Kategoria: Elämäntapa

(USA 2012)
O: Len Wiseman.
N: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bryan Cranston, Bill Nighy.
K12
Ensi-ilta 31.8.

  

’Kuka minä olen?’, kysyy Colin Farrell.

Parinkymmenen vuoden takainen scifiraina Total Recall kertoi muskulaarisesta työläisestä (Arnold Schwarzenegger), joka löysi itsestään toimintasankarin. Samaan Philip K. Dickin novelliin pohjaava uutuuselokuva on aiheen toisinto, mutta edellistä Total Recallia vahvemmin se tuo mieleen Blade Runnerin, Jason Bournen seikkailut, Viidennen elementin ja miksi ei Terminatorinkin.

Uusi versio sijoittuu edellisestä poiketen kokonaan maapallolle. Yhdistynyt Iso-Britannia on vauras valtio, jonka asukkaat edustavat maailman hyväosaisia. Heitä on huomattavasti vähemmän kuin ennen, sillä kemikaalit ovat turmelleet ison osan Telluksesta ja Yhdistyneen Iso-Britannian lisäksi asutettuna on enää Siirtomaa, nykyinen Australia. Useat Siirtomaan asukit matkustavat päivittäin töihin toiselle puolelle maapalloa sen halkaisevalla superhissillä.

Blade Runnerista muistuttavat juuri Siirtomaan suttuiset maisemat. Siellä kulkee myös Douglas Quaid (Colin Farrell), onnellisesti naimisissa oleva tehdastyöntekijä, jonka rinnassa elää selittämätön kaipuu. Kaipuu saa jonkin sortin selityksen tai täyttymyksen, kun mies saapuu firmaan, joka asettaa maksullisia muistikuvia ihmisten päähän. Hän valitsee salaisen agentin muistikuvat.

Katsojan tehtäväksi jää päättää, onko toimintatohinassa kyse masinoiduista muistikuvista vai ’todellisuudesta’. Filosofiset kysymykset eivät kuitenkaan pahemmin kiinnosta ohjaaja Len Wisemania (Varjojen valtakunta, Die Hard 4.0), joka keskittyy jatkuvaan liikkeeseen, oli kyse sitten nyrkistä päähän tai takaa-ajosta läpi ilmojen.

Sen minkä leffa eksistentiaalisissa pohdinnoissa ja yhteiskunnallisessa näkökulmassa menettää, se saa takaisin toiminnassa ja miljöössä. Siirtomaa on mainosvalojen ja sateen piiskaama labyrintti, juuri omiaan pakoilulle, ja parhaimmillaan taistot ovat intensiivisiä lähiotteluita. Kate Beckinsalesta kuoriutuu uskottava, lähes robottimainen pahis, ja Farrell kantaa osansa rutiinilla.

Kiehtovaa elokuvasta ei silti saa millään. Toiminta on energistä, mutta ajatusleikki lerputtaa.

Arnold Schwarzenegger, Blade Runner, Colin Farrell, Kate Beckinsale, Len Wiseman, Philip K. Dick, scifi, Total Recall

USA 2014
O: Tim Burton
N: Amy Adams, Christoph Waltz, Krysten Ritter, Danny Huston, Terence Stamp
Ensi-ilta 13.3.2015

  

Taiteilija jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta.

Ohjaaja Tim Burton yllättää itselleen epätyypillisellä elokuvalla: poissa ovat fantasia ja goottityyli. Edes luottonäyttelijä Johnny Deppiä ei näy mailla eikä halmeilla. Uutta on myös se, että elokuva on tosipohjainen.

Big Eyes on elämäkerrallinen draamaelokuva, jonka ainoa fantasiaelementti ovat päähenkilön yhdessä kohtauksessa näkemät harhat. Burtonin kuuluisa tyyli on kiehtova, mutta uudistuminen on silti tehnyt terää, sillä Big Eyes on hänen viimeaikaisista elokuvistaan mieleenjäävin.

Big Eyes kertoo yhä elossa olevasta yhdysvaltalaisesta taidemaalarista Margaret Keanesta (s. 1927), joka tunnetaan 1950- ja 1960-luvulla maalaamistaan isosilmäisistä katulapsista. Elokuvan alussa hän on varaton yksinhuoltajaäiti, joka myy maalauksiaan puistossa aurinkoisessa San Franciscossa. Samassa puistossa hän myös tapaa uuden ihastuksensa, myös läpimurtoaan odottavan kuvataiteilijan Walter Keanen. Heitä yhdistävät kutsumus kuvataiteilijaksi ja toisen maailmansodan jättämät traumat.

Rakastunut pari menee hätäisesti naimisiin, jotta Margaret saa pitää lapsensa huoltajuuden, koska ex-puoliso on vaatimassa tytärtä itselleen. Margaret alkaa signeerata maalauksiaan pelkästään uudella sukunimellään Keane, jolloin aviomies alkaa ottaa itselleen kunnian Margaretin tauluista. Aviomiehen mukaan kukaan ei kiinnostuisi naisen tekemästä taiteesta.

Burton ei ole unohtanut komediallista puoltaan, vaan elokuvassa on monia hauskoja kohtauksia. Ennen kaikkea katsoja saa kuitenkin myötäelää Margaretin kokeman vääryyden. Aviomiehen röyhkeyden, vaimon alistuvuuden ja 1950-luvun sovinististen sukupuoliroolien takia saa totisesti huokailla ja kiristellä hampaitaan. Margeret toteaakin, että hän on ehtinyt olla vain tytär, vaimo ja äiti, ja siksi hänellä ei edes ole ollut aikaa saada ystäviä, vaan hänestä on tullut syrjäänvetäytyvä.

Elokuvan huumori ja herkullinen visuaalisuus tekevät siitä sopivan kepeän raskaasta aiheesta huolimatta. Elokuvaa voi pitää feministisenä, koska se kertoo naispuolisen taiteilijan elämästä ja hänen sukupuolensa takia kohtaamastaan syrjinnästä. Margaret on miehensä tossun alla, mutta hän on silti moderni nainen siinä, että elättää itse itsensä.

Big Eyes on kuvaus niin taiteilijaelämästä kuin aviohelvetistä. Aviomiehellä on kahdet kasvot: hän on välillä vastustamaton hurmuri, välillä dominoiva narsisti ja häikäilemätön huijari. Pahempaa petosta ei voi kuvitella kuin toisen elämän varastaminen, ja rikoksesta tekee vielä pahemman se, että uhrin työt ovat rakastettuja. Walter etäännyttää Margaretin myös hänelle alun perin läheisestä tyttärestä, vaikka he asuvat kaikki saman katon alla.

Aviomiehessä kiehtovaa on hänen ristiriitaisuutensa. Hän tekee kuitenkin bisneskyvyillään Margaretin alun perin täysin tuntemattomasta taiteesta maailmankuulua ja samalla perheestä varakkaan.

Margaret toistaa rakkaussuhteissaan samaa tuhoon tuomittua kaavaa. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa hän karkaa edellisen aviomiehensä luota ja joutuu aloittamaan elämänsä alusta uudessa kaupungissa. Hän on valtavan epävarma ja tarvitsee ulkopuolisen voiman johon nojata, on se sitten mies tai uskonto.

Vaikka hahmoa voi kritisoida liiasta naiiviudesta, on viattomuus myös piirre, joka tekee Margaretin persoonasta ja taiteesta niin vetoavan. Tarpeeksi uhattuna Margaretista myös löytyy rohkeutta ja itsekunnioitusta taistella vastaan. Yhdysvaltalaiseen tapaan elokuva päättyy oikeussaliin.

Näin mehukas tositarina on oikein huutanut tulla kerrotuksi elokuvana.

Margaretin paras ystävätär DeAnn (Krysten Ritter) on Margaretin vastakohta, hän huokuu itseluottamusta. DeAnn on isoine silmineen kuin maalausten lapset aikuiseksi kasvaneena ja samalla kuin Margaretin sisäinen ääni, joka yrittää herätellä häntä toimimaan.

Margaretin taulujen isosilmäiset lapset tuovat mieleen japanilaisen manga-tyylin. Maalaukset ovat lapsekkaita ja samaa aihetta toistavia, mutta täynnä aitoa tunnetta. Margaretilla on vahva ja tunnistettava maalaustyyli. Tässä hän tuo mieleen Burtonin omaleimaiset, hieman toisteiset fantasiaelokuvat.

Persoonallinen taide herättää yleensä paljon tunteita, niin myös Margaretin kohdalla. Ihmiset joko rakastavat tai vihaavat hänen teoksiaan. Täytyy myös muistaa, että naisväkeen vetoavaa feminiinistä taidetta ja viihdettä on aina kritisoitu pinnalliseksi ja halpahintaiseksi. Margaretin taulujen kovimmat arvostelijat ovat arvovaltaisia miehiä, joilla on valta päättää, ketkä hyväksytään taiteen kaanoniin – ja siihen kaanoniin on otettu enimmäkseen vain miestaiteilijoita.

Amy Adams, 40, näyttelee Margaretia, ja hän voitti roolistaan parhaan naispääosan Golden Globen. Avomiehen roolissa on Christoph Waltz, 58. Kumpikin tekee työnsä hyvin – ja näyttää muuten hätkähdyttävän nuorelta.

Elokuvan musiikista vastaa yhä Tim Burtonin luottosäveltäjä, Simpsoneidenkin tunnussävelmän luonut Danny Elfman. Elokuvan tunnuskappaleina taas ovat Lana Del Reyn esittämät I Can Fly ja Big Eyes, joista jälkimmäinen oli Golden Globe -ehdokkaana. Kappaleet ovat pakahduttavan tunteellisia ja kauniita, eli ne sopivat hyvin elokuvan tunnelmaan.

Amy Adams, Big Eyes, Tim Burton

(We Bought A Zoo, 2012)
O: Cameron Crowe
N: Matt Damon, Scarlett Johansson, Elle Fanning, Colin Ford, Thomas Haden Church

K7
Ensi-ilta 27.4. 2012

  

Meen perheen koti ei vain tunnu eläintarhalta, se on eläintarha.

Vaimonsa menettäneen Benjamin Meen (Matt Damon) losangelesilaisesta perheidyllistä on jäljellä enää kulissit. Teini-ikäinen poika Dylan (Colin Ford) purkaa angstiaan paitsi piirtämiseen myös häiriökäyttäytymiseen. Mies itse lomautetaan sanomalehdestään, niin mainetta niittänyt sankaritoimittaja kuin onkin.

Uutta alkua etsivä perhe päätyy etsimään uutta kotia. Voimakastahtoinen pikku tytär (Maggie Elizabeth Jones) ja Benjamin itse ihastuvat kaupungin ulkopuolelta löytyvään talorähjään. Kauppa on käytännössä päätetty ennen kuin selviää, että talon yhteyteen kuuluu kunnostusta pikaisesti kaipaava eläintarha eksentrisine henkilökuntineen.

Cameron Crowen (Almost Famous, Vanilla Sky) ohjaus on tuttuja latuja hiihtelevä, mutta kieltämättä aidontuntuisesi lämminhenkinen perhe- ja kasvutarina. Yritteliäs mutta erittäin kaupunkilainen Benjamin painaa täysillä hommia tarhan eteen, ja voittaa pala palalta työntekijöidensä luottamuksen. Dylan murjottaa ja vihaa uutta kotiaan. Rahat Benjaminilta tietenkin meinaavat koko ajan loppua (melkoisen hyvää palkkaa hänen on toimittajana täytynyt saada, kun riittävät edes näin hyvin). Eikä yksinäisen, työlleen omistautuneen Kellyn (Scarlett Johansson) kanssa syntyvää orastavaa vsipilänkauppaakaan tarvitse kauan arvuutella.

Benjamin Mee on todellinen henkilö, ja Koti eläintarhassa perustuu hänen elämänmullistuksestaan kirjoittamaansa kirjaan, toki hyvin vapaasti. Muutamien banaalien yllätyskäänteiden uskomiseksi joutuu pinnistelemään hampaat irvessä, mutta silti Crowen filmissä on sellaista hyvänmielenelokuvan vilpittömyyttä, että siihen on vaikea suhtautua kyynisesti. Ajatelkaa nyt: tarhan mukana perittyjä eläimiä halutaan kohdella hyvin, niitä hoidetaan rakkaudella, perheonnen eteen puurretaan pitkää päivää. Joskus on terveellistä katsoa tällaista kauniiksi siistittyä, Sigur Rósin Jonsin säestämää versiota todellisen elämän katkerista kamppailuista.

Harvinaisen vähän toimintasankarin elkeitä esittelevä Matt Damon tekee sitkeänä mutta optimistisena Benjaminina yhden uransa parhaista rooleista. Hillitysti näyttelevä Johansson on hyvä kuten aina.

Cameron Crowe, Colin Ford, hyvänmielenelokuva, Jonsi, Matt Damon, perhedraama, Scarlett Johansson

Kuvitus: Jenni Valo

On rasittavaa olla vaikea.

Totesin tämän, kun tulin traagisesti ensirakkauteni jättämäksi. Syyksi hän kertoi sen, että vaadin loputtomia todisteluja rakkaudesta. Näin jatkuvasti ympärilläni suhdettamme uhkaavia toisia naisia, jotka aiheuttivat minussa sekä raivokohtauksia että surua. Suhteen päätyttyä minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko pitäisin eroa oikeutuksena riittämättömyyden tunteilleni tai pyrkisin muutamaan omaa toimintaani sellaiseen suuntaan, etten enää joutuisi samaan tilanteeseen.

Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt systemaattista työtä oman mustasukkaisuuteni kitkemiseksi ja samalla tullut siihen tulokseen, että mustasukkaisuuden asiantuntijoita eivät välttämättä ole sen juurille pyrkivät psykoterapeutit, vaan mustasukkaiset ihmiset itse – ja etenkin sellaiset, jotka omista peloistaan huolimatta haluavat sallia kumppaneilleen vapauksia ja elämää myös parisuhteen ulkopuolella.

Yksi tällainen ihminen on kolmekymppinen Anu, joka on elänyt 10 vuotta avoimessa suhteessa kumppaninsa kanssa. Toisin kuin yleinen harhakäsitys tuntuu olevan, avoimissa suhteissa elävät, polyamoriset tai muut ei-yksiavioiset ihmiset eivät ole immuuneja mustasukkaisuudelle.

Olen koonnut Sylvin lukijoille neljän kohdan ohjelman, joilla omaa mustasukkaisuuttaan voi pyrkiä hallitsemaan. Punaisena lankana toimii idea siitä, että mustasukkaisuutta voi kohdella pakkoajatuksina, joita voi pyrkiä vaimentamaan. Neuvot eivät pohjaa mihinkään valmiiseen malliin vaan rakentuvat omille kokemuksille, Anun haastattelulle ja vuosien varrella eri lähteistä kootulle tiedolle. Avoimen suhteen ei tarvitse olla työn päämäärä – yksiavioinen suhde, jossa on helpompi hengittää, kelpaisi varmasti monelle.

Tunnista tunkeileva tunne
Mustasukkaisuudenhallinnan tarkoitus ei ole kieltää itseltään ikäviä tunteita. Pikemminkin ne tulee hyväksyä osaksi omaa itseään. Se mihin kuitenkin voi vaikuttaa, on ikävien tunteiden aiheuttama käytös. Anu kuvailee omaa prosessiaan näin: ”Aluksi saattaa jopa vastustaa ajatusta siitä, että mustasukkaisuutta voisi hallita eikä edes halua oppia, mutta kun tajuaa antaa itselleen luvan olla mustasukkainen, sitä voi alkaa työstää. Voi sanoa sille, että ’ähäkutti mustasukkaisuus, mä tiedän mitä sä yrität!’”

Olen itse temperamentiltani melko tasainen. Mustasukkaisuus kuitenkin herättää minussa alkukantaisen raivon, jonka saatan purkaa toiseen ihmiseen verbaalisina hyökkäyksinä. Sukkien sijasta minulta mustuu mieli. Raivon laukaisee usein esimerkiksi pettymys: olisin toivonut että voin viettää illan poikaystäväni kanssa kotona, mutta hän onkin jo päättänyt mennä ulos ystäviensä kanssa.

Mustasukkaisuus voi ilmetä myös vaikka pelkona, uhmakkuutena, välinpitämättömyytenä, suruna, ahdistuksena tai epämääräisenä epätoivona. Joillekin jo pelkkä entisten kumppanien maininta tai kumppanin kahvitteluhetki kiinnostavaa sukupuolta olevan ystävän kanssa aiheuttaa ahdistusta.

Mustasukkaisuutta voi kuvailla myös jonkinlaisena pakkoajatuksena: se toistuu mielessä kerta toisensa jälkeen samanlaisena ja pakottaa minut toimimaan tietyllä tavalla. Samalla tavalla kuin joudun palaamaan aina kotiin tarkistamaan jäikö silitysrauta päälle, sisäinen ääni käskee minun lähettää poikaystävälleni monitorointiviestin baariin: ”moi kulta, mulla on ollut tosi paska päivä, miten sulla menee?”

Usein ajatuksen tunnistaa mustasukkaisuuden aiheuttamaksi vasta jälkikäteen. Näitä oivalluksen hetkiä kannattaa kirjata ylös. Jos mustasukkaisuus saa toimimaan ikävästi kumppania kohtaan, syyllisyys ja häpeä voivat tehdä oman käyttäytymisen kirjaamisesta tuskallista, mutta alkuun ehkä kannattaakin ottaa nimenomaan tarkkailijan rooli ja antaa itselleen lupa myös huonolle käytökselle.

Ensimmäinen askel kohti muutosta on siis oman mustasukkaisuuden tunnistaminen. Voi kysyä itseltään miltä tuntuu olla mustasukkainen? Millaisissa tilanteissa olen mustasukkainen? Miten toimin kun olen mustasukkainen?

Etsi syyllinen
Kun on ensin tunnistanut omat heikot kohtansa ja ne tilanteet, jotka herättävät mustasukkaisuutta, voi lähteä erittelemään mikä tilanteissa tuntuu uhkaavalta: kumppanini vaihtaa minut opiskelutoveriinsa, koska tämä pelastaa maailmaa jossain tyhmässä järjestössä, josta en itse ole kiinnostunut. Ne kuuntelevat kaverinsa kanssa sitä yhtä bändiä, joka on mielestäni paska, joten tulen hylätyksi, kun en lähde keikalle (tai lähden keikalle kitisemään ja vahtimaan).

Mustasukkaisuutta aiheuttavat usein mielikuvat toisesta ihmisestä ja omat pelot siitä, mitä saattaisi tapahtua. Harvemmin kumppanini tekee todellisuudessa mitään, mikä oikeuttaisi ylireagoinnin.

Totuuden selvittäminen suhdetta uhkaavasta toisesta saattaa auttaa: ”Mustasukkaisuuden kohteen tapaaminen on helpottanut oloa, kun on paljastunut, että toinen on tavallinen ihminen epätäydellisyyksineen. Toki sillä toisella on aina jotakin mitä minulla ei ole, koska ihmiset hakevat erilaisia juttuja muiden ihmisten seurasta. Mutta jos se olisi oikeasti niin paljon ihanampi, kumppanini ei enää haluaisi olla minun kanssani”, kertoo Anu.

Olosuhteissakin saattaa olla jotakin sellaista, joka tekee negatiivisten tunteiden ilmenemisen todennäköisemmäksi: herkistynyt olo saattaa johtua vaikka väsymyksestä tai nälästä. Kaikkia eivät hormonit niin hetkauta, mutta esimerkiksi Anu on huomannut, että usein kun on huono ”olen ruma ja lihava ja kukaan ei tykkää” -päivä, kuukautiset ovat tulossa. ”Kun tämän tiedostaa, voi rauhoittua ja tehdä muuta, antaa tunteiden olla.”

Harhauta ajatukset
Edellisissä vaiheissa tehty analysointi on oleellista siksi, että ajatuksemme eivät pääse yllättämään vaan ne tunnistaa heti niiden iskiessä. Todellinen haaste on ajatella toisin sillä hetkellä, kun mustasukkainen mieli käskee toimia, kieltää, kontrolloida, hyökätä, ruinata. Silloin kannattaa tehdä jotakin muuta.

Huomion harhauttaminen on keskeinen vaihe myös neuroottisten pakkoajatusten itsehoidossa. Sen sijaan, että kuuntelen mieleni antamaa ohjetta toteuttaa pakkotoimintoja, päätän ajatuksen tunnistaessani pakottaa itseni tekemään jotakin muuta. Anu kertoo, että mustasukkaisuuteen auttaa, kun tekee jotakin kivaa, mistä tietää nauttivansa: ”kun tulee mustasukkainen olo, katson esimerkiksi leffaa, näen kavereita, kuuntelen musiikkia ja muistelen hyviä asioita elämässäni ja suhteessa.”

Harhautuksena voi toimia siis jokin konkreettinen tekeminen tai vain huomion siirtäminen ajatuksissa johonkin muuhun, mieluusti toki positiivisiin asioihin elämässä. Näitä voi vaikka kirjata valmiiksi paperille – kyseessä on siis jonkinlainen jalostuneempi muoto kannustavien latteuksien peilille hokemisesta.

Olen saanut itse yllättävää apua kännykästä, jonne olen kansioinut saapuneita viestejä. Joskus tilanteissa, joissa joudun vaikka katsomaan heilaani uuden ihastuksensa seurassa, olen kaivanut esille kännykkään arkistoidut ystäviltä ja ihastuksilta saadut ”oot paras” -viestit.
Ikävä tunne ei katoa, mutta sille kilpailijaksi tullut itsetuntoa vahvistava ajatus antaa aikaa arvioida seuraavaa peliliikettä. Sen sijaan että lähtisin sabotoimaan heilani ja hänen ihastuksensa keskustelua, soitan kaverille, puhun uudelle ihmiselle tai poistun tilanteesta kokonaan.

Jälkiviisastele yksin ja yhdessä Jos akuutti tilanne on ohitettu ilman epätoivottua käytöstä, voi taputtaa itseään selkään. Jo ensimmäisen onnistumisen jälkeen saattaa kiitoksena olla voittajafiilis, joka itsessään toimii positiivisena vahvistuksena ja auttaa jatkamaan työtä omien demonien karkottamiseksi.

Epäonnistumisestakaan ei kannata lannistua: vaikka mustasukkaisuus voi ajan myötä hälventyä eikä sitä aiheuttavia tilanteita pelkää samoin kuin ennen, ei se välttämättä katoa koskaan. Rohkeus kohdata uudenlaisia tilanteita kuitenkin lisääntyy ja mustasukkaisuuden mörkö osoittautuu oletettua pienemmäksi kiusankappaleeksi. Tunne tulee ja menee, mutta siihen ei tarvitse reagoida.

(Kaguya-hime no monogatari, Japani 2013)
O: Isao Takahata
K7
Ensi-ilta 24.10.2014

  

Kansansadusta on syntynyt kaunis vaan ei kaunisteltu elokuva.

Studio Ghiblin jokaista uutta animaatiota odotetaan suurella innolla niin ipanoiden kuin aikuisten keskuudessa – ennen kaikkea Suomessa, jossa Ranskan jälkeen katsotaan japanilaisen Studio Ghiblin animaatioita eniten Euroopassa. Prinsessa Kaguyan taru lunastaa odotukset, sillä se on taattua, lumoavan kaunista Ghibli-laatua. Kiitos jälleen Cinema Mondolle, joka on studion elokuvien maahantuoja Suomessa.

Animaation nimi on vaikea, mutta toisaalta pisteet siitä, ettei prinsessan nimeä ole suomennettu. Dubatussa versiossa näyttelijä Krista Kosonen tekee ensimmäisen ääniroolinsa prinsessa Kaguyana, ja upeasti hän homman hoitaakin.

Elokuva on ohjaajansa ja Studio Ghiblin toisen perustajan, Isao Takahatan vuosikymmenten suunnittelun tulos. Kyseessä on todennäköisesti 79-vuotiaan Takahatan viimeinen ohjaustyö. Hänen maalausjälkensä on ylenpalttista, sydäntä riipaisevaa ja mielikuvituksellista.

Tällä kertaa animaatiostudio on tarttunut japanilaiseen kansansatuun. Aihe on mieluisa länsimaiselle katsojalle, joka ei tunne kertomusta ennestään, sillä juoni on yllätyksellinen. Alkuperäisen sadun nimi on Taketori monogatari eli Bambunleikkaajan tarina, ja sitä on kerrottu Japanissa 900-luvulta lähtien.

Bambunleikkaaja löytää metsästä bambunverson sisältä tyttövauvan, joka on Kuun kuninkaan tytär. Köyhä ja kunnollinen mies ottaa vauvan kotiinsa ja kasvattaa tätä vaimonsa kanssa kuin omaa lastaan. Prinsessa Kaguyan taru onkin muun muassa tarina elämän mullistavasta, rakkaudentäyteisestä adoptiovanhemmuudesta.

Tytön nimi on Kaguya, mutta kylän vintiöt kutsuvat häntä Bambunvesaksi, koska hän kasvaa yhtä nopeasti. Kaguya saa elää onnellisen lapsuuden idyllisessä kylässä. Poikkeuksellisen kaunis, elämäniloinen, lahjakas ja älykäs tyttö hurmaa kaikki, jotka hänet kohtaavat. Hän osaa tarpeen tullen myös uhmata painovoimaa.

Kasvatti-isä löytää aarteen ja päättelee tästä, että jumalat haluavat jo nuoreksi neidoksi varttuneen Kaguyan elävän kuin prinsessa. Bambunleikkaaja päättää perheen muuttavan loistoasuntoon pääkaupunkiin. Kylän villikosta aletaan koulia hillittyä hovineitoa, mikä ei suju ongelmitta. Kaguya pilkkaa ylhäisiä mutta ikävystyttäviä kilpakosijoitaan ja pakoilee järjestettyä avioliittoa.

Tarinan yksi herkku on tuhannen vuoden takaisen Japanin kuvaus, johon kuuluvat hoviväen mustatut hampaat ja kimonopukuisten, polvillaan liikkuvien neitojen puhuminen miehille vain sermin takaa. Joko jo alkuperäinen satu oli feministinen tai sitten Takahata on päivittänyt sadun maailmankuvaa, koska Kaguya kritisoi aikakauden tapoja, jotka tekevät naisten elämästä kapeaa.

Syvemmällä tasolla Prinsessa Kaguyan taru kuvaa oman tien löytämisen vaikeutta. Kaguya on eksyksissä sen kanssa, mikä hänen tehtävänsä maailmassa on.

Lisäksi elokuva kertoo siitä, kuinka hyvää tarkoittava mutta dominoiva kasvattaja voi luulla tekevänsä lapsestaan onnellisen. Tarinassakin olisi säästytty monelta murheelta, jos kasvatti-isä olisi pysähtynyt kysymään tyttäreltään, mitä tämä elämältään haluaa.

Ellokuva kehottaa elämään täysillä, olemaan oma itsensä ja kuuntelemaan sydämensä ääntä. Ne ovat hienoja neuvoja muksuille – ja myös aikuisille.

Prinsessa Kaguyan tarua ei ole pehmennetty samalla tavoin kuin Disney on muuttanut kansansatuja valoisammiksi. Prinsessa Kaguyan taru on murheellinen ja ankara, kuten kansansadut syntyaikoinaan usein olivat. Vaikka tarinassa on roppakaupalla hupaisia ja sydämellisiä kohtauksia, niin lopuksi kyseessä on pakahduttava tragedia. Herkkien kannattaa varata nenäliinapakkaus mukaan!

Ghibli-studio, Isao Takahata, kansansatu, Krista Kosonen, Prinsessa Kaguyan taru

Pääkuva: Óscar Garcia/Sónar Barcelona
Muut kuvat: Johanna Siik ja Juan Sala, Ariel Martini & Óscar Garcia/Sónar Barcelona

Toinen päivä Sónar-festivaalilla sisälsi Neneh Cherryn, yhden koalaksi pukeutuneen DJ:n, oman idolin keikan missauksen ja raamatulliset mittasuhteet saaneen vedenpaisumuksen.

Aamulla jalat huutavat hoosiannaa ja akilles-jänteilläni voisi soittaa sellokonserton. En kuitenkaan ole sen pahemmassa krapulassa. Onneksi, sillä yksi asia, mikä tekee tästä festarireissusta niin hyvän, on Barcelonan pettämätön ruokatarjonta. Aamiais-brunssi-lounas leviääkin melkoiseksi syöpöttelyksi ja ehdimme sen tuoksinassa tuhota yhden skumppapullonkin.

Onneksi Neneh Cherry aloittaa vasta viideltä. Välikoomien jälkeen festarialueelle suuntaaminen sujuu melko reippaasti ja yllättävää kyllä perjantaiset sisäänpääsyjonot loistavat poissaolollaan. Juomalippujonossa joutuu sen sijaan arvioimaan omaa janoisuuttaan melko tarkkaan, sillä eilisetkin liput pitäisi vielä tuhota, ja huomenna lippuja on ihan turha tyrkyttää enää mihinkään. Juomalippusekoilu ja eri värit hämmentävät lauantaina jo baarihenkilökuntaakin, joiden kanssa käyn ainakin kahdesti keskustelua värin sopivuudesta juuri sille tiskille.

Neneh Cherryn keikka on umpikuumassa SónarHallissa, jossa näimme edellisenä päivänä Matmoksen. Nyt vain happea ei tunnu olevan jäljellä ollenkaan. Ei siis mikään ihme, että kun keikkaa on kulunut vartti, alkaa salin etuosasta virrata ihmisiä pois. Varovaisesti arvioiden pelkästään minun ohitseni kävelee yhdellä kertaa jatkuva 150 ihmisen jono.

Nenehin esiintymisessä on jotain maagista, vaikka kappaleita en juuri tunnekaan. Rocketnumbernine veljeksineen säestää ja soittaa kiinnostavasti, Nenehin ääni soljuu kauniisti eteenpäin. Keikalla on hyvä fiilis lämmöstä huolimatta, oma mieli on seesteisessä rauhallisuuden ja toisen päivän enteilevän nousuhumalan välitilassa. Hauskimmat hetket koetaan, kun Neneh innostuu tanssimaan. Ja kyllä se Buffalo Stancekin kuullaan. Tosin aivan viimeisenä ja niin tunnistamattomana versiona, että itse luikahdan vessajonoon ennen pahinta poistumisrysistä.

Keikan jälkeen ehdin vilkaista vihdoin kanadalais-belgialaisen Bernier & Messierin Machine Variation -esityksen. Valtava puusta, jousista ja metallista rakennettu laite tuottaa koko hallin täyttävää ääntä, ja sen soittaminen näkyy käyvän urheilusuorituksesta. Jostain syystä ajattelen esityksen aikana jatkuvasti valaita ja niiden jopa kymmeniä kilometrejä kantavaa ääntelyä meren alla.

Hieman harmittaa, etten ehdi katsomaan Kid Koalan Vinyl Vaudeville 2.0 -esitystä kokonaan, sillä lavalla on lentoemoineen, paperilennokkeineen ja kazoo-esityksineen aivan mahtava meno. Mutta pienestä pilkahduksestakin jää hyvä mieli.

Kädessäni on jälleen täysi olutlasi ja on aika tarkastaa, mitä kaikkea MarketLab ja AppCafe tarjoavat tulevaisuuden visioiksi. Erilaisia sovelluksia, laitteita ja installaatioita voisi jäädä näpräämään vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta lopulta Majical Cloudz kutsuu. Onneksi tällä kertaa sisäsaliin ei ole kilometrin pituista jonoa.

Aivan kuin lava olisi Majical Cloudzin solistille Devon Welshille liian iso ja outo paikka. Haastetta tuo varmasti se, että yleisöä ei näy pimennetyssä salissa ollenkaan, ja Welsh kysyykin useampaan kertaan kohteliaasti kuuntelevalta yleisöltä: ”Is there anybody there?” Taputamme ja huudamme kohteliaasti takaisin ja vastailemme Welshin välikysymyksiinkin minkä pystymme.

Welsh laulaa muutaman kappaleen kokonaan valospottien ulottumattomissa, aivan lavan reunalla pimeässä seisten. Se ja lähes autio lava, jossa on lisäksi vain Matthew Otto koneineen, tuntuu aluksi vaivaannuttavalta, mutta lopulta tunnelma on liki kotoinen. Tässä me olemme, Devon, Matthew ja minä, ja meneillään on yksityiskonsertti mukavasta nojatuolista katsottuna. Keikasta jää päällimmäisenä mieleen miellyttävä kiireettömyys Welshin ilmeisestä hermostuneisuudesta huolimatta.

Tahdon yrittää vielä ennen iltavuoron alkamista sisään James Murphyn ja 2manydjs:n yhteisprojektiin. He ovat pyörittäneet jo kolmatta päivää päivä-alueen Despacio-tilassa kuusituntista kokeellista DJ-settiä, jossa pääosassa on yleisö. Whomadewhon pannessa parastaan ulkona päälavalla pääsemme kuin pääsemmekin Despacion jonosta sisään ylempään kerrokseen. Lähden etsimään pyöreässä tilassa musiikin pauhatessa Murphya, koska oma idoli olisi kiva nähdä elävänä.

Tajuan lopulta tanssittuani koko tilan ympäri, että yleisö todellakin on pääosassa ja DJ:t kokonaan näkymättömissä. Se ei menoa haittaa, ja huomaan vähän harmittelevani sitä, etten tullut tarkastaneeksi tilaa aiemmin. Tanssiminen on pimeässä televisionomaisten neliöruutujen hallitsemassa huoneessa helppoa, musiikki mahtavaa ja ihmiset hyvällä tuulella. Despaciossa juon myös koko festivaalin parhaimman mojiton, jonka tekee minulle väsynyt mutta lopulta varsin suulas baarimikko tuoreesta mintusta eikä mistään esanssisotkusta.

Ja sitten kaikki musteni hetkeksi

Ilta-alueelle siirtymisen suoritamme toisena päivänä festivaalin omalla bussilla (2,5 euroa), jonka pitäisi infon mukaan olla toisella alueella kymmenessä minuutissa. No, jonotuksen, odottelun ja ruuhkan jälkeen aikaa menee kyllä liki 45 minuuttia, mutta eihän se nyt niin tarkkaa ole. Ehdimme kuitenkin ostaa lisää juomalippuja (kumma kyllä toisena päivänä paino siirtyy oluesta drinkkeihin) ja asettua hyviin asemiin Massive Attackia varten.

Tajuan melko lähellä lavaa seistessäni, etten todennäköisesti näe hienoista taustagrafiikoista mitään 154 sentin korkeudestani, mutta päätän nauttia mieluummin kerrankin artistin naaman näkemisestä, kun siihen tilaisuus tarjoutuu. Vaikka odotukseni ovat Massive Attackin suhteen varovaisen skeptiset, on puolitoistatuntinen keikka niin hyvä, etten katso kelloa kuin kerran ja silloinkin vain siksi, että mietin kuinka paljon hyvää vielä ehtii kuunnella. En ole suuren suuri bändin fani, mutta silti lähes kaikki materiaali on tuttua.

Taustagrafiikatkin näkyvät aivan tarpeeksi hyvin ja niiden poliittinen sanoma tulee selväksi, vaikka kaikkea en näekään. Yhtyeen toinen nokkamies Robert Del Naja on ollut aina avoimen kriittinen Britannian hallituksen toimia ja globaalia sotateollisuutta kohtaan, ja tällä kertaa takana vilisee muun muassa lukuja niistä miljoonista, joita sotimiseen käytetään maailmanlaajuisesti.

Ihastelen kuitenkin lähinnä upeita laulajia, stemmoja ja yksinlauluja. Del Najan eleettömässä esiintymisessäkin on jotain hypnotisoivaa – tai sitten vain satun pitämään brittiläisistä miehistä bleisereissä. Todella paljon.

Keikka menee hetkeksi pilalle korvaani jatkuvasti kiljuvan liian innokkaan humalaisen ”fanin” takia, mutta se korjaantuu sillä, että viisi minuuttia myöhemmin vähemmän humalainen ja kaverinsa kadottanut paikallinen nainen tunkee käteeni täyden kaljatuopin. Fiilistelemme keikan eri puolia yhdessä noin vartin verran.

Sitten tapahtuu osaltani festivaalin suurin moka: katson James Murphyn DJ-setin alkamisajankohdan täysin väärin. Emme pidä Massive Attackin jälkeen mitään kiirettä, vaan lähdemme syömään (uskoisitteko, jos kerron, että ruokailuunkin on erillinen lipuke-systeemi?). Vaikka ruoka on lopulta hyvää ja saamme hulvatonta seuraa Nyköpingistä kotoisin olevista ruotsalaispojista, maailmani romahtaa hetkellisesti täysin, kun tajuan, että Murphyn setti on loppumassa, ei alkamassa, kymmenen minuutin kuluttua.

Ärsytyksessäni luovin jotenkuten melko eteen SónarPub-lavalla, että ehdin nähdä edes hetken sitä, kun LCD Soundsystemin taakseen jättänyt musiikkiguru juo punaviiniä ja järjestelee omia kamojaan pois lavalta viimeisten biisien aikana roudareiden ihmetellessä vieressä. Olen melkein itkun partaalla, enkä voi ymmärtää, miten olen katsonut eniten odottamani esityksen alkamisajan niin väärin. Sitten Murphy on poissa. Ikuisesti, siltä tuntuu.

Ei kiinnosta pätkääkään jäädä katsomaan seuraavaksi samalla lavalla esiintyvää Chiciä ja Nile Rodgersia. Tekee vain mieli lisää alkoholia. Eikä festareilla ole myynnissä edes sitä Murphyn litkimää punaviiniä.

Nakkiveneen jälkeen kaikki on toisin

Puran harmistustani kaverille, joka elää kunniakkaasti pettymyksessä mukana, mutta koska festareita on vielä jäljellä, päätämme tsekata yhteisen tuttavamme hehkuttaman Rudimentalin. Kaverini esittelee minulle suomalaisen Nakkivene-meemin, minkä jälkeen on vaikea katsoa Rudimentaliin sekavaa ja liikaa yrittävää showta vakavalla naamalla. Not Giving In -kappale menee täysin kikatellessa.

Aktin aikana tulee myös huomattua, että tanssiminen on SónarClubin puolella tähän aikaan yöstä lähinnä mahdotonta. Kun lattia on pelkkää betonia tekonurmen sijaan, on se todella tahmeana kaikesta kaatuneesta oluesta ja drinkkimateriaalista. Tulee ikävä suomalaisten festareiden panttisysteemiä, koska lattialle on syntynyt uusi kävelemisen kantava kerros rikkinäisistä muovituopeista.

Emme katso Rudimentalia loppuun, mutta en muista kyllä sitäkään, mitä tapahtuu seuraavina tunteina ennen kuin kello tulee noin viisi. Klassinen festareiden madonreikä. Emme ole kumpikaan erityisen humalassa, vaikka kyttäämmekin baaritiskillä juuri sitä baarimikkoa, joka tuntuu kaatavan laseihin kaksi kolmasosaa votkaa normaalin lorauksen sijaan. Kaikki juomaliput on tietysti käytettävä, ja ennen kuin huomaankaan, olen ostanut niitä muutaman lisää.

Mitä sitten tapahtuu noin viideltä? Silloin alkaa sataa. Tai ehkä se alkaa jo vähän aiemmin ja salakavalasti, koska aluksi sadetta ei edes tajua. Osa ihmisistä seisoo ulkolavojen keskiosassa urheasti, koska eihän espanjalainen sade varsinaisesti ole kylmää. Suurin osa kuitenkin pakkautuu lavojen reunamille sateen suojaan.

Seisoskelemme SónarPubin laidalla. Olen jostain syystä tajuttoman innoissani siitä, että sateesta ja ukkosesta huolimatta Tiga luukuttaa settinsä kanssa täysillä toisessa päässä.

Vettä tulee paljon, eikä se tunnu loppuvan mihinkään. Välillä käyn varovaisesti tanssahtelemassa tihkussa, mutta sitten joku ylhäällä päättää ottaa taas ämpärin käyttöön. Kello on pian yli kuusi ja on aika lähteä kotiin. Labista ulko-ovelle asti seikkailu tarkoittaa muutamien umpimärkien sadeseinämien läpi juoksemista, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen jopa runolliseen kastumiskokemukseen, minkä käymme läpi yrittäessämme saada taksia sateen yltyessä viimeisiä kertoja panemaan parastaan.

Taksihinnat ovat kaksin- ja kolminkertaistuneet viime illasta, joten päätämme kävellä kiltisti metrolle. Se on aamun paras päätös, sillä yhtäkkiä ylittäessämme isoa autotietä sade onkin loppunut ja auringonnousu valaisee koko alueen rakennukset ja tiet. Harmaa yö on muuttunut oranssin ja punaisen sävyiseksi seesteiseksi välitilaksi. Metro vie lopulta hotellille nopeasti, matkassa on eri asemille jäävien festarikävijöiden ansiosta raukeaa luopumisen tunnelmaa.

Ennen nukkumaanmenoa teemme vielä aamun toiseksi parhaimman päätöksen ja syömme hotellilla aamiaista. Ylipirteät, äänekkäät ja Euroopasta humaltuneet amerikkalaisnuoret ovat kuin toisesta maailmasta, mutta minua lähinnä myhäilyttää helposti ahmaistava kasa munakokkelia ja valtava kuppi teetä. Ajattelen, että ehkä James Murphykin juo tänään jossain vaiheessa teetä ja myhäilee samalla tavalla.

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
Ntamo 2014
152 s.

  

Vimmaisen rosoista runoutta parisuhdeväkivallasta

Maaria Päivisen (s. 1982) ura on hieno osoitus siitä, miten kustantamisen marginaaleista voi nykyään nousta kirjallisuuden kärkikastiin. Päivisen neljä teosta – kolme romaania ja yksi runokokoelma – ovat kaikki ilmestyneet tarvepainanteina Leevi Lehdon pyörittämältä Ntamolta, mutta Päivisestä on siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi!) tullut yksi kiinnostavimpia nuoria kirjailijoitamme.

Saksassa asuva Päivinen oli viime vuonna Runeberg-palkintoehdokkaana romaanillaan Pintanaarmuja, joka kertoi ylenpalttisella ja vimmaisen rosoisella tyylillä epätoivoisesta rakkaudesta ja parisuhdeväkivallasta.

Samoista teemoista ammentaa myös Päivisen esikoisrunokokoelma Sinun osasi eivät liiku. Sekin on ylenpalttista ja vimmaisen rosoista kertomaa parisuhteisiin ja rakkauksiin tunkeutuvasta väkivaltaisuudesta. Rosoisuus muuttuu itsekin kuvaksi väkivallan yllättävyydestä ja kaikenkattavuudesta.

Teos pitää lukijan koko ajan varpaillaan: koskaan ei voi olla varma, että näkökulma pysyy samana, että tehokeinot, rytmiikka, säejako, tematiikka pysyvät samoina. Varmaa ei ole myöskään, että koko ajan on puhe samoista ihmisistä:

”Matkustan metrolla itään

muutkin suunnat muistan

kun huomaan etteivät sinusta
liiku osat; että palelet takkini alla

minä takkisi untuvatäyte
sinä vauva, isoäiti”

Runo on jatkuvassa liikkeessä: ”miten muka pysähdyksistä voi kirjoittaa kirjoja; / katso nyt tätäkin; Mellunmäki”.

Toisteisuus, rikkonaiset rivit, väärät sijamuodot ja epätäydelliset lauseet estävät lukijaa pääsemästä maailman sisään tai tekevät sen ainakin vaikeaksi. Muutaman runon keskeyttävät saksankieliset lauseet, samoin sulkumerkkien sisälle piilotetut sarkastiset huomiot (”mutta kuka nykyään imee verenkierron sormista?”).

Sinun osasi eivät liiku ei ole kokonaisuutena helppoa luettavaa. Sen ruumiillisuus voi kirjallisempaan ilmaisuun tottuneilta vaatia totuttelua. Päivinen asettuu roolirunoissaan myös toisen osapuolen nahkoihin, mutta kuva väkivaltaisesta miehestä tuntuu paikoitellen stereotyyppiseltä.

Karsinta olisi saattanut tehdä teokselle hyvää, sillä jotkut runot eivät toimi yksittäin, vaan ainoastaan osana kokoelmaa. Teosta onkin syytä lähestyä runoelmana, ei runokokoelmana.

esikoisrunokokoelma, Maaria Päivinen, parisuhdeväkivalta, runot, Sinun osasi eivät liiku

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Syksyllä Tampereella avattiin kovalla ennakkotohinalla Sitko Pizza&Bar, joka kehui tuovansa kunnolliset pizzat ensi kertaa kaupunkiin. Ravintolaa on kehuttu monissa arvioissa, etenkin sen kunnollista pitkään kohotettua sitkaista taikinaa, jonka mukaan paikka tietysti sai nimensäkin. Sen tyyli on teollisuushallimainen, ”sissiravintolan” ilmettä hakeva. Avarassa tilassa on puoliavoin keittiö, roikkuvat hehkulamppumaiset valaisimet, ilmastointiputkia ja ilmeisen tarkoituksellinen hälinä.

Kävimme Sitkossa vaimon kanssa ensimmäistä kertaa joulukuussa. Kokemus oli niin iso pettymys, että en halunnut kirjoittaa sen pohjalta arviota siltä varalta, että se oli onneton poikkeustapaus. Uusi yritys olikin onnistuneempi, mutta yksi perusongelma oli ennallaan.

Tilasin ensimmäisellä kerralla marinaran eli pizzan pelkällä tomaattikastikkeella ja ilman juustoa, koska se on oivallinen pizzan laadun testi – ja paras syömäni pizza oli napolilainen marinara. Täytyy sanoa, että järkytyin pizzan tullessa pöytään. Tomaattikastiketta oli laitettu niin vähän, että se peitti ehkä puolet pizzan pinta-alasta, minkä vuoksi taikina oli kuivunut pahasti ja kärähtänytkin paikoin. Vegaaniversion tekemiseen ei selvästi ollut uhrattu puoltakaan ajatusta, eikä kunnollisen marinaran tapaan pintaan ollut laitettu yhtään öljyä.

Taikina sen sijaan oli hyvää, jopa erinomaista, ja ylsi mielestäni Turun Pizzariumin tasolle. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan siitä tomaattikastikkeen vähäisyyden vuoksi enkä siksi, että kastike ei yksinkertaisesti ollut hyvää. En oikein osaa vieläkään suhtautua asiaan. Tomaattien laatu oli hyvä, mutta kastike maistui väärällä tavalla hedelmäiseltä ja kitkerältä, kuin kypsentämättömältä tomaattisäilykkeeltä. Siinä ei tuntunut olevan lainkaan öljyä eikä suolaa. Olen syönyt pizzaa sekä Napolissa että Roomassa, enkä ole koskaan törmännyt tuollaiseen soosiin. Ja koska vaimoni on taitavien tomaatinviljelijöiden tytär, minulla on kohtuullinen kokemus laadukkaista tomaateista.

Vaimoni söi juustoisen margaritan, joka oli myös hieman mauton, sillä mieto mozzarella ei saanut kastikkeelta tarvitsemaansa öljyistä ja suolaista tukea. Kun lisäsin pizzan pintaan hieman suolaa ja öljyä, maku parani huomattavasti niissä kohdin, joissa minulle oli kastiketta suotu. Se kertoi siitä, että raaka-aineessa ei ollut vikaa, vain ruuanlaitossa.

Toisella kerralla päätin tilata vegaanipizzan kasvistäytteillä. Sitkon valikoima ei ole kovin laaja, koska ravintola keskittyy pieneen klassikkopizzojen listaan. Tilasin omaani munakoisoa, pinjansiemeniä, valkosipulia ja rucolaa. Tällä kertaa pöytään saapui huomattavasti houkuttelevampi annos.

Taikina oli jälleen erinomaista. Tällä kertaa tomaattikastikettakin oli kunnolla, eikä pizza ollut päässyt kuivumaan. Kastike oli mielestämme parempaa kuin viimeksi, mutta täytyy sanoa, että en edelleenkään pitänyt siitä. Se on liian kirpeää, hedelmäistä ja suolatonta. Maku toimi paremmin niissä kohdin, joissa valkosipuliöljy ja munakoiso pääsivät täydentämään sitä.

Sitkon pizzoissa juusto laitetaan pohjaan tomaattikastikkeen kanssa, joten ehkä ajatuksena on, että ne tukevat toisiaan. Vaimo kuitenkin totesi, että yhdistelmä vaati toimiakseen suolaisen täytteen tukea. Eli pelkkä vegaaniongelma tämä ei ollut.

Joka tapauksessa pizza oli huomattavasti parempaa kuin edellisellä kerralla, parhaimmissa kohdissa oikein hyvääkin. Tältä pohjalta en edes yritä antaa yleistä arviota Sitkon tasosta, mutta vegaanille sitä ei mielestäni voi suositella. Jos haluaa hyviä vegaanipizzoja erinomaisella taikinalla, kannattaa säästää nautinto Turun reissulle Pizzariumiin. Jos Tampereella haluaa syödä vegaanista pizzaa, Napoli lienee edelleen paras valinta (vaikka arviossa kuvaamani kokemus oli ärsyttävä, olen senkin jälkeen syönyt Napolissa vallan erinomaisen pizzan). Taikina ei tietenkään ole lähelläkään Sitkon tasoa, mutta muuten lopputulos on parempi, etenkin jos valitsee täytteiksi grillatun munakoison, herkkutatin, vegaanisen peston ja pinjansiemenet.

Sitko Pizza&Bar
Näsilinnankatu 22
Tampere

ma suljettu
ti–to 16–22
pe 16–00
la 14–00
su 14–21

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, pizza, Sitko, Tampere

Voladoras-yhtye Tukholmasta julkaisi ensimmäisen levynsä toukokuussa 13 vuoden yhdessäolon jälkeen. Sylvin Ruotsin-kirjeenvaihtaja Nina Simonen jutteli Anette Ericsonin, bändin laulajan ja kitaristin kanssa. Lasit täynnä punaviiniä Keski-Ruotsin metsikössä ja viinidrinkkiä Tukholman Söderillä Ohlssons-valkosipuliravintolassa kohtaavat toisensa puhelimen välityksellä. Naurua ei puutu. Nina ja Anette, skåååål!

Kun laitoin vinyylilevynne (julkaistu vain vinyylinä) ensimmäisen kerran soimaan, olin keittiössä tekemässä ruokaa. Ruoanlaitto jäi pitkäksi hetkeksi tauolle, kun menin sekaisin musiikista ja aloin tanssia villisti! Mieletöntä ja villiä meininkiä, aivan fantastista. Teillä on ollut 13 vuotta aikaa yhdessä luoda sisältö ensimmäiselle levyllenne.

(Anette nauraa!) Kyllä, sata vuotta on mennyt! Aika on kulunut ja kokoonpanomme on välillä muuttunut, vaikka suurin osa porukastamme on ollut messissä koko ajan. Olemme kuluttaneet loppuun neljä rumpalia.

Oi, onko bändinne kovin ja vaativin rooli rumpalilla?

Taitaa olla! (taas naurua)

Mitkä siis ovat tiukat vaatimuksenne rumpalille?

En taida olla mitään erikoista, kaikki ovat olleet ainutlaatuisia omalla tavallaan. Ja nyt ensimmäinen levyarvostelu USA:sta totesi, että Voladoras rakentuu burleskipimuista ja rumpalimme Jonas oli sairaan tyytyväinen kommenttiin!

Biisinne I don’t want to be nice kuulostaa niin ainutlaatuiselta ja upealta naisten suusta, ei mitään tyypillistä kulta kaipaan ja rakastan sinua…

Kaikki luulevat, että biisi on meidän ja ihailevat sen ainutlaatuisuutta, otamme sen vastaan suurena kohteliaisuutena. Se on kuitenkin cover-biisi John Cooper Clarkelta ja juuri sanoitus inspiroi meitä. Cover-hengessä pidimme myös levynjulkaisuillan, itse asiassa  muut bändit soittivat meidän biisejä, niin saatiin juhlittua itse kunnolla!

Takaisin levyynne, jonka nimi on True Love Stories. Onko se siis todella täynnä kertomuksia yhtyeenne jäsenten rakkaustarinoista, vai kuinka?

Jaa ehkä enemmänkin siitä kuinka yhtyeemme on meidän elämiemme rakkaustarina. Ja hmmm.. en ihan muista edes, mitä kaikkia biisejä levyllämme on ja mistä ne kertovat!

Itse asiassa monet levylle valitsemamme biisit ovat ystäviemme tekemiä tai olemme yhdessä ystäviemme kanssa tehneet ne. Lyhyesti sanottuna levy on kuin Best of.. elämästämme yhdessä. Treenikämppämme on kuin iso perhe, aikuisten kokoontumispaikka, missä soitamme ystäviemme kanssa. Tyyliin lauantai-illat, jolloin syödään, juodaan ja soitetaan yhdessä ja tehdään biisejä yhdessä. Siksi halusimme levylle juuri ne biisit, jotka olemme tehneet yhdessä.

Bändejä kutsutaankin usein perheeksi, millaisena perheenä koet bändinne, kun nyt kerroit ”treenikämppäkollektiivistanne”?

Jaa, voisin sanoa meitä välillä epätoimivaksi perheeksi, mutta jos oikein mietin, niin kyllä me olemme hyvin toimiva perhe, paljon riitaa ja rakkautta!

Miten sinä itse Anette, miten sinusta kasvoi Voladoras-nainen, ei vaan Voladoras-kissa?

En ole koskaan aiemmin ollut mukana bänditouhuissa, mutta kaikki alkoi, kun juuri kun olin mennyt naimisiin (noin sata vuotta sitten) ja aamunkoitteessa kaasoni ja Eva kävelivät vastaan ja kertoivat perustaneensa bändin, jossa minäkin olen mukana. En ollut koskaan soittanut tai laulanut. Muutaman viikon kuluttua saapuu Eva kotiini ja sanoo ”Suu kiinni, tämä on E.” Se oli eka sointuni kitaralla ja näin perustimme bändin.

Mistä tuli musiikkityylinne inspiraatio? En voi välttää sanaa ”garage…”

Eva oli soittanut aiemmin garage-bändissä ja meidän eka biisi oli heiltä, siitä se vaan lähti. Kaikki bändin jäsenet puuhailevat muitakin juttuja ja soittelevat jopa toisissa bändeissä, mutta Voladoras on keskiö kaikelle, voisin sanoa.

Mikä pitää teidät kasassa?

Rakkaus musiikkiin ja rakkaus toisiimme! Sitä tapahtuu asioita ja aina joku tuo jotain uutta musiikkimme. Olemme kaikki taitavia siinä. Minä olen esimerkiksi kuunnellut vain ja ainoastaan Michel Polnareffia viimeiset kaksi vuotta. Tästä kaikesta sekoittuu Voladoras-pata, ja oli mitä oli, se on Voladoras!

Onko teillä jokin yhteinen ajatusmaailma bändissä?

Kyllä. Ei ajatella (naurua), ainoastaan tuntea. Ja toimia. Meillä toimii parhaiten se, että me luotamme tunteisiin ja annamme palaa. Soitetaan ja koetaan wau, tai sitten ei…

Mistä muuten alun perin tuli nimi Voladoras?

Yleensä sitä miettii, että nimen kanssa eletään monta vuotta, mutta sitä me emme ottaneet huomioon. Nimi tuli esille ensimmäistä kertaa, kun olin ex-mieheni kanssa USA:ssa, söimme kalaravintolassa ja ruokalistassa oli jokin kala, jossa oli sana voladoras. Espanjan kielellä sana tarkoittaa lentäviä, feminiinimuodossa. No tietty mimmibändin nimi on Voladoras, ja se tuoksuu kalalta!

Tuollaisen vitsin voisi unohtaa puolessa minuutissa, mutta tässä sitä istutaan..

Voiko vinyyliänne ostaa Suomessa?

Valitettavasti ei. Sain Facebookin kautta juuri kyselyn  samasta asiasta. Seuraavana päivänä sain taas viestin, jossa sama henkilö kysyi, että mistä Tukholmassa voi levyn löytää, sillä hän oli juuri hyppäämässä laivaan! Nyt valitettavasti on tilanne se, että 500 kpl painos on loppuunmyyty. 400 kpl meni ensimmäisen viikon aikana. Mutta netistä löytyy, Spotifysta ja ITunesista.

Millainen on suhteesi Helsinkiin?

Lyhyesti voisin todeta, että ensin on mieheni, sitten on kissani, sitten on Voladoras ja sitten tulee Helsinki!

Nyt sinun täytyy selvittää rakkautesi Helsinkiin, koska jaan sen kanssasi!

No mutta ei sitä voi selvittää. Ensimmäinen kaupunki, johon minulla oli vahva tunne, oli New Orleans. On vaikea selittää tunnetta Helsinkiin, mutta yksi syy voisi olla, että sieltä tuli maailman paras yhtye Thee Ultra Bimboos. Ilman heitä ei olisi koskaan syntynyt Voladorasia. Hyvin vahva tunne oli, että mistä nämä ihmiset tulevat, sinne minäkin suuntaan!

Mutta onko koskaan tullut halua muuttaa Tukholmasta Helsinkiin..?

Kyllä! On ystäviä, jotka ovat onnistuneet muuttamaan sinne, mutta meikäläinen ei ole vielä. Ehkä jonain kauniina päivänä, sitä ei koskaan tiedä! Tietysti tänä kesänä tulemme taas lomalle Helsinkiin, kuten on ollut tapana, olisiko vuodesta ´97 vai ´98? Silloin näin Thee Ultra Bimboos ensimmäistä kertaa.

Oioi.. minäkin muistan tuon ajan, tuntui että se muutti elämäni. Kuinka ihmisistä tuli kuin iso perhe, joka istui baarissa, kävi keikoille ja soitteli bändeissä…

Ja sinä, joka istut tänä päivänä Ruotsissa maaseudulla, voisit muuten muuttaa Suomeen takaisin ja tulla maalaiseksi siellä, toivon sitä todella!

No, meikäläinen on asettanut aivonsa ja mielensä siihen, että täällä asun lopun elämäni. Mutta kiinnostavaa on se, kuinka olen etsinyt paljon identiteettiäni ja silti usein toimeni ovat hyvin suomalaisia, mikä eroaa ruotsalaisuudesta. Käyn Suomessa, olen ihan pihalla kun palaan, eikä ruotsin kielikään suju hetkeen.

Onko sinulla kokemuksia kulttuurieroista Suomen ja Ruotsin välillä?

No, minä olen Suomi-wannabe ja Monalla bändissä on itse asiassa suomalaiset juuret ja hän osaa suomea! Me muut olemme ihan mustasukkaisia ja digataan hänestä hulluna… Juu jonkinlaista maagista vetovoimaa… New Orleans- Helsinki. Amerikkalainen artisti Eilen Jewell kertoi, kuinka hän koki Ruotsin Norrlannin kuin USA:n New Mexicon, mutta päinvastoin! Niin koen minäkin, New Orleans-Helsinki, vaikkakin päinvastoin! Näin minä laivassa matkalla Helsinkiin kiemurtelen tunteitteni kanssa.

Jännittävää ajatusmaailmaa sinulla on. Oletteko suunnitelleet saapua Suomeen tai Helsinkiin keikalle Voladorasin kanssa lähiaikoina?

Tullaan jos joku kutsuu!

Englannissa olimme 8-10 vuotta sitten melkein koko ajan keikalla ja hauskaa on se, että tänä päivänä meitä kutsutaan keikalle jatkuvasti…häihin Englantiin! Tyypillistä meille, me emme ole mitään uraihmisiä, mutta hienoa, että olemme saaneet paljon uusia ystäviä!

Näin lopuksi jotain todella klassista: terveisesi Sylvin lukijoille?

Perustakaa parempi bändi kuin Voladoras! Hääjuhlat ovat ihan parhaita, kello neljä aamulla sitä saa parhaat ideat. Ja juuri ne ideat sitä pitäisi toteuttaa, ei ne tylsät läpimietityt!

(Nyt on ulkotarjoilu päättynyt Olssonilla, Anette kipuaa sisätiloihin ja piilottaa itsensä jonnekin nurkkaan, jossa on ihan hiljaista..)

Nyt on minun aika mennä kastelemaan vihannesmaa, ennen kuin tulee aivan pimeää.

Minun on aika kantaa kotiin ostoskassit, joissa on parvekelaatikoita, kissanruokaa ja kaksi pulloa punaviiniä.

Punaviiniä pitää olla aina, kippis ja skål kaikille!

Voladoras:

Anette Ericson: laulu, kitara

Eva Österlund: kitara, laulu

Jonas Lundberg: rummut, percussion, taustalaulu

Mona Donnerman: basso, taustalaulu

Ja voi tätä nykymaailman onnea! Nyt voit myös ihan itse KUUNNELLA Voladorasin albumin, tästä näin:

(Britannia–USA 2014)
O: Morten Tyldum
N: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Mark Strong, Rory Kinnear
K12
Ensi-ilta 20.2.2015

  

Haastavassa draamaelokuvan lajityypissä Imitation Game on alansa aatelia.

Modernin tietokoneen keksijän Alan Turingin elämästä kertova Imitation Game on varsin hyvä draamaelokuva. Sen pääosaa esittää persoonallisen näköinen, roolinsa metodinäyttelijän pieteetillä suorittava Benedict Cumberbatch. Tarina on upotettu toiseen maailmansotaan ja sitä ympäröivään politiiseen vakoilupeliin. Protagonisti on lievästi autistinen, asosiaalinen älykkö, jonka henkilökohtaista elämää rajoittaa aikakauden laki homoseksuaalisuuden kriminalisoinnista.

Imitation Gamen laskelmoitua draamaa ei pidä väheksyä, sillä kaikista elokuvagenreistä draama on se kaikkein vaikein. Draama ei pysty nojaamaan muiden genre-elokuvien perinteeseen tai camp-arvoihin, vaan sen on seistävä omilla jaloillaan.

Historiallisten henkilöiden kohdalla pelkkä aihe tarjoaa mahdollisuuden elokuvan menestykseen, jos henkilö on oikein valittu ja ajoitus kohdillaan. Jos henkilö vielä sattuu olemaan poikkeusyksilö tavalla tai toisella, on vaikea mennä pieleen ainakaan Oscar-mittakaavassa. Tämän vuoden pystikisan parhaan elokuvan ehdokkaan kahdeksasta elokuvasta kolme kuvaa länsimaisen lähihistorian suurmiesten elämää ja tekoja.

Imitation Gamessa tehdään selkeä valinta siinä, millä yhdellä pääehdolla tarinaa kuljetetaan. Valinta ei kohdistu ihmissuhteisiin, sotatilanteen luomaan ilmiselvään jännitteisiin tai Turingin homoseksuaalisuuteen, vaan siinä keskitytään Turingin ajattelun ymmärtämiseen, mikä olisi ilman Cumberbatchin näyttelijänkykyjä mahdoton tehtävä. Suuri osa Imitation Gamen otoksista on lähikuvia Cumberbatchin epäsymmetrisistä kasvoista ja silmistä, joiden takana työskentelevät yhdet ihmishistorian tehokkaimmista aivoista. Sellaisen ilmentäminen ei olisi aina yhtä tuskaisen näköiseltä Leonardo DiCapriolta – joka roolin alun perin haluttiin – mitenkään onnistunut.

Itse rajusti koulukiusattu Turing näkee sielunkumppanin itseään muutamia vuosia nuoremmassa naisessa, Joan Clarkessa (Keira Knightley), jonka kyky ratkoa Turingin asettamia ongelmia ylittää hetkittäin Turingin omat kyvyt. Sukupuolensa takia Joan ei kuitenkaan voi suoranaisesti työskennellä miesmatemaatikoiden kanssa 1940-luvun Britanniassa, koska hän on kategorisesti siihen kykenemätön. Turing kuitenkin katsoo ensin ihmistä ja vasta sitten, jos koskaan, sukupuolta, ja palkkaa Joanin salaiseen kryptologiryhmäänsä.

Imitation Game on elokuva altavastaajista, oudoista linnuista ja ”normaalin” määrittämisen mahdottomuudesta. Elokuvan nimen mukaisesti yhteiskunnan tiukkoihin normeihin kuulumattomat yksilöt joutuvat esittämään jotain muuta kuin ovat selvitäkseen tai hyödyntääkseen täysin omaa kapasiteettiaan.

Sukupuolen arvaamisen mahdottomuus koehenkilöä näkemättä olikin se alkuperäinen Turingin kehittämä peli, imitointileikki: arvaajan piti päätellä kirjallisesti saamistaan vastauksista, kumpi piilossa olevista ihmisistä oli mies ja kumpi nainen. Sittemmin testin ytimeksi muodostui ylipäätään tietoisen ajattelun, koneen ja ihmisen eron määrittäminen, ja kehittyi se Turingin testi, joka tunnetaan paitsi Blade Runnerista, myös šhakkitietokoneiden testaamisesta.

Minkä Imitation Game voittaa näyttelijöissään – sivuroolitkin on miehitetty osaavilla ihmisillä – se häviää kokonaisuudessa. Elokuva kuljettaa rinnakkain kolmea eri aikatasoa kehystäen Turingin kouluiän ja toisen maailmansodan tapahtumat Turingin itse poliisille kertomalla voiceoverilla, eikä jokainen kohtaus tai niiden järjestys aivan puolla paikkaansa muuten loogisessa kokonaisuudessa. Musiikin mahtipontisuuskin mietityttää välillä.

Silti Imitation Game jättää vahvan tunnejäljen. Turingin henkilöhistorian tunteville hahmon loppu ei tule yllätyksenä. Eikä sekään yllätä, miten sodassa käy. Vahvuus on Turingin persoonan kuljetuksessa näihin vääjämättömiin kiintopisteisiin. Ja siinä norjalainen ohjaaja Morten Tyldum onnistuu.

Alan Turing, Benedict Cumberbatch, homoseksuaalisuus, Imitation Game, tietokone, toinen maailmansota, Turingin testi