Sylvin festivaalipäiväkirja muuttaa toisessa osassaan muotoaan monologista dialogiksi.
Kuvat: MS Film Festival, Julle Jalava
MANU HAAPALAINEN: Festivaalipäiväkirjan edellinen osa päättyi Kalervo Palsaa odottaviin tunnelmiin. Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi oli paitsi kohteensa, myös ohjaajansa näköinen. Jos suomalaisen elokuvan yhteydessä puhutaan usein kyökkirealismista, niin Lehdon kohdalla puhuisin kyökkisurrealismista. Kämäiset efektit ja huuruiset, Palsan elämää ja olemusta sinne päin haarukoivat visiot huvittavat aikansa, mutta taiteilijan lihallisesta angstista olisi kyllä joku välineen paremmin hallitseva tekijä saanut vangitsevampaa jälkeä aikaan.
Toki Lehdon puolesta on sanottava, että ainakaan hän ei ole Timo Koivusalo, eikä Markus Selin. Tervetullut ilmiö hän on, hattuineen. En siis luokittelisi pettymykseksi, vaan ennemminkin odotetun kaltaiseksi. Hyvässä ja pahassa.
Sano jotakin.
JULLE JALAVA: Minä en osannut oikein odottaa mitään, paitsi ehkä enemmän ahdistusta. Vaikka kyllä toista tuntia kestävää juoppohulluuskohtausta voi sinänsä kai ihan ahdistavana pitää. Tästä elokuvastahan voisi löytyä kaivattu ratkaisu Suomi-brändin näkyvyyden lisäämiseksi?
Itselleni tämä oli ensimmäinen Sodankylän reissu ja varsin elämyksellinen sellainen. Onnistuiko festivaali sykähdyttämään kokeneempaa Sodankylä-kävijää?
MANU HAAPALAINEN: Kyllä totta kai, vaikkakin sellainen arkipäivän surrealismi ja yllättävien kohtaamisten iskuvoima jäikin nyt vähäisemmäksi kuIn joskus nuorena poikana Aki Kaurismäkeä kyyditessä tai Wim Wendersiin grillijonossa törmätessä.
Mutta ainutlaatuisuushan on Sodiksessa joka puolella, kun vaan pitää aistinsa auki. Festivaaliterassilla kohdatuissa lapinmiehissä, jotka etsivät isokokoista naista ystävälleen elämänkumppaniksi. Romanttisessa punaviinipiknikissä Kitisen rannassa. Siinä, miten aurinko paistaa, kun tulee elokuvista yhdeltä yöllä. Stone Roses -dokumentin biisit läpi joranneessa varsin sympaattisessa festariurpossa (terveisiä vaan, sori kun kivahdin siinä alussa!)
Jukka Virtasen sunnuntaiaamuna isännöimä Leffaraati on briljantti konsepti: Lähinnä vanhaa kotimaista lyhäriä ilman että kenelläkään on mitään hajua siitä, mitä tulee seuraavana. Festivaalijohtaja von Baghin vuonna 1969 valmistama 11-minuuttinen Joulukuu oli ihastuttavan ironinen aikakautensa kuva, ja Valentin Vaalan Helsinki-lyhärissä (1939) heiluivat puolestaan natsiliput. Anssi Mänttärin kämpän lattialla vuonna 1969 valmistettu taide-erotiikka-provoilu puolestaan juuttui aikanaan odotetusti sensuuriin.
JULLE JALAVA: Kiitos myöhäisen heräämisen (mistä taas kiitos aitan ylisellä rankisen suojassa nukuttujen sikeiden unien) jäi minulta tuo Leffaraati harmikseni kokematta. Toisaalta, lauantaiaamun keskustelutilaisuus, jossa pöydän ympärille oli kokoontunut kelpo joukko suomalaisen elokuvan merkittäviä nimiä riitti herkistämään minut ihmeelliseen onnen tilaan.
Puolentoista tunnin aikana liikuttiin erityisen muistijäljen jättäneistä elokuvakohtauksista tarinankerronnan tapoihin ja suomalaisuuden olemukseen. Tässä kohtaa haluan tunnustaa ihailuni Simo Halista kohtaan, jonka rehellistä, selkeää ja analyyttista puhetta pystyisin kuuntelemaan tuntikaupalla. Mutta tyydyn ihan mieluusti katsomaan Halisen elokuviakin: Oman Sodis-neitsyyteni korkannut Kerron sinulle kaiken oli festivaalielämysteni kärkeä.
Vain yritys saada kiinni omasta, merkityksellisestä kohtausmuistostani häiritsi keskittymistäni. Sain rauhan vasta, kun muistin ojan pohjalla henkitoreissaan riutuvan E.T:n, kohtauksen jolle ei ole löytynyt kilpailijaa kyynelkanavieni avaajana.
Mikäs, Manu, sinulle on se merkittävin kohtaus? Hyvässä tai pahassa?
MANU HAAPALAINEN: No näillä festivaaleilla se oli varmastikin Shane Meadowsin uunituoreessa Stone Roses -dokumentissa Made of Stone, joka siis seuraa manchesterilaisyhtyeen (Liam Gallagher: ”The best band ever to come from Manchester”) viimevuotista come backia lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kuten näissä paluudokumenteissa usein, ensimmäisen konsertin ensimmäinen biisi saa takuuvarmasti kyynelkanavat koville, ainakin jos yhtye on katsojalle merkinnyt niin paljon kuin Roses minulle. Tässä tapauksessa ollaan aiemmin aamulla julkistetulla, faneille tarkoitetulla salakeikalla pikkukaupunki Warringdonissa. En keksi mitään, mikä kuulostaisi niin majesteettiselta ja uhmakkaalta kuin Stone Rosesin ohjelmanjulistuksellinen setin avaus I Wanna Be Adored. Näihin paluun ensi nuotteihin kasautuu paluudokumenteissa aina valtava määrä purkautumistaan odottavia jännitteitä, rakkautta, vihaa, pelkoa, toivoa, tässä tapauksessa ehkä eniten puhdasta iloa.
Noin muuten pitää kyllä sanoa, ettei Meadowsin (This is England) fanipoikamainen elokuva ollut vikoja vailla. Esimerkiksi juuri paluukeikkaa pohjustettiin fanihaastatteluilla tuskastuttavan pitkään, eikä Meadows myöskään saanut juuri mitään irti bändin ilmeisistä sisäisistä ristiriidoista. Kaipasin draamaa.
Draamaa ei muuten puuttunut Susanna Helken dokumenttielokuva American Vagabondista, jossa perheidensä hylkimät nuoret homopojat muuttavat varakkaan ja vapaan elämän toivossa San Franciscon gay-mekka Castroon, ja päätyvät asumaan puistoon, metsään ja siltojen alle vailla yhtään mitään. Mitä ajattelit tästä, sinähän olet tuolla San Franciscossa asunut?
JULLE JALAVA: Minulle tuo American Vagabond oli festivaalien tärkein elokuva. Toki San Francisco -yhteys kiinnosti, mutta ravistavaa oli nähdä kaupunki kuvattuna tavanomaisesta poikkeavasta näkökulmasta. Elokuvan puitteina eivät ole pittoreskit, viktoriaaniset talot ja kumpuilevat kadut raitiovaunuineen vaan kamera viipyilee kodittomien poikien asuinsijoilla eli Golden Gate -puiston aluskasvillisuudessa ja Castron katukiveyksessä.
Poikien haaveet ja suunnitelmat talosta meren rannalla todistavat, että amerikkalainen unelma on yhä voimissaan. San Francisco vaan ei enää ole paikka sen toteutukseen, elleivät taskut satu valmiiksi olemaan täynnä kultaa. Hippikulttuurin syntysijoilla rakkautta ja ymmärrystä tuntuu riittävän enää vain heille, joilla on varaa maksaa siitä. Kaupungista on tullut vähempivaraisille korkean hintatasonsa vuoksi ellei mahdoton, niin ainakin tyly paikka elää ja asua.
Helken elokuvassa raastavinta on lohduton turvattomuus: Perheidensä hylkäämät pojat joutuvat myös Castron homoyhteisön torjumiksi. Ja Yhdysvalloissa kun ollaan, kaikkein heikoimpien on lähtökohtaisesti turha odottaa tukea yhteiskunnalta.
Kun poistuimme Lapinsuu-teatterista sateiseen yöhön, en halunnut enää valittaa kylmyydestä ja märistä jaloista.
MANU HAAPALAINEN: Mutta onko jossain joskus ollut paikka, jossa amerikkalaisen unelman olisi jotenkin lähtökohtaisesti voinut toteuttaa? Tuskin SF:kaan ikinä on kaikille mikään onnela ollut. Luen sattumalta juuri kaupungin historiaa sivuavaa kirjaa, ja tuloerothan räjähtivät suunnattomiksi jo heti kun rautatie saatiin vedetyksi länteen.
Mutta sitähän minun piti tämän korpifilosofoinnin sijaan sanoa, että tuosta American Vagabondista tuli kaamean surullinen olo juuri siksi, että yhdellä tasolla se ei kerro pelkästään San Franciscon ja Yhdysvaltojen osattomuudesta, vaan siinä on paljon tuttua. Castron gay-yhteisö ei auta kodittomia, koska heistä ei tunnu siltä. Karseaa. Mutta en minäkään ajattele Helsingin kodittomia mennessäni iltaisin nukkumaan. Ihmisen kyky sulkea kurjuus pois mielestään on pelottava. Tähän kohtaan voisi vetää vaikka mitä kortteja aina fasismikorttiin saakka.
Enkä ajatellut kurjuuksia enää edes muutama hetki elokuvan jälkeen, koska oli niin mukavaa risteillä anniskelualueelta sodankyläläisbaariin ja sieltä nuokkumaan Iskelmäketjun leffakaraokenäytökseen.
Rakastan muuten elokuvafestivaaleissa sitä, miten koko kaupunki muuttuu, Sodankylä yhtä hyvin kuin joku Helsinkikin leffafestivaalien aikaan. Näytöspaikkojen väli muuntuu epätyypilliseksi sekoitukseksi paikalliskulttuuria ja silmät ristissä elokuvasta toiseen juoksevaa festivaalikansaa. Se on epätodellista ja romanttista.
JULLE JALAVA: Mehän melkein näimme toisenkin San Francisco -elokuvan! Festivaalivieras Philip Kaufmanin palkoelokuva The Invasion of the Body Snatchers (1978) oli harmittavasti vain sijoitettu niinkin ikävään esitysaikaan kuin 1.45, että paukut eivät enää riittäneet. Onneksi jaksoimme sentään valvoa Kaufmanin Wanderers (1979) -jengileffan. Hereillä pysymistä helpotti elokuvan huikea soundtrack ja vuotava teltan katto. Eikä elokuva itsessään suinkaan ollut ikävystyttävä, ei t o d e l l a k a a n.
MANU HAAPALAINEN: Ei ollut ei. Jos American Vagabond oli festareilla nyt nähdyistä todellisin, niin kulttiklassikko Wanderers oli varmaankin eskapistisin. Eiköhän elokuva ole yhtä kaukana mistään todella vallinneesta New Yorkin 60-luvun jengi(sota) -tilanteesta kuin Runaround Sue on Melrosen Gang Warista. Mutta sillähän ei ole väliä laisinkaan, koska leffa on toteutettu niin upean pölkkypäisellä energialla, ja soundtrackia oli mahtava kuunnella isolla volyymilla. Se vähän harmitti, että ohjaaja Philip Kaufman oli kait lähtenyt jo kotiinsa, kun ei ollut leffaa esittelemässä.
Toisenlaisesta eskapismista mainittakoon vielä Aki Kaurismäen episodi Guimaraesin kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistaneeseen episodielokuvaan. Taatun vähäeleinen tarina Ilkka Koivulan esittämän huonosti menestyvän ravintoloitsijan päivästä oli festivaalin upeinta elokuvaa. Harmi tosin hiukan sekin, että Aki K on ilmeisesti lopettanut Sodiksessa käymisen, kun ei häntäkään näkynyt.
JULLE JALAVA: Minua harmittaa lähinnä se, että Mika Taanilan elokuvat jäivät epäsuotuisien joukkoliikenneyhteyksien vuoksi näkemättä. Erityisesti aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Kuuden päivän juoksu olisi kiinnostanut kovasti.
Sääskien suhteellinen vähyys taas ei harmita lainkaan. Yhden torstai-iltana S-marketissa bongatun yksilön lisäksi kohtaamiset jäivät satunnaisiksi. Verenimijöistä puhuttaessa mieleen tulee väkisinkin Claire Denisin Trouble every day (2001) -elokuvassa vampyyriä esittänyt, epäilyttävän hyvin säilynyt Béatrice Dalle. Ettei vaan joku veren vanki olisi joskus päässyt upottamaan hampaitaan Dallen hekumalliseen kehoon.
MANU HAAPALAINEN: Ai niin! Näin jälkikommenttina, arvostan Sodiksen vapaamielistä (ja varmasti puolilaitonta) alkoholipolitiikkaa! Festari, jossa kukaan ei nipota, vaikka jengi tissuttelee näytöksissä suht avoimesti omiaan. Eikä siitä mitään häiriöitäkään aiheudu. Ottakaa ihmiset mallia. Eiköhän se laitonta ole, ettei ihmisten juomista tuon tarkemmin valvota, mutta jos laki on hölmö, sen voi vain jättää huomioimatta. Arvostan.
Kirjeystävyys vangin kanssa herättää monenlaisia kysymyksiä ulkopuolisten lisäksi myös naisissa itsessään. Pystynkö kirjoittamaan murhaajan kanssa? Pitääkö minun pelätä itseni puolesta? Vai vangin puolesta, kun tämä elää maailmassa, jossa säännöt ovat hyvin erilaiset? Kirjeenvaihto on vankilassa ainoa tapa muodostaa vankilan ulkopuolisia ihmissuhteita ja siksi siihen kuuluvat vahvat tunteet: ihastumista, kiintymistä, mustasukkaisuuttakin, jos joku muu vanki kirjoittaa saman ihmisen kanssa.
