Kategoria: Elämäntapa

The EY Exhibition: Late Turner – Painting Set Free
Tate Britain, Lontoo 10.9.2014–25.1.2015

  

Mike Leigh: Mr Turner (2014)
Suomen ensi-ilta 19.12.2014

  

Tate Britainin Turner-näyttely antoi pohjan katsoa Mike Leigh’n ohjaaman henkilökuvan, joka olisi muuten jäänyt entistäkin etäisemmäksi.

Tulin ajatelleeksi ensimmäistä kertaa Joseph Mallord William Turnerin asemaa länsimaisessa taidehistoriassa, kun kuuntelin kymmenisen vuotta sitten Rufus Wainwrightin juuri ilmestynyttä Want Two -levyä. Albumilla on kappale The Art Teacher, jonka kertomassa tarinassa Turnerista ja tämän nimeättömästä maalauksesta kasvaa yhden elämänmittaisen, toteutumattoman rakkaustarinan symboli. Kappale on itsessään tuskallisen kaunis, pari kuuntelukertaa vaativaa – ja niin ovat useat Turnerin maalauksetkin.

Tate Britain on kerännyt yhteen näyttelyyn arkkitehtuuri- ja maisemamaalarina aloittaneen englantilaisen elämän viimeisten 15 vuoden aikana toteutuneita töitä. Niitä on paljon, sillä Turner työskenteli ja matkusti jatkuvasti elämänsä viimeisiin vuosiin asti. Luonnoskirjat kulkivat mukana joka paikkaan, ja akvarellitöiden määrä on näyttelyssäkin huima. Yhteensä Turner ehti maalata noin 2000 akvarellia ja 550 öljymaalausta.

Jälkiviisaana on helppo nähdä, että Turnerin parhaimmat ja näkemyksellisimmät työt ovat niitä, joita aikalaisten oli vaikea ymmärtää. Sumuiset, vetiset ja valon ahtauttamat maalaukset olivat edellä aikansa yltiöromanttisia maalaismaisemamaalauksia, joihin usein yhdistettiin ajan hengen mukaisesti antiikin klassisia tarinoita ja teemoja. Turnerin töiden abstraktiutta, rohkeutta jättää ilmaisematta tai tehdä se hienovaraisella sävymuutoksella on helpompi katsoa kuvataiteen tähänastisen historian tältä puolen, jossa sotkuisuudeksi ja keskeneräisyydeksi aikanaan tuomittu tulkinta on yksillöllisen havaintokokemuksen tiivistymä.

Kesken jäänyt kertoo eniten

Taten näyttely ei ripustukseltaan ja esiinpanoltaan aivan yllä sille tasolle, minkä Turnerin työt ansaitsivat. Omaan kokemukseeni vaikutti taatusti sunnuntai-iltapäivän tungos, mutta ihmisten kaikotessakaan isoimpia maalauksia ei aina päässyt katsomaan sopivan välimatkan päästä.

Akvarelleja saattoi ja kannattikin tutkia lähempää, mutta mikä tahansa kiinnostavampi öljymaalaus, kuten luonnonvoimia kuvaava Snow Storm – Steam Boat of the Harbour’s Mouth (1842), hahmottui vasta kauempaa. Turnerin luontonäkemys vaatii aikaa ja kiireetöntä katsetta. Vasta silloin toteutustavaltaan varovainen Sunrise with Sea Monsterskin (1845) muuttuu nautinnolliseksi ja jopa hymyilyttäväksi katsoa.

Snow Storm oli suunnilleen kuusihuoneisen näyttelyn puolivälissä, jossa kävin jo itse niin herkillä kierroksilla, että liikutuin yllättäen kyyneliin asti. Teos ei ole välttämättä lempi-Turnerini, mutta siinä tiivistyy niin paljon sitä Turneria, jota rakastan, että reaktio tuli tahtomatta. Maalauksen synkkyys, voima, ihmisen totaalinen poissaolo ja meren piittaamattomuus mistään muusta kuin omasta olemassaolostaan ovat isoja teemoja, joiden tiivistäminen yksien raamien sisälle vaatii neron taitoa.

Olin jo kirjoittanut muistiinpanoihini näyttelyn alkuosan katsottuani, että Turner on aidoimmillaan maalatessaan tuhoa ja katastrofia, myrskyävää merta ja kylmäävää vuoristomaisemaa. Esimerkiksi Philadelphian taidemuseosta lainassa oleva The Burning of the House of Lords and Commons (1835) on poliittisen rakennuksen tulipalon toteavuudessaan viileä ja etäinen. Turnerin kerrotaan juosseen kiireen vilkkaa todistamaan tapahtumaa 16. lokakuuta 1834 – oman aikansa kriisitilanteiden valokuvaaja siis.

Muistiinpanoilla ei ollut kuitenkaan väliä siinä vaiheessa, kun näin vierekkäin ripustetut vaaleat maalaukset näyttelyn viimeisessä huoneessa. Noin vuoden 1845 tietämille sijoitetut auringonnnousun näkymättömän maagisen hetken vangitsevat Norham Castle ja Sunrise with a Boat Between Headlands ovat käsittämätön pari. Käsittämätön, sillä ne ovat pelkkää valoa, joka saa merkityksen kankaan, haalistuneen paletin ja katseen yhteistyöstä.

Molemmat maalaukset ovat virallisesti keskeneräisiä, mutta suhteessa näyttelyn rakenteeseen ja Turnerin elämään, niissä tiivistyy se, mistä Turnerissa on kyse. Yhdessä teokset ovat nerokas kokonaisuus, joiden äärellä keskeneräisyys ei käy edes mielessä. Itsekin luen siitä vasta jälkikäteen. Linnan raunioiden, sitä ympäröivän luonnon, vesielementin ja eläinten välillä ei ole mitään rajoja, on vain läsnäoleva valo ja se ainutlaatuinen, harvoin tavoitettava kirkkauden hetki auringonnousussa. Joku voisi puhua syntymän ihmeestä, mutta mielessä pyörii vain katoavan läsnäolon absoluuttisuus.

Lähes ihmismäinen taiteilijanero

Näyttelyä katsoessa oli tiedossa, että myöhemmin samana iltana on ohjelmassa Mike Leigh’n Mr. Turner -elokuva, joten näyttelyn yksityiskohdat Turnerin persoonasta kiinnostivat aivan eri tavalla. Yllätyn siitä, miltä jo vanhentuneen Turnerin muotokuvat näyttävät: aivan Timothy Spallilta! Luonnos- ja muistikirjojen käsiala näyttää kovin tutulta, modernilta. Lyijykynän nopeat vedot ja tekstihuomiot kertovat ihmisestä, jolla on ollut vimmainen tarve kirjata ja piirtää muistiin välähdyksiä siitä, mitä näemme ja miltä maailma todella näyttää.

Jos Mr. Turner pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, sanoisin sitä elokuvaksi, jossa Timothy Spall ähisee kaksi ja puoli tuntia. No hyvä on, Spallin Turner alias Mr. Mallord kuvataan välillä myös kävelemässä eri luonto-olosuhteissa. Ja kiukkuamassa kanssaihmisilleen, panemassa palvelustyttöään, kaipaamassa elämänkumppania ja käyttäytymässä omalaatuisesti tai alentuvasti kanssataiteilijoita kohtaan. Eikä siinä mitään, Cannes-palkittu Spall todellakin tuntuu omaksuneen roolihahmon eksentrisen persoonallisuuden, mutta Leigh’n käsittelyssä mitään muuta ei oikein sitten näytetäkään.

Sivuhahmot ovat suurimmaksi osaksi hassuja karikatyyrejä, mikä jäytää koko elokuvan tunnelmaa. Turnerin vaivattomaan tapaan luoda taidettaan on vaikea suhtautua vakavasti tai ihailevasti, kun ympärillä hyppää toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Turnerin elämä on taatusti ollut aika miellyttävää, taiteen täyttämää ja tyydyttävääkin vastuksista huolimatta, mutta kun tyylivalinta on koominen draaman sijaan, lopahtaa mielenkiinto melko nopeasti.

Vaikka Turner nero olikin, on hän Leigh’n tulkinnassa myös uskomattoman työteliäs, aktiivinen ja pettymyksiin huonosti suhtautuva ihminen. Koskettavin kuva on Turnerin ilme, kun hän nurkan takana piileksiessään kuulee kuningatar Viktorian julman lausunnon myöhäistöidensä ”sotkuisuudesta”. Silmissä kiiltävä pettymys ja riittämättömyys on sydäntäsärkevää. Leigh onnistuu lopulta omalla tavallaan taiteilijamyytin purkamisessa, mikä Englannin kansallistaiteilijan titteliä kantavan henkilön kohdalla on hyvä saavutus.

Maalausten kuvat: Tate Britain
Mr. Turnerin kuva: SF Film Finland

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito
Atena 2014
215 sivua

  

Matkalla vapauteen.

Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito jatkaa muutama vuosi sitten ilmestyneen Päivi Kanniston kirjoittaman Elämäni nomadina -teoksen jalanjäljissä.

Elämäni nomadina -teoksen tavoin Vapaana elämisen taitoa on vaikea lokeroida johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajityyppiin. Teoksen johtotähtenä toimii vapauden tematiikka. Tarinallinen runko nojaa vahvasti Kannistojen eri puolilta maailmaa reppuunsa nappaamille kertomuksille. Näissä kertomuksissa esitellään myös hieman syvemmin joitakin matkoilla tavattuja henkilöitä.

Kannistojen omien reissutarinoiden lisäksi Vapaana elämisen taidossa kulkee mukana filosofinen viitekehys. Kannistot rakentavat vapauden ideaan liittyville näkökulmilleen pohjaa esittelemällä lukuisien filosofien ja yhteiskuntateoreetikkojen näkemyksiä. Maailmantalous, moraaliset näkökulmat sekä pohdinnat siitä, mitä ja mikä yhteiskunta on ja mitä yhteiskuntajärjestys tarkoittaa, saavat tilaa siinä missä yksilönvapauteen liittyvät näkemyksetkin.

Tästä kaikesta muodostuu kokonaisuus, joka kannattelee teoksen niin kutsuttuja perusteesejä. Kannistot ovat nimenneet teesit seuraavasti: ”Vapaus olla maaton, Vapaus rahasta, velasta ja aikatauluista, Vapaus päättää omasta elämästä, Vapaus mielipiteisiin, Vapaus elää ja antaa muiden elää.”

Päivi ja Santeri Kannisto kyseenalaistavat ja arvioivat kriittisesti, huumorilla ja leppoisasti yksilön ja yhteiskuntien suhdetta vapauteen. Tämä on kirjan suola: mikä on kenenkin käsitys siitä, mitä vapaus on ja mistä kaikesta se muodostuu? Kannistot tekevät hyvää ja perusteellista työtä rakentaessaan näkemyksilleen pohjan, jota kelpaa esitellä ja jakaa, etenkin kun teksti on viihdyttävää ja sujuvaa.

Vapaana elämisen taidossa on kuitenkin alusta loppuun asti läsnä perustavanlaatuinen ristiriita. Ristiriita nousee esille teoksen perusteesin eli ”itsen etiikan” myötä. Kannistot kirjoittavat, että ”kirjan etiikka perustuu niin kutsuttuun itsen etiikkaan, jonka periaatteena on elää ja antaa muiden elää. Jokainen laatii itse omat eettiset ohjeensa, joista kukaan muu ei ole pätevämpi päättämään kuin yksilö”.

Ristiriidan aiheuttaa yritys pitää kiinni ”elä ja anna muiden elää” -teesistä, joka valitettavasti hautautuu monin paikoin vahvana esille nousevien ”tämä on oikea tapa elää” -näkemysten alle. Kannistojen oma asenne siihen, kuinka asiat ovat ja ”kuinka niiden pitäisi olla”, juoksee vahvana teoksen sivuilla.

Juuria, jotka luovat ja ylläpitävät Vapaana elämisen taidon ”tämä on oikea tapa elää” -sävyä, on aluksi hiukan vaikeita hahmottaa. Kun teosta lukee pidemmälle, yksi vahva juuri sävylle löytyy siitä, että monet kirjassa esitellyt näkemykset ovat niin valmiiksi pureskeltuja, että lukijalle ei jää tilaa pohtia, ihmetellä saati sitten mutustella ja sen myötä tehdä omia johtopäätöksiä. Valmiiksi pureskellut näkemykset konkretisoituvat jokaisen luvun lopussa olevissa listoissa, joiden pitäisi ilmeisesti toimia kimmokkeina siihen, miten lukija voisi omassa elämässään toimia ”toisin”.

Yleistykset muodostavat toisen vahvan juuren ”tämä on oikea tapa elää” -sävyn syntymiselle. Monet asiat esitetään lukijalle yleispätevänä totuutena. Toimintamalli hämmentää, koska voihan jokin asia hyvinkin olla totta Kannistoille, mutta useinkaan kyse ei ole totuuksista, jotka kaikki lukijat kokisivat omakseen.

Yleistykset, kuten ”Suomessa yhä kaihdetaan yksilöllisyyden ilmauksia, oli sitten kyse ruokavaliosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vapun ja joulun viettämättä jättämisestä”, jättävät lukijan ihmettelemään: monille tällaiset väitteet eivät ole lainkaan totta. On myös niitä, keiden kohdalla suomalaisuuteen kuuluvat vahvatkin yksilöllisyyden ilmaukset.

Muuan yleistys, joka teoksesta jäi vahvana mieleen, koski Tiibetin buddhalaisuutta. Kannistot viittaavat esimerkiksi Dalai Lamaan ”taitavana myyntitykkinä” ja Tiibetin buddhalaiseen kulttuuriin jonkinlaisena kulttina, jota Dalai Lama ylläpitää. Kun tämä suhteutetaan siihen, että Tiibetin buddhalaisuutta sivutaan köykäisesti parin sivun verran yhden munkiksi opiskelevan henkilöhahmon kautta, jää yleistyksestä aika kärjistynyt olo. Tämä ja moni muukin teoksen osio tarjoillaan lukijalle ainoana todellisuuden kuvauksena.

Vapaana elämisen taidossa on kohtalaisen paljon ehkä tahatontakin ironiaa. Ironia konkretisoituu varsinkin siinä, että teoksessa nojataan paikoin melko runsaasti Michel Foucault’n valtaan liittyviin teorioihin ja näkemyksiin, kuten ”biovallan” käsitteeseen. Foucault’n näkemyksiä luovasti esitellen Kannistot kuvaavat, kuinka biovalta on jotakin, mikä näkymättömissä ohjaa yhteiskuntien ja yksilöiden elämää virittäen hyvin monimuotoisen verkon yllemme.

Lopputulos on pitkälti se, että teos toteuttaa biovallan idean konkretiaksi asti. Kannistot kehottavat lukijoita heräämään ja valveutumaan; he pyrkivät kädestä pitäen ohjeistamaan, kuinka herääminen ja valveutuminen tulisi toteuttaa. Paikoin tämä jopa naurattaa, sillä selvästikin herääminen ja valveutuneena pysyminen on hankalaa biovallan vaikeasti havaittavissa verkostoissa navigoidessa myös kirjoittajille, jotka kuitenkin pohtivat asiaa aktiivisesti ja yrittävät elää toisin.

Toisaalta ristiriitaiset näkemykset ja yleistämiset omalla tavallaan palvelevat tietoa ja vastauksia etsivää lukijaa, koska ne pitävät hänet varpaillaan. Kun tekstissä huomaa epäjohdonmukaisuuksia, se jos mikä pistää pohtimaan ja kyseenalaistamaan lukemaansa. Teosta lukiessa kirkastuu myös se, että meillä kaikilla on vapaus ilmaista näkemyksiämme tavalla, jonka parhaimmaksi ja oikeimmaksi koemme – ovat muut siitä mitä mieltä tahansa.

Dalai Lama, Elämäni nomadina, Michel Foucault, Päivi Kannisto, Santeri Kannisto, Vapaana elämisen taito, vapaus

Kuva: Swan Song, Ali Kesanto ja Marita Liulia/Aleksanterin teatteri

Marita Liulia & Co.
Swan Song
Aleksanterin teatteri 24.–26.10.2014
Tanssi: Minna Tervamäki ja Ima Iduozee

  

Olen seurannut Minna Tervamäen uraa yli kymmenen vuoden ajan. Hänen ainutlaatuinen kykynsä yhdistää ilmaisussaan baletin herkkyys ja vivahteikkuus äärimmäisen väkevään ja hallittuun liikekieleen on tehnyt minuun kerta toisensa jälkeen lähtemättömän vaikutuksen. Olinkin haltioitunut kuulessani hänen yhteistyöstään Marita Liulian kanssa. Liulia on aiemminkin työskennellyt yhdistäen tanssia ja multimediaa toteuttaessaan hengästyttävän hienon HUNT-teoksen tanssija-koreografi Tero Saarisen kanssa.

Swan Song on teoksena ikimuistoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna se on kokonaisuutena järkyttävä ja kaunis, mutta samalla järkyttävän kaunis. Teos kertoo Minna Tervamäen tanssiman joutsenen kohtaamisesta Ima Iduozeen tanssiman käärmeen kanssa. Heidän tanssiaan säestävät taidokkaasti Tomas Djupsjöbackan (sello) ja Ali Kesannon (electronica). Liulian luoma multimediataide soljuu osaksi teosta ja kaikki vaikuttaa sellaisenaan syntyneeltä, niin saumatonta eri taiteilijoiden yhteistyö on.

Kuten tanssiteokset usein, Swan Song iikkuu alueella, jota on sanallisen ilmaisun keinoin lähes mahdoton tavoittaa. Se kertoo kuolemasta, valaisten samalla myös syntymää, ja vain eräänlaisen kuoleman kautta syntyvää uuden elämän mahdollisuuden ihmettä. Se kertoo elämän hauraudesta ja vieraan pelosta, tuntemattoman kohtaamisesta. Tervamäki ja Iduozee eivät vain tanssi käärmeen ja joutsenen roolia, he ovat käärme ja joutsen, niin voimakasta heidän ilmaisunsa on. Näin lumoavaa taiteesta syntyvää metamorfoosia näkee harvoin.

Tanssiteoksen jälkeen nähdään vielä Liulian Kuolemantanssi–trilogian toisen osan ensiesitys. Lyhytelokuvan päärooleissa näyttelevät kuusivuotias Vilma Kolehmainen, Minna Tervamäki ja Marianne Möller. Elokuvan keskiössä ihastuttaa nuorta balettia tanssivaa Tervamäkeä näyttelevä suloinen Kolehmainen ja se sopiikin hienosti illan tunnelmaan muodostaen samalla mieleenjäävän itsenäisen kokonaisuutensa.

Swan Songin jälkeisessä taiteilijatapaamisessa Tervamäki kertoo ottaneensa yhteyttä Liuliaan ja ehdottaneensa hänelle rohkeasti mahdollista yhteistyötä. Ymmärrän hyvin hänen toiveensa työskennellä Liulian kanssa, sillä Liuliankin teoksia tuntevana havaitsen taiteellisen ilmaisun alueita, joilla jokin hyvin olennainen heissä kahdessa voisi yhdistyä. Swan Songissa onkin teoksena sellaista taianomaista kiihkeyttä ja herkkyyttä joka voi syntyä vain tällaisesta toisiaan ymmärtävien taitelijoiden kohtaamisesta.

Eija Maria

Susanna Leinonen Company
KAIRA
Aleksanterin teatteri 21.–22.10.2014
Tanssi: Tiia Huuskonen, Maija Kiviluoto, Sara Kovamäki, Susanna
Leinonen, Riku Lehtopolku ja Jouka Valkama

  

Susanna Leinosen koreografiat ovat itselleni tuttuja useamman vuoden ajan. Olen ollut jokaisen näkemäni teoksen kohdalla vaikuttunut hänen kyvystään vangita maagista primitiivisyyttä ja herkkyyttä tanssijoittensa ilmaisuun. Kaira ei ole tämän suhteen poikkeus, sillä jälleen kerran Leinonen on luonut teoksen joka on samalla hyvin voimakas ja vivahteikas, hurja ja villi, intensiivinen ja kaunis. Kairaa katsellessa tuntee kuin joutuneensa keskelle hallitsemattomuudessaan ihmeellistä luonnonilmiötä, ollen kuitenkin samalla lähellä toista ihmistä, tanssijoiden ihoa.

Teoksen musiikki on samalla koneellista ja orgaanista sopien täydellisesti tanssijoiden dynaamiseen liikekieleen. Tanssijat eroavat ja kohtaavat yhä uudelleen, liike on hyvin fyysistä ja ilmaisuvoimaista jännitteen kasvaessa teoksen loppua kohden. Teoksen voi tulkita tutkielmana erilaisten ihmisten kohtaamisista ja heidän välisistään suhteista. Se on hallittu, taidokas ja jää Leinosten aiempien koreografioiden lailla mieleen kaikumaan kuin sanattoman loitsun lailla.

Eija Maria

Kuva: Sakari Viika/Aleksanterin teatteri

Compañía Kaari & Roni Martin
Korppi ja kello & Punainen nainen
Aleksanterin teatteri 21.–22.10.2014
Tanssi: Ángel Rojas ja Kaari Martin

  

Compañía Kaari & Roni Martinin Punainen nainen on osa Kaari Martinin tanssimaa, Roni Martinin runoihin ja musiikkiin pohjautuvan trilogiaa, jonka toinen osa Korppi ja Kello nähdään myös tänä iltana Aleksanterin teatterissa. Olen nähnyt Kaari Martinin Korppi ja kello -teoksen jo kerran aiemmin ja se teki minuun silloin niin lähtämättömän vaikutuksen, etten voinut sivuuttaa mahdollisuutta nähdä sitä uudelleen. Flamencotanssija-koreografi Martin tunnetaan kyvystään yhdistää flamencolle ominaiseen liikekieleen surrealistisia ja tummanpuhuvia elementtejä, ja pidänkin häntä eräänä maamme kiehtovimmista tanssitaiteilijoista.

Punaisen naisen tanssii Aleksanterin teatterissa Ángel Rojas. Rojasin tanssi on hengästyttävän kiihkeää ja väkevää, huumaavaa ja viettelevää. Teos on kokonaisuutena tummasävyinen ja maaginen käyttäen flamencon rytmiikkaa ja muotokieltä kuitenkin omaleimaisin maustein. Harvoin tanssia katsoessani tunnen kylmiä väreitä, mutta nyt sitä on mahdoton välttää, niin intohimoista Rojasin tanssi on. Hänen kasvoiltaan voi lukea inhimillisten tunteiden kaikki vivahteet, kärsimyksestä huumaavaan onneen, kaipuusta rakkauteen.

Punaisen Naisen jälkeen Korppi ja kello -teoksen tanssii itse Martin. Jälleen lavalla nähdään tanssin mahdollistama taianomainen metamorfoosi: Martin ei vain tanssi kuin korppi vaan on itse korppi, avantgardistinen ja villi, lähes uhkaava olento. Hän tanssii hengästyttävällä rytmillä ja intensiteetillä, yhdistäen liikekieleensä niin herkkyyttä kuin rujoutta, primitiivistä vimmaa, kaikin mahdollisin vivahtein.

Olen tämän teoksen edessä jälleen kerran aivan sanaton, se yhdistää niin ainutlaatuisella tavalla mielettömän teknisen lahjakkuuden vahvaan ja omintakeiseen taiteelliseen näkemykseen. Se on tinkimätön, se on hurja ja julma, viettelevä ja kaunis, sen edessä ei voi kuin nöyrtyä.

Eija Maria

Kuva: Kim Laine/Aleksanterin teatteri

Tero Saarinen Company ja Avanti!
Wavelengths
Aleksanterin teatteri 29.10.–1.11.2014
Koreografia: Tero Saarinen
Tanssi: Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä
Musiikin esitys: Kamariorkesteri Avanti!
Musiikki: Riku Niemi
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen

  

Katsekontaktin hapuilua, tasapainoista yhteiseloa, houkuttelua. Tero Saarisen Wavelengths on tuonut yhteen kaikki parisuhteen koukerot ja onnistunut siinä erinomaisesti. Liikekieli on hienostunutta ja soljuu eteenpäin Riku Niemen säveltämän musiikin siivittämänä. Kun parisuhteen pukee tanssiksi, se näyttää juuri tältä.

Pariskuntaa ei tahdo toistensa seura enää innostaa. Pysytellään erillään, haetaan omaa tilaa ja käännetään toiselle selkä. Näkymätön voima tuo tanssijoita kuitenkin lähemmäs toisiaan, ja likelle päästyään he löytävät yhteisen sävelen, joka etenee niin saumattomasti, että siitä huokuu täydellinen luottamus. Molemmat pärjäävät erikseenkin, mutta yhdessä he ovat enemmän kuin yksilöiden summa.

Teoksen vaihtelevuus ja eri tasot pitävät otteessaan. Kun sieltä alkaa huomaamaan parisuhdetta kuvastavia eleitä ja liikkeitä, niiden seuraaminen vie mukanaan. Saarinen on halunnut tutkia teoksessa nykyaikaista, tasa-arvoista suhdetta, jossa pari etsii uutta alkua.

Sukupuolten tasa-arvoa korostavat asut auttavat suuntaamaan huomion tanssijoihin, joiden roolit ovat loppujen lopuksi melko perinteiset. Liikekielestä erottautuu selkeästi kaksintaistelu sekä sukupuolille tyypilliset roolit: keimaileva nainen ja jäykkäeleisempi mies.

30-vuotistaiteilijajuhliaan viettävät Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä ovat upeita tanssijoita ja kuin luotuja teokselle. Saman illan aikana nähtiin myös vanhempaa tuotantoa oleva viidelle tanssijalle tehty Gaspard sekä Saarisen soolo Vox Balaenae muutaman vuoden takaa.

Päivi Korpela

Kuva: Sakari Viika/Tero Saarinen Company

Gurmee Teatteri, Rautatientori, Helsinki 8.–10.10.2015

Esitys: 

  

Ruoka: 

  

Rautatientorille pystytetyssä teltassa syötiin kaikessa rauhassa kolmen ruokalajin illallista keskellä murhatutkimusta.

Esitysformaattina illallisteatteri on parhaimmillaan mitä hauskinta viihdettä. Ruokaa ja teatteria samassa paketissa, mitä muuta ihminen voisi kertaistumalta kaivata. Kotimaisia illallisteattereita on tupannut vaivaamaan tietynlainen mielikuvituksettomuus, mutta hankalaahan se on, ohjata lautastensa sisällöistä kiinnostuneita ihmisiä olemaan yhtäaikaa kiinnostuneita siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Helsingin Rautatientorilla pystytetyssä teltassa tapahtuva Murhaava illallinen nostaa haastetta entisestään. Nimikin sen jo kertoo, että tässä ei mitään kepeää komediaa katsella, ja mainoslauseet vihjailevat, että lahtaaja saattaa syödä kanssasi samassa pöydässä. Jännitystä lisää myös G.W. Sundmansin keittiömestari Matti Jämsénin laatima menu, josta tietysti on kovat odotukset. Murhaavan illallisen tuotantotiimi otti ruokailun kohdalla Sylvin loistavasti huomioon: pyynnöstä sain eteeni kolmen ruokalajin vegaanimenun siinä missä muut mussuttivat possua ja lohta.

Kehystarina rakentuu salaperäisen kuvataiteilijan ja tämän uuden teoksen paljastamisen ympärille. Spektaakkeli keskeytyy, kun yksi avainhenkilöistä löytyy lavalta sähkökatkon jälkeen aterimet sydämeen survottuna. Tottakai paikalla on sattumalta poliisi ja yleisöstä löytyy myös hieman maaninen suomalainen miestaiteilijapersoona.

Esitys kulkee eri ruokalajien välissä selkeästi aluksi illan juontajan, sittemmin tutkimusta johtavan vanhemman konstaapelin johdattelema. Yleisön seasta otetaan pari henkilöä mukaan kohtauksiin omilta paikoiltaan, minkä toteutuksesta pisteet sen toteuttaneelle näyttelijälle: kenen tahansa eteen mikrofonia ei tökätty, vaan näyttelijä otti selkeästi äänettömän katsekontaktin ennen kuin lähti tekemään mitään satunnaisen yleisön jäsenen kanssa.

Onko Murhaava illallinen sitten kokemuksena hintansa väärti? Lippu tapahtumaan kustantaa 79 euroa ja etukäteen tilattava viinipaketti – joka todellakin kannattaa ottaa, jos viiniä ylipäätään meinaa ruokansa kanssa nauttia – kympin lisää. Vegaani ei välttämättä saa rahoilleen täysin vastinetta. Kauniisti lautaselle asetellusta alku- ja pääruuasta mieleen jäi pääasiassa sellerin ja yrttiöljyn maku kuivahtaneen perunan ja mainiosti paahtuneen kukkakaalin lisäksi. Jälkiruoka sen sijaan oli mukavan kirpakka ja puolukkainen tapaus, mutta tuossa vaiheessa jo auttamattomasti myöhässä.

Näyttelijät tekivät kohtuullisen hyvää työtä, vaikka yli-innostunutta kohkaamista hieman ilmassa parin suorituksen kohdalla olikin. Yleisön sekaan sujahtaneita, tapaukseen liittyviä hahmoja olisi oikeastaan kaivannut paikalle useampia. Kokemus oli etualan pöydässä taatusti erilainen kuin takana, josta joutui kurkottelemaan nähdäkseen kaiken, mitä edessä tapahtui. Tosin takana istuminen sopinee niille, jotka kategorisesti pelkäävät kaikenlaista interaktiota teatterissa, sillä edessä saattoi joutua hetkellisesti osaksi poliisikuulusteluja.

Murhaavaa illallista voi suositella sellaiselle fine diningin ystävälle, jolla sattuu olemaan käytössä ylimääräistä rahaa, mutta niitä viimeisiä hilujaan ei kappaleeseen kannata välttämättä laittaa. Telttaan on saatu rakennettua tunnelmallinen ravintolasali ja varoitteluista huolimatta lokakuun koleus ei puskenut telttaan asti. Näytelmän ohjaus toimii hyvin, vaikka loppuratkaisun moninaisia äkkikäänteitä olisi voinut hieman karsia. Repliikeistä saisi pienellä hiomisella luontevampia ja tilanteeseen sopivampia, mutta toki tarinan on toimittava muuallakin kuin keskellä Helsinkiä. Aika ei sentään käy pitkäksi, sillä illallisen kesto on vain hiukan päälle kaksi tuntia, missä ehtii rupatella pöytäkavereiden kanssa, syödä rauhassa ja seurata ympärillä tapahtuvaa suhmurointia.

Murhaava illallinen viihtyy Rautatientorilla vain tämän viikonlopun, mutta tekee paluun Suvilahdessa 20. marraskuuta. Jouni Toivasen laatimasta menusta pääsevät nautiskelemaan yksittäisten syöjien lisäksi ajankohtaan sopivasti pikkujouluryhmät, mihin Gurmee Teatterin produktio parhaiten sopiikin.

Ohjaaja: Seppo Honkonen
Käsikirjoitus: Diana Leesalu, Veiko Tubin ja Paul Piik, suomennos Varja Arola
Musiikki: Veiko Tubin
Lavastus, visuaalinen suunnittelu, uniikit pöytävalaisimet: Aigars Ozoliņš
Menu: Matti Jämsén

Kuvat: Johannes Wilenius/Gurmee Teatteri

fine dining, Gurmee Teatteri, illallinen, illallisteatteri, interaktiivinen teatteri, Matti Jämsén, Murhaava illallinen

Teksti: Jasmin Gröhn

Stand up -koomikko Margaret Cho ei arkaile kielenkäytössään eikä aihevalinnoissaan.

Amerikkalainen koomikko, näyttelijä, muotisuunnittelija, kirjailija ja laulaja- ja lauluntekijä Margaret Cho palaa Suomeen vuoden tauon jälkeen uudella stand up -kiertueellaan psyCHO. Kiertue saapuu Helsingin Savoy-teatteriin lähes suoraan Yhdysvalloista joulukuun 3. päivä.

Uudella kiertueellaan Margaret Cho kommentoi viiltävän komedian avulla globaalia hullunmyllyä. Hän on vihainen maailman tilanteesta ja ei pelkää näyttää sitä. Raskaammatkin aiheet muuttuvat koomikon käsittelyssä sellaisiksi, että niille voi nauraa. Isona osana showta ovat myös tribuutit hiljattain menehtyneille Robin Williamsille sekä Joan Riversille, jotka molemmat Cho tunsi henkilökohtaisesti.

Margaret Cho vastasi puhelimessa kysymykseen, kuinka yleisö on ottanut vastaan uuden kiertueen uusine vitseineen.

”Mahtavasti! Shown teemat ovat todella ajankohtaisia, ja minulla on ollut todella hauskaa. Tämä on hyvin poliittista aikaa globaalisti, ja olen todella ylpeä että saan olla osana tätä kaikkea.”

Queerhauskaa

Huumori on naisen omien sanojen mukaan selviytymiskeino ja tapa prosessoida vaikeita asioita ja kokemuksia. Cho on myös avoimesti queer – eli yksilö joka ei määrittele identiteettiään tai suuntautumistaan tarkkojen kaavojen mukaan vaan päinvastoin.

Onko Chon mieleen jäänyt kohtaamisia, joissa hän olisi nähnyt taiteensa positiivisen vaikutuksen johonkin ihmiseen? Sellaista joka olisi saanut sanomaan ”Tämän takia teen tätä”?

”Monet ihmiset ovat sanoneet, että olen antanut heille rohkeutta tulla ulos kaapista tai että olen auttanut heidät synkkien aikojen läpi. Olen kuullut paljon tällaisia tarinoita, ja se on todella parantava kokemus. Tämä työ on joskus outoa, vaikeaa ja väsyttävää. Varsinkin mitä tulee sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten paljon siellä riidellään. En tiedä, miksi yritän muuttaa ihmisten ajattelua, mutta jotkut ovat vaan niin homofobisia, seksistisiä ja rasistisia, että minusta tuntuu, että minun on puututtava asiaan. Monet ihmiset ovat olleet tästä minulle kiitollisia. Se tekee minut onnelliseksi.”

Entä LGBTI-huumoriosasto uudella kiertueella?

”Kyllä, sitä on aina luvassa, aiheesta on paljon keskusteltavaa joka kiertueella. Siitä syystä koska identifioidun queeriksi. Tämä skene on perheeni.”

Taide vs. moraali

Siirrymme keskustelemaan raskaammasta aiheesta.
Cho käsittelee yhtenä kiertueensa aiheena raiskauksia mediassa ja maailmalla. Muun muassa Bill Cosby ja Woody Allen saavat kuulla kunniansa. Tunsin tarvetta puhua Cholle asiasta, joka itseäni usein taiteilijana mietityttää: Voiko toisen taiteesta nauttia enää sen jälkeen, kun tietää mitä kyseinen henkilö on tehnyt? Vai meneekö kaikki suoraan boikottiin sen jälkeen?

Kysymys on hankala, rajanveto on ohutta, ja juuri siksi halusin kuulla suorasanaisen Chon ajatuksia aiheesta. Ehkä hän toisi selkeyttä omaan hämmennykseeni. Joten miten on, voiko Roman Polanskin elokuvia katsoa sen jälkeen, kun tietää, mitä hän on tehnyt 13-vuotiaan mallin kanssa?

”Tämä on vaikea asia. Valitettavasti Roman Polanski on tehnyt eräät lempielokuvistani jotka ovat vielä aika feministisiäkin, vaikkapa Rosemaryn Painajainen ja Inho. Rakastan myös Woody Allenin elokuvia, ja hän on vähintäänkin yhtä paha kuin Bill Cosby – tai itse asiassa pahempi. Hän käytti hyväkseen adoptiolapsiaan. Ja sitten hän nai yhden heistä”, Margaret naurahtaa epäuskoisena.
Niin, tiedän.

”Olen itse asiassa Woody Allenin lempikoomikko.”

Voi luoja, miltä se sitten tuntuu?

”Se on todella outoa. Itse asiassa taidan olla Soon-Yiin lempikoomikko. En tiedä, mutta haluaisin vain ravistella sitä tyttöä ja kysyä, että onko hän ainoa mies, jonka kanssa olet harrastanut seksiä… ikinä? Siis IKINÄ? Minulla on niin paha olla, koska rakastan Allenin elokuvia, jopa niitä viimeisimpiä. Valitettavasti minun oli katsottava ne kaikki. En tiedä, miksi en boikotoi niitä, rakastan hänen tyyliään elokuvantekijänä. Mutta hän on lasten hyväksikäyttäjä. On todella suuri pettymys ja järkyttävä asia, kun sankarimme pettävät meidän olemalla omia itsejään, kun he näyttävät, keitä he todella ovat.”

Mihin raja vedetään? Voiko tuomittavia tekoja edeltävää taidetta katsoa? Onko nuori visionääri sama ihminen kuin aikuinen pahantekijä? Vai tirkisteleekö taiteen kautta aina sairasta psyykettä?

Cholla on teoria.

”Se on ihan mahdotonta. Suorastaan sydäntäsärkevää. Uskon, että osittain se, mikä tekee heistä niin hienoja taiteilijoita, on heidän oikeutuksen tunteensa. Heillä oli oikeutus visioonsa, he kokivat niin paljon oikeutusta, että pystyivät luomaan visionsa juuri sellaisena kuin halusivat. Myös yksi oikeutuksen merkki on raiskaus ja lasten hyväksikäyttö. Ihmiset, jotka kokevat oikeutusta tekevät paljon kamalia asioita. Mielestäni se on valtaa, valta voi olla hyväksikäyttöä, ja se on juuri sitä, mitä olen elämässäni todistanut.”

Sain vähän mielenrauhaa tämän keskustelun jälkeen. Vaikka en tule näiden ihmisten tekoja koskaan hyväksymään, taiteellinen visio on eri asia kuin moraali ja teot.

Suolakalaa ja penispukuja

Sitten keveämpiin aiheisiin. Chon stand up -kiertue Mother kävi Suomessa viime vuonna. Ehtikö hän nauttia Helsingistä yhtään?

”Olin siellä vain muutaman tunnin. Se oli suuri pettymys, koska olen aina halunnut käydä Suomessa. Mutta ehdin kuitenkin syödä paikallisen jouluaterian, joka sisälsi paljon erilaisia säilöttyjä kaloja. Ateria oli herkullinen. Tykkäsin kaikesta, kuten esimerkiksi säilötystä sillistä. Toivottavasti olen tällä kertaa Suomessa pidempään, ja saan pidettyä paikan päällä vähän hauskaakin!”

Entä mitä suunnitelmia Cholla on kiertueen päätyttyä?

”Haluaisin ottaa askeleita kohti tv-sarjojen kehittelyä. Sekä tehdä lisää E! Entertainmentin Fashion Police -sarjaa, jota työstän parhaillaan. Joten keskityn nyt aika lailla tv-puolen juttuihin. Tuotan myös ohjelmia, joten kaikenlaista projektia on tekeillä. Tulen aina tekemään stand upia, mutta tarkoitus olisi pitää aiheesta vähän taukoa.”

Yksi tällainen vähän erilaisempi projekti on Dick in the Air –musiikkivideo, jonka Cho teki elektroclash-artistina tunnetun Peachesin kanssa. Cho kertoi videon kuvauksista ja Peachesin kanssa työskentelystä.

”Meillä oli videota tehdessämme päällämme todella, todella kutiavat puvut. Se oli todella hauskaa, mutta oli todella kuuma ja puvut kutisivat niin paljon, ettei mitään järkeä”, Cho kertaa huvittuneena.
”Rakastan Peachesia, hän on mahtava taiteilija ja todella hyvä ystäväni.”

Televisiohommia

Jos Chon huumori uppoaa, ei tarvitse tyytyä pelkästään tulevaan keikkaan. Lisää on luvassa Netflix-palvelussa, jossa hänen roolisuoritustaan voi katsella draamakomediasarjassa Drop Dead Diva. Sarja kertoo pinnallisesta mallista Debistä, joka kuolee auto-onnettomuudessa, painaa taivaassa tietokoneen ”palaa”-nappulaa ja tupsahtaa takaisin Maahan, mutta eri kehoon. Uusi keho kuuluu menestyksekkäälle ja pluskokoiselle lakinaiselle Janetille. Debillä on edessään monta inhimillistä oppituntia.

Cholla on sarjassa iso rooli Janen assistenttina. Koomikko esittää sarjassa myös musiikkiaan, sillä hänen hahmonsa Teri tavoittelee ”seuraavan Lady Gagan” titteliä Lady Bodacious -artistipersoonallaan.

Millainen kokemus sarjan teko oli?

”Se oli hauskaa, lähennyimme todella näyttelijäkaartin kanssa. Näemme toisiamme usein. Olimme tavallaan poissa omasta tutusta ympäristöstämme kuvatessamme Atlantassa. Sarja on mielestäni loistava, se kertoo siitä, kuinka kehomme koko ei määritä sitä kuinka kauniita olemme.”

Olen samaa mieltä. Sarja on vähintäänkin koukuttava. Ja siinä on vielä moraalinen ulottuvuus. Voiko muuta toivoa?

Margaret Cho: The psyCHO Tour: There’s No I In Team, But There’s a CHO in Psycho. Torstaina 3.12. klo 20.00.
Liput alk. 36/32 €. Savoy-teatteri (Kasarmikatu 46–48, Helsinki)

Pääkuva: Sam Evans Butler

(The Martian, USA 2015)
O: Ridley Scott
N: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig
K12
Ensi-ilta 9.10.2015

  

Tyrnävän perunantuottajat valinnevat Ridley Scottin uuden elokuvan vuoden parhaaksi.

Ihminen on vihdoin päässyn Marsiin, ja miehitettyjä lentojakin on pari alla. Kärkirahoittaja on tietysti amerikkalaisten oma NASA, joten Marsin kamaralla seikkaileva Hermes-aluksen miehistökin toimii jenkkikapteenin (Jessica Chastain – kyllä, tämä on eri elokuva kuin Interstellar) alla sekä Houstonin ohjauskeskuksen tiukassa monitoroinnissa. Huumorintajunsa säilyttäneen miehistön tehtävä kuitenkin keskeytyy astetta rajumpaan myrskyyn, ja evakuointitilanteessa käy pahin mahdollinen: astronautti Mark Watney (Matt Damon) menehtyy.

Tai niin kaikki luulevat. Hyvän tuurin ja Markin vatsaan iskeytyneen kaapelinkiinnikkeen ansiosta Mark jää henkiin. Harmillista vain, ettei hänellä ole minkäänlaista keinoa viestittää sitä Hermekselle saati sitten Maahan. Alkaa eloonjäämistaistelu, jonka rinnalla tehdään tiettäväksi, miten NASA:n päälliköt tilanteeseen suhtautuvat.

Yksin Marsissa on sisäsiisti elokuva, josta draama on hiottu lähes kokonaan pois ja jossa keskitytään myytinmurtajamaisesti erilaisten teknisten ja tieteellisten selviytymiskeinojen esittelyyn. Perunat ovat tässä ratkaisevassa roolissa. Kiinnostavaahan tämä kaikki on (etenkin ne perunat), mutta tietenkään esittelyssä ei mennä erityisen syvälle. On toki söpöä, että eksentrinen astrodynaamiikan asiantuntija (Donald Glover) esittelee ratkaisuaan NASA:n johtajalle (Jeff Daniels) ja pr-päällikölle (Kristen Wiig) nitojalla ja kuulakärkikynällä, mutta muutama lukion fysiikan kaavakin olisi varmasti kiinnostanut juuri tähän elokuvaan sattunutta yleisöä.

Ihmisen mielen murtumista erikoisissa olosuhteissa on käsitelty useissa elokuvissa väsymiseen asti, mutta silti Yksin Marsissa kaipaisi kahden ja puolen tunnin kestonsa tueksi edes pientä Avaruusseikkailu 2001:n halmaisuutta (HAL 9000, tiedättehän) tai vihjailua Solaris-tyyppisen menneisyyden haamulastiin. Mark Watney on hahmona väritön ja hajuton, nuori naimaton mies, jonka molemmat vanhemmat ovat edelleen elossa ja jolta näyttävät puuttuvan kokonaan henkilökohtaiset intohimot.

Persoonattomuus korostuu entisestään, kun Mark käy läpi miehistökollegojensa henkilökohtaisia tavaroita ja kuuntelee läpi elokuvan pomonsa ”kammottavaa” 70-luvun diskobiisilistaa. Lopulta katsoja tietää huomattavasti enemmän Maata kohti matkaavan aluksen asukeista kuin Markista, sillä aikaa käytetään paljon heidän ihmissuhteidensa näyttämiseen ja avaamiseen. Mark on puolestaan todellakin täysin yksin niin Marsissa kuin siviilissäkin.

Yksin Marsissa kertoo silti jotain aika olennaista ihmiselosta. Harmillista vain, että takaisin palattuaan Mark esitelmöi oivalluksestaan alleviivaavaasti nuorille avaruuskadeteille. Koko elokuva on kertomus siitä elämänfilosofisesta valinnasta, jonka mukaan elämä on todellakin elämistä varten ja me kaikki kuolemme joskus. Jotkut joutuvat avaruudessa ilmalukko-onnettomuuteen, toiset kävelevät auton alle ja kolmannet menehtyvät vanhuuteen. Silti jokaisen elämä on merkityksellinen niin kauan, kun sitä elää tekemällä ja kokemalla asioita.

Sopivasti aiheeseen liittyen elokuvalla alkanut päiväni päättyi Tavastialle levynjulkaisukeikalle. Varsinaisen setin viimeisessä kappaleessa Ismo Kullervo Alanko lauloi:

En ymmärrä elämää, rakastan sitä
Kuoleman tarkoitus mielessä itää
Silloin kun käsitän sen, olen onnellinen

Eikä Alangon tarvinnnut edes käydä Marsissa.

ääriolosuhteet, Ismo Alanko, Matt Damon, perunankasvatus, Ridley Scott, scifi, Selviytyminen, tiede, Tieteiselokuva, Yksin Marsissa

Sarah Waters: Parempaa väkeä
Suom. Helena Bützov
Tammi 2015
598 s.

  

Parempaa väkeä on kahden naisen rakkaustarina 1920-luvun Lontoossa.

Olen aina nauttinut Sarah Watersin romaaneista ja kirjoitustyylistä. Hänen kirjansa ovat helppolukuisia ja kerronnallisia, mutta niissä on myös psykologista syvyyttä ja yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä ajankuvausta.

Watersin uutukainen Parempaa väkeä jatkaa samalla linjalla, mutta ei aivan täytä odotuksia.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Lontooseen eli ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tarinan keskiössä on aikansa köyhdyttämä perhe, joka kamppailee säilyttääkseen elintasonsa ja omanarvontuntonsa. Nuori nainen Frances Wray asuu kahdestaan äitinsä kanssa Champion Hillissä, hienolla ja arvostetulla alueella. Heidän on kuitenkin jaettava talonsa vuokralaisten kanssa selviytyäkseen arjestaan taloudellisesti. Näyttämölle astuvatkin pian vakuutusmyyjä Leonard ja hänen vaimonsa Lilian.

Frances rakastuu Lilianiin, ja Waters kuvaa naisten välistä rakkautta ja intohimoa herkkävireisesti. Oman mutkikkuutensa tilanteeseen tuo Leonardin läsnäolo, ja kuvioissa vilahtaa myös Francesin entinen rakastettu. Waters kuvailee mestarillisesti Francesin sisäistä maailmaa ja kamppailua nykyaikaan verrattuna hyvinkin konservatiivisessa ympäristössä ja ajassa. Rakkaustarina saa lopulta omaperäisen ja yllättävän käänteen.

Itse onnistuin kuitenkin arvaamaan juonen kulun, mikä oli pettymys. Romaanissa on jotain Watersille epätyypillistä geneerisyyttä; olisin kaivannut tarinaan enemmän särmää, pidemmän ajanjakson kuvausta tai muutakin yllättävää kuin loppupuolen käänne. Odotin myös vastaavanlaista kertojan näkökulman muutosta, joka sai Watersin vuonna 2002 ilmestyneessä Silmänkääntäjä-romaanissa tarinan nyrjähtämään kiehtovalla tavalla sijoiltaan.

Parempaa väkeä etenee varsin suoraviivaisesti, ja intohimoinen uteliaisuus Francesin ja Lilianin kohtalosta alkaa hiipua lähes kuusisataasivuisen teoksen viimeisen viidenneksen aikana. Romaani on kyllä taidokas, mutta ei yllä Watersin aiempien teosten loistokkuuteen.

Watersin hengästyttävän kaunis kieli hurmaa jälleen. Waters kirjoittaa tyylipuhtaasti ja soljuvasti, mutta säilyttää samalla tekstinsä koristeellisuuden ja vivahteikkuuden. Hänen hahmonsa ovat nytkin hyvin eläviä, ja kerronta on elokuvallista ja visuaalista.

Erityiskiitoksen ansaitsee suomentaja Helena Bützov, jonka ensiluokkaisista käännöksistä olen nauttinut aiemminkin.

homoseksuaalisuus, Lontoo, Parempaa väkeä, Sarah Waters

  

Kuudennen linjan hypnoottiseen vaihtoehtorock -iltaan Helsingissä on saapunut marraskuisena lauantai-iltana vain reilu kourallinen kaamoskarkulaisia. Sepä hyvä. Iso ihmismeri ei nyt kiehdo.

Illan aloittaa koukuttavaa rockia soittava helsinkiläisbändi Lazards. Yhtyeen aikaisemmat keikat ovat menneet minulta mystisesti ohi. Ihan hävettää. Pakko korjata tilanne ja uppoutua tämän iltaisen setin jokaiseen sekuntiin. Tämä tapahtuu ilman ekstrapinnistelyjä. Bändin rokkijynkytys tuoreella tatsilla ei jätä mitään arvailujen varaan. Ihanan intensiivistä. Pientä autotallin hajuakin on havaittavissa, eikä häivääkään muovisuutta.

Lazardsin laulusolisti Jens Hortlingin lavashow on vailla vertaa. Hänen persoonallinen steppailunsa ja vetkuilunsa karhumaisella otteella kiehtoo. Ihastun. Joissain kohti laulanta on korvia hivelevän rosoista, toisella hetkellä pehmeähköä tippalinssitavaraa. Tunnevammatilan tappajina toimivat tehokkaasti kappaleet The Killing Fields ja Sister Says. Sen sijaan Beautiful Release tiukkoine riffittelyineen ja bassolinjoineen pistää tanssijalkani villisti vatkautumaan. Miksi yleisö ympärillä seisoskelee paikoillaan vain päitään seestyneesti nytkytellen?

Seuraavaksi lavalle saapuu vuonna 2003 perustettu amerikkalainen psykerockbändi Psychic Ills. Yhtyeellä on mittava ura takanaan ja viisi julkaistua albumia. Ennen tätä iltaa bändi ei ole soittanut Suomessa ainoatakaan keikkaa.

Bändillä on aivan uniikki soundimaailma, joka on kiehtova yhdistelmä psykedeliaa, countrya, bluesia ja gospelia. Basisti Elizabeth Hart varastaa koko show’n. Hänet on kuin luotu bassonsa varteen – ja hän myös tuntuu tietävän sen. Vastustamatonta. En pysty juurikaan kiinnittämään huomiota muihin bändin jäseniin. Palan halusta opetella peilin edessä Hartin utuisen seksikkään lavailmeen. Mikä naulitseva katse!

Keikan tasaisesti soljuva, äärimmäisen tenhoava anti rentouttaa. Kappale Another Change saa yläkropan nytkymään niin, että viinitilkat on hankala pitää kädessä heiluvan vinkkulasin sisuksissa. Mixed Mindin soidessa ja viimeistään Depotin hyväillessä korvia alkaa kroppa huomaamatta keinumaan biisien tahtiin.

Take Me Awaytä tekee mieli rallatella yhteen ääneen laulaja-kitaristi Tres Warrenin kanssa, vaikkei osaisi kappaleesta sanaakaan. Hypnohurmos!  Psychic Ills soittaa lämpimän sään makuista musiikkia. Suloinen hiki nousee vääjäämättä pintaan ratsastellessa tämän bändin kanssa kohti auringonlaskua.

Elisabeth Hart, Fullsteam Records, hypnoosi, Kuudes linja, Lazards, Psychic Ills, psykerock

Sylvin pop up -näyttely on avoinna 7.-12.11. Luova.fi galleriassa Helsingissä. Siellä on nähtävillä kaikki kuvanumeron teokset oikeassa, galleriaympäristössä. Luova.fi, Suvilahdenkatu 10 A, 5. krs.

Muotokuva, tai rennommin henkilökuva, on kohteelleen armoton. Kameran edessä ihminen on paljaimmillaan ja monelle kameran eteen astuminen voi olla uskomattoman vaikeaa. On luotettava kuvaajaan, että lopputulos on jotain, minkä sekä kuvaaja että malli voi allekirjoittaa.

Perinteisesti studiopotretti on kaunisteltua kuvaa. Valot asetetaan imartelemaan malliaan ja jälkikäsittelyssä hiotaan rypyt sileämmäksi. Lopputulos asetellaan piirongin päälle ja kauneus jähmettyy kehyksiin. Sanomalehtikuva dokumentoi, ruman tai kauniin, sellaisena kuin se on. Aikakausilehtimaailma taas elää omaa elämäänsä rakentaen henkilökuvia, mallin suostumuksella toki, sopimaan omaan brändiin ja konseptiin.

Reilun kymmenvuotisen urani varrella olen tehnyt kaikkia yllämainittuja. Kaikki kuvaustyylit ovat oikeutettuja kontekstissaan ja vaihtelevuudessaan mukavia toteuttaa. Mutta mikään näistä ei ole tyydyttänyt omaa kuvaajan intohimoani kohdata kuvattavani paljaana ja avoimena. Tästä tyytymättömyydestä alkoi Muotokuva – omakuva sarja.

Sarjassa olen pyrkinyt kuvaamaan henkilöä, mutta myös itseäni. Pystyykö muotokuva olemaan myös kuvaajan omakuva – ja silti kuvata mallia totuudenmukaisesti. Tuloksena sarjaan on kertynyt muotokuvia jotka eivät ole imartelevia, eivätkä millään muotoa siloiteltuja. Mutta ovatko ne enemmän tosia kuin muut?

Kuvatessaan kuvaaja manipuoloi. Aina. Me valitsemme kuvakulman, objektiivin polttovälin, päätämme katsommeko häikäisyneenä vastavaloon vaiko asetummeko studioon. Studiossa kuvattava on eristettynä omasta maailmastaan ja astunut kuvaajan huoneseen.

Minun huoneeni on hiljainen. En juurikaan puhu. Keskityn. Liikutan lamppuja, etsin hyvää valoa. Valoa tärkempää on joskus varjo. En lupaa kuvatuille hyvää kuvaa. Vain kuvan. Ja toivon, että he ymmärtäisivät kuvan hyvyyden. Syyn, miksi juuri tämä otos on valikoitunut käsiteltäväksi, printattavaksi ja jaettavaksi. Se on harvoin hymy. Usein se on epävarmuus, epäily. Pieni aukko ihmisen kilvessä, josta näkee hetken, vain sen sadasosasekunnin ajan, ihmisen avoimena.

Sillä samalla hetkellä myös minun, kuvaajan, pitää olla avoin. Ja käyttää minulle suotu luottamus hyvin, arvokkaasti.

Toivon olleeni luottamuksen arvoinen. Kiitän kaikki kamerani eteen uskaltautuneita.

Jälkisanat

Rakkauteni henkilökuvaan näkyy vahvasti Sylvin kuvanumerossa. Muotokuva kiehtoo ja toivon sen kiehtovan myös sinua. Katsoessamme vierasta opimme maailmasta ja samalla itsestämme. Valokuva – kuva on vahva media, jonka tärkein tehtävä on yleinen ihmisyyden ymmärtäminen ja tämän ymmärryksen kasvattaminen. Tarvitsemme ymmärrystä toisiltamme. Tänä aikana ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Sylvin kuvanumero on tuotettu yhteistyössä Luova.fi kanssa.

Riitta Supperi, Muotokuva – omakuva

Marjo Mytty Sanna Tii Kerttu Kaisu Alma

henkilökuva, muotokuva, numero0001, pääkirjoitus, potretti, Riitta Supperi, valokuva, valokuvaaja, valokuvataide

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Havahduin urheilujuomien krapulaa parantaviin ominaisuuksiin vasta vähän aikaa sitten. Olin tutustunut juomiin kuumassa Etelä-Amerikassa, jossa oli pakko juoda muutakin kuin vettä selviytyäkseen, koska hutera olo, nestehukka ja +35 astetta olivat melkein hengenvaarallinen yhdistelmä.

Kännissä oleminen on melkoinen suoritus, joten krapula muistuttaa urheilusuorituksen jälkeistä tilaa. Ja onhan se. Edellispäivänä tulee usein tanssittua paljon ja juotua liian vähän vettä. Urheilujuomat ovat parasta palautumisjuomaa.

1. Gatorade, Cool Blue

Juhannuksen jälkeinen maanantai on vaikea, ja avaankin ensimmäisen testipullon.

Miksi nimi on Cool Blue? Juoman nimi ja etiketin design ovat melko maskuliinisia ja kökköjä. On myös outoa, että väri on sininen, vaikka maku on vadelma. Tosin esanssinen sellainen.

Myönnettäköön, että kolmasosan juotuani olo on kohentunut. Kyllä tämä nesteyttää ja herättää kropan henkiin. Miinusta tulee kuitenkin etiketissä olevasta product for sportsmen –tekstistä. Olen siis väärää kohderyhmää. Missä on juoma sportswomaneille?

Olo on ihan ok, mutta suuhun jää paha maku. Vain miehille suuntaamisesta ropisee miinusta, eli kaikkiaan 2,5 tähteä.

2. Powerade, Mountain Blast

Onkohan tämä sama juoma kuin edellinen? Samanlainen design ja sama sininen väri.

Maun pitäisi olla marjaisa, mutta ei tämä kyllä ole, enemmänkin maku on metallinen. Juomasta jää myös outo jälkimaku. Jos krapula ei maistunut aikaisemmin suussa, niin nyt maistuu. 3,5 tähteä.

3. Vitamin Well, Reload

Olen Tallinnassa, ja täällä on pienistä kaupoista vaikeaa löytää urheilujuomia.

Vihreän teen makuista Fatburner-juomaa en uskalla maistaa. Päätän kokeilla Vitamin Welliä, jota myydään Suomessakin. Krapulani ei olisi tänään niin paha, jos olisin nukkunut enemmän, joten hulautan juoman kertaheitolla. Ja kyllä, pakko myöntää, olo kohenee heti! Olen aivan reloaded.

Makuna on sitruslime, ja se on paras tällä hetkellä testatuista. 4 tähteä.

4. Borjomi

Borjomi ei ole mikään urheilujuoma, mutta se on yksi lemppareistani ja auttaa krapulaan. Suoraan Georgian vuoristoista tuleva suolainen mineraalivesi on vissyn kaltainen, mutta kerrottuna sadalla. Juoma sisältää jäätävät määrät suoloja ja muita mineraaleja, jotka saavat kehon heräämään henkiin. Vähän kuin tiputuksessa olisi. Itse maku on suolainen ja ystäväni mukaan uimahallin klooriveden makuinen. Saattaa siis vaatia parikin maistelukertaa, jotta makuun tottuu.

Olen tulossa Pori Jazzeilta, ja jostain kumman syystä Borjomin maku tuntuu juuri tänään todella suolaiselta. Juoman loppuun juominen tekee hieman tiukkaa. Mutta kyllä, tämä on elämän eliksiiriä. 4,5 tähteä.

Borjomia saa Suomesta ainakin Viiskulmassa olevasta Pikku Georgia -ravintolasta.

5. Leader recovery -palautusjuoma

No nam. Tämä on trooppisten hedelmien makuinen ja herkullinen. Juomassa on proteiinia, ja se tekee mausta ehkä hieman liian jauhemaisen. Mutta ehdottomasti testin parhaimman makuinen.

Epäilen, auttaako tämä samalla tavalla kuin muut, koska ainesosalistassa on pelkästään hiilihydraatteja, rasvaa, energiaa ja proteiinia. Näin äkkiseltään sanoisin, että ei ole mikään kovemman luokan nesteyttäjä.

Olosta tulee kuitenkin varmempi. 3,5 tähteä.

Borjomi, Gatorade, krapula, Leader Recovery, numero0001, Powerade, urheilujuoma, Vitamin Well