Kategoria: Elämäntapa

Freedom Fallacy – The Limits of Liberal Feminism
Toim. Meagan Tyler ja Miranda Kiraly
Connor Court 2015
240 s.

  

Feminismi on esillä kenties enemmän kuin koskaan. Beyoncé ja Miley Cyrus ovat tulleet kaapeista ulos feministeinä, radikaalista naisliikkeestä kertova Suffragettes ja naisten välisestä vallankumouksellisesta rakkaudesta kertova Carol pyörivät parhaillaan elokuvissa. Myös armottoman mediaseksikäs Kanadan pääministeri Justin Trudeau on useaan otteeseen tunnustautunut feministiksi, ja molemmat Yhdysvaltain demokraattipuolueen esivaaliehdokkaat Bernie Sanders ja Hillary Clinton ajavat feminismin asiaa.

Mutta onko feminismi välttämättä suuntautumassa oikeille urille? Freedom Fallacy – The Limits of Liberal Feminism –antologian kirjoittajien mukaan feminismin nykytila ei ole lainkaan tyydyttävä. Kirjoittajien kaarti on laaja: mukana on niin akateemikkoja kuin aktivistejakin, ja aiheet liikkuvat prostituutiosta pornoon, Naomi Wolfiin, postimyyntivaimoihin ja heteroseksuaaliseen etuoikeuteen.

Kirjoittajat syyttävät liberaalifeminismiä naisten vapautustaistelun kärjen leikkaamisesta ja feminismin idean pelkistämisestä konsumeristiseksi identiteettipolitiikaksi. Meghan Murphy, Kanadan suosituimman feministisen median Feminist Currentin päätoimittaja, kritisoi kirjoituksessaan juuri feminismin kaupallistumista. Murphyn mukaan liberaalifeministinen diskurssi hyödyttää vain kapitalismia ja patriarkaattia ja tuottaa lisää sortoa naisille luokkana.

Murphyn mukaan liberaalifeminismi mittaa naisten vapautumista sillä, paljonko nainen ansaitsee rahaa. Näin ollen rikkaat naiset nousevat naisten vapautumisen symboleiksi. Murphy käyttää purevana esimerkkinä burleskitaiteilija Dita Von Teesen lausahdusta ”jos ansaitsen lavalla 20 000 dollaria, niin eikö se ole aika voimauttavaa?”. Murphy toteaa ironisesti, ettei feminismissä ole kyse siitä, että Von Teese voi rahoillaan ostaa jälleen uudet Christian Louboutinin korkokengät.

Myös Kate Farhall kritisoi omassa artikkelissaan konsumeristista identiteettipolitiikkaa, jonka raamattuina toimivat Cosmopolitan ja muut vastaavat julkaisut. Farhallin mukaan tällainen versio feminismistä sulkee pois rasismin, pornon, kapitalismin, patriarkaatin ja heteroseksuaalisuuspakon kritisoimisen. Farhall kyseenalaistaa myös Beyoncén feminismin kritisoimalla tämän lyriikoita, joissa Tina Turnerin kokemaa parisuhdeväkivaltaa romantisoidaan.

Julia Long arvostelee puolestaan feministisen liikkeen sisällä vallitsevaa heteroseksismiä ja hetero-oletusta, joka on marginalisoinut lesbofeministit feministisessä liikkeessä. Longin mukaan feministisessä liikkeessä ei käydä tarpeeksi keskustelua heteroseksuaalisuuden institutionaalisesta asemasta eikä heteroiden etuoikeuksista. Longin mukaan myöskään LGBTQIA-yhteisöissä ei harjoiteta heteroseksismin kritiikkiä saati suuntauduta lesbofeministisesti.

Uusliberalismin kritiikki on läsnä antologiassa voimakkaasti. Margaret Thorntonin mukaan uusliberalismi ja kasvavat leikkaukset vaikeuttavat naisten asemaa entisestään. Feodaaliset maskuliinisuusihanteet ovat lisääntyneet, ja yhteiskuntakriittinen feministinen teoretisointi on suljettu akateemisiin norsunluutorneihin.

Kirjoituksissa käsitellään myös rasismia, jota Shakira Hussein ja Camille Nurka kutsuvat uudeksi orientalismiksi post-koloniaaliteoreetikko Edward Saidia mukaillen. Uudella orientalismilla on pitkä historia aina Gustave Flaubertista uusateismin guruun Richard Dawkinsiin. Nämä länsimaiset intellektuellit ovat pitäneet yllä kolonialistista kuvastoa.

Uusi orientalismi polkee erityisesti musliminaisten oikeuksia, ja Husseinin ja Nurkan mukaan tämä ilmenee etenkin siinä, miten länsimaiset liberaalit ovat patologisen huolestuneita naisten sukupuolielinten silpomisesta (FGM, female genital mutilation). Kirjoittavat nostavat esiin naisten sukupuolielinten kirurgisen muotoilun länsimaissa (FGCS, female genital cosmetic surgery): heidän mukaansa on tekopyhää, miten länsimaiset liberaalit pitävät FGM:ia barbaarisena ja takapajuisena ilmiönä, mutta samanaikaisesti väittävät FGCS:n olevan lääketieteellinen toimenpide, joka tapahtuu vapaasta tahdosta. Näillä kahdella ilmiöllä on kuitenkin Husseinin ja Nurkan mukaan paljon yhteistä: molempien taustalla on patriarkaalinen malli siitä, millainen naisen kehon tulee olla. Myös Naela Rose käsittelee omassa kirjoituksissaan FGM:ia sitä vastustavan aktivistin näkökulmasta.

Kokoelma sisältää myös voimakasta pornokritiikkiä. Meghan Donevan lyttää artikkelissaan jyrkästi kaikki mahdollisuudet feministiseen pornoon. Donevanin mukaan pornoa puolustavat tutkijat nostavat harvoin esiin sitä, miten rasistisesti pornossa kohdellaan mustia ja aasialaisia näyttelijöitä. Myös pitkän linjan antipornoaktivisti Rebecca Whisnant hyökkää kirjoituksessaan pornoa vastaan.

Antologian kirjoittajat ovat selvästi vihaisia naisten kokeman sorron takia. Uskon silti, että monet muut feministit ovat antologian kirjoittajien kanssa voimakkaasti eri mieltä.

Keskustelun herättäjänä Freedom Fallacy on kuitenkin erittäin tehokas, ja kirjan sanoma jää pitkäksi aikaa mieleen.

artikkelikokoelma, Feminismi, FGM, Freedom Fallacy, heteroseksismi, porno

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Suom. Helena Kulmala
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2016.

  

”Nenä on yhteydessä naisen sukuelimiin” – vulvamyyteille kyytiä

Pimppi, alapää, pillu, fittu, römpsä, toosa, haaroväli, manteli, vulva, häpy, rakkauden puutarha. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Mitä jos nimet ovat harhaanjohtavia tai niitä käytetään vain halventavassa merkityksessä? Tai jos nimiä ei ole tarpeeksi?

Feministisistä sarjakuvistaan tunnettu ruotsalainen Liv Strömquist pureutuu ensimmäisessä suomennetussa sarjakuva-albumissaan riemastuttavalla ja rempseällä tyylillään kiellettyyn hedelmään tutkien ja kommentoiden naisen sukuelimeen liittyviä myyttejä ja tarinoita.

Strömquist käyttää sarjakuvissaan runsaasti lähdeviitteitä, joten uskomattomimmatkin pillu-anekdootit (kuten Freudin potilaana olleen Emma Ecksteinin kuukautiskipujen ”parantaminen” pieleen menneellä nenäleikkauksella) saavat perustelunsa. Totuus on tarua ihmeellisempää!

Strömquistin tyyli on yhdistellä piirroshahmoja ja erilaisia valokuvia kollaaseiksi; hallitsevana elementtinä on kuitenkin useimmiten piirretty teksti. Tekstiä täynnä olevat ruudut kuljettavat tarinoita eteenpäin. Vaarana on paasauksen tuntu, mutta se vältetään terävällä huumorilla.

Strömquist käyttää aseinaan nokkelaa sarkasmia ja ironiaa. Naisen sukuelintä on pelätty ja piiloteltu, ja siitä ollaan oltu samaan aikaan lähes sairaalloisen kiinnostuneita. Hauskuus syntyy useimmiten todellisten faktojen tarjoamasta absurdiudesta – onhan se nyt uskomatonta, että Pioneer-sukkulan mukana avaruuteen lähetetyssä kuvassa naisen vulva on sensuroitu, mutta miehen sukuelin on anatomisesti piirretty. Puhumattakaan siitä, että Kuningatar Kristiinan hauta avattiin lähes 300 vuotta tämän kuoleman jälkeen Kristiinan ”sukupuolisen rakenteen” tutkimiseksi.

Vaikka albumin keskipisteenä on naisen sukuelin, sivutaan siinä myös kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän mielettömyyttä ja ahdistavuutta. Intersukupuolisten vauvojen genitaalien leikkely ja genitaalikeskeinen kategorisoiva sukupuolittava kielenkäyttö (”tytöillä on aina pimppi, pojilla on aina pippeli”) käsitellään lyhyesti.

Kielletty hedelmä on tervetullut puheenvuoro suomenkieliseen käännössarjakuvakenttään. Tällaista sarjakuvaa lukee mielellään – naurun kautta oppii uutta.

feministinen sarjakuva, Kielletty hedelmä, Liv Strömquist

HBO, 2016

  

Muovista huttua sydänsuruista

Monet meistä ovat joutuneet kohtaamaan sen parisuhdekoukeroista karmeimman: petetyksi tulemisen. Tällaiseen sydämen riekaleiksi repivään tilanteeseen joutui myös amerikkalaislaululintunen Beyoncé, kun hänen aviomiehensä, raptähti Jay Z, paljastui petturiksi – tai niin ainakin on mediassa väitetty. Olkoon tarina tarua tai totta, Beyoncé tekaisi tästä teemasta albumillisen musiikkitaidetta. Syntyi visuaalinen albumi Lemonade.

HBO Nordic tarjosi 24 tunnin ajan mahdollisuuden hypätä Beyoncén Lemonade-albumin lumoihin, ja ihan ilmaiseksi. Lemonade on kuin tunnin mittaiseksi venytetty trendikäs musiikkivideo, jossa teemat ja kuvat muuttuvat kappaleiden vaihtuessa. Beyoncé on voimakkaan supernaisen roolissa, joka johtaa näyttävää tanssijanaislaumaa. Ruudulla pyörii supermuodikkaita ja viettelevän eroottisia kohtauksia, upeita maisemia. Beyoncé tuodaan esille välistä myös vähemmän hekumallisena, onnettomana, jopa riutuneena – tosin eihän häntä rumaksi saa maskeerattua, ei sitten millään.

Visuaalista ilotulitusta musiikin kustannuksella

Beyoncé sanelee kappaleidensa välissä somalialais-brittiläisen runoilijan Warsan Shiren runoja kohtalokkaalla äänellään. Pysäyttäviä kuvia. On äitejä, lapsia, perheitä. Ruudulla vilahtaa myös laulajan omia lapsuusmuistoja autenttisine videoklippeineen. Lemonade yrittää selvästi aitoudellaan vedota tunteisiin, mutta miksi suuhun jää niin vahva muovin maku?

Esitetyt kappaleet ovat Beyoncén perussettiä. Jos laulajattaren tuotantoon ei ole aikaisemmin ehtinyt luoda syvää rakkaussuhdetta, se tuskin syntyy nytkään. Kappaleet tuntuvat jäävän kaiken visuttelun taustamusiikiksi, kun taas videomateriaali nousee elokuvamaisiin mittoihin kronologisine tarinoineen. Beyoncé laulaa tietysti upeasti, mutta nyt huomio ei kiinnity siihen.

Uuden polven feministi?

Lemonade-teoksen alussa aavistellaan, että kumppani on tehnyt pahaa. Beyoncé ei halua uskoa, että oma rakas olisi voinut kusettaa häntä näin pahasti. ”They don’t love you like I love you”, laulajastara sydäntä riipaisevasti todistelee. Tämän jälkeen nousee viha, ja pesäpallomailasta osansa saavat esimerkiksi autot, nuo perinteiset munanjatkeet. Keskisormet nousevat. Tätä seuraa apatia ja tyhjyys – ja punainen pornohuone. Tule takaisin! Moni mies juoksisi Beyoncén luokse jo satanen lasissaan, ja näin tietysti käy.

Sitten annetaan anteeksi ja vahvistutaan tästä kauheasta kokemuksesta. Tässä vaiheessa katsoja typertyy: anteeksi mitä? Ruudulle lävähtää onnea uhkuvia hetkiä Beyoncén ja Jay Z:n elämäntaipaleelta, hääkuva, lapsenodotusvideo. Oksettaa, erityisesti koska laulajatarta on monesti tituleerattu uuden polven feministiksi. Beyoncé horisee, kuinka todellinen rakkaus tuo pelastuksen ja kidutus on lääkettä. En ymmärrä tätä tuskan glorifioimista.

”I was served lemons, but I made lemonade”, toteaa filmatisoinnissa 90-vuotispäivänään Jay Z:n isoäiti Hattie White. Onko vahvan naisen määrä niellä iso lapiollinen paskaa, eheytyä, unohtaa koko tragedia ja kääntää kaikki kokemansa paha voimauttavaksi elämän eliksiiriksi? Pitääkö aina pyrkiä antamaan anteeksi? Eikö Beyoncé tässä vain toisinna ikiaikaista perinnettä, jossa vaimot sietävät pettäviä puolisoitaan ja antavat loputtomasti anteeksi? Onko tämä sellaista feminismiä, jota Beyoncé haluaa edustaa?

En halunnut tälle elokuvamaiselle tarinalle näin onnetonta loppua. Jään typertyneenä tuijottamaan mustaksi muuttunutta televisioruutua.

Beyonce, HBO, Lemonade

Kanadalaisnelikko yltää nykyajan tehokkuusvaatimuksiin.
Heidän työsarkanaan on punk.

  

Roisia feminismiä iskevien punkbiisien muodossa. Kyllä, White Lung kuulostaa hyvältä jo paperilla. Levyllä – ainakin heidän viime kesänä julkaisemallaan kolmannella pitkäsoitolla Deep Fantasyllä – nelikko kuulostaa vielä paremmalta (kuten jo etukäteen Skenetissä kirjoitin).

Eilen tarjoutui mahdollisuus tarkistaa, onko bändi timanttinen myös keikkatilanteessa. Kanadalaisnelikko soitti Kuudennella Linjalla puolitäydelle salille enimmäkseen uuden levyn biisejä, mutta myös muutamia vanhempia kipaleita.

Settilistan kohdalla teki mieli valittaa ainoastaan Deep Fantasyn päättävän In Your Home -kappaleen puuttumisesta. Sitä pyydettiin myös yleisöstä, mihin laulaja Mish Way vastasi arvoituksellisesti viitaten erinäisiin syihin, joiden takia laulu puuttui listalta. Syitä hän ei kuitenkaan suostunut paljastamaan.

Välispiikkeihin tukka silmillä esiintynyt Way suhtautui muutenkin vaivautuneen huvittuneesti. Sama huvittunut vaivaantuneisuus tosin voitti yleisön puolelleen. ”This silence between songs”, Way tuskaili: ”… I’m not a comedian.” Mistä seurasi tietenkin muutamia nauruja.

Saavuin paikalle ajoissa ennen kello kahdeksaa, jolloin keikan oli määrä alkaa. Soitto pääsi alkamaan kymmenisen minuuttia myöhässä – ilmeisesti savukoneen piti sauhuta sali täyteen harmaata sitä ennen – mutta olin takaisin kotona jo vähän kello yhdeksän jälkeen. Keikka oli siis yhtä tehokas kuin bändin levytkin.

Se on tosin White Lungin tapauksessa viisasta. Kun biisit soivat kaikki lähes samassa, kiihkeässä tempossa, kitara etsiytyy koko ajan ylärekisteriin, rumpali pysyy kompissaan, basso alamaissa ja laulaja samoissa eleissä, ei keikka tarjoa tarpeeksi variaatiota pidempään settiin.

Ja nillityksestä huolimatta, juuri nämä samat elementit rakentavat bändin oman, vetävän soundin. Keikan puoliväliin osunut I Believe You kertoo raiskauskulttuurista, minkä takia onkin karmivaa miten hyvältä se kuulosti ja tuntui koko kropassa. Biisi päättyy Wayn sanoihin ”I Always Win”, eikä kuulijalla ollut esityksen jälkeen mitään syytä uskoa toisin.

Siinä missä rumpali Anne-Marie Vassiliou pysytteli taustalla tasaisen rummutuksensa kanssa, eikä kitaristi Kenneth William tehnyt itsestään suurta numeroa (ellei instrumentin virittelyä tai kitarakuvioita sellaisiksi lasketa), Way ja basisti Hether Fortune ottivat etualan ilmeisen mielellään haltuun. Varsinaista karismaräjähdystä emme saaneet todistaa, enemmänkin rutinoituneen punkbändin arkikeikan ennen seuraavan aamun kello viiden herätystä. Sellaisenakaan White Lung ei kuitenkaan pettänyt. Paikalle vaivautuminen ei kaduta.

Hämmentämispointsit superlyhyestä encoresta. ”Two minutes of bliss and then we’re gone”, sanoi Way ja piti lupauksensa.

Deep Fantasy, White Lung

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia. 

Gentle Gourmet Café sijaitsee Pariisin Bastillessa, viehättävällä paikalla muutaman minuutin kävelymatkan päässä Seinestä.

Olin tyytyväinen saatuani houkuteltua nälkäiset sekasyöjäystäväni aamiaiselle tähän täysin vegaaniseen ravintolaan. Ilmassa oli jännitystä ja äreyttä, kun toinen matkaseuralaisistani oli silmäillyt ruokalistan läpi: salaatti ja risotto eivät tainneet vastata tämän brittiduunarin käsitystä täyttävästä aamiaisesta.

Eivätkä kyllä vastanneet minunkaan.

Osasin kyllä odottaa, että rasvaisesta ja hiilihydraattipitoisesta mättökeosta haaveilu paikassa, jonka nimi on Gentle Gourmet Café, olisi turhaa, mutta olisin toivonut saavani edes sen mannermaisen croissantin. Olin lomalla ja kaipasin jotain epäterveellstä – ja auttenttista – sekä jotain, joka edes etäisesti muistuttaisi aamiaista.

Mutta ei. Oli lounasaika ja minun oli valittava lounaslistasta: salaatti päivän ensimmäisenä ateriana ei tullut kuuloonkaan. Valitsin listalta sen kaikkein konstailemattomimman ja epäterveellisimmältä kuulostavan vaihtoehdon: pizzan. (Tässä vaiheessa brittiystäväni oli jo kadonnut joen rantaan syömään omia eväitään.) Listan smoothiet olisivat kiinnostaneet myös, mutta onneksi paikalle jäänyt ystäväni tilasi kookos–mango-ananassmoothien.

Kahvivalikoima oli kattava, kuten ranskalaisessa ravintolassa kuuluukin. Koska itse en ole mustan kahvin ylin ystävä, minua ilahdutti, että kaikki kahvit oli saatavissa soijamaidolla.

Pizzaan kuului sieniä, joiden tilalle toivoin jotain muuta. (Kyllä, olen huono vegaani, en erityisemmin pidä sienistä.) Tarjoilija lupasikin tarkastaa kokilta, olisiko ne mahdollista jättää pois. Olin aiemmin lukenut keskustelufoorumeilta, että Pariisissa ei välttämättä osata suhtautua kohteliaasti ruoka-aineen korvaamiseen toisella, joten tämä pieni vastahakoisuus ei tuottanut yllätystä.Tarjoilija tuli kuitenkin hetken päästä hihkumaan, että kokki suostui jättämään sienet pois. Hyvä homma.

Pizza oli paksuine pohjineen varsin täyttävä, vaikkakaan ei suuren suuri. Erityisesti on mainittava, että vegaanijuustoa ei oltu säästelty. Jos mahdollista, sitä oli jopa liikaa.

Pizza oli ok, mutta mielestäni ei millään muotoa 16 euron arvoinen. Myös ystäväni herkullisella mutta pienellä smoothiella oli 6 euron hinnassaan gourmet-/Pariisi-lisää.

Palvelua olen kuullut moitittavan, mutta meitä palvellut vegaaniherrasmies, liekö ollut omistaja, teki vaikutuksen sydämellisyydellään ja englanninkielentaidollaan. Hän tiesi myös kertoa, että sana vegaani oli juuri päässyt sanakirjaan.

Sunnuntaisin Gentle Gourmet Café tarjoilee brunssia 19 euron hintaan. Kokonaisuuteen kuuluu korillinen patonkia, vegaanista voita, marmeladia, tofukokkeli, mehu, kahvi valinnan mukaan sekä köyhät ritarit kermavaahdolla ja suklaakastikkeella.

Vaikka tofu oli lähempänä gourmetravintolan hillityn hienostelevaa hifistelyä kuin amerikkalaisdinerin rasvalla ja runsaudella rietastelua, oli brunssi maukas ja vatsan täyttävä kokonaisuus.

Joten hulluhan minä olisin ollut, jos olisin jättänyt tämän väliin.

Gentle Gourmet Café
24 Boulevard de la Bastille
75012 Paris

Ke-la 
lounas 11.30–14.00 
päivällinen 18.30–23.00
sunnuntaisin brunssi 11.00–13.00
sunnuntaisin lounas 13.00–15.00

www.gentlegourmetcafe.com

brunssi, Gentle gourmet café, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Pariisi, köyhät ritarit, Pariisi, pizza, smoothie, tofukokkeli

Sarjassa kerätään satoa puutarhasta ja kerrotaan uusista ruokaideoista sitä mukaa kun niitä syntyy.

Vaimoni sai syntymäpäivälahjaksi pastakoneen noin viisi vuotta sitten. Emme kuitenkaan olleet koskaan valmistaneet pastaa ja olimme hyvin epävarmoja siitä, onnistuisiko vegaanisen pastan valmistus. Kone jäikin odottamaan ensi käyttöään moneksi vuodeksi. Taannoin kuitenkin törmäsimme vegaanisen pastataikinan valmistamiseen parissakin kokkiohjelmassa ja päätimme vihdoin opetella tämän taidon.

Munatonta pastaahan on tarjolla vaikka kuinka, sillä suurin osa kuivapastasta on sellaista. Kuivapasta kuitenkin valmistetaan usein hyvin erilaisilla menetelmillä kuin tuorepasta, joten taikinan koostumuksella on erilaiset vaatimukset. Olin luullut munattoman tuorepastan valmistusta paljon vaikeammaksi, sillä arvelin kananmunan olevan olennaista sopivalle koostumukselle. Ensimmäinen taikina onnistui kuitenkin liki täydellisesti yhdellä yrittämällä, ja teimmekin siitä sekä käsin kaulittuja ravioleja että spaghettia pastakoneella. Tutkailin netistä useita reseptejä ja päädyin käyttämään Keittiö ja puutarha -blogin tuorepastareseptiä.

Tässä reseptissä käytetään vain durumjauhoja, joten taikinasta tulee vahvasti kellertävää. Olen nähnyt myös reseptejä, joissa taikinaan lisätään tavallisia vehnäjauhoja. Tällaisesta pastasta tulee pinnaltaan sileämpää, joten se ei ota kastiketta vastaan eikä luovuta tärkkelystä yhtä hyvin kuin karhea kuivapasta.

Kuivapastan pinnan ”suomuisuus” tulee taikinan pusertamisesta oikeanlaisten suutinten läpi. Tuorepastaan taas saadaan karheampaa rakennetta lisäämällä taikinaan karkeita semolina-jauhoja. Ruokaohjelmissa ne käännetään usein mannaryyneiksi, mutta semolina on karkeasti jauhettua durumvehnää. Ainakin Eiringin luettelosta sitä löytyy. Täytyy tilata ja kokeilla seuraavassa taikinassa. Joissain ohjeissa veden sijaan käytetään poreilevaa kivennäisvettä tai hieman viiniäkin, joten testattavaa riittää.

Vallan hyvää pastaa tästäkin kuitenkin tuli. Ensimmäisellä kerralla sekoitin taikinan kulhossa ennen vaivaamista, toisella kertaa kokeilin klassista jauhokasaa pöydällä ja nesteen sekoittamista siihen tehdyssä kuopassa. Jälkimmäinen oli sottaisampaa mutta mukavampaa – sitkon syntymiseen saa kunnon tuntuman, ja taikinaa voi alkaa vaivata kunnolla alusta lähtien.

Keittiö ja puutarha -blogin reseptiin lisäisin, että taikinaa kannattaa vaivata pitkään ja hartaasti, ja sen kannattaa antaa levätä jääkaapissa muovikelmussa vähintään tunnin (käytin ensimmäisen taikinan kahden päivän aikana, eli lepoaika voi olla pitkäkin.) Vesi- ja jauhomääriin ei muutenkaan kannata luottaa sokeasti, vaan tavoitteena on kimmoisa ja nahkea pinta, ei märkä mutta ei kuivakaan. Kun toinen taikina alkoi murtua pastakoneen telojen välissä eli oli liian kuivaa, vaivasin sitä yksinkertaisesti jonkin aikaa kostutetuilla käsillä, kunnes taikina kostui sopivasti.

Ensimmäiset raviolit teimme käsin kaulitusta taikinasta, joten nyt halusimme kokeilla pastakoneella kaulittua taikinaa. Siitä saa helpommin ohutta, ja ennen kaikkea pastaan saa kunnon rakenteen. Alkuun taikina kannattaa veivata leveimmällä asetuksella viitisen kertaa koneen läpi niin, että sen taittaa joka kierroksen välissä kaksinkerroin. Vähän kuin lehtitaikinan ”käännetään ja kaulitaan” siis. Tässä kohtaa liian kosteaan taikinaan voi myös lisätä ripottelemalla kätevästi jauhoja. Kun taikina on työstetty kunnolla leveimmällä asetuksella (meillä ykkönen), sitä ohennetaan asteittain aina pienentäen asetusta jokaisen kierroksen jälkeen. Tällä kertaa kokeilimme viidettä paksuutta yhdeksästä pastakoneen asetuksissa.

Raviolin täytteeksi valitsimme favetta-härkäpapupyreen, jonka resepti löytyy vanhasta härkäpapuartikkelistani. En löytänyt netistä vastaavaa raviolireseptiä, joten ravioli con favetta saattaa olla jonkin sortin uutuus. Luulisin silti, että se on tehty köyhän Italian keittiöissä monta kertaa, joskin pecorinolla tai vastaavalla maustettuna todennäköisesti. (Pieni kielihuomio: italiassa raviolo on yksikkö, ravioli monikko. Lainasanojen monikkomuotojen käyttö yksikössä on kuitenkin vanha ilmiö, enkä pidä niiden korjailusta. Siksi sanon ”raviolit” ja ”muffinssit”, sanokoot kielen loogistajat mitä tahansa.)

Pastataikina tietysti tehdään ensimmäisenä lepäämään jääkaappiin, ja sillä välillä voi tehdä favettan. Teimme sen nyt tietysti pakastetuista esikeitetyistä pavuista. Sitten pastataikina kaulitaan ohueksi pitkänomaiseksi levyksi. Favettaa laitetaan teelusikallisen kasoiksi levyn toiselle puoliskolle, ja toinen taitetaan sen päälle (joko pitkittäin tai poikittain, favetta-kasat vain asetellaan sen mukaan). Täytteen määrä vaikuttaa tietysti siihen, kuinka isoja ravioleista tulee, mutta pidä huolta, että taikinalevy riittää peittämään ne.

Pastaa ei tarvitse kostuttaa tai voidella, jotta kerrokset tarttuisivat toisiinsa, ellei siitä ole tullut liian jauhoista. Hyvä taikina takertuu yhteen vain puristamalla. Muista puristaa varovasti ilma pois ravioleista, ennen kuin litistät taskut umpeen! Sitten raviolit leikataan irti. Halutessaan reunat voi leikata koristeellisesti tai litistää vielä kiinni haarukan piikeillä, joilla saa mukavan kuvion.

Raviolit keitetään suolatussa runsaassa vedessä muutaman minuutin. Niiden tulisi painua ensin pohjaan, ja kypsyessään ne nousevat pintaan, mutta vegaaninen taikina ei ollut vielä aivan kypsää silloin, eli niiden kannattaa antaa olla vielä hetken. Nämä raviolit kypsyivät noin 7 minuutissa. Söimme ne persiljalla maustetun sitruuna-oliiviöljyvinaigretten kera. Ensi kesänä kokeilemme näitä varmasti uusiksi tuoreista härkäpavuista tehtynä ja ehkä favettan perinteisen kumppanin kitkerän villisikurin eli cicorian kanssa.

härkäpapu, pastakone, ravioli, ravioli con favetta, tuorepasta

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia. 

Olen käynyt tässä tammelalaisessa kahvilassa jo vuosia. Harrastimme veljeni kanssa monta vuotta aamu-uintia, ja niin aikaisin harva hyvä kahvila oli auki. Aamuruskossa on mukava ja lämmin tunnelma. Kaiken lisäksi sieltä saa vegaanisia munkkeja, jopa kolmea laatua: rinkeleitä, omenahillomunkkeja ja mustikkaisia kuorrutettuja munkkeja. Kahvin kanssa munkista saa aina hyvän diilin.

Kahvila on lähellä monia lempiruokapaikkojani, joten tänne pääsee kätevästi jälkiruualle. Aamukahvien lisäksi käyn toisinaan Aamuruskossa kirjoittamassa ja lukemassa, kuten monet muutkin ystäväni.

Tällä kertaa olin aikaisin aamulla odottamassa kyytiä messupäivystykseen ja kaipasin jotain suolaista. Ystävä oli vinkannut, että Aamuruskosta saisi myös vegaanisia voileipiä tilauksesta, joten päätin testata. Mieleni teki soijalattea, ja sitä oli tarjolla. Myyjä oivalsi saman tien, että kaipaisin vegaanista syötävää ja tarjoutui tekemään sämpylän ennen kuin ehdin edes kysyä sitä.

Voileipä oli tehty kahvilan omaan ehkä hieman kuminalla maustettuun ja lievästi makeaan sämpylään. Välissä oli salaattia, kurkkua, tomaattia ja paprikaa, eli oikein hyvä se oli, vaikkei mitään ruokaisampaa täytettä kuten tofua ollutkaan. Pikaiseksi aamupalaksi se riitti minulle hyvin. Myyjä toi yllätykseksi latteni kanssa vielä Wiener Nougat’n! Aika ihanaa palvelua.

Aamurusko on lähellä asemaa, joten siellä on hyvä odotella junaa. Vielä kun Tampereelta löytyisi paikka, josta kätevän vegaanisen evään saisi kiireessä mukaan junaevääksi, kuten Helsingin rautatieaseman Cafe Isabellasta.

Kahvila Aamurusko
Tammelan puistokatu 30–32
Tampere

ma–pe 06–18
la 07–18
su 08–18

Kotisivut: www.cafeaamurusko.fi
Facebookissa

aamusämpylä, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Kahvila Aamurusko, munkki, soijalatte, Tampere

Kirjailija Hanna Pylväinen kirjoitti esikoisromaanissaan We Sinners pelon pois itsestään.

Lestadiolaisuus mielletään voimakkaasti pohjoismaiseksi ilmiöksi, joka painottuu Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin. Viime syksynä aihe oli jälleen esillä Pauliina Rauhalan romaanin Taivaslaulu myötä. Lestadiolaisuus kaikkine haaroineen on kuitenkin liike, joka on levittäytynyt niin Pohjois-Amerikkaan kuin Togoonkin. Lestadiolaisen liikeen jättänyt kirjailija Hanna Pylväinen valottaa vuonna 2012 ilmestyneessä esikoisromaanissaan We Sinners Detroitin alueella elävän lestadiolaisperheen elämää sen yhdentoista jäsenen kautta.

We Sinners on rikas ja elävästi kirjoitettu kirja, joka käsittelee monia lestadiolaiselämän piirteitä. Teos pitää sisällään paljon vihaa, mutta myös anteeksiantoa. Mikä sai sinut kirjoittamaan We Sinnersin? Vaatiko kirja tulla kirjoitetuksi?

”En halunnut kirjoittaa We Sinnersiä, en halunnut olla se henkilö, joka sen kirjoittaa. Ja silti halusin, että olisi olemassa kirja, jossa uskonnolliset ihmiset olisivat ensisijaisesti vain ihmisiä. Kaikkein eniten tahdoin, että lukija tietäisi, millaista on menettää niin tiivis yhteisö, ja näkisi, että lähteminen merkitsee yksinäisyyden ja epävarmuuden valitsemista, ja vasta viimeiseksi vapautta.”

Monia Sylvin lukijoita kiinnostavat varmasti kirjan naishenkilöt. Pidätkö itseäsi feministinä?

”Kyllä, olen feministi. Minulle on selvää, että lestadiolaiset, kuten myös muut uskonnot, vaativat paljon enemmän naisilta kuin miehiltä. Enkä tarkoita vain lasten kasvattamista, vaan sitä, miten naisilta kielletään vastuuasemat yhteisössä, miten heidän seksuaalisuuttaan tarkkaillaan enemmän kuin miesten seksuaalisuutta ja kuinka heidän odotetaan käyttäytyvän aivan kuin he eivät välittäisi sorrostaan.

Huolimatta henkilökohtaisista tunteistani olin kiinnostunut naishahmoista, jotka vastaavat eri tavoin kirkon naisille asettamiin vaatimuksiin. Naisista, jotka pystyvät täyttämään vaatimukset ja naisista, jotka eivät sitä halua. Itse asiassa sanoisin, että jotkut We Sinnersin naishahmoista, jotka edelleen ovat kirkon parissa, pitävät itseään feministeinä. Sekin osoittaa, että feminismin määritelmä on monimutkainen.”

Millainen kirjoitusprosessisi on?

”Aloitan aina jostain epämiellyttävästä tunteesta. En yritä pitää liian selkeänä ajatusta siitä, mihin tarina on menossa. Sen sijaan haluan tietää, mitä ongelmallisen tunteen taustalla on ja löytää tapahtumia ja hahmoja, jotka tönäisevät tuon ongelmallisen tunteen liikkeelle.

Warren, romaanin perheen isä, taistelee oman arvottomuudentunteensa ja syntisyyden kokemuksensa kanssa. Hiljalleen kirjoittaessani huomasin, että sopiva tönäisy oli hänelle kutsu ryhtyä saarnaajaksi. Useimmiten, monien liuskojen jälkeen huomaan, mitkä jännitteet minua kaikkein eniten kiehtovat. Tarinan ensimmäiset luonnokset ovat usein harhaanjohtavia, sillä joskus hiljaisemmat, pinnan alla piilevät ongelmat vaativat aikaa päästäkseen esille.”

Mikä on kirjailijan tärkein tehtävä maailmassa?

”Kirjailija ei voi rakastaa omaa työtään liian paljon. Täytyy olla rohkeutta viskata se sivuun. Käsikirjoitusta pitää karsia, karsia, luonnostella, editoida ja karsia vielä lisää. Olen tässä suhteessa kiitollinen entisille musiikinopettajilleni: musiikki opettaa luonnostelun paremmin kuin mikään muu. Kenenkään ei odoteta osaavan soittaa virheettömästi Beethovenin pianosonaattia ensimmäisellä kerralla. Musiikissa huomaa ennemmin tai myöhemmin, vastoin omia odotuksiaan, kehittyvänsä. Silti tuntuu uskomattoman lannistavalta kirjoittaa kaksikymmentä kelvotonta käsikirjoitusluonnosta.”

Lukiessani We Sinnersiä liikutuin välillä syvästi. Kuinka paljon hahmon on sisällettävä tunnetta, jotta sekä lukija että kirjailija liikuttuvat? Mikä on kirjailijan ja hänen hahmojensa välinen suhde? Kuinka luomistyö tapahtuu?

”Uskon, että lukija voi aistia, jos kirjailija pitää jostain hahmosta ja kokee tämän ongelmat ja persoonan ymmärrettäviksi ja arvokkaiksi. Käsikirjoitukseni alussa en useinkaan tiedä, kuka hahmoni todella on ja mitkä häntä motivoivat ongelmat ovat. Kun ne selviävät hiljalleen, pyrin käsittelemään hahmoja mahdollisimman helläkätisesti. Kirjailija on aina jollain tasolla jokainen luomansa hahmo, sillä hän tuo jokaiseen hahmoon aina jonkin osan itsestään. Se voi olla hyvinkin pieni osa, mutta hahmon luominen on lopulta aina itsensä luomista.”

Ketkä kirjailijat inspiroivat sinua?

”On tiettyjä osia tietyistä kirjoista, joiden puoleen tapaan kääntyä kirjoittaessani. Ensimmäinen on William Maxwellin They Came Like Swallows (1937), jossa tarina kerrotaan 8-vuotiaan pojan silmin. Siinä minuun vetoaa kirjan hiljainen auktoriteetti ja se, kuinka nopeasti lukija samaistuu Bunny-poikaan.

Toisena tulee José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1998), jossa kerjäläinen tulee tapaamaan Mariaa ja jättää hänelle oudon maljan. Tässä kohtauksessa minuun tekee vaikutuksen Saramagon kyky luoda maagisesta arkista ja toisin päin.

Toisinaan luen Kuningas Jaakon Raamattu-käännöstä [ilmestyi ensimmäisen kerran 1611, toim. huom.] muun muassa siinä esiintyvän toiston takia. Kirjassa on lisäksi kiinnostava tapa aloittaa lauseet ”And”-sanalla, missä on outoa, mutta myös kanonista, autoritaarista sävyä. Pidän hitaasti luettavista, vakavista kirjoista. Liiallinen lyyrinen ilotulitus tai turhat teot saavat minut pohtimaan, pitäisikö minun mennä ulkoiluttamaan koiraa.”

We Sinnersissä Jonas Chanin hahmo on hyvin kiinnostava. Mitä vanhoillislestadiolainen yhteisö voi antaa yksilölle? Onko anteeksianto jotain olennaista, jonka voit kokea vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä?

”Jonas Chan tarjosi minulle mahdollisuuden näyttää, miten vetoavia nämä yhteisöt voivat olla ulkopuoliselle: lupaus turvallisuudesta, äkilliset ystävystymiset ja mikrokosmos sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti rakentavat talosi, ruokkivat lapsesi ja laulavat sinulle syntymäpäivänäsi.

Jonas taistelee yksinäisyyden kanssa ja kirkko antaa hänelle runsaasti keinoja, joilla vastustaa sitä. Kirkko tarjoaa Jonakselle myös lohtua hänen omassa syntisyyden kokemuksessaan. Lisäksi Jonas aistii, että kirkon anteeksiannon demokratiassa on jotain kaunista. On hienoa ajatella, että syntimme ovat tasavertaisia ja että voimme antaa toisillemme synnit anteeksi tasavertaisesti. Omassa mielessäni ei ole tapaa erottaa lestadiolaisuutta ja anteeksiannon vallan hallussa pitämistä – molemmat ovat samaa. Kirjailijana pystyn käsittelemään tätä hallussapitoa vähemmän outona ilmiönä, joka kenties rauhoittaa yksilön ja jota voi aktiivisesti haluta.”

Olet kritisoinut sitä tapaa, jolla yhdysvaltalainen valtamedia käsittelee fundamentalistisissa yhteisöissä eläviä ihmisiä (Wall Street Journal 27.12.2012). Kommentoisitko kirjoitustasi? Mikä estää kirjasi henkilöä Warren Rovaniemeä ja ateismin puolestapuhujaa Richard Dawkinsia ymmärtämästä toisiaan? Olisiko vuorovaikutus edes mahdollista?

”Konservatiivisen uskonnon rooli maallistuvassa yhteiskunnassamme on ongelmallinen, koska mitä kauemmas molemmat ajautuvat toisistaan, yhä absurdimpana ne toisilleen näyttäytyvät. On hankala keskustella sellaisen kanssa, jota pidät vitsinä. Jos Warren Rovaniemi ja Richard Dawkins söisivät yhdessä illallista, he keskustelisivat sivistyneesti mutta toisiaan säälien, mikä taas kahlitsee ymmärryksen. Jos haluamme muuttaa jotakuta, emme voi sääliä häntä.”

We Sinners toi minulle mieleen Jeanette Wintersonin romaanin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, erityisesti kun kirjoitit Simonista. Mikä on LGBTQI-ihmisten tilanne pohjois-amerikkalaisessa lestadiolaisyhteisöissä?

”En ole varma, voinko puhua niiden lestadiolaisten puolesta, jotka identifioituvat joihinkin LGBTQI-positioista. Ei ole kuitenkaan mikään yllätys, että suljetuissa yhteisöissä homoseksuaalisuus ei ole pelkästään kiellettyä vaan myös halveksuttua. Tosin toisin kuin monissa muissa kirkoissa, lestadiolainen kirkko kehottaa heitä, jotka tulevat ulos jossakin LGBQTI-identiteetissä, näkemään sen minkä tahansa muun synnin veroisena: sellaisena, jota ei voi eikä pitäisi harjoittaa missään vaiheessa elämää. Selkokielellä sanottuna kirkon asenne LGBTQI ihmisiin on kammottava ja epäinhimillinen.

Kirjoittaessani Simonista toivoin pystyväni tuomaan esiin joitain niistä rajoitteista, jotka seuraavat toisen luokan kansalaisen elämästä lestadiolaisyhteisössä. Simonhan on muuten ainoa kirjan hahmo, jolla ei ole omaa lukua kirjassa. Tällä otan kantaa homoseksuaalien hiljentämiseen kirkossa.”

Mitä Gunnalle, kirjasi viimeiselle hahmolle, tapahtui? Uskon että monet kirjasi lukijat ovat ajatelleet paljon Gunnan kohtaloa.

”Gunnan tarina on tarina vääristä valinnoista. Hänellä ei ole mitään toimijuutta maailmassa, jossa kaikki valinnat näyttävät vääriltä. Luulen, että tuo tarina edustaa kaikkia We Sinnersin hahmoja. Valinnat jäämisestä ja lähtemisestä ovat yhtä kalliita kantaa.”

Kerro jotain tulevasta kirjastasi. Olen ymmärtänyt, että se käsittelee saamelaista mytologiaa ja teemoja, joita kuvailit We Sinnersin viimeisessä luvussa. Onko tuon luvun nimi, Whiskey Dragon, metafora jollekin olennaiselle?

”Viskilohikäärme tulee Lestadiuksen saarnoista, joissa käytettiin usein senkaltaisia dramaattisia, runollisikin kielikuvia. Metafora on Lestadiuksen näkemys siitä, mikä demoni alkoholismi oli saamelaisille tuohon aikaan. Tehdessäni taustatyötä viskilohikäärmettä koskevaa lukua varten huomasin, että sen tiimoilta löytyi vielä enemmän kiehtovaa aineistoa, jota ei vain saanut yhteen lukuun. Seuraava kirjani The End of Drum Time käsittelee lestadiolaisuuden leviämistä saamelaisten parissa ja saamelaisen kulttuurin sen yhteydessä kokemia menetyksiä, erityisesti shamanistisen uskonnon suhteen. Tietenkin se on romaani, mikä tarkoittaa että kyseessä on fiktiivinen tarina. Oikeastaan se on rakkaustarinoiden sarja ja myös joukko perhetarinoita.”

Kuinka paljon olet muuttunut siitä Hannasta, joka kirjoitti We Sinnersin?

”En ole enää niin peloissani.”

Hanna Pylväisen We Sinners -romaani on tilattavissa Amazonista painettuna ja e-kirjaversiona. 

Hanna Pylväisen kotisivut: www.hannapylvainen.com

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236 s.

  

Kapinoivasta tytöstä naiseksi, joka tyytyy.

Odotus. Innostus. Ärsytys. Pettymys.

Suurin piirtein tällaisen tunneskaalan koin lukiessani Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Farah on Somaliassa syntynyt kolmikymppinen nainen, joka muutti Suomeen 13-vuotiaana. Kustantamon mukaan Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani. Se on kiinnostavaa jo sinänsä – ja samaa mieltä on ollut moni muukin: Farah on saanut esikoiskirjailijaksi varsin paljon mediahuomiota, kirjastojen varausjonot keikkuvat sadoissa ja kirjasta on otettu jo kolmas painos.

Aavikon tyttäret kertoo Khadija-nimisen somalialaistytön tarinan. Isätön tyttö on vahvaluonteinen ja omapäinen. Vaikka hän kaipaakin äitinsä Hooyo Fatiman hyväksyntää ja rakkautta, hän myös uhmaa tämän kieltoja. Khadija osallistuu runonlaulukilpailuun, vaikka moinen on tytöiltä ankarasti kielletty. Hän hiipii yön pimeinä tunteina mukaan kuumaan tanssiin, vaikka äiti on tämän jyrkästi kieltänyt. Hän painii poikien kanssa, vaikka se on täysin haram. Hän lähtee rohkeasti paimentamaan isoa kamelilaumaa, vaikka aikuisten mielestä moinen on aivan liian vaativa ja vaarallinen tehtävä nuorelle tytölle.

Tarina sijoittuu 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Klaanit kyräilevät toisiaan, lapset opettelevat esi-isiensä nimiä vuosikymmeniä taaksepäin. Moni haaveilee itsenäisestä Somaliasta, valkoisen miehen poislähtemisestä.

Khadijalle opetetaan, että poika on aina tyttöä arvokkaampi ja että siinä missä poikien valtti on rohkeus, tyttöjen hyveitä ovat ujous, ahkeruus ja itsehillintä. Kunnia on kaikki kaikessa: ”Viisitoistavuotias Khadija oli saanut lisää pituutta. Naiselliset muodot olivat tulleet esiin odottamatta ja kiireellä. Fatima oli vahtinut ettei Khadija joisi liikaa maitoa. Hän ei halunnut, että tytön pakarat keinuisivat. Liian hyvin ruokittu tyttö oli miesten mieleen.”

Khadija käy läpi kaikki ne kauheudet, joita tyttölapsen kohdalle vain voi kuvitella. Äiti vie hänet silvottavaksi, jotta tytöstä tulisi ”puhdas”. Hänet naitetaan alaikäisenä miehelle, joka on häntä rutkasti vanhempi ja jolla on jo entuudestaan yksi vaimo. Kouluttamattomana, vailla tietoa paremmasta Khadija synnyttää liudan lapsia ja turvautuu poppamiesten taikoihin.

Kirjan alkupuoli rullaa kiinnostavasti, ja lukija pystyy eläytymään vahvasti Khadijan kamppailuun. Luin kirjaa aluksi innoissani, en malttanut odottaa sitä, kuinka Khadija rikkoisi yhä uusia rajoja ja tempaisisi lopulta itsensä kokonaan irti naisille asetetuista normeista. Mutta tarinan edetessä kapinoivasta tytöstä tuleekin osaansa tyytyvä sovinnollinen nainen, joka pitää vanhaa, konservatiivista miestä onnenaan. Mikä hirveä pettymys! Koin kirjan loppuosan jopa ärsyttävänä, sillä Khadijan tyytyväisyys omaan oloonsa tuntui täysin mahdottomalta ymmärtää.

Silti luulen ymmärtäväni, miksi Farah on päätynyt juuri tällaiseen juoniratkaisuun: se lienee lähempänä sitä todellisuutta, jossa lukemattomat naiset elävät. Aivan liian moni joutuu tyytymään.

Riippuu varmasti paljon lukutavasta ja ennakko-odotuksista, pitääkö Farahin esikoisromaanista vai ei. Itse lähdin lukemaan kirjaa feministisenä kannanottona, vaikka sellaiseksi siitä ei ollut. Sen sijaan kurkistuksena Somalian historiaan ja klaanikulttuuriin Aavikon tyttäret voisi toimia erinomaisesti.

Aavikon tyttäret, klaanit, naisen asema, Nura Farah, Somalia

Tällä palstalla Manu Haapalainen ja Julle Jalava kirjoittavat ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Emme ole ruokatoimittajia, olemme ainoastaan nälkäisiä.

Minun oli tarkoitus aloittaa tämä arvio anteeksipyynnöllä Tiedekahvilan henkilökunnalle.

Epäilen nimittäin olevani hankala asiakas toistuvine ”onko tässä maitoa” ja ”sisältääkö tuo munaa” -kysymyksineni.

Olen kuitenkin jo selitellyt ja pyydellyt ihan liikaa anteeksi. Miksi minun pitäisi olla pahoillani siitä, että välitän kanssaeläjistäni niiden lajista riippumatta?

Sitäpaitsi Tiedekahvilan työntekijät vaikuttavat aina niin hyväntuulisilta, että heitä tuskin edes saisi harmistumaan kovin helposti.

Tiedekahvilan lounaalla on tarjolla keittoa ja salaattia niin paljon, kuin jaksaa (ja kehtaa) syödä. Viikon keittomenu on tarkistettavissa etukäteen kahvilan internetsivuilta. Silloin tällöin tarjolle sattuu vegaaninenkin keitto, esimerkiksi mainiota sipuli- ja linssikeittoa olen lautaselleni santsannut.

Päivittäin vaihtuva salaattipöytä on kuitenkin se, joka houkuttelee minut aina uudelleen Tiedekahvilaan lounaalle. Lehtevä vihreä salaatti kuuluu vakiokattaukseen ja joskus se on minulle ihan riittävä. Muu valikoima ulottuu raasteista tapastyyppisiin herkkuihin, joista yleensä vähintään pari on vegaanille sopivia. Usein tarjolla on kuskusia eri tavoin laitettuna, paistettuja tai marinoituja kasviksia sekä viininlehtikääryleitä. Vegaaniruokailija yllättyy erityisen iloisesti eksoottisemmista herkuista kuten chilikastikkeen kanssa tarjoilluista kasvisnyyteistä tai tofu-kasvis-nuudelisalaatista. Jälkimmäiselläkin täytin lautaseni kolmesti. Salaattikeot viimeistellään kurpitsan- ja auringonkukansiemenillä sekä paistetulla sipulirouheella.

Tuoreet hedelmät maistuvat jälkiruoaksi. Kahvi sisältyy hintaan, mutta soijamaitoa ei Tiedekahvilassa valitettavasti tarjoilla.

Helsingin Kruununhaan Tieteiden Talossa sijaitseva Tiedekahvila täyttyy puolen päivän aikoihin lähialueen virkahenkilöistä. Mikäli talossa on meneillään useita seminaareja, kannattaa varautua pitkään jonottamiseen tai suunnitelmaan B.

Ja Manulle tiedoksi: Olen nähnyt kylmäkaapissa olutta ja siideriä, joten liityhän joskus seuraan!

Suositellaanko vegaaneille: Mitä parhain vaihtoehto, jos salaattia tekee lounaaksi mieli.

Lounas: klo 11.00-14.00
Hinta: 8,90 € (Salaatti+keitto) 7,40 € (pelkkä salaatti)
Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki
puh. (09) 228 69280
www.tiedekahvila.fi

Helsinki, Hyvä kurkku