Kategoria: Elämäntapa

Tampereen elokuvajuhlat ovat jo monena vuonna esittäneet tuntemattomien elokuvamaiden filmiaarteita. Tänä keväänä vuorossa on filippiiniläinen elokuva, joka on pysytellyt näkymättömissä ainakin Suomen kaupallisessa ohjelmistossa. Tarjolla on jälleen kerran lyhyeen muotoon pakattua faktaa ja fiktiota.

Filkkarien filippiiniläisen ohjelmiston kokeellisempaa päätä edustaa festivaalin vieraaksikin saapuva Raymond Red. Vuonna 1965 syntynyt tekijä on opiskellut kuvataiteita ja valokuvaamista, mutta siirtyi elokuvan pariin hyvin varhain 1980-luvun alussa. Välineinään hänellä on niin 8-millinen kuin 16-millinenkin kamera. Tuloksena on jotain hyvin tuttua, mutta myös jotain kovin erikoistakin.

Rediltä nähdään festivaaleilta kaksi elokuvaa, vuonna 1982 tehty Ang magpakailanman ja paria vuotta myöhemmin valmistunut Ang Hikab (1984). Edellinen voidaan suomentaa nimellä ikuisuus, jälkimmäinen puolestaan nimellä haukotus. Kummassakin elokuvassa vaikutteet ovat hyvin selkeät, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Red on onnistunut käyttämään esikuviaan hyvin hyväkseen.

15-minuuttinen Ang Hikab on jonkinlainen ristisiitos beckettläisen ja kafkalaisen maailman kohtaamisesta. Kaksi miestä nukkuu kerrossängyssä jossakin määrittelemättömässä tilassa. Lavastus häilyy jossakin sisätilan ja ulkotilan välillä. Yläpuolella nukkuva puhuu taukoamatta, yrittää saada alapedin kaverin osallistumaan keskusteluun. Mitään jutustelua ei kuitenkaan synny, sillä toinen on päättänyt olla hiljaa.

Elokuvan visuaalisuus on suttuista, 8-millistä kuvaa, joka ehkä tietoisesti näyttää sisältöään halvemmalta. Ang Hikabista muodostuu ikään kuin kuvaus ihmiskunnan ongelmien suurimmasta aiheuttajasta, kykenemättömyydestä kommunikaatioon.

Parhaimmillaankin ihminen on joko liian sulkeutunut tai liian avoin.

Ang magpakailanman juuret ovat mykkäfilmissä. 25- minuuttisessa elokuvassa on aistittavissa viitteitä niin saksalaiseen ekspressionismiin kuin surrealismiinkin. Ang magpakailanman tuo mieleen Metropoliksen (1927) visuaalisuuden ja Andalusialaisen koiran (1929) hulluuden. Aiheena on ikuisen elämän saavuttaminen. Keskiössä on nuori mies, joka etsii kirjaa, jonka pitäisi olla tie kuolemattomuuteen.

Kummatkin elokuvat luovat Redistä kuvan hyvin omaperäisenä elokuvantekijänä. Kumpikaan elokuva ei ole aivan eheä, mutta ne herättivät kuitenkin kiinnostuksen nähdä tekijänsä töitä enemmänkin. Olisi ollut hienoa, jos Filkkareilla olisi ollut mahdollisuutta esittää Redin myöhempääkin tuotantoa. Esimerkiksi vuonna 2000 valmistunut Anino olisi voinut olla mielenkiintoinen. Se voitti lyhytelokuvan Kultaisen palmun Cannesissa.

Redin kokeellisten pätkien lisäksi festivaaleilla tarjoillaan myös ”selväjärkisempääkin” elokuvaa. Ohjelmistossa esitettävissä dokumenteissa ja fiktioissa käsitellään muun muassa homomiesten asemaa filippiineillä ja maan historiaa Espanjan siirtomaana. Tunnelma vaihtelee höyhenenkevyestä äärimmäiseen vakavuuteen.

Tampere Film Festival 2013 alkaa tänään 6.3.

Raymond Red, Tampere Film Festival

Molotow, tuo Vaasankadun iloinen poikkeus, saattaa hyvinkin olla Kallion mukavin kuppila. Moni ei kuitenkaan tiedä, että sen jääkaappi kätkee sisäänsä myös useita iloisia oluenystävän yllätyksiä. Molotowin mitä mukiinmenevin olutvalikoima on vinkeä myös siksi, että se on hieman random – koskaan ei oikein tiedä, mitä kaapista löytyy. Tähän mennessä siellä on ollut säännöllisesti ainakin Mikkellerin herkkuja. Nam!

”Meillä oluthankinnat menee fiilispohjalta – ja olen myös halunnut pitää valikoiman yllätyksellisenä. IPA:t painottuvat, meillä ei ihan hirveästi ole noita insinööribissejä, niin kuin stouteja.” kertoo omistaja Sami Nurminen.

Mainio olutruletti pohjautuu luotettuihin maahantuojiin. ”Heillä on hyvä tatsi, huteja tulee tosi harvoin.”

Sylvin olutraati päättää lähteä suoraan lähteille ja valita teemaksi Molossa lempioluensa: San Diedon IPA:t. Näitä oluita on maisteltu niin Ameriikoissa kuin Vallilassakin ja muisteltu kaiholla ja rakkaudella. Haluaisin tässä jakaa myös sen, että yksi raadin jäsen kaivoi laukustaan kainona omat suolapähkinät – ihan vain sen varalta ettei baarista löydy. Löytyy muuten…

ALESMITH X, extra pale ale, 5%, 6 fl. oz.

Tuoksu on raikas, ei kovin IPAmainen, kuivattu aprikoosi eli Kalifornian aurinko tunnistettavissa. Tuoksun hiivaisuus hieman häiritsee.

Maku ei aivan lunasta odotuksia, koska extra pale virittää vahvan humalan mielikuvan. Maku on hieman mehumainen, mutta paranee ehdottomasti juodessa. Myös pähkinät pyöristävät makua. Omassa luokassaan oikein kiva olut, jos ei kaipaa vahvaa humalahyökkäystä. Toimii varmasti hyvin raikkaana saunanjälkeisenä. Plussat hienosta nimestä. Hiivaisempi kuin APA:t eli american pale alet yleensä. Ei suinkaan ihan ihme että on voittanut palkintoja, mutta korkeat Ratebeer -pisteet herättävät pöydässä ihmetystä.

Erikoispiirre lienee se, että olut herättelee saman tien keskustelua rinnakkaismaailmoista, selkeästi Kalifornian hippien taikaa mukana. Varo kaadettaessa liikaa hiivaa!

Ratebeer -pisteet: 97

 Greenpeace Flash Brewing company, West Coast IPA, 7,3%, 12 fl. Oz

Tuoksu tuo mieleen Kalifornian Sun Maid -rusinat ja lapsuuden hymyilevän rusinatytön. Edelliseen verrattuna viisi kertaa makeampi, mallas, alkoholi sekä hieno hunaja tuoksuvat.

Maku jakaa mielipiteitä pöydässä. Yhden raatilaisen mielestä maku on hieman pettymys jälkimaun yksiulotteisuuden takia, pihkan maku jää kitalakeen. Maun keskikohta on hyvä ja tyydyttää IPA:n tarpeen kelvosti, keskivaiheilla tuntuu kivalta myös humalainen happoisuus.

Loppuraati pitää makua alusta keskivaiheille ihan tasapainoisena, vaikka loppuvaiheesta puuttuukin se pyöreys, joka tekisi mausta täyteläisen. Olut on painava. Väri on tumma ja viettelevä ja se virittääkin aikamoiset odotukset, mutta jättää kuitenkin hieman kylmäksi, mikä on todella sääli ottaen huomioon oluen historian.

Ongelma saattaa olla, että kun oluet tuodaan pitkältä, ne voivat mennä hieman pilalle. Siksi Kalifornian taivaat eivät aina Suomessa maistu samalta. Onkin hienoa, että myös pohjoismaissa tehdään amerikkalaistyylisiä oluita.

Tämä nimenomainen olut on aikoinaan herättänyt alkulähteillä miltei uskonnollisen kokemuksen. Oli kyse sitten matkan vaikutuksesta vai laadun huonontumisesta, niin tämä entinen unelma ei vain lunasta itseään. Huhuja on pyörinyt kyllä myös siitä, että kyseisen oluen tasokin on laskenut… Kaikesta huolimatta aivan kelpo olut on kyseessä. Saman merkin Imperial IPA on taas AIVAN MAHTAVA. Raati hehkuttaa sitä himon kuulto silmissä. Huh huh.

Ratebeer: USKOMATTOMAT 99 (kts. kootut selitykset yllä)

ale, APA, ipa, Molotov, olut, Vaasankatu

Teksti ja kuvat: Susanna Shearman ja Hanna Muilu

Sylvin toimittajat kävivät toteamassa Seinäjoella, että Provinssirock on edelleen elossa, vaikkei 36-vuotias festariveteraani tarjoillutkaan vallankumouksellista uutta tulemista.

Provinssirockin parhaat vuodet ovat selkeästi takana päin. Kuolemaa tekevää festivaalia tekohengitettiin tänä vuonna parilla muutoksella: festarin ajankohta oli siirretty kaksi viikkoa eteenpäin juhannusta edeltävästä viikonlopusta juhannuksen jälkeiseen viikonloppuun, 27.–28. kesäkuuta. Ennen kolmipäiväinen festivaali kestää nykyään kaksi päivää.

Muutamia vuosia sitten ”ihmisten juhla” tarjosi monipuolista ja kovatasoista ohjelmaa, mutta lompakon nyörien kiristyminen näkyy etenkin artistitarjonnassa, joka kotimaistuu vuosi vuodelta. Siitä huolimatta tällekin vuodelle mahtui mukaan bändiklassikoita sekä uusia karismaattisia tulokkaita.

Prodigy villitsi

Provinssin avasi Eläkeläiset yhdessä Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Hilpeä humppamusiikki ja taivaalta porottava aurinko nostattivat provinssikansan fiiliksen ja jalat taivaisiin: Eläkeläisten keikoilta tuttu tanssijaletka hyppi riemukkaasti ympäri Törnävän kenttää.

Parikymppinen laulaja-lauluntekijä Jake Bugg veti vain vähän yleisöä päälavan eteen, mutta ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt brittilaulaja oli mainio yllättäjä. Brittiläisen Q-musiikkilehden järjestämässä Q Awardsissa vuoden uuden tulokkaan -tittelin viime vuonna voittanut Bugg saa vaikutteensa muun muassa Bob Dylanilta, Jimi Hendrixiltä ja Johnny Cashiltä. Dylanmaista soul-poppia soittava Jake on ehdottomasti tutustumisen arvoinen muusikko, jonka toivoisi nousevan vierasköyhän festarilavan sijasta vaikkapa Tavastian lauteille. Jake Buggin lisäksi southernrockia soittava jenkkipoppoo North Mississippi Allstarts sai varmasti Törnävän saaren keikallaan uusia suomalaisfaneja.

Loistavien Sannin ja Haloo Helsingin energiset keikat vetivät yleisöä, mutta suomalaisnimistä kuumin oli Cheek, joka sai nuoren festivaaliyleisön sekaisin. Silti suomibändejä kovempi yleisömagneetti oli perjantai-illan viileässä säässä soittanut 90-luvun kuuma nimi The Prodigy. Bändi hallitsi yleisön viihdyttämisen, vaikka heiltä ei viime aikoina ole syntynyt hittibiisejä. Bändi avasi keikan Firestarter-biisillä, joka upposi yleisöön kuin häkä. Vanhat kunnon suosikit kuten Voodoo People ja Smack My Bitch Up pitivät yleisön riemukkaana koko keikan ajan.

Vanhaa punkkia ja modernia rytmimusiikkia

Lauantaina festariportit avautuivat kahdelta ja yksi ensimmäisistä esiintyjistä oli seinäjokinen Magic Meredith. Tummaa grungea soittava bändi veti toimivan keikan kotikaupungissaan. Koko Provinssin ilopilkku oli irkkupunkkia soittava Dropkick Murphys, joka veti tapansa mukaan täysillä ja keikkayleisö bogoili lähes henkihieverissä Saarilavan edessä. Samaan aikaan kun Dropkick Murphys rokkasi Saarilavalla, soi Rumba-teltassa moderneja R&B-soundeja: losilainen Banks lunasti odotukset uskomattomalla äänellään.

Zanzibar-lavalla esintynyt Damn Seagulls on julkaissut kesäkuun alussa neljännen pitkäsoittonsa. Tuoreet biisit eivät vielä olleet ehtineet iskostua festariyleisön mieliin ja keikkaa katsoessa tuli ikävä bändin vanhempia biisejä. Myöhemmin päälavalle nousseen brittiläisen electroartistin M.I.A.:n tyylikäs lavaesiintyminen oli kuitenkin herkkua katsojille.

Kotimaisista nimistä Jenni Vartiainen ja Samuli Putro vetivät lavanedustat täyteen, mutta illan sympaattisin veto tuli yllättäen seinäjokiselta Uuden musiikin kilpailun tänä vuonna voittaneelta viisubändiltä Softengineltä. Rumba-teltassa riitti katsojia tungokseen asti ja seinäjokiset nuoret herrat vetivät positiivista energiaa hehkuneen keikkansa antaumuksella.

Uudistunut festari, vanhat kujeet

Jos uudistuneeseen Provinssiin lasketaan mukaan torstaina 26.6. järjestetty Robinin ja Isac Elliotin kokonaisia perheitä paikalle vetänyt yhteiskeikka, oli juhlassa yhteensä 26 000 kävijää.

Monikaan festariveteraani ei kokenut fiiliksen olevan sama kuin vuosia aikaisemmin. Vaasalainen Olli on käynyt Provinssissa 1995 vuodesta alkaen. Mies odotti perjantaina eniten Prodigyn keikkaa; hän oli nähnyt Prodigyn Provinssissa 1997 ja nyt ympyrä sulkeutui. Olli mietti viime vuoden olleen lopun alkua, mutta lupasi tulla paikalle jatkossakin, jos Provinssin taival vielä jatkuu. ”Provinssin esiintyjätarjonnasta puuttuu koko kansan suosikki, joka vetäisi ihmiset paikalle”, Olli pohti. Ajankohdan vaihdos tuntui Ollista kuitenkin ihan toimivalta.

Irina oli Provinssissa neljättä kertaa ja oli tänä vuonna innostanut mukaan ensikertalaiset Saran ja Niinan. Perjantaina esiintynyt Mikko Joensuu oli Irinan pääsyy saapua Seinäjoelle, mutta hän löysi uusiakin tuttavuuksia, kuten Damn Seagullsin ja Jake Buggin, joista jälkimmäinen kolmikon tanssi-innokkuudesta päätellen lunasti odotukset.

Villen ja Markun päätös lähteä Provinssiin syntyi, kun he kuulivat, että esiintyjälistalla on Dropkick Murphys. Ville juhli yhdeksättä Provinssiaan ja Markku menetti tänä vuonna Provinssi-neitsyytensä. Perjantaina esiintyneet Karnivool ja North Mississippi Allstars olivat uusia löytöjä molemmille, ja lauantain esiintyjistä puolestaan The Knob oli vetänyt miesten mielestä loistokeikan.

Vilmalla oli takanaan viitisentoista Provinssia, ja hänen mietti kaihoisasti 90-lukua, kun alueelle sai vielä kantaa omat juomat ja festareiden kiinnityslistalta löytyi joka vuosi monta ulkomaalaista suurnimeä. Hän muisteli lämmöllä muun muassa Skunk Anansien, Placebon ja Rage Against the Machinen keikkoja. Vilma koki omasta ikääntymisestäänkin huolimatta festariyleisön nuorentuneen: ”Siinä missä aikaisemmin vastaan tuli todellisia festarivetaaraneja ja musiikin tuntijoita, on paikalla nykyään Cheek-faneja.”

Vaikka Provinssirock ei ollut enää entisensä, se oli silti sitä mitä luvattiin: ihmisten juhla. Juhlasää oli suosiollinen ja mörököllit olivat poissa ihmisten mielistä alkoholin ja hyvän musiikin ansiosta. Provinssi elää edelleen ja toivotaan, että se hengittää vielä vuosienkin päästä.

Cheek, Damn Seagulls, Dropkick Murphys, Eläkeläiset, festivaalit, ihmisten juhla, Jake Bugg, Provinssirock, Seinäjoki, Softengine, The Prodigy

Jari Sarasvuon vierailu Kallion kirkossa saarnaajana veti graniittikirkon täyteen ylisiä myöten, kuten maamme keltainen lehti onkin jo ehtinyt revitellä. Minäkin seurasin saarnaa seisten, sinänsä onnekkaalla paikalla koska pääsin todistamaan kuuluisaa pyörtymiskohtausta, jolla ei muuten oikeasti ollut mitään tekemistä Sarasvuon lävistävän karisman kanssa, vaan kirkossa ei vain tainnut oikein ilma vaihtua. Pojot dramatiikasta kuitenkin.

  

Kuva: Soppakanuuna / Creative Commons

Jumalanpalvelus lähtee lupsakasti liikkeelle Teemu Laajasalon tervetulosanoilla. Laajasalo kertoo asiallisesti miten ilta tulee etenemään, mikä lieneekin oikein hyvä ajatus, koska paikalla on aimo joukko kokemattomia kävijöitä. Tästä lähdemme kuuntelemaan erinomaista gospelkuoroa ja Juha Tapiota ennen päivän saarnaan käymistä. Gospel on aina ihanaa, vaikkakin äänekästä. Juha Tapio olisi voinut pidättäytyä vaikka parissa biisissä neljän sijaan – kaikkihan ne tavallaan kuulostavat kuitenkin samalta. Jännitys tiivistyy sitä enemmän, mitä verkkaisemmin käymme eteenpäin ja vihdoin Sarasvuo käy lavalle.

Harmittaa hieman, ettei Sarasvuo saarnaa saarnapöntöstä. Se olisi ollut jotenki asiaankuuluvampaa ja myös akustiikan kannalta parempi vaihtoehto, ylälehtereille kun ei oikein kuulu. Saarna lähtee liikkeelle vakaasti vanhan testamentin tarinoihin tukeutuen. Kehystarina on Tuhlaajapoika mutta mukana vilahtelee Nooa ja rantautumisenkin jälkeiset tarinat. Saarnan alussa tuntuu, että kokenutta esiintyjää hieman hermostuttaa, mikä sinänsä on vain sympaattista. Kuitenkin saarnan vakava yleissävy säilyy, eikä saarnaaja lankea helppohin yleisön hauskuuttamisvitseihin – pisteet siitä. Teemaksi nousee armo ja sen kolme sääntöä. Ihminen ei koskaan saa ansionsa mukaan. Ihminen saa aina enemmän kuin ansaitsee. Ja kotiin voi aina palata. Sarasvuon upea tematiikka Jumalasta tuhlaajapoikana säväyttää. Yksinkertaista mutta vaikuttavaa. Elämme ymmärtäväisempiä, ihmisläheisempiä aikoja, ja jokainen voi antaa ja saada armoa. Jopa Jumala. Jari vetää oikein hyvin.

Kirkossa on lämmin tunnelma. Mikään ei ole niin kaunista kuin kuuntelemaan hiljentynyt ihmisjoukko, sen hauras keskittyminen. Teemu Laajasalo jatkaa jumalanpalvelusta rukouksilla. Laajasalon rouhean seksikäs ääni saa melkein unohtamaan mistä onkaan kysymys, mutta vain miellyttävällä tavalla. Lopuksi toimitetaan ehtoollinen, josta tulee hyvä mieli. Outo lause: ”veri, sinun vuoksesi valutettu.”, ei oikeastaan pistä korvaan kun sen sanoo jotenkin vilpittömästi sinulle hyvää tahtova pappi. Vaikka kyseessä onkin ikäänkuin drive in -tyyppinen ehtoollinen, koska väenmäärän takia tahti on hoppuisa. Mutta ei haittaa ja keksikin oli hyvää. Ai sori, siis Jeesuksen ruumis.

Olisipa mukavaa, jos jumalanpalveluksissa kävisi enemmän ihmisiä. Tässä hyväntuulisessa joukossa, gospelin sointuessa taustalla tuntuu lämpimän turvalliselta olla ihmislapsi. Lisää tätä!

Jari Sarasvuo, Juha Tapio, Jumala, jumalanpalvelus, Kallio, Kallion kirkko, Teemu Laajasalo

Tuntuuko jazzmusiikki käsittämättömältä? Kysyimme Tampere Jazz Happeningin alla, mikä on saanut erilaiset ihmiset rakastumaan jazziin ja miten he musiikin määrittelevät.

Loppuviikosta iso joukko jazzin ystäviä kohtaa jo 33. kertaa järjestettävässä Tampere Jazz Happeningissa.

Tapahtumaan saapuu artisteja Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi yllättävistäkin kolkista. Lavalle nousevat niin Malin alkuperäiskansan tuaregien edustajista koostuva Tamikrest, intialainen tabla-virtuoosi Zakir Hussain ja jamaikalaissyntyinen Linton Kwesi Johnson, jonka kehittämä dub poetry iskee yhteiskunnallisella sanomallaan.

Jazz on siis paljon muutakin kuin cocktailin siemailun taustamusiikkia hämyisellä klubilla tai puhallinsoitinten pauhua New Orleansissa.

Vanhan muusikkovitsin mukaan jazz on jopa parempaa kuin seksi – ja se kestää kauemmin.

Yllättävän moni jazzmuusikko tuntuu kaihtavan musiikkinsa tarkempia määrittelyjä. Sanotaan, että jos sadalta ihmiseltä kysyy mitä jazz on, niin jokaiselta saa erilaisen vastauksen.

Saksofonisti Esa Pietilän luotsaama Liberty Ship kertoo vähät välittävänsä tyylillisesti rajoittavista merimerkeistä.

Tampere Jazz Happeningin konkareihin kuuluvat jazzvalokuvaaja Maarit Kytöharju, joka on tänä vuonna töissä tapahtumassa jo 25. kertaa, jazz-vapaaehtoinen Mari Paavola sekä saksofonisti Esa Pietilä, joka esiintyy Tampereella Liberty Ship -kokoonpanonsa kanssa.

Sylvi tiedusteli heiltä, mistä jazzissa oikein on kyse.

Mitä jazz on?

Kytöharju: John Zorn sanoi, että jazz on sana, jossa on kaksi z-kirjainta. Ei kaipaa tarkempaa määrittelyä.

Paavola: Jazz on kaikki, jazz ei ole mitään. Jazz on musiikkimaailman käsitetaidetta. Ceci n’est pas jazz.

Pietilä: Jazz on rikas musiikillinen kieli improvisaatioineen ja moninaisine tyylisuuntineen. Improvisaatio on jazzmusiikin keskeinen olemus. Jazz voi olla myös jollekin henkilölle tietty tunnetila, elämäntapa ja elämänkatsomus.

Miten löysit jazzin?

Kytöharju: Tässä pätee porttiteoria. Minun porttini oli Miles Davis. Pikkusormen antaminen ei ole vienyt koko kättä, vaan koko naisen.

Paavola: Löysin jazzin vuonna 1993, kun minut muilutettiin vapaaehtoistyöhön ihan puskasta. Kun Tampereen Klubin lavalle kiipesi Marc Ribot & Shreck, käännyin kaverin puoleen narikassa ja jompikumpi meistä kysyi, ”mitä tuo mies oikein tekee kitaralleen?” Sen jälkeen ei ole ollut paluuta.

Pietilä: Löysin jazzin muusikko-enoni kautta, kun aloitin klarinetin soiton 9-vuotiaana. Teininä pääsin soittamaan kotikaupunkini Porin Big Bandiin. Myöhemmin hakeuduin opiskelemaan Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osastolle. Olen opiskellut myös Yhdysvalloissa.

LKJ eli Jamaikalla syntynyt Linton Kwesi Johnson on kehittänyt dub poetry -tyylinsä reggaen pohjalta. Sanoituksissaan mies tarttuu yhteiskunnan epäkohtiin.

Miten ummikko saa otteen jazzista?

Kytöharju: Live-konsertista. Mikä tahansa musiikkityyli avautuu hienosti livekokemuksen kautta.

Paavola: Helsingissä Viiskulman Digeliuksen Emu sekä muu henkilökunta osaa auttaa jazz-ummikkoa vihjeillä sekä valikoimalla. Tämä ei ole maksettu mainos vaan toimivaksi todettu käytäntö.

Pietilä: Kannattaa aloittaa kuuntelu ottamalla esimerkit eri päätyylilajeista, jotta saa kattavan kuvan siitä, miten erilaista jazz voi olla. Tyylilajeja ovat esimerkiksi early jazz / early swing, jota edustaa Louis Amstrong; swing / big band, jota edustaa Duke Ellington; bebop, jota edustavat Charlie Parker ja Dizzy Gillespie ja cool jazz / west coast, jota edustaa Chet Baker.

Post bepopia soittavat Miles Davis, John Coltrane ja Sonny Rollins; free jazzia Ornette Coleman, Albert Ayler, John Coltrane ja Cecil Taylor sekä modern mainstreamiä Chick Corea, Herbie Hancock, Joe Henderson, Wayne Shorter ja Michael Brecker.

Kannattaa kuunnella muutamien tärkeiden jazzmusiikin uudistajien koko tuotanto eri aikakausilta, koska se on hyvinkin erilaista uran alussa, keskellä ja lopussa. Tällaisia artisteja ovat muun muassa Duke Ellington, John Coltrane, Miles Davis, Herbie Hancock, Cecil Taylor ja Wayne Shorter.

Intialainen tabla-virtuoosi Zakir Hussain on tärkeä tekijä maailmanmusiikin skenessä.

Jazzin ainoaksi päteväksi määritelmäksi taitaa edelleen jäädä sen määrittelemättömyys. Toisaalta ainahan korostetaan, ettei taidetta tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.

Jos jazz kerran on kuin seksiä, niin siihen voidaan soveltaa samantyyppisiä sääntöjä: jos ensimmäinen kerta ei miellytä, kannattaa vaihtaa tyylilajia ja kokeilla uudestaan.

Analyyttisiä jazzummikkoja varten musiikin ymmärtämisestä on julkaistu oppaita, kuten Jonny Kingin Mitä jazz on – Opas ymmärtämiseen ja kuuntelemiseen (Like).

Pääkuva Tamikrestistä: Thomas Dornbirn
Liberty Ship -kuva: Maarit Kytöharju
Linton Kwesi Johnson -kuva: Danny DaCosta
Zakir Hussain -kuva: Susana Millman

Cecil Taylor, Duke Ellington, Esa Pietilä, Herbie Hancock, jazz, John Coltrane, Linton Kwesi Johnson, Maarit Kytöharju, Mari Paavola, Miles Davis, Mitä jazz on, Ornette Coleman, Tamikrest, Tampere Jazz Happening, Wayne Shorter, Zakir Hussain

(Home, USA 2015)
O: Jim Johnson
Äänet: Rihanna, Jim Parsons, Jennifer Lopez, Steve Martin / Emma Louhivuori, Joonathan Kettunen, Ella Pyhältö, Markus Bäckman. Myös ruotsinkielinen versio.
K7
Ensi-ilta 27.3.2015

  

 
Vihdoin kotona on ensimmäinen 3D-animaatio, jonka päähenkilö on tummaihoinen.

Böö-avaruusoliokansa pakenee vihollisiaan planeetalta toiselle. Nyt suuntana on Maa. Bööt valloittavat maapallon ja lähettävät ihmiset asumaan Australiaan rakentamaansa kaupunkiin. Siellä elämän pitäisi olla yhtä juhlaa, ovathan talot värikkäitä ja vieressä on huvipuistokin. Muutto ei mene ihan putkeen, sillä seitsemäsluokkalainen Tippi jää vahingossa kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja joutuu eroon äidistään. Onneksi muiden hyljeksimä böö Oho lupautuu auttamaan tyttöä löytämään mutsinsa.

Jim Johnsonin (mm. Anz – Muurahaiset ja Yli aidan) ohjaama yhdysvaltalainen 3D-animaatio on ilahduttava poikkeus tusinakyhäysten joukossa. Pääosassa seikkailee määrätietoinen ja älykäs tyttö. Böö-kansan Mensan herrakerho jää toiseksi matemaattisesti lahjakkaalle mimmille, kun pohditaan keinoja maapallon pelastamiseksi. Tipin vaatetuskin on neutraali: vihreä huppari ja farkut, ei vaaleanpunaisia kermakakkuhörhelöitä.

Tippi on myös ensimmäinen tummaihoinen 3D-animaation päähenkilö. Karibialta kotoisin oleva tyttö on saanut taistella tullakseen hyväksytyksi koulutovereiden joukkoon. Oholla ja Tipillä onkin paljon yhteistä: kumpikin on saanut kokea syrjintää. Tipin äänenä kuullaan hänen maannaistaan Rihannaa, joka on lisäksi luonut elokuvan soundtrackin. Tippin äidille puolestaan on antanut äänensä latinotähti Jennifer Lopez. Joukkokohtauksissakin on mukana ainakin puolet afroamerikkalaisia ja jokunen intialainenkin.

Ja on animaatiossa sanomakin. Rasismin lisäksi on puhe kulttuuri-imperialismista. Maahan muuttaneet Bööt kasaavat ensi töikseen kaikki patsaat yhteen kasaan ja hylkäävät ne niille sijoilleen. Vapaudenpatsaallekin veistetään oman johtajan Smekin kasvot. Lapsikatsojille kohtauksista tosin tulee tuskin mieleen Isisin toiminta Irakissa.

3D, Jim Johnson, Rihanna, Vihdoin kotona

Tulevana lauantaina Lepakkomiehessä Sylvi-klubilla esiintyvä Them Bird Things valmistautuu julkaisemaan kolmannen levynsä ensi vuoden alussa. Jean Ramsay salakuunteli tipuhöyhenistään omille siivilleen nousseen yhtyeen uusimpia lauluja ja kuulumisia.

Kuva: Tiina Jutila

Suomessa yhtyeet syntyvät ja kuolevat yleensä saman näköisinä. Johtuuko sitten soittajien verrattaisesta vähyydestä vai jonkinlaisesta pettuleipääsyöneestä fundamentalismista, mutta jos yksikin jäsen lähtee, yhtye yleensä hajoaa (paitsi jos kyseessä on rumpali).

Toki on poikkeuksiakin, jopa vokalistin lähdöstä selvinneitä yhtyeitä. Nightwish ja Amorphis tulevat mieleen noin heti kärkeen, mutta nämäkin ennemminkin vahvistavat säännön kun poikkeavat siitä.

Sitten on Them Bird Things.

Amerikkalaisen tuottaja/musiikkikirjoittaja Will Shaden ja vokalisti Salla Dayn kohtaamisesta alkusysäyksensä saanut yhtye tuntuu operoivan täysin omilla säännöillään. Yhtyeen kolmannella levyllä on ensimmäisestä kokoonpanosta jäljellä Salla Dayn lisäksi vain kitaristi Timo Vikkula. Tämä ei kuitenkaan ole heikentänyt yhtyettä, pikemminkin päinvastoin.

Kehitys on ollut orgaanista ja tarpeenmukaista.

Kahdella ensimmäisellä levyllään yhtye herätti henkiin obskuurin 60-luvun alun fratrock/garage-obskuriteetin Mike & The Ravensin pääasiallisten lauluntekijöiden Mike Brassardin ja Steve Blodgettin levyttämättömiä kappaleita, joihin garage-entusiasti Shade oli tutustunut tuottaessaan yhtyeen ensimmäistä albumia, 45 vuotta debyyttisinglen jälkeen.

Asiat johtivat toisiin, ja pian Day ja Shade jo värväsivät soittajia projektia varten. Shadowplayssa ja Kauko Röyhkän lamavuosien Combossa soittaneen kitarataituri Timo Vikkulan ja Kevinistä ja Superista tutun rumpali/kitaristi/laulaja Ville Särmän myötä yhtyeestä tuntui muotoutuvan aiemmin Branded Womenissa koskettimia soittaneen Salla Day taakse eräänlainen 90-luvun suomalaisen indien superbändi. Basson varteen valikoituitunut ensikertalainen Esa Jussila tasapainotti tilannetta hieman.

Alusta asti yhtye vaikutti pikemminkin aficionadojen intohimoiselta arkistoprojektilta kuin nuoruuden kapinapäissään pystyyn pistetyltä jengiltä. Se oli toki myös yhtyeen valttikortti, jotain joka erotti sen kilpailijoista. Aikuista musiikkia aikuisille, miltei vieras konsepti suomalaisessa populaarimusiikissa.

Debyytti Fly, Them Bird Things, Fly (Playground, 2009) sai osakseen suitsutusta ja viiden tähden arvioita. Levy aiheutti jonkinmoisen kollektiivisen shokin suomalaisessa musiikkimediassa: Täällä ei oltu totuttu näin pitkälle mietittyyn ja korkealaatuiseen pakettiin. Tekstit ja kappaleet olivat virheettömiä ja autenttisia tavalla josta täkäläiset englanniksi operoivat yhtyeet voivat vain haaveilla, ja taitavat soittajat puhalsivat niihin henkeä kokemuksellaan ja ammattitaidollaan.

Kakkoslevy Wildlike Wonder (Playground, 2010) muutti kurssia multi-instrumentalisti Arttu Tolosen (mm. Giant Robot, Black Audio, Gunswamp, Riitaoja) liityttyä remmiin. Yhtyeen siirtymistä hieman homeisen garagen autotalleista americanan mutaisille sorateille varmastikin avitti Tolosen 90-luvulla Seattlessa sessiomuusikkona keräämä kokemus perinnemusiikista. Puhumattakaan mandoliinista, huuliharpusta, banjosta ja muista Tolosen yhtyeen palettiin lisäämistä sävyistä, tietenkin.

Pari viikkoa sitten Siltasessa kokeli siipiään yhtyeen kolmas inkarnaatio. Tolosen myötä yhtyeeseen on Keviniin keskittyneen Särmän tilalle tullut suomalaisen populaarimusiikin legenda Affe Forsman (lukuisia yhtyeitä välillä Pen Lee ja Sielun Veljet), jonka kanssa Tolnen soittaa suomenkielisessä yhtyeessään Riitaoja.

Jotain muutakin on muuttunut: Brassard ja Blodgett ovat poissa. Kaikki uuden levyn kappaleet ovat yhtyeen omista kynistä.

Pikkulinnut ovat tosiaan nousseet omille siivilleen.

Edellislevyjen opit eivät ole kuitenkaan unohtuneet. Ote on yhä oppineen harkittu ja teksteissä on yhä syvyyttä enemmän kuin kaikkien viime vuoden aikana Suomessa julkaistujen englanninkielisten levyjen teksteissä yhteensä.

Osasyynä on varmasti yhtyeen salainen ase, Will Shade. Daylle ilmeisen tärkeän sparrauspartnerin rooli tuntuu korostuneen omien melodioiden ja tekstien astuttua kuvaan. Lukeepa jopa levyn takakannessa ensi kertaa “A Will Shade Production”. Shade näyttäytyykin omillaan ensi kertaa lentävässä yhtyeessä ohjaajana, tuottajana, eräänlaisena auteurina.

Kun tammikuussa julkaistavan levyn nimi on Pachyderm Nightmares (=paksunaihkaisia/paksunahkaisten painajaisia), odottaa kuulija ymmärrettävästi jotain synkkää ja hapetonta. Kuolema on toki yksi levyn kantavista teemoista, mutta kuten blues-musiikissa aina, valjastetaan synkeät asiat voimavaraksi, eräänlaiseksi elämän äärimmäiseksi koetikiveksi, jonka kautta valaistuminen on mahdollista.

Levyn nimikappale on malliesimerkki tästä.

Tolosen leikkisän slideriffin kuljettama kappale on kuin psykedeelinen päivitys yhtyeen usein livenä esittämästä coverista, Bobbie Gentryn Ode To Billie Joesta. Funkmaisen jäntevästi keinuvan kappaleen tarina on yhtä traaginen kuin Gentryllä, joskin kyseessä ei ole yhteisön ulkopuolelle jäänyt nainen, vaan elefantti.

Kappale ottaa innoituksensa todellisesta tapahtumasta, Erwinin kaupungissa Tennesseessa vuonna 1916 mestatusta elefantista. Kuten Billie Joe, myös tämä Mary-niminen elefantti joutuu eräällä tavalla silmätikuksi ja sijaiskärsijäksi: hoitajansa kohtelustaan raivostuneena tappanut elefantti hirtetään niinkuin vaan syvässä Etelässä voi odottaa.

Salla Day lähestyy aihetta lempeästi, ymmärtävästi; ei näe Maryä pelottavana, vaan luonnollisena, oman luontonsa mukaan toimivana (“Big Mary ain’t scary / quite to the contrary / she’s a little flower”). Hirtetyn elefantin rinnastaminen kukkaseen paljastaa sen herkkyyden, mutta myös ihmisten julmuuden.

Kuten kertosäe toteaa, Mary on isompi kuin taistelulaiva ja korkeampi kuin torni, jopa Rooman valtakuntaa voimakkaampi (viittaus Hannibaliin ja tämän norsuihin), mutta tämäkään ei estä sitä joutumasta lynkatuksi. Mary onkin eräänlainen kahlitun luonnon symboli, surullinen vertauskuva siitä mitä ihminen tekee kanssaeläjilleen ja ympäristölleen.

Nämä linnut eivät enää laula sulostuttaakseen maailmaa, vaan kertoakseen siitä meille jotain. Linnulaulun sävy on muuttunut, ja se resonoi aivan uusilla tasoilla. Siinä kaikuu omakohtaisen kokemuksen rikkaus ja surussa karaistuneiden sielujen voima.

Odotan tulevaa levyä innolla, enkä jättäisi väliin mahdollisuutta kuulla näitä uusia kappaleita livenä.

Menkää, ystävät!

Them Bird Things, First Times ja Drag City Royals Sylvi-klubilla Lepakkomiehessä LA 8.12. Liput 6e.

Alf Forsman, Arttu Tolonen, Branded Women, Kevin, Mike & The Ravens, Mike Brassard, Salla Day, Steve Blodgett, Sylvi-klubi, Them Bird Things, Ville Särmä, Will Shade

  

Räjäyttäjien levyjulkkari-ilta tarjosi sähköä sykkivän supertripin, josta ei huvita hetkeen toeta.

Kulttibändin aseman maamme rokkikartalla saavuttanut villikkobändi Räjäyttäjät on juuri julkaissut uuden albuminsa Räjä Elektrik Millenium (Ektro Records). Uudella levyllään bänditrio Jukka Nousiainen (laulu ja kitara), Mikko Siltanen (basso) ja Alex Reed (rummut) ovat tehneet ällistyttävän muodonmuutoksen. Jytärockin koukeroista on lennähdetty sähköisesti sähisten kauas avaruuteen.

Bändi on juhlistanut uuden albuminsa ja aikakauden alkua pienimuotoisella kiertueella, joka ulottuu monien iloksi myös Helsingin Tavastialle. Rokkimekka näyttää levyjulkkari-iltana avaruusaluksen ohjaamon simulaattorilta kaikkine screeneineen. Tuijotan VHS-Klubin luomia videoita näytöiltä monttu auki. Mitä ihmettä täällä tänään tapahtuu?

Illan aloittaa superupea yhden naisen yhtye Ninni Forever Band. Eipä voisi kuvitella täydellisempää avaruusmatkan starttaajaa! Kuvataiteilija-muusikko Ninni Luhtasaaren esitys sädettää energiaa joltain kaukaiselta, sangen kiehtovalta tähtiradalta säihkyhameineen ja -kenkineen sekä erikoisliikehtimisineen. Ah, mitä ennalta-arvaamatonta ja eroottista vetkuilua! Luhtasaaren täyteläinen ääni täyttää koko Tavastian. Laulusaundit ja sanoitukset tunkevat ihon alle avaruussukkulan voimalla. Luhtasaarella on sana hallussaan. Hän sukeltaa napakympin tarkkuudella rakkaus- ja ihmissuhdeasioiden ytimeen. Kappaleet vetävät koko yleisön hiljaiseksi – ihastuksesta, otaksun. Tarttuvat elektrohtavat rallit lauluineen, kosketinkikkailuineen ja kitarointeineen muodostavat suloisen sekasortoisen harmonian. Hurmaannun.

Tamperelaisbändi U.F. Ojala vetäisee kuulijoiden kintut hivenen takaisin kohti maanpintaa, muttei liikaa. Teemu Ojalan luotsaaman nelihenkisen bändin soitanta hypnotisoi ja psykehtävä avaruusrock imaisee kuulijat mukaan kappaleiden kiihkeisiin rytmeihin. Jossain vaiheessa biisit maalailevat mieleeni hirmuhaikeita maisemia. Itku meinaa tirahtaa. Ufomeininki!

Alkuillan ajan kaipaan entistä kotikaupunkiani Jyväskylää, jossa yleisö ei jätä keikoilla kuuden metrin kohteliaisuusaukkoa lavan edustalle. Kohteliaisuuskolosta ei lavan edustalla ole enää tietoakaan, kun illan pääesiintyjä, Räjäyttäjät, pamauttaa spektaakkelimaisen show’nsa käyntiin. Myös resting bitch -naamani kokee nauruherätyksen, kun ensimmäiset sanat spiikataan mikrofoniin viehkolla avaruusäänellä. Heipat voin heittää myös Jyväskylä -ikävälle, sillä uuden levyn biisien tarinat kietoutuvat juuri tuohon kaupunkiin.

Lavalla ovat bänditrion lisäksi avaruusmaustetta kappaleisiin tuomassa priimaluokan äänivelhot Risto Ylihärsilä ja Tuukka Tervo. Alkukeikka menee kuvaruutuja ja NASAhtavia äänimaisemia äimistellen.

Missä olet Rapa-Einin soidessa avautuvat myös minun äänihanani. Tätä kappaletta päästään lurittelemaan kuin karaokekapakassa konsanaan. Mitä yhteisulvonnan riemua koemmekaan keikan aikana ja jälleen loppuhulinoissa!

Räjäyttäjien keikoilla on totuttu kuulemaan pääasiassa Nousiaisen laulantaa. Nyt laulumikkiin tarttuu myös basisti Siltanen pehmeällä, Talmud Beachistäkin tutulla äänellään. Myös rumpali Reed hoilottelee ranskan kielellä. Lisäksi lavalla käy pälpättämässä käsittämättömiä tarinoitaan tenhoavasti tanssahdellen mystinen sarvipäähahmo Rivo Paroni.

Kappale Kantsuralli kikatuttaa yhtä sun toista. Uskon myös, että useat kuulijat alkavat himoitsemaan Sähköviinaa. Nerokasta! Nerokas on myös keikkakokonaisuus. Missään ei ole mitään järkeä ja toisaalta tuntuu, ettei millään muulla tässä maailmankaikkeudessa ole tämän kokemuksen rinnalla enää mitään merkitystä. Tällaisesta kaikkia aisteja halailevasta, avaruushötön keskelle imaisevasta taideteoksesta pääsee harvemmin nauttimaan. Supertrippi! Enää ei ole tarvetta unelmoida rakettimatkasta Siriukseen.

Ektro Records, Jyväskylä, levyjulkkarit, Ninni Forever Band, Räjä Elektrik Millenium, Räjäyttäjät, Risto Ylihärsilä, Rivo Paroni, Talmud Beach, Tavastia, Tuukka Tervo, U.F.Ojala, VHS-Klubi

Jennifer Worth : Hakekaa kätilö! Otava, 2013

415 sivua

  

Omakohtainen kuvaus 50-luvun East Endistä koskettaa ja jää mieleen.

Hakekaa kätilö! on mainio kirja. Se on koskettava, taidokkaasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu, sekä paikoin myös raadollisen elämänmakuinen. Se tarjoa oikeastaan juuri sitä mitä siltä toivoo: oppia kätilön ammatin historiasta ja koskettavia, vivahteikkaita kuvauksia aikansa ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.

Kirja perustuu Jennifer Worthin omiin kokemuksiin kätilönä ja aluesairaanhoitajana 1950-luvun Lontoon East Endin satama-alueella, paikoin hyvinkin köyhissä ja alkeellisissa oloissa. Hän työskentelee osana nunnien äitiyshuoltoa Nonnatus Housea, jonka kätilöt auttavat parhaansa mukaan noin sataa synnyttäjää kuukausittain. Tuohon aikaan synnytykset tapahtuivat useimmiten kotona kätilön avustuksella ja näin ollen kunnioitus ammattikuntaa kohtaan oli suurta.

Pääosassa kirjassa ovat Jenniferin eli ”Jennyn” kohtaamat ihmiset. Heidän asuntonsa ovat pieniä ja perheet paikoin valtavan suuria. On kulkutauteja ja kotiväkivaltaa, mutta myös paljon iloa ja elämää jonka lukija hetkittäin tuntee lähes kihisevän kirjan sivuilla. Herkullisia ovat myös Jennyn kuvailut Nonnatus Housen yhteisöstä ja sen persoonallisista nunna-asukkaista. Kiehtovaa kirjassa on kuinka se kertomalla Jennyn ympäröivästä elämästä kuin varkain kuvaa myös hänen sisäistä kasvuaan ja persoonaansa. Hänen empaattisuuttaan ja rohkeuttaan ei voi kuin ihailla.

Worth selkeästi arvostaa ja kunnioittaa työtään ja kohtaamiaan ihmisiä. Kirjan hienointa antia ovatkin itse synnytyskohtaukset, joita muuten näin seikkaperäisesti kuvailtuina kohtaa kirjallisuudessa harvoin. Kätilön työ on todellista heittäytymistä, ja hyvinkin pienillä asioilla voi olla kohtalokkaat seuraukset.

Itselleni jäi mieleen kirjasta erityisesti espanjalaisen Concitan värikäs tarina. Hän odottaa 25. lastaan, jonka synnyttäminen maailmaan osoittautuu harvinaislaatuisen dramaattiseksi ja erikoiseksikin tapahtumaksi. Concitan intohimo, vimma ja usko elämää kohtaan jäävät ajatuksiin vielä moneksi päiväksi kirjan lukemisen jälkeen. Myös Concitan ja hänen aviomiehensä Lenin rakkauden kuvaus on lähes sydäntäsärkevän kaunista luettavaa. He eivät jaa yhteistä kieltä mutta kommunikoivat lastensa välityksellä ja niin sentimentaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa – rakkaudella, kosketuksella, läsnäololla.

Kirjasta on myös tehty TV-sarja jota itse en tosin ole vielä nähnyt. Aion kuitenkin tutustua myös siihen, sillä olen kuullut siitä kehuja ja uskon kirjan perusteella sen olevan katsomisen arvoinen!

East End, elämänilo, Jennifer Worth, kätilöt, köyhyys, Lontoo

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Trumpetisti Verneri Pohjola nosti elämänsä kissat pöydälle ja teki tähänastisen uransa jazzeimman levyn.

”Elämä on parhaimmillaan juuri nyt”, lastenvahtivuorosta haastatteluun rynnännyt Verneri Pohjola toteaa oluttuoppi edessään helsinkiläisessä baarissa ja nauraa: ”Kuulostaa kauhean imelältä!”

Eikä kuulosta. Pohjolalle, yhdelle Euroopan tämän hetken arvostetuimmista jazzmuusikoista, elämän uusiksi pistäminen ei ole ollut vain sanahelinää.

”Runsas vuosi sitten tein todella isoja remontteja elämässäni, sekä ammatillisella että henkilökohtaisella puolella. Isäksi tulemisen jälkeinen myllerrys paljasti itsestäni kaapissa olleita luurankoja. Olisin voinut alistua, mutta päätin koota ne.”

Pohjola on puhunut avoimesti rankasta elämänkumppanistaan, masennuksesta. Ammatillisella puolella hän uskalsi irtisanoa levytyssopimuksensa arvostetun ACT-levy-yhtiön kanssa.

”Olin miettinyt sitä pitkään, mutta pelkäsin päätöksen tekemistä. Mietin, olenko hullu, sillä ei kovin monella suomalaisella jazzmuusikolla ole kansainvälistä levytyssopimusta.”

Sopimus alkoi kuitenkin vaikuttaa musiikin tekemiseen.

”Innostukseni haalistui ja huomasin ajattelevani työhuoneella, että voi kun ei tarvitsisi tehdä näitä biisejä. Tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Minun oli päästävä ympäristöön, jossa saan toimia kuten toimin, muuten teen skeidaa jälkeä.”

Kolme kertaa enemmän biisejä

”Jo seuraavana päivänä sopimuksen katkaisemisen jälkeen tuli olo, että nyt lähtee, olen ottanut elämäni omiin käsiini. Viime keväänä tein enemmän biisejä kuin edellisenä kolmena vuonna yhteensä.”

Sitten Pohjola tapasi Dave Stapletonin brittiläiseltä Edition Recordsilta. Nuorilla ja kunnianhimoisilla tyypeillä synkkasi heti, ja kuukauden sisällä heillä oli levytyssopimus.

Pohjola alkoi koota soittajia ympärilleen, sillä edellinen bändi oli hajonnut rumpali Joonas Riipan lähdettyä. Bändin uudistuminen oli lopulta hyväksi kaikille ja Pohjola on yhä läheinen Riipan kanssa.

Soittajien yhdistelmistä Pohjola päätyi kvartettiin, joka on hänelle luonnollinen tapa tehdä musiikkia. Rumpaliksi valikoitui Teppo Mäkynen.

Muusikkovalinnat herättivät ennakkoluuloja jazzpiireissä. Suomi on pieni maa, ja jotkut epäilivät erilaisissa kokoonpanoissa soittavien muusikoiden muuntautumiskykyä.

”Se on luovien ja ammattitaitoisten soittajien aliarvioimista”, Pohjola näpäyttää. ”Uskon, että yllättävät tyypit löytävät itsestään uusia puolia uudessa ympäristössä. Näin musiikkiin tulee rikkautta ja monipuolisuutta.”

Levy jossa on kaikki

”Vaikka Bullhorn on sooloalbumini, on se soundiltaan vahvasti myös bändialbumi. Kun soitan näiden tyyppien kanssa, arvostan heitä eniten maailmassa.”

Pohjolan mukaan Bullhorn on hänen aikuisin, kypsin ja myös jazzein levynsä.

”Olen onnistunut saamaan levylle kaikkea sitä, mitä haluan ilmaista musiikilla. Levyltä löytyy aiempaa rohkeampia ratkaisuja, mutta samalla se on enemmän paketissa. Yllättäen nämä kaksi puolta tukevat toisiaan.”

Pohjola kertoo olevansa Bullhornista jopa ylpeämpi kuin Emma-palkitusta Aurora-levystä, jonka ylistävä vastaanotto loi hänelle kovat paineet menestyä.

Myös Bullhornin arvostelut ovat olleet hehkuttavia.

”Tärkeintä on, että jo levyä tehdessäni tuli fiilis, että siitä tulee hyvä. Toisaalta keikkoja myydessä kritiikeistä saa vakuuttavan pesäpallomailan, jolla voi lyödä promokirjeen maailmalle”, Pohjola virnistää.

Nyt hän odottaa Helsingin levynjulkistuskonserttia ja keikkailun alkamista toden teolla.

”Kaikki nyt sovitut ulkomaankeikat ovat Euroopassa, mikä sopii meille perheellisille. Minulla on 3,5-vuotias lapsi kotona ja Tepolla on vuoden vanha vauva.”

Isyys teki tehokkaammaksi

Miten muusikon ja perheenisän roolit istuvat yhteen?

”Turha löysäily on jäänyt pois”, Pohjola kuvailee. ”Toisaalta itse vanhemmuus on hyvin palkitsevaa ja asioiden pistäminen tärkeysjärjestykseen parantaa elämän ja aikaansaamisen laatua.”

”Minusta on tullut paljon tehokkaampi ja tuotteliaampi lapsen syntymän jälkeen. Mahdollinen työaika on vähentynyt, mutta aktuaalinen työaika lisääntynyt.”

Opiskeluaikojen biletystä ja haahuilua hänellä ei ole ikävä.

”Aika kultaa muistot. Oikeasti hauskoja baari-iltoja oli ehkä kaksi sadasta.”

Vanhemmuuden myötä Pohjola haluaa tehdä asioita ammattimaisemmin.

”Olen löytänyt ammattiylpeyden vasta ihan viime aikoina. Sitä ennen musiikki oli harrastus ja fiilisjuttu.”

Muusikon vapaa-aikakin kuulostaa kovin tasapainoiselta. Pohjola pelaa jalkapalloa tai futsalia, hakee vuoropäivinä Herttoniemen naapurien lapsia hoidosta ja käy poikansa kanssa uimahallissa.

”Uiminen on ainoita lapsuudenmuistoja, joita minulla on tekemisestä oman isäni kanssa. Se on helppo tapa olla lähekkäin. Syödään eväät pukuhuoneessa, saunotaan ja polskutellaan.”

Muskariin muusikkosuvun kasvatti ei poikaansa vie. Koko muukin elämä on täynnä musiikkia.

Pojan ainoa kommentti Bullhorn-levystä ei ollut ”kovin imarteleva”. Musiikilliset intressit ovat hieman toisaalla.

”Ernsti tykkää avantgarde-freestä, jossa on paljon tapahtumia ja yhtäaikaisia ääniä. Lempilevy oli pitkään TUM Recordsin Wadada, jonka bändissä olen itsekin soittanut.”

Pohjola korostaa, että lapsi on hänen maailmassaan ykkönen.

”Kaikille suomalaisille asia ei tunnu olevan niin. On paljon niitä, jotka pistävät vaikka uransa lapsen edelle. Lapsilähtöisyys ei tarkoita, että lapsi saa kaiken minkä haluaa, vaan sitä, että aikuinen järjestää elämänsä niin, että lapsella on hyvä olla.”

Hyvinvoinnin asialla

Mitä arvoja Pohjola haluaisi lapselleen välittää? Muusikko hymähtää.

”Olin kaksi vuotta töissä päiväkodissa ja ajattelin, että osaan kasvattaa lapsen kuin lapsen. Kaikki tottelivat, tykkäsivät ja luottivat minuun. Omasta lapsesta ei voi puhua samana päivänä.”

”On arvot ja sitten on käytäntö, arki ja väsymys, jotka ovat koko ajan läsnä vanhemmuudessa. Minulle arvot ovat sitä, että lapselle osoitetaan läheisyyttä ja rakkautta ja että hänen kanssaan puhutaan. Kaikki muu on sellaista, mihin voi pyrkiä hyvänä päivänä.”

Kutsumusammatissaan oleva Pohjola kertoo arvostavansa ihmisiä, jotka tekevät töitä muiden hyvinvoinnin eteen.

”Uskon, että musiikki tuottaa monelle hyvää, mutten piiloudu sen taakse. Saan tehdä sitä mitä haluan. Saman tilanteen haluaisin jokaiselle ihmiselle.”

”Juuri tänään kävelin kahden lapsen kanssa tarhasta. Oli hemmetin kylmä, vaikka päälläni oli hienot tekniset vaatteet. Mietin, miten selviäisin edes viikon hengissä, jos olisin nyt alasti ja ilman rahaa. Sillä hetkellä yhteiskunnan paineet haihtuivat ilmaan”, Pohjola kuvailee.

Suurin osa muusikon päivistä nimittäin menee paineen alla.

”Haluan menestyä, ja koen paineet vahvasti. Suorituskeskeisyys on mekanismi meissä ihmisissä. Kuitenkin niinä hetkinä, kun paineet häviävät, on kuin aurinko rupeaisi paistamaan. Se on merkki siitä, että on oikeassa paikassa.”

Verneri Pohjola: Bullhorn, Edition Records 
Levynjulkistus su 22.3. Helsinki, Kansallisteatteri / Suuri näyttämö kello 18.00, liput 25/15 €
Verneri Pohjola Quartet: Verneri Pohjola, trumpetti / Aki Rissanen, piano / Antti Lötjönen, basso / Teppo Mäkynen, rummut