helsinki

ma–ti 14–14
ke–to 14–02
pe–la 12–02
su 12–24

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Loosister, pizza, seitan

Sylvi tapasi käsikirjoittaja-ohjaaja Hannaleena Haurun, jonka lyhytelokuva Säälistäjät saa ensi-iltansa tänään lauantaina Lens Politica -festareilla.

Idea elokuvaan tuli vuonna 2011, kun toimittaja Markus Määttänen kirjoitti Aamulehden kolumnissaan kolmesta surmaajasta, Breivikistä, Auvisesta ja Saaresta, näin: ”Ratkaisevin puute, joka kullakin kolmella joukkomurhaajalla lyhyessään elämässään on ollut, on naisen puute”. Hannaleena Hauru ja näyttelijä Tanja Heinänen provosoituivat aiheesta niin, että päättivät kirjoittaa yhdessä siitä elokuvan.

Saako tästä edes tehdä elokuvaa?

Säälistäjät kertoo TE-toimiston naisista, jotka järjestelmällisesti jakavat säälipillua syrjäytymisvaarassa oleville miehille. Tyylilaji on poliittinen satiiri. Määttäsen kolumnin luettuaan Hauru kertoo ensin ärsyyntyneensä, mutta löytäneensä aiheesta humoristisiakin puolia.

”Ehkä se johtuu mun tavasta käsitellä maailmaa, että se satiiri löytyi aika helposti. Itselleni on ominaista, että mitä tahansa vaikeaa elämässä on, sitä käsittelee huumorin kautta.”

Määttäsen näkemysten kaltaisia mielipiteitä ovat muutkin esittäneet viime aikoina mediassa. Keskustelufoorumeita lukemattakin on helppo uskoa monen tuomitsevan elokuvan jo pelkän aiheen perusteella. Hauru kertoo miettineensä, voiko tällaista elokuvaa edes tehdä ilman että loukkaa jotakuta, ja vertaa elokuvaa Katariina Lillqvistin Uralin Perhonen -animaatioon, joka sai paljon lokaa niskaansa. Elokuva on kaunis animaatio, mutta koska siinä käsiteltiin Mannerheimin seksuaalisuutta, se paisui isoksi tapaukseksi.

”En tiedä, onko yleinen keskusteluilmapiiri tai ne muutamat huutelijat vaikuttaneet siihen, että sitä on tosi varovainen. Että kun tehdään tällainenen leffa, niin Hommaforum on meidän niskassa.”

Henkistä säälipillua

Syrjäytyminen, niin miesten kuin naistenkin, on joka tapauksessa vakava ongelma. Vaikka toisinaan tuntuu, että sana on menettänyt merkitystään kovassa käytössä, siitä puhuminen ei ole poistanut ongelmia. Onko kuitenkin olemassa keinoja, joilla voisimme syrjäytymistä ehkäistä? Muuten kuin jakamalla säälipillua?

”Meidän pitäis antaa sitä ‘henkistä säpsää’ päivittäin ihan kaikille. Sitähän se on, että ei jätä omia läheisiään pulaan. Eletäänkö me sellaisessa maailmassa, että tämä helposti unohtuu? Tunnen välillä syyllistyväni siihen, että jos kaverilla menee huonosti, niin ajattelen että vain ammattiauttaja voi auttaa.”

”Tässä leffassakin työvoimatoimistojen naiset tekevät ennaltaehkäisevää työtä. Nuoria miehiä pitää hoidella ennen kuin niistä tulee koulusurmaajia. Sen mä ehkä allekirjoitan, että kyllä meidän kaikkien, ei pelkästään työkkärin naisten salaseuran, vaan meidän kaikkien pitäis olla ennaltaehkäisevän hempeitä meidän läheisillemme. Menee niillä hyvin tai huonosti.”

Rakkaudesta indie-elokuviin

Säälistäjät kuvattiin kesällä 2014 yhteisörahoituksen turvin ja talkootyöllä. Elokuvaan oli haettu virallisempaa rahoitusta, mutta jostain syystä hakemus oli jäänyt makaamaan Elokuvasäätiön ja Ylen rahoittajien pöydälle. Myönteinen rahoituspäätös tuli vasta syksyllä. Ennen Säälistäjiä Hauru on tehnyt edellisen rahoitetun elokuvansa vuonna 2010. Sen jälkeen hänen kaikki lyhytelokuvansa ovat olleet indie-elokuvia, joissa hänen sydämensä sanojensa mukaan on.

Indie-elokuvissa moni tekijöistä on usen ammattilaisia. Miten Hauru suhtautuu siihen, että ammattilaiset harjoittavat ammattiaan ilmaiseksi? Onko se välttämätöntä Suomessa elokuva-alalla?

”Ajattelin ensin tämän leffan kohdalla, että ammattietiikan ja koko alan vuoksi en tee sitä. Mutta toisaalta mun omalla kohdalla se ois tarkottanut sitä, että jos mä en ois tehnyt Säälistäjiä kesällä, niin olisin ollut työttömänä kotona, tekemättä mitään. Syrjäytymässä, heh.”

Hän kertoo kuitenkin vetävänsä rajan siihen, että kaupallisia av-tuotantoja ei pitäisi kenenkään tehdä ilmaiseksi, ja suhtautuu harjoitteluunkin kriittisesti.

Suomessa lyhytelokuvalla on Haurun mukaan kuitenkin hyvät oltavat. Keski-Euroopassa todella iso osa lyhytelokuvista tehdään talkoolla alusta loppuun. Ylen Uusi Kino ja Sari Volanen tiedetään Euroopan lyhytelokuvapiireissä hyvin, sillä Yle on ainoita kanavia, joka ostaa rahalla lyhäreitä.

Merkittävin elokuvien rahoittaja, Suomen Elokuvasäätiö, kaipaisi ohjaajan mielestä päivitystä. Säälistäjät on esimerkki siitä, että Haurun nopeisiin tuotantomalleihin SES on liian hidas. Uudistus edellyttää vuoropuhelua tekijöiden ja säätiön välillä – ilman pelkoa siitä, että ei saa rahaa elokuvaa varten koska antaa kritiikkiä.

On myös paljon lahjakkaita tekijöitä, jotka ovat joko käyneet kouluja ulkomailla, valmistuneet Lahden tai Tampereen Ammattikorkeakoulusta, sellaisia jotka eivät ole käyneet TaiK:ua. Näille tekijöille rahoituksen saaminen on varsin vaikeaa.

Naisena elokuva-alalla

Elokuva-ala on aina ollut miesvaltaista. Konkariohjaaja Pirjo Honkasalo on puhunut avoimesti siitä, kuinka naisohjaajilla ei aina ole ollut järin helppoa sukupuolensa vuoksi. Tilanne tuntuu onneksi olevan muuttumassa, ja samoin kokee Hauru. Vaikutusta lienee sillä, että hän saa ohjaajana valita kuvausryhmänsä ja tekee töitä oman sukupolvensa tekijöiden kanssa, joten tytöttelyä ja kyykytystä hän ei ole juuri joutunut kohtaamaan joitain yksittäistapauksia lukuunottamatta.

Hauru kertoo kohdanneensa Pariisissa noin 70-vuotiaan elokuvateatterin omistajan, joka esitteli ryhmälle teatterin toimintaa. Koko kahden tunnin keskustelun ajan omistaja kohdisti puheensa ryhmän miehiin.

”En tiedä, onko tuo laajempi ilmiö, koska teen elokuvia vain oman ikäisteni kanssa, mutta se tuli mulle yllätyksenä, että ai niin, on olemassa tällainenkin maailma, jossa mua ei puhutella, koska mä olen nainen.”

Miesohjaajakollegoiden kanssa Hauru haluaisi avata keskustelua palkasta. Hän ei edes tiedä, ovatko heidän palkkansa samansuuruisia.

Kino Euphoria, Helsingin Elokuva-akatemia ja Cannes

Hauru on yksi Euphoria Borealiksen, nuoren elokuvan yhdistyksen perustajajäsenistä. Kino Euphorian motto on ”do well with little, better with nothing, but do it now”. Eli tee elokuvia tässä ja nyt. He järjestävät joka kesä Helsingissä Kino Kabaree -nimistä tapahtumaa, jossa toteutetaan työpajahenkisesti leffoja a:sta ö:hön kolmessa päivässä, niillä resursseilla mitä on.

”Säälistäjätkin on tehty niin sanotusti kino-tyylillä, vaikka siinä on rahoitusta mukana.”

Lisäksi Hauru on ollut mukana perustamassa Helsingin elokuva-akatemiaa, joka tekee tiivistä yhteistyötä Kino Euphorian kanssa. Akatemia on tarkoitettu ”ihmisille, jotka pyrkivät saamaan elokuva-alalta elantonsa”. Jokainen akatemian yli 400 jäsentä ovat koulun opettajia, eli tietoa jaetaan vertaisoppimisen avulla. Kyseessä on ammatillinen jatkokoulutus, jollaista ei Suomessa juurikaan tarjota. Akatemian idea on myös, että se on avoin niillekin, jotka ovat itseoppineita tai ovat käyneet koulunsa ulkomailla.

Parhaillaan Hauru tekee ensimmäistä pitkää elokuvaansa Cannesin elokuvajuhlien opiskelijasarjan residenssissä. Se on tarkoituettu ohjaajille, jotka käsikirjoittavat ensimmäistä tai toista pitkää elokuvaansa. Haurun elokuva on tarkoitettu nuorille.

”Toivon, että siitä tulee se elokuva, minkä itse olisin halunnut nähdä 17-vuotiaana. Koin, että kun olin itse 17-vuotias, tietyntyyppiset elokuvat puuttuivat Suomesta. Tai sitten piti katsoa Pulp Fiction.”

La 22.11. klo 21.00 Andorra
Su 23.11. klo 18.00 Dubrovnik

(Deux jours, une nuit, Ranska–Italia–Belgia 2014)
O: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne
N: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Pili Groyne, Simon Caudry, Catherine Salée, Alain Eloy
K12
ensi-ilta 21.11.2014

  

Belgialaisdraama asettaa vastakkain rahan ja solidaarisuuden. 

Draaman Kaksi päivää, yksi yö alkaessa mietin mielessäni, jaksanko innostua ranteet auki -tarinasta. Elokuvaa oli juhlittu toukokuussa Cannesissa, mikä puhui filmin puolesta, mutta aihe tuntui kovin raskaalta. Intensiivinen kertomus sai minut kuitenkin pauloihinsa.

Maailmanluokan tähti Marion Cotillard (Luihin ja ytimiin, Public Enemies) esittää Sandraa, pienipalkkaista duunaria, joka on paranemassa masennuksesta ja palaamassa töihin. Työnantaja antaa muiden työntekijöiden kuitenkin päättää, haluavatko he pitää Sandran töissä vai saada ison bonuksen.

Elokuvan kuvaama aikajakso tulee esiin jo sen nimessä. Sandralla on viikonloppu aikaa tavata jokainen työkaverinsa ja puhua heidät puolelleen. Vaikka Sandra esittää saman kysymyksen yhä uudestaan, hän tekee sen jokaisen kohdalla hieman eri tavalla, mikä pitää tarinan kiinnostavana.

Sandra haluaa todistaa niin itselleen kuin muille olevansa hyödyllinen ja tärkeä. Pelissä ovat ihmisarvo, itsekunnioitus ja perhe. Tukenaan Sandralla on aviomiehensä, lapsensa ja luotetut ystävänsä, joiden rakkaus ja kannustus kannattelevat yhtä aikaa haurasta ja sisukasta naista. Päähahmoa houkuttelee kuitenkin myös täydellinen luovuttaminen, kuoleman armelias syli. Onko mielialalääkkeitä popsiva Sandra edes henkisesti tarpeeksi vahva palaamaan työelämään?

Työkavereille valinta ei ole yksinkertainen, koska vaikka he voivat kuvitella itsensä Sandran tilanteeseen ja haluavat olla solidaarisia, niin samaan aikaan he tarvitsevat rahaa kuka mihinkin.Moni on työpaikastaan huolimatta köyhyysloukussa. Tiukka taloudellinen tilanne kovettaa osan ihmisistä. Joillekin kohtaaminen Sandran kanssa on herättelijä, elämän käännekohta. He ovat kaikki kyynisen sosiaalisen systeemin uhreja.

Elokuva on vahva sosiaalinen kannanotto. Aihe on hyvin ajankohtainen näinä kovenevien arvojen aikoina. Tarina on pienen ihmisen puolella.

Trillerin intensiteetillä etenevä elokuva vie katsojan mukaan jännitysnäytelmään, jossa aika hupenee koko ajan. Katsoja on Sandran puolella, taistelee ja jännittää yhdessä hänen kanssaan, sanoo mielessään asiat suoremmin kuin mitä Sandra kehtaa.

Elokuvan käsikirjoittaneet ja ohjanneet belgialaiset Dardennen veljekset (Rosetta, Lapsi) ovat pyrkineet kuvauksessa totaaliseen naturalismiin. Elokuva näyttää belgialaisten työläisten elämää dokumentaariseen tyyliin. Usein valitellaan, etteivät fiktioelokuvat kuvaa arkea sellaisena kuin se on, mutta Kaksi päivää, yksi yö onnistuu arkielämän fiktiivisenä tallentajana. Glamouriin tottuneena kaunottarenakin tunnettu Cotillard on uskottava roolissaan lähiössä asuvana tavallisena vaimona, äitinä ja työläisenä.

Synkästä aiheestaan huolimatta elokuva kantaa toivon viestiä.

Dardennen veljekset, Kaksi päivää yksi yö, Marion Cotillard

Kuva: Pride 2014 -marssi Helsingissä / Alejandro Lorenzo

Tasa-arvoisen avioliittolain esityksen etenemisestä päätetään eduskunnassa perjantaina 28. marraskuuta. Jaana Laitinen selvitti kesällä ensimmäisen lakivaliokunnan käsittelyn jälkeen kansanedustajien argumentteja tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja vastaan.

Eduskunnan lakivaliokunta kumosi kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista 25. kesäkuuta 2014. Vaikka ennakointien perusteella osasin sitä odottaa, lopputulos hämmensi. Niissä keskusteluissa, joissa itse olen ollut mukana, ei juuri tasa-arvoisuutta vastusteta. Havahduin siihen, miten omieni kanssa samankaltaisten mielipiteiden värittämä maailmani onkaan. Miten voisin edes vastata kunnolla vastapuolelle, jollen tunne heidän argumenttejaan?

Koska kansanedustajat ovat asiasta seuraavaksi eduskunnassa päättämässä, halusin kuulla heidän mielipiteitään, onhan heidän näkemyksillään tämän asian lähitulevaisuuden suhteen eniten painoarvoa. Arvostan sananvapautta ja toivoin, että kansanedustajat mielipiteestään riippumatta vastaisivat minulle.

Lähetin heinäkuussa kansanedustajille linkin Googlen avulla tekemääni anonyymiin kyselyyn, jossa halusin selvittää yksinkertaisesti, äänestäisikö kansanedustaja tasa-arvoista avioliittolakia vastaan vai sen puolesta ja miksi. Halusin mahdollisimman rehellisiä ja omia perusteluita, joten en lähtenyt kyselemään nimiä tai kansanedustajan puoluetta. Yritin pitää viestini mahdollisimman neutraalina, sillä en halunnut johdatella tai provosoida ketään.

Sain kyselyyni vastauksen kahdeltakymmeneltä kansanedustajalta, sekä muutamalta henkilökohtaisen vastauksen suoraan sähköpostiini. Esittelen vastaukset tässä sellaisina kuin ne sain, niihin sen enempää kantaa ottamatta.

Kansanedustajat, jotka äänestäisivät tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, perustelivat äänestyspäätöstään näin:

”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, ei ole tasa-arvolaki. Tehdään kaikki voitavamme, että tyttömme ja naisemme saisivat hieman tasa-arvoa lisää ennen kaikkea mm. muslimimaissa”

”Jos päätöstä tehtäisiin kansalaisaloitteen pohjalta, niin perusteluna on sen keskeneräinen valmistelu ja vaikutusarvion puute 6–7 muuhun lakiin. Adoptio-oikeus homoparille vie mahdollisuuden heteropareilta adoptoida lapsia useista maista. Avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio. Miksei laissa voisi kaikille käyttää pariliittonimitystä ja jättää avioliiton uskonnollisille toimijoille?”

”Mielestäni avioliitto on naisen ja miehen välinen instituutio. Voisin hyväksyä käsitteen pariliitto (tmv.) rekisteröidyn parisuhteen nimeksi, mutta avioliitto sana kuuluu vain miehen ja naisen suhteeseen. Tämä asia on minulle ns. omantunnonasia, josta en voi muuttaa mielipidettäni, sillä tekisin väärin omaa arvoperustaani kohtaan. Mielipiteeni ei ole ketään vastaan ja minulla on ystävissäni monia homo- ja lesbopareja, jotka hyväksyvät minut omine arvoineni ja mielipiteineni.”

”Avioliitto historiallisena instituutiona ja käsitteenä tarkoittaa miehen ja naisen parisuhdetta.”

”Lapsen etu ja riittämätön valmistelu”

”En kannata tasa-arvoista avioliittolakia, sillä minulle on tärkeätä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kaikesta huolimatta miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Ja toiseksi tämä ei ole tasa-arvolaki. Sitä vastoin kaikkien pitäisi tehdä voitavansa, että naiset Suomessa ja ennen kaikkea muslimimaissa saisivat edes pikkuisen tasa-arvoa.”

”Äänestäisin vastaan. Samalla tavalla tulen äänestämään syksyllä. Periaatekysymys”

Kansanedustajat, jotka äänestäisivät tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, perustelivat näkemystään taas näin:

”Sivistysvaltiossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville ihmisille tulee taata samat oikeudet ja velvollisuudet kuin enemmistöön kuuluville. Lainsäädännössä olevat syrjivät käytänteet tulee muuttaa siten, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset saavat samat oikeudet lainsäädännön edessä. On käsittämätöntä, että valtio, joka perustuslaissaan tahtoo taata ihmisille tasa-arvoisen aseman lain edessä, erottelee parisuhteen virallistamisen kahteen kategoriaan. Tämän vuoksi tasa-arvoinen avioliittolaki on syytä säätää.”

”Kansalaisten tulee olla lain edessä tasa-arvoisia riippumatta esim. seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Miksi yhteiskunnan pitäisi estää kahta ihmistä rakastamasta toisiaan ilman oikeutta juridiseen avioliittoon (oikeudet ja velvollisuudet)?. Tässä ei ole kysymys kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä. Se on kirkon oma asia.”

”Kyse on ihmisten välisestä tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Tämä päätös ei ole keltään mitään pois.”

”Jokaisella ihmisellä tulee olla tasavertaiset ihmisoikeudet.”

”Mielestäni ei ole mitään syytä miksi tasa-arvo ei voisi toteutua myös tässä asiassa”

”Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kannattaen, jokaisen ihmisen on oltava lain edessä tasa-arvoinen. Lain hylkäämiselle ei mitään järkeviä perusteluita.”

”Kannatan lakia, minusta olisi hyvä ja luonteva vaihtoehto, että avioliittolaki olisi samanlainen pareille, riippumatta siitä, ovatko he samaa vai eri sukupuolta. Kannatan ihmisten tasa-arvoa riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, joten tämä on minulle aika selvä juttu. Lain säätäminen toisi esiin sen, että yhteiskunta suhtautuu ihmisiin ja heidän muodostamiinsa liittoihin tasavertaisesti ja se olisi käytännöllinen ja toimiva näiden parien ja heidän lastensa kannalta. Arvostan avioliittoa instituutiona ja tämä laki vahvistaisi mielestäni myös itse avioliittoinstituutiota.”

”Tasa-arvoisessa avioliittolaissa on kyse ihmisoikeuksista ja olisi jo aika, että Suomi asettaa muiden Pohjoismaiden tavoin kaikkien ihmisten avioliitot samalle viivalle lain edessä sukupuolesta ja perhemuodosta riippumatta. Myös suurin osa suomalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja meidän päättäjien tulee kuunnella kansalaisia. Vihreät ovat asiassa yhtenäisiä toisin kuin moni muu puolue. Ajamme tasa-arvoista avioliittolakia, koska rakkaus kuuluu kaikille.”

”Jokaisella on oikeus rakastaa ketä itse haluaa ja oikeusvaltiossa se pitäisi hyväksyä myös lain edessä.”

”Sivistysvaltiossa ei ketään syrjitä seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, vaan kaikilla on samat oikeudet, ihmisoikeudet lain edessä.”

”Ihmiset ovat tasa-arvoisia.”

”Ihmisoikeus kysymys”

”Tasa-arvokysymys”

”Kysymys on oikeudenmukaisuudesta ja tasavertaisesti ihmisten kohtelusta.”

”Äänestäisin puolesta, sillä ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.”

”Ihmisten tulee olla tasa-arvoisia”.

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei heikentäisi olemassa olevien avioliittojen nauttimaa arvostusta ja tukea. vaan ulottaisi sen koskemaan laajempaa joukkoa ihmisiä”.

  

Cold Creek Manor tiivistää nuoremman Bushin aikakauden tunnelman.

Amerikkalainen elokuva otti ideologisesti takapakkia George W. Bushin sotahulluuden kehittyessä. Hollywoodista tuli jyrkän patrioottinen, Arnold Schwarzenegger valittiin Kalifornian kuvernööriksi ja pop-kulttuuri muuttui helpon kulutettavuutensa myötä yltiöisänmaalliseksi. Britney Spears pureskeli vaaleanpunaista purkkaa samettihattu päässään televisiossa, ja kertoi tukevansa Irakin sotaa.

Jossain määrin sama trendi jatkuu edelleen, minkä varmaan kaikki jotka ovat katsoneet Kathryn Bigelowin elokuvan Zero Dark Thirty (2012) voivat allekirjoittaa. Yhdysvaltain poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen näissä elokuvissa on lähes yhtä karkeaa kuin Solar Filmsin näkemykset parisuhteista.

Aikakaudella tehdyt elokuvat viestivät usein aluksi lähes sanatonta uhkaa, joka kohdistuu ällöttävän mukavuudenhaluisiin, herranterttuisen valkoisiin keskiluokkaisiin perheisiin. Foxilla illalla nähtävä Cold Creek Manor (2003) on pelottavan osuva tapausesimerkki tästä stereotypiasta.

Perheenisä Cooperin (Dennis Quaid) ja Leahin (Sharon Stone) luotsaama Tilsonin ydinperhe muuttaa vanhaan, idylliseen kartanoon jota he ryhtyvät kunnostamaan asumiskelpoiseksi. Elokuvan alun idyllissä on kukkaketojen ja maalaismaisemien myötä vastaavaa kuvottavaa ihanuutta kuin kotimaisessa Uusi päivä -draamasarjassa. Talolla on kylmää uhkaa viestivä menneisyys; siellä aikaisemmin asunut perhe katosi vuosia aiemmin. Edellisistä asukkaista on kuitenkin runsaasti jälkiä, kuten Polaroid-kuvia, ja paikkakunnan asukkaiden muistot joita puidaan yhteisössä aktiivisesti.

Cooper päättää ruveta kuvaamaan talon historiasta dokumenttia. Pian maisemiin ilmestyy entinen linnakundi Dale Massie (Stephen Dorff), jolla on talon kanssa yhteinen historia. Perhe palkkaa Dalen auttamaan talon kunnostustöissä. Dalesta alkaa kuitenkin paljastua uhkaavia puolia, ja tästä eteenpäin elokuva ottaa kierroksia kohti veristä loppunäytöstä. Porvariston verisen charmin avulla ydinperheen idylli halutaan turvata hinnalla millä hyvänsä.

Elokuvan ilmestyessä vuonna 2003 yhdysvaltalainen yleisö oli voimakkaasti lietsottu kannattamaan Bushin voimapolitiikkaa. Uhattuna olemisen henki näkyy voimakkaasti myös Cold Creek Manorissa. Voisin peräti väittää, että elokuva on yhtä suoraviivaisella tavalla propagandaa kuin Sam Mendesin ohjaama Merijalkaväen mies (2005), mutta Cold Creek Manorin tapaisissa elokuvissa ei tarvita suoraviivaisuutta jotta aistisi ajan hengen. Pelkkä asetelma, uhatut ”tavalliset” vastaan uhkaava ”vieras” riittää viemään sanoman perille.

Elokuva on alistettu tälle asetelmalle siinä määrin, että kaikki kärsii: näyttelijöiden sinänsä hyvä roolityö alkaa näyttäytyä penseänä, vailla ulottuvuuksia olevalta itsensä toistamiselta. Asetelman suoraviivaisuus saa katsojan odottamaan jo ennen uhkaavia tapahtumia veristä loppuratkaisua. Kaikki on elokuvan alussa niin hyvin että katsoja ymmärtää että ennemmin tai myöhemmin alkaa rytistä. Näin ollen lopun verisyys ei tule yllätyksenä.

Post-kolonialistinen teoreetikko Homi K. Bhabha kirjoittaa, että stereotypia viestii olemuksellaan aina jonkinlaisesta mahdottomuudesta. Se on kuva jostakin sellaisesta, joka on vain rajallisesti sidottu todellisuuteen mutta joka kuitenkin esitetään perustavanlaatuisesti ”aitona”. Tämä ”aitous” tai sen vaikutelma herättää katsojassa halun samaistua tähän stereotypiaan, koska se tuntuu petollisen hyvältä.

Kuten likipitäen kaikkia yhdysvaltalaisia elokuvia, myös Cold Creek Manoria vaivaa kipeä suhde luokkayhteiskuntaan. Yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa ei uskalleta puhua luokasta eksplisiittisesti, joten katsojan tehtäväksi on tunnistaa yhteiskuntaluokkaa koskevat asiat ruudulta. Demonisen viettelevä Dale lihaksiensa ja eroottisen karhean sänkensä kanssa kuvastaa yhdysvaltalaisessa elokuvassa aina Syvästä joesta asti vallinnutta pelkoa ”valkoista roskaväkeä”, white trashia, kohtaan. Perheenisä Cooperin puuhastelu dokumenttielokuvansa parissa puolestaan lähestyy suoranaista koomisuutta.

Elokuva suhtautuu mahtipontisella vakavuudella tähän työhön. Kenties elokuva perheenisänsä kautta ennakoi reilut kymmenen vuotta etuajassa keskiluokkaisen unelman siirtymisestä Instagram-kuvapalveluun?

Cold Creek Manor tulee kenties tahtomattaan paljastaneeksi sen, että keskiluokkainen elämäntapa ja porvariston hillitty charmi eivät koskaan ole turvassa. Hillitty charmi muuttuu herkästi hillittömäksi kuten elokuvan hurmeisessa lopussa. Lopputekstien alkaessa mieleeni on monesti noussut filosofi Avitall Ronellin varoitus siitä, kuinka kaikkein kauneimmatkin keskiluokkaiset unelmat vaativat ylläpidettäväkseen nimetöntä, saastuttavaa uhkaa.

Cold Creek Manor, Dennis Quaid, Sharon Stone, sota, Yhdysvallat

  

Amy Schumer puhuu lavalla siitä, mistä normaalisti naiset jauhavat vain saunailloissa.

Ensiksi haluan sanoa, että ymmärrän, ettei Amy Schumerin huumori välttämättä lämmitä kaikkia, mutta minä olen koukussa. Minunkaltaisilleni ihmisille, jotka ovat koko elämänsä saaneet kuulla olevansa liian kovaäänisiä ja liian härskejä ja liian sitä ja liian tätä, Amy Schumer on idoli ja esimerkki siitä, kuinka maailmassa pärjää. Ei siitä huolimatta, että on hieman liian kaikkea, vaan juurikin sen takia.

Schumerin repertuaari tunnin mittaisessa HBO:lle toteutetussa Live at the Apollo -stand-up-show’ssa käsittelee lähinnä kahta aihetta, seksiä ja ulkonäköä. Molemmista aiheista hän puhuu omakohtaisesti ja törkeän hauskasti. Schumer ei ole poliittisesti korrekti eikä hän pyytele anteeksi keneltäkään, ja se on huumaavan ihanaa! Lavalla hänellä on juomapullona puolityhjä viinipullo, ja esiintymisasuun kuuluvat huikean korkeat korot, aivan kuin Schumer haluaisi jo ulkoasullaan läväyttää ison keskisormen sievistelijöiden naamaan.

Schumer mainitsee show’nsa aikana, että toimittajat aina haluavat puhua hänen kanssaan seksistä, koska he olettavat sen olevan hänen suosikkipuheenaiheensa. Hänen näkemyksensä mukaan mies saa komiikan maailmassa heilua lavalla vaikka kulli paljaana, mutta jos nainen kertoo vitsin seksistä, häntä pidetään suorilta käsin seksihulluna. Schumer tykkää kärjistää ja puhua suoraan, mutta aiheet hänen juttujensa taustalla ovat tuttuja: palkkaerot, miesten ja naisten erilainen kohtelu työelämässä, epätasa-arvo.

Schumerin huumori usein tarttuu asioihin, joihin hän kaipaa muutosta. Hyvänä esimerkkinä seksistä nauttiminen: Schumer julistaa lavalla nauttivansa seksistä ja tuntevansa ainoastaan naisia, jotka nauttivat seksistä. Amerikkalaisessa komediassa viljelty pillua pihtaavan pirttihirmuvaimon stereotyyppi on jo niin nähty, joten on mahtavaa, että Schumerin kaltaiset koomikot tarjoavat vaihtoehtoja.

Schumer ei ole Suomessa kovinkaan tuttu nimi vielä, mutta Yhdysvalloissa hän on tullut tutuksi oman tv-sarjansa Inside Amy Schumer kautta. Hänen käsikirjoittamansa elokuva Ihan yössä (Trainwreck) taitaa vielä pyöriä leffateattereissa myös täällä kotimaan kamaralla, jos tämän spesiaalin jälkeen jää ikävä Amya.

Rolling Stone kirjoitti elokuussa, että Schumer parhaillaan kirjoittaa uutta elokuvaa yhdessä Jennifer Lawrencen kanssa. Vasta tällä viikolla Lawrence kirjoitti varsin kipakan ja hauskan esseen Lena Dunhamin Lenny-uutiskirjeeseen mies- ja naisnäyttelijöiden palkkaeroista, joten pidetään sormet ristissä, että Schumerin ja Lawrence projekti näkee vielä päivänvalon.

Amy Schumer: Live at the Apollo. Ensi-ilta HBO Nordicilla 18. lokakuuta. 

Amy Schumer, HBO, huumori, seksi, stand up, ulkonäkö