Kategoria: Elämäntapa

Sylvin Jean Ramsay Maunula & Meriluodon My Lost Uncle – konseptin julkistustilaisuudessa jäänmurtaja Urholla.

Kuvat: Aki Ala-Kokko

Olemme jäänmurtajalla.

Urholla, jos ihan tarkkoja ollaan. Jäät ovat kauan sitten jo murtuneet, ja lämmin kesäaurinko on lämmittänyt vihreän etukannen  niin kuumaksi, että kuumuus puskee Conversejen läpi. No, viileä cava viilentää. Itse asiassa tarkemmin sanottuna sympaattisen suomalaisen perheyrityksen Ekowinen maahantuoma (ei löydy Alkon hyllyiltä, mutta kannattaa nähdä vaiva ja tilata yrityksen sivuilta) Castell D’Agen luomu-cava, Anne Marie, Brut Nature Reserva.

Tavallisesti en mainostaisi alkoholijuomaa, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen, juoma on sen verran erinomainen, niin maultaan kuin taustoiltaankin. Luomuviini tulee pieneltä 20 hehtaarin tilalta Barcelonan kupeesta, ja kuulemma viiniköynnöksien hyvinvoinnista huolehtivat niiden välissä vapaana vaeltavat lampaat. Syövät rikkaruohot ja lannoittavat ohimennen. Tekee mieli suudella viiiniä. Anna sille kielarin.

Sisällä alkaa esitys, astun takaisin hämärään.

Olemme täällä juhlistamassa vaatesuunnitelija Jani Maunulan ja graafinen suunnittelija Antti Meriluodon uutta konseptia, My Lost Unclea. Komeiden visuaalien, mystisen konemusiikin ja maailmanluokan puitteiden (hei kamoon, JÄÄNMURTAJA, hei!) keskellä joutuu nipistämään itseään, sillä esiteltävä tuote on pohjimmiltaan kumminkin jotain niin arkista kuin MIESTEN ALUSHOUSUT.

Tai niin voisi tyhmempi luulla. Itseasiassa Maunula ja Meriluoto ovat luoneet kokonaisen maailman, jossa menneiden aikojen vahva usko omaan tekemiseen ja nykyajan ennakkoluulottomuus lyövät kättä. Kaikki on viimeistä piirtoa myöten mietittyä, ja arvot ovat kohdillaan. Alushousujen toteuttamisesta vastaavat 70- ja 80-luvulla Lassiella ja Malli-Marissa työskenelleet suomalaiset käsityöläiset ja heidän jälkeläisensä. Nämä kalsarit kun vetää jalkaan, ei tarvitse tunte huonoa omaatuntoa Aasian hikipajojen ihmispolojen puolesta.

My Lost Unclen selkäranka on tarina Kokkolasta merille lähteneestä ja sille tielleen kadonneesta enosta Andreas Maunulasta, jota Maunula kertoo hellyttävän tosissaan. Jopa niin tosissaan, että hetkeksi alan uskoa tarinaan.

Toisaalta, niinkuin kaikissa hyvissä tarinoissa, on yhdentekevää onko tarina tosi vai ei, sillä sen implikaatiot osuvat napakymppiin. Kysymys on eräänlaisesta maskuliinisuuden käsitteen uudelleenhahmottamisesta. Merkittävää on, että Andreas-eno on kadonnut Atlantilla 21.6.1979, eli juuri puoli vutta ennekuin 80-luku astuu näyttämölle.

Urhon valinta kulisseiksi ei täten ole sattumaa. Sisutukseltaan ja hengeltään vuonna 1975 rakennettu jäänmurtaja on 70-lukulaisen Kekkoslovakian lippulaiva, jossa mikään ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen. Hurmaavat vintage-miestarjoilijat valkoisissa kauluspaidoissan ja mustissa liiveissään ja ruseteissaan kiikuttavat höyryäviä vateja erilaisia makkaroita ja lihapullia. Cava ja Saimaan Juomatehtaan erinomainen Marsalkka-olut virtaavat.

Maunulan ja Meriluodon kosmopoliittinen olemus istuu ympäristöön niin huonosti, että se istuu siihen täydellisesti. Nämä viileät nuoret leijonat nauttivat tilanteesta silminnähden. Heillä on pokkaa vuokrata näin jämäköillä historiallisilla konnotaatioilla lastattu laiva julkaistakseen KALSARIT, ja he tietävät että me tiedämme sen.

Vaatii taitoa ylevöittää joku näinkin arkinen esine. Maunula pohjustaa vaatetuskonseptin ensimmäisen tuotteen valintaa sillä, että alushousut olivat ensimmäinen asia, jonka Andreas-eno pakkasi reissuun lähtiessään. Kaikilla on sellaiset, vaikka ne ovat piilossa. Eli pinnan alla meitä kaikkia yhdistävä tekijä, joka silloin tällöin antaa elonmerkkejä itsestään vesirajan yläpuolella.

Ensi silmäykseltä housut ovat varsin peruskalsarit. Hieman tulee ikoniset Everlastin nyrkkeilyshortsit mieleen, joskin ”Everlast” -sanan tilalla lulee ”I’M ALIVE!”, joka tarinan mukaan on viesti, joka lukee ensimmäisessä viestissä mitä perhe Andreasilta saa neljään vuoteen.

Seuraavaksi huomio kiinnittyy ompeleisiin. Anatomisia muotoja tukevat linjat ovat kuin harpilla ja viivoittimella merikortille piirrettyjä reittejä. Konsepti toimii tälläkin tasolla. Ihailtavaa.

Myönnän alussa olleeni skeptinen, ja suhtautuneen tilaisuuteen hieman kuin pieni poika keisarin uusiin vaatteisiin (hei kamoon, KALSARIT!), mutta Maunulan ja Merisalon omistautuminen ja ihailtavan eheä konsepti vangitsee mukaansa. Merisalon tunnelmallinen, hieman sci-fimäisellä mystiikalla pelaava esittelyvideo ja konseptin nettisivu www.mylostuncle.com rakentavat osaltaan konstruktiota, jolla on yksi jalka menneisyyden miehuuden ihanteissa ja toinen nykyisyyden suurkaupunkien ja klubien kiihkeässä sykkeessä.

Entäs Kekkonen sitten? Olemme sentään hänen nimikkolaivallaan.

”Kekkonen oli ensimmäinen ja viimeinen supersankaripresidentti. Siksi. ”, sanoo Maunula kuin tilauksesta.

Ja kalsareistaanhan ne supersankarit tunnetaan. Tekee suorastaan mieli vetää nämä housujen päälle.

P.S. Suosittelen muuten tutustumaan Urhoon jos vaan tilaisuus tulee. Kekkosen omaan sviittiin pääsee sisään, ja tirkistelyn kliimaksina vessassa odottaa suhteettoman suuri vessaharja. Suuret harjat suurmiehillä, toden totta. On riittänyt rassatttavaa, ilmiselvästi. (Jäätte visiitillänne paitsi tilaisuutta varten tilattua Thomas Broumandin kauhuestetiikalla pelaavaa, ääneen reagoivaa video-installaatiota Kekkonen kohtaa Saatanan, mutta kyllä se kapyysi itsessään on vaikuttava sellaisenaankin. )

Juha Jokela: Patriarkka
Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2012
Rooleissa: Raimo Grönberg, Kirsti Wallasvaara, Juha Muje, Heikki Pitkänen, Minka Kuustonen, Juha Varis, Pirjo Määttä, Kristiina Halttu, Antti Luusuanniemi, Kaija Pakarinen

Susanna Kuparinen: Eduskunta
Ryhmäteatteri, ensi-ilta 26.9.2012
Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Pihla Penttinen, Robin Svarström

Oikeastaan minun rahkeeni eivät riitä kirjoittamaan näistä kahdesta esityksestä. Täysipainoista kritiikkiä siis.  Niinpä tässä vain muutamia ajatelmia aiheesta.

Tää olis niinku toi mun avausrepla.

Onneksi Juha Jokelan ja Susanna Kuparisen repertuaariin eivät tuollaiset itsensä helpolla päästävät lausahdukset kuulu. He ottavat kumpikin isot aiheet, suuret palat Suomea ja kirjoittavat kuvia kumartelematta,  Jokela Patriarkan ja Kuparinen Eduskunnan, jo toisen.

Ja niin erilainen kuin lopputulos onkin, he kirjoittavat tavallaan samasta asiasta. Suurten ikäluokkien synnistä: omaan välinpitämättömyyteensä romahtavasta yhteiskunnasta.

Eläkeputken petos

Juha Jokelan Patriarkka viiltää ja analysoi haalistuville demariarvoille perustuvan eläkeputki-Suomen ja nelikymppisten pullamössöjen välistä kuilua ja sen otetta koko yhteiskunnasta. Erään perheen historian avulla. Kuparinen läjäyttää silmille saman eläkeputki-ikäpolven luomuksen, korporatiivisen yhteiskuntakonsensuksen ja sen kukkeimman ilmenemismuodon, työeläkepuhalluksen. Ja pari muuta.

Mykkänä kunnioituksesta istuin kummankin esityksen katsomossa – ja minut tuntevat tietävät, mitä vaatii kun minä mykistyn.  Jokelan ajattelun terävyys yhdistyneenä esityksen kiihkottomuuteen kiehtoo minua. Hän pakottaa minut miettimään, miksi ollaan tässä ja miten tässä olisi voinut  käydä. Miten lähellä oltiin. Tai ollaan.

Jokelan kerronta ja hienostuneet näyttämölliset näyt häikäisevät. Uuden ajan teatteria.

Kuparisen Eduskunta 2 on sitäkin suoraviivaisempi ja röyhkeämpi. Hän aloittaa Björn Wahlroosin hyvinvointivaltiopuheilla. Björkan, jota kukaan ei tosissaan uskalla Suomessa pilkata. Ottaa sitten käsittelyynsä Telat ja Kelat ja Tevat ja kaikenmoiset johtokunnat ja salaseurat. Ja riettailee romuksi Lasse Laatusen, Lauri Ihalaisen, Christoffer Taxellin – ja siinä sivussa itsensä, tutkivan journalistin. Muiden muassa.

Kuparisen rohkeus häkellyttää minua. Tämän ajan teatteria.

Sukupolvee vai ei

Jokela ja Kuparinen ovat melko samanikäiset, nelikymppisiä. Molemmat ovat myös elokuvatermistöllä nimettynä auteureja eli ”tekijöitä”. Heillä on oma tunnistettava tyyli kirjoittaa näyttämölle ja rakentaa mise-en-scène, näyttämöllepano.

Molemmat ovat minua runsaasti nuorempia – pullamössösukupolvea kerrassaan, joittenkin papereissa – ja Kuparinen vielä Lahdesta. Lahesta! Minäkin olen. Aina on ennen voinut vinkua, että mitäs minä, kun oon vaan Lahesta. Viimeinenkin tekosyy viety.

Jotenkin jännän tyhjiä käsitteitä yhtäkkiä, ”olla Lahesta” ja ”olla pullamössösukupolvea”.

Lisää sukupolvia. Jokelan näytelmän äiti toteaa, ettei ole mikään sukupolvi. Hesarin kulttuuritoimituksen esimies, Jaakko Lyytinen lopetti kirjoittaessaan Patriarkasta ”Enkä minä.”  Enkä minä! huudahdan itsekseni…en kai?

Työn sankarit

En ihaile Patriarkkaa ja Eduskunta2:sta siksi, että voi hurjaa ja hurmaavaa miten nää meidän nerot on jälleen suoltaneet aivoistaan kultajyviä aisteilleni. Ei. Nämä näytelmät ovat vaatineet paitsi ajattelua, myös tavattoman paljon raakaa, pitkäjänteistä, epäkiitollista työtä. Ja taustalle ison ja innostuneen ryhmän, joka jaksaa painaa pitkää päivää.

Sitä minä kunnioitan. Sitä, että minulle laiskalle jotkut jaksaa kantaa ajateltavaa ja kokemuksia nenän alle ja nähdä vaivaa sen eteen, että missä muodossa. Ja että sitten vielä näyttelijät antavat kaikkensa; Jokelan näyttämö– ja näyttelemisteknisesti huippuvaikeassa kudelmassa, Kuparisen järkälemäisten plarien ja lukemattomien tyypittelyjen verkossa.

Sitä minä arvostan.

Nämähän on siis ihan ne Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Teatterin valtionpalkinnon ja ihan minkä tahansa ritarikunnan ristinsaajat tässä. Jos minulta kysytään.

Työn sankarit. Taidetyön.

Kiitos ja aamen ja Porilaisten marssi!

Paremmin kuin Kekkoshurmeinen marssi, kyseisiä näytelmiä kuitenkin kuvaavat Björkin Bachelorette (Patriarkka) ja American A Horse With No Name (Eduskunta 2).

Kuvat: Ryhmäteatteri / Mitro Härkönen, Kansallisteatteri / Stefan Bremer.

Millainen yhteiskunta sellainen on, jossa täytyy napsia pillereitä selviytyäkseen? Meidän yhteiskuntamme, väittää ohjaaja-näyttelijä-kirjailija Lola Arias Argentiinasta.

Arias tuo elokuussa Helsingin Stage-teatterifestivaalille mielen sairauksiin pureutuvan näytelmänsä Melankoliaa ja mielenosoituksia.

”Selkäpiitä karmii kun kuulee, kuinka moni meistä syö psyykenlääkkeitä. Elämme yhteiskunnassa, jossa vaatimustaso on tosi korkealla, pitää pysyä kunnossa ja menestyä joka rintamalla. Lääkkeiden käyttö liittyy talouspolitiikkaan, joka kannustaa haluamaan ja kuluttamaan aina vaan lisää.”

Viime vuonna yli miljoona suomalaistakin puski arkeaan eteenpäin erilaisten psyykenlääkkeiden avulla.

Yleisyydestään huolimatta masennus on edelleen tabu ja sosiaalinen stigma, jonka perusteella ihminen helposti eristetään.

”Masennuksesta ei puhuta, vaikka tavalla tai toisella se koskettaa jokaista meistä. Kaikki käyvät läpi depressiivisiä tunteita ja tuntevat masentuneita ihmisiä”, Arias pohtii.

Vaikea teema on ohjaajalle erittäin henkilökohtainen.

”Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjoitin aikaa sitten hänestä tekstin, jonka pohjalta näytelmä syntyi.”

Näytelmän ensimmäinen osa kertoo Ariaksen äidin masennuksesta, toinen vanhusten mielenosoituksista Buenos Airesissa. Lavalle nousee ryhmä yli 70-vuotiaita amatöörinäyttelijöitä.

”Halusin työskennellä 73-vuotiaan äitini sukupolven kanssa, sillä on harvinaista nähdä vanhuksia näyttämöllä. Yhteiskunnassamme vanhat ovat ulkona kaikesta, heistä on tehty taloudellinen ja sosiaalinen ongelma”, Arias harmittelee.

”Vanhusten parissa on kiinnostavaa työskennellä. Heidän heiveröisyytensä, laaja kokemuksensa ja samanaikainen kuoleman läheisyys tekevät kokemuksesta tosi voimakkaan.”

Buenos Airesissa vanhukset kokooontuvat joka torstai oikeustalon eteen osoittamaan mieltään muun muassa surkean pieniä eläkkeitään vastaan. Mielenilmaukset eivät vaan koskaan ylitä uutiskynnystä.

”Nämä mielenosoitukset ovat todella vaikuttavia tapahtumia, sillä yleensä yhdistämme kapinahengen nuorisoon. On hienoa nähdä vanhuksia raivon partaalla, ikään kuin taistelemassa loppuun asti.”

”Äitini kirjoitti, että kadulta kuuluvat mielenosoituksen äänet ovat ainoa asia mikä saa hänet nousemaan ylös sängystä.”

Äiti myös osallistui aktiivisesti näytelmän tekoon.

”Näytelmä perustuu tekemiini äidin haastatteluihin. Itse prosessi olikin kaikkein kiinnostavin, sillä pystyin teoksen antaman taiteellisen tekosyyn turvin kysymään asioita, joita en olisi ikinä muuten kysynyt. Näytelmään kuuluu keskustelujemme nauhoituksia, jotka näyttelijä toistaa.”

Arias kertoo itsekin nousevansa lavalle kertomaan äidin tarinaa.

Samalla ohjaaja tunnustaa, että matka oman äidin mieleen on ollut hänen elämänsä vaikein projekti.

”Olen vuosia tehnyt töitä ihmisten elämäkertojen parissa, tutustunut maahanmuuttajalasten tarinoihin Airport Kids -näytelmässä tai kertonut diktatuurin aikana varttuneesta sukupolvestani. On paljon helpompaa, kun tarinoihin on etäisyyttä ja elämästä tulee lähes fiktion kaltaista materiaalia”, Arial kuvailee.

”Paljon vaikeampaa on nähdä oma elämä kirjallisena materiaalina ja analysoida, mikä siinä on olennaista ja muitakin kiinnostavaa. Rajauksia on pakko tehdä, kaikkea ei kerrota koskaan.”

Näytelmästä pilkottaa myös valoa.

”Mukana on paljon huumoria. Pitää olla mahdollisuus nauraa absurdille, tuskalle, tyhjyydelle ja sairauden selättämiselle. Se tekee masennuksesta puhumisen ylipäänsä mahdolliseksi.”

Melankoliaa ja mielenosoituksia  Stage-festivaalilla ke 15.8. klo 19 ja to 16.8. klo 19, Aleksanterin teatteri, Helsinki

1. NUORILLA ON ASIAA

Nuoret tekemässä teatteria nuorten asioista. Te tiedätte: vanhemmat on tyhmiä ja nuoria ahistaa. Huumori on kiusallista ja näytteleminen osoittelevaa. Kyllä ja ei. Kansallisteatterin nuorisoprojektin tuotos Sankarilliset on paljon muuta(kin). Muun muassa varsin taitavasti ohjattu.

Se mikä nuorten jutuissa on aina hyvää, oli tässäkin. Teräviä havaintoja siitä, miten vanhemmat puhuvat lapsilleen; milloin heitä yleensä näkee ja miten he tulkitsevat nuoria.

Toisaalta esiteltiin monipuolisesti nuorten elinpiiriä. Oli psykiatrilla käyntejä ja valokuvamallikilpailuja. Käytiin koulua. Oli uusioperheitä ja isättömiä. Jotkut vaan pelasi, joillakin oli ärrävika.

Nuoret näkevät ja kokevat ilman suotimia. Hyvä että kokemuksella on joskus käytössään ihan konkreettisestikin aikuisten näyttämö.

2. JORMA OJAHARJU

Apropos nuoruus. Sankarilliset -esityksen usvaisimmilla hetkillä, joidenkin lavallaolijoiden vastentahtoista olemusta seuratessani – suurin osa näytteli muuten ihan hyvin, jotkut oikeinkin – muistin yhtäkkiä, että iik! ja apua! minäkin olen ”näytellyt”.

Koulukaveri harrasti runoutta ja jossain kevätjuhlassa huomasin istuvani juhlasalin näyttämöllä kalaverkkoon kääriytyneenä, siteeraten Jorma Ojaharjua. Jorma Ojaharjua! Josta en edes pidä. Koulukaveri oli säästänyt itselleen sen paremman runoilijan, Saarikosken. IIK! ja APUA!

3. HIUKSET JA KAUPUNGIT

Nuoruus, osa 2. Näin koululaisena sen kuuluisan Tampereen PopTeatterin Hairin. Bussilla matkattiin Lahdesta rinnakkaisluokkalaisten kaa ja jännää oli. Vaikka ei se esitys niin ihmeellinen ollut. Aika kotikutoinen. Osasin ainoan oikean eli jenkkiversion musiikin ulkoa ja musiikin takiahan Hairia digattiin.

Mutta olihan se, sukupolvensa unta.

Viime talvena järjestin monta ystävää katsomaan Hairia Tukholman Kaupunginteatteriin. Ei sekään esitys niin ihmeellinen ollut. Tarinahan on ihan tuubaa, paitsi Milos Formanin leffassa, hän kun kehitti siihen oikean tarinan. Mutta kyllä ne laulaa ja soittaa osasivat, valtavan hyvin, ruotsalaiset. Let The Sunshine in, todellakin!

Lahden kaupunginteatteri kokeilee Hairia ensi syksynä. Pitäisiköhän mennä katsomaan??

4. KUN ABSURDI ON TOTTA

Näin tänä näytäntökautena kaksi kovin erilaista Beckettiä. Molemmat Kansallisteatterissa. Näytelmä oli sama, Huomenna hän tulee.

Arto af Hällströmin ohjaus (Godota odottaessa) oli huikeaa klassisen, beckettiläisen absurdismin juhlaa. Hieno, sisäistynyt tulkinta ja upeasti näytelty. Se toinen, palestiinalaisen Freedom Theatren esitys, jäi mieleen aivan muista kuin teatteritaiteellisista syistä.

Ensinnäkin: esityspäivä oli teatterin perustajan, juutalaisen Juliano Mer Khamisin syntymäpäivä. Hän ei pääsyt paikalle, sillä hänet murhattiin kotimaassaan Israelissa viime vuonna. Miksi? Luultavasti siksi, että hän teki teatteria palestiinalaisten kanssa.

Toisekseen: Dodon ja Gogon normaalisti absurdeilta kuulostavat keskustelut siitä, miksi Dodoa oli potkittu, kun hän oli nukkunut ojassa, eivät yhtäkkiä olleetkaan yhtään absurdeja. Siis esteettisessä mielessä. Ainostaan inhimillisessä.

Freedom Theatrea katsellessa tuntuikin hetkittäin kuin olisi seurannut tosielämän tarinaa. Ei tullut mieleen haltioitua esityksen tasosta – eikä kyllä voinutkaan. Varsinkin kun tekstityslaite eli aivan omaa elämäänsä. Mutta ne hetket, kun tajusi, että tämä tarinahan onkin totta eikä estetiikkaa, ne eivät unohdu. Terveellinen kokemus, sanoisin.

5. MUKANA HAJU

Erään teatterin naistenvessan ovessa vihjaistaan: ”Ethän tuoksu liian vahvalle?” Olen hajuvesi-ihmisiä. Ja vaikka ymmärrän allergisten tuskaa enkä hölvää teatteriin ylleni kaikkein pahinta Poisonia, vähän ärsyynnyin. Lukeeko salin oven pielessä, että ethän puhu ääneen tai poistu kesken näytöksen? Entä onko miesten vessassa varoitusta partavesistä, jotka joskus kykenevät tainnuttamaan isommankin nisäkkään?

Istuudun ja joudun yllättäen toisenlaisen hajuhyökkäyksen kohteeksi. Hien. Edessäni istuva nuori – en saa selvää onko hajulähde tyttö vai vieressä istuva poika – haisee siinä määrin hielle, että saa minut miettimään: kumpi oikeastaan on hankalampi ärsyke, Egoiste vai erite?

Artikkelikuva: Stefan Bremer (Godota odottaessa / Kansallisteatteri)

Ilona Jäntti luo ilma-akrobaattiesityksen välineellä, jota kukaan ei ole aiemmin käyttänyt.

Kuvat: Emma Suominen

Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti hymyilee puhuessaan ihan koko ajan, vaikka aihe olisi kuinka vakava. Köysien varassa metrejä esitystilan yläpuolella ilme kuitenkin muuttuu keskittyneen totiseksi. Hidas ja varovainenkin liike näyttää vaivattomalta ja sulavalta. Kehon työstä kertovat vain jännittyneet lihakset ja liiketaukojen aikana kuuluva kevyt ja puuskahtava uloshengitys.

Pysähdykset ovat lyhyitä, Ilona jatkaa etenemistä yhä ylöspäin verkkomaisen köysistön varassa. Mieleen tulee väistämättä Hämähäkkimies.

Helsingin Suvilahden Cirkossa ensi-iltansa 2.5.2012 saavan Huhun ja kolmen muun aiemmin tehdyn esityksen työryhmässä on mukana nimitekijöitä: Valosuunnittelija Ainu Palmu on tuttu useiden tanssiteosten yhteydestä, musiikin säveltänyt Tuomas Norvio puolestaan ainakin RinneRadiosta. Arkkitehti Tuula Jeker vastaa animaatioista ja projisoinneista, joiden kanssa Ilona kommunikoi ja leikkii.
”Minähän voin muuttaa esitystäni vielä vaikka ensi-iltapäivänä, mutta muut tekevät oman osuutensa ennakkoon. On ollut ihanaa tehdä aina töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat niin hyviä ja tietävät mitä tekevät, vaikka itse olen vähän pihalla koko ajan.”

On vaikea uskoa, että Ilona olisi koskaan millään tavalla pihalla. Sen verran varmasti nainen etenee kapeiden köysien varassa. ”Tämähän on osittain koko ajan improvisaatiota”, Ilona kommentoi yläilmoista.

”Reitti on toki esityksessä sama, mutta liike saattaa muuttua. Ei paljoa, mutta vähän kuitenkin.”

Ilonan harjoittelua seuratessa käy ikäänkuin puolivahingossa ilmi olennainen asia: tässä tehdään nyt jotain ennennäkemätöntä. Esityskokonaisuuteen kuuluu neljä eri teosta, joista muissa käytetään tuttuja ilma-akrobaatin välineitä, kuten trapetsia ja köyttä, mutta ytimessä on Huhu ja sen kapeista mustista köysistä esitystilaan viritetty verkkomainen kokonaisuus.
”Tämä on alun perin tavallista kiipeilyköyttä, jota käytin rengastrapetsin nostamiseen ja liikutteluun. Lopulta rengas ei enää sopinut biisiin, mutta köydet jäivät. Minulla ei ollut oikein käsitystä siitä, miltä kappale tulisi näyttämään, mutta tämmöinen tästä tuli. En ole ainakaan itse tietoinen, että vastaavaa olisi kukaan muu tehnyt missään”, Ilona sanoo vaatimattomasti ja lisää varmuuden vuoksi tutun mantran siitä, että esittävissäkin taiteessa todennäköisesti kaikki on jo kertaalleen tehty.

Cirkossa voi olla silti luvassa akrobatian historian siipien havinaa.

Esitys yleisöä myöten

Hämähäkkimies-vertaus ei ole täysin tuulesta temmattu. Lontoolaisessa Trinity Labanin musiikki- ja tanssikoulussa opiskellut ja sittemmin suurkaupungissa töitä tehnyt Ilona kertoo, kuinka hänen todennäköisesti unohtumattomin katsojansa oli Hämähäkkimies-pukuun pukeutunut pikkupoika Museum of Childhoodissa.

”Se poika tuijotti esitystäni suu auki koko ajan alhaalta päin. Voin vain kuvitella, kuinka poika kertoo vanhemmilleen esitykseni jälkeen, että ’Hämähäkkimies on oikeasti olemassa, katso nyt tuotakin vähän outoa aikuista, joka on tuolla!’”

”On tärkeää, että lapsille tekee esityksiä, joita he pääsevät itse heti matkimaan ja kokeilemaan, ja he ymmärtävät, että pystyvät joskus samaan itsekin. Esimerkiksi tuossa samassa museossa tein esityksen sohvalla, minkä jälkeen lapset heti pääsivät sille samalle sohvalle – ja tekivät saman jutun kuin minäkin, mutta paremmin.”

Kaikki Ilonan tekeminen helpottui tämän vuoden alussa kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sillä omalle kohdalle osui Sirkustaiteen valtionapuraha.
”Pitkäaikainen apuraha tarkoittaa sitä, että voi keskittyä aivan eri tavalla työhönsä ja voi suunnitella  ensi vuotta ja jopa sitä seuraavaa. Apuraha antaa aikaa harjoitella enemmän ja tulla paremmaksi”, Ilona analysoi.

Ennen apurahaa rahoitusta piti hakea projekti ja työryhmä kerrallaan, kuten esittävien taiteiden luonteeseen nykyään automaattisesti kuuluu. Elämiseen tarvittavaa rahaa tuli myös firmakeikoista, joita Ilonalla oli Lontoossa paljon.
”Ne keikat ovat aina tosi opettavaisia. Haaste on tehdä esityksestä itselleen kiinnostava, koska usein keikan välittävä agentuuri määrää jopa esitysasun värin ja äänimaailman. Ja kun esiinnyn jossain autonlanseeraustilaisuudessa, ne ihmiset ovat siellä juomassa ilmaista alkoholia, eivät katsomassa minua. Silti niitä keikkoja on hauska tehdä”, Ilona painottaa.

Nopeaa kehitystä jälkijunasta huolimatta

Haastattelun aikana tulen pohtineeksi, onkohan mitään keikkaa, mitä Ilona ei ottaisi haasteena vastaan. Kaikesta tuntuu löytyvän jokin juttu tai koukku, mikä Ilona kiinnostaa. Uteliaisuus juontaa juurensa lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen rytmisen voimistelun parissa ja vuosiin Oulun Tanssistudiolla.
”14-vuotiaana tuli se käännekohta, että jos en nyt pääse rytmisen voimistelun maajoukkueeseen, ei siitä hommasta tule mitään. Lajin parista oli pari kaveria käynyt tunneilla Tanssistudiolla ja he olivat aivan innoissaan. Siellä pääsi tekemään jotain aivan uutta, ilman voimistelussa käytettäviä välineitä. Sittemmin juuri eri välineet ja niiden mahdollisuudet ovat olleet lähtökohta kiinnostukselleni sirkukseen ja akrobatiaan.”

Sirkuksen Ilona löysi verrattain myöhään, 19-vuotiaana.
”Olin Helsingissä Tanssivintin koulutusohjelmassa, mutta tuli tunne, että haluan oppia jotain muutakin. Menin nettiin joulukuussa 1999 ja löin hakukoneeseen sanat ’sirkus’ ja ’koulutus’. Sitä kautta löysin Espoossa sijaitsevan Suvelan Sirkuksen, jonne menin keväällä treenaamaan. Kun näin ne kaikki lapset, tiesin heti, että tätä haluan tehdä. Aluksi treenasin 12–13-vuotiaiden kanssa samassa ryhmässä, mutta jostain oli aloitettava, koska en osannut yhtään mitään”, Ilona nauraa.

Suvelan muilta opiskelijoilta Ilona kuuli myös Tukholman Cirkus Piloterna -koulusta, ja hän päätti käydä koemielessä pääsykokeissa heti samana keväänä, että tietäisi seuraavana vuonna, mitä kouluun pääsyyn vaaditaan.
”Oli aika käsittämätöntä, että pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään! Vapaavalintainen esitykseni oli pelkkää tanssia, koska kaverit olivat neuvoneet, että kannattaa tehdä sitä, mitä juuri nyt osaa parhaiten. Mahdollinen ilma-akrobatianumeroni kankaalla olisi ollut aika ankea, eikä minulla ollut silloin, eikä ole oikeastaan nytkään, esimerkiksi lattia-akrobatiaan tarvittavaa räjähtävää voimaa. Mutta haastattelussa kai sitten kävi ilmi, kuinka paljon haluan oppia ja tehdä juuri sirkustaidetta.”

”Plan B:tä ei ole koskaan ollut”

Jälkikäteen Ilona on huomannut, kuinka hyvä monipuolinen, ei pelkkää sirkusharjoittelua sisältävä tausta on olla olemassa. Parhaimmat sirkustaiteilijat kun ovat treenanneet muun muassa juuri tanssia tai draamaa ennen alalle siirtymistä.

Toisin kuin esimerkiksi baletin ammattilaisilla tässä vaiheessa, pian 32 vuotta täyttävällä Ilonalla ei ole edes käynyt mielessä, että kohta pitäisi jäädä eläkkeelle tai tehdä jotain muuta kuin mitä hän juuri nyt tekee.
”Minulla ei ole koskaan ollut plan B:tä. En voisi kuvitellakaan mitään muuta ammattia itselleni. Haluan tehdä tätä niin kauan kuin pystyn, ja luotan siihen, että kun aika tulee, tiedän kyllä, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

Ilonalla on ollut myös tuuria terveytensä kanssa. Loukkaantumisia on ollut, mutta ne eivät ole pidätelleen paikoillaan muutenkin jatkuvasti liikkeessä olevaa naista.
”Yleensä olen saanut noin kuukauden sairaslomia, mutta en ole yhtäkään käyttänyt kokonaan. Mieluummin treenaa vähän jotain varovasti koko ajan, koska muuten tauon jälkeen on vaikeampi aloittaa taas. Loukkaantumiset ovat vaikuttaneet oikeastaan enemmän positiivisesti: minun ei ’pidä’, vaan ’saan’ mennä treenaamaan.”

Samanlaisesta treenaamisen tarpeesta ja tekemisen ilosta kertovat ne pari tuntia harjoituksia seuratessa. Ilona poseeraa kuvaajallekin mieluiten yläilmoissa roikkuen, niska taipuneena, pää ylösalaisin. Vaikka tilassa ei ole näkyvillä lopullisia valoja tai projisoituja animaatioita, on ilma-akrobaatin liikkessä jotain taianomaista. Lopullinen esitys vienee katsojan luvan kanssa aivan toiselle tajunnan tasolle.

Ilona Jäntin kotisivut

Osta liput Huhuun Tiketistä

Huhu myös Cirko-festivaalilla 9.–13.5.2012

Muualla/Elsewhere-traileri:

Tällä kertaa ei ole luvassa kritiikkejä. Sen sijaan kerron mikä kohtaus jäi parhaiten mieleen. Ja miksi.

Esitykset eivät ole paremmuus- eivätkä missään muussakaan järjestyksessä.

1. Kerjäläinen ja jänis

 Teatteri Jurkassa esitetään Laura Jäntin sovitusta ja ohjausta, joka pohjautuu Tuomas Kyrön romaaniin Kerjäläinen ja jänis. Joka taas pohjautuu Arto Paasilinnan klassikkoon Jäniksen vuosi.

Kyrön tuoreistus on nokkela ja Jäntin versio sille uskollinen. Kolme taitavaa näyttelijää painaa pitkää päivää, heruttaen tyyppiä toisensa perään valikoimistaan. Ja Kiureli Sammallahti soittaa harmonikat päälle.

Parhaiten jäi melkein mieleen loppu. Se kun Antti Langilla oli yhtäkkiä jänökorvat päässä. Kuinka hän hyppäsi istumaan peittokasan päälle, nurkkaan ahdistettuna ja valppaana, kovassa valossa. Siinä se oli, mies ja jänis ja hämmennys. Yhdessä kuvassa.

2. Ylihuomenna hän tulee

Lauri Maijala on Helsingin teatteriskenen uusin enfant terrible. Hän onnistuu yleensä yllättämään, vaikka odottaisi näkevänsä mitä tahansa. Ja hän iskee armotta, milloin vyön alle, milloin sydämeen. Kuten näytelmissä Muoviukkeli ja Mannerheim eli lapsistasi ei mitään.

Näihin verrattuna Ryhmäteatterissa nähtävä Maijalan uusin teksti, Linda Wallgrenin ohjaama Ylihuomenna hän tulee, on suorastaan perinteinen draama. Irtonainen toki ja idealtaan terävä.

Paras kohtaus on nuoren miehen eli Nikon monologi puolivälissä näytelmää. Siihen tiivistyi koko sellaisen ihmistyypin elämänpelko ja olemassaolon vaikeus. Nerokas pieni pätkä puhetta.

Lisäpisteet syksyn ellei vuoden hienoimmasta käsiohjelmasta.

3. Karkkipäivä

Markus Nummen herkkä romaani Karkkipäivä nähdään Pekka Milonoffin ohjauksena Kom-teatterissa.

Dramatisointi suoraviivaistaa romaania, jonka rakenne on mutkikas. Lyhyesti: Karkkipäivässä itsekin heitteille jäänyt pikkupoika haluaa pelastaa kaltoin kohdellun tytön ja turvautuu vieraan aikuisen apuun. Kohtalokkain seurauksin.

Välillä liiankin suoriksi vedetään mutkia Komissa, ja niin näyttämöversio on kova silloin kun kirja on ”vain” julma. Esimerkiksi. Hienosti Juho Milonoff silti ilmentää poikaa, jolle lapsellisen itsekkäästi omissa liemissään hilluvien aikuisten sotaisa arki on opettanut elämän realiteetit.

Herkkä hetki koetaan, kun jo toisessa todellisuudessa örisevä sekakäyttäjäisä ja poika kohtaavat. Pienen hetken ajan edessämme istuksivat paitsi hyvät näyttelijät, Milonoff ja Niko Saarela, myös isä ja poika, sukulaiset, ystävät.

4. Kirsikkapuisto

Olipa virkistävä kokemus, tämä Andriy Zholdakin Kirsikkapuisto (Turun kaupunginteatteri). Minä, joka pidin niin kovasti samaisen ohjaajan Anna Kareninasta ja Vanja-enosta, en välittänyt Kirsikkapuistosta juuri ollenkaan.

Esitys oli vielä pari viikkoa ennen ensi-iltaa kahdeksantuntinen. Ja arvaan, että sen olisi pitänytkin kestää ne kaikki mahdottomat tunnit. Jäljelle jätetty vajaa viisituntinen versio kun oli pelkkä torso; jonkin jo tapahtuneen äärellä fiilistelyä.

Miksi sitten virkistyin? Siksi, että Tsehovin hienoin näytelmä osoittautui jopa Zholdakin kaltaiselle näkijälle liian suureksi palaksi. Inhimillistä! Ja ihan oikein sille: nöyryyden kautta!

Komeinta oli aivan lopussa, kun katsojakin oli aivan lopussa. Silloin kun Krista Kosonen eli ruhtinatar Ranevskaja jätti ah-niin-pateettisia jäähyväisiä kotitalolleen. Sellaisia ei usein näe. Jos koskaan enää.

5. Etnoporno

America Vera-Zavala on ruotsalainen kirjailija, jonka isä on chileläinen ja äiti perulainen. Hänen raikas ja riehakas näytelmänsä Etnoporno (ohjaus Petra Vehviläinen / Kansallisteatteri) kertoo Ruotsissa syntyneestä muslimitytöstä, joka haaveilee Idols-tähteydestä.

Kuulostaa ihan yksinkertaiselta, eikä tämä vaikea näytelmä olekaan. Sen sijaan tämä on hauska ja suora ja sydämeenkäyvän tosi.

Tytön elämä se tässä on vaikeaa, suorastaan monimutkaista. Kun pitää olla oma itse, ruotsalainen tyttö, vaikka skandinaavit pitävät ulkomaalaisena. Kun tykkää eniten bileistä, hileistä ja Beyoncesta kun skandinaavit luulevat, että hyysää vaan terroristeja.

Kun on vaan tyttö, josta on tulossa aikuinen. Ja jonka ei hetkeäkään anneta unohtaa, että hän on erilainen.

Hienoin kohtaus? Ehkä se, kun meille kerrotaan, että arabit eivät halua laulaa siitä, miten joku asia ”satuttaa”. Ja skandinaavit voihkivat sitä ehtimiseen: Ont, ont, ont, det gör mera ont…

Kerjäläinen ja jänis -kuva: Yehia Ewais

Ylihuomenna -kuva: Vilhelm Sjöström

Karkkipäivä-kuva: Noora Geagea

Kirsikkapuisto-kuva: Robert Seger

 Etnoporno-kuva: Aki Viikilä

Ohjaaja Maja Milos halusi kertoa serbiteinien avulla meille kaikille tutuista asioista.

Kuvat: Lauri Hassi / R&A

29-vuotiaan serbialaisen esikoisohjaaja Maja Milosin Clip kertoo dokumentinomaisesti lähiönuorista, jotka etsivät kurjissa oloissa nautintoja, mutta ennen kaikkea rakkautta ja lämpöä. Teini-ikäisen pääparin avoimen seksuaalisesti kuvattu, viinan, huumeiden ja väkivallan sävyttämä romanssi kasvaa pelkästä pornon inspiroimasta seksi- ja kameraleikistä vähitellen joksikin syvemmäksi. Ehkä.

Maja Milos vieraili Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avausviikonloppuna ja ehti istahtaa hetkeksi juttelemaan elokuvastaan.

Siihen nähden, että elokuvasi kuvaa noin 14–16-vuotiasta porukkaa, siinä on aika paljon alastomuutta ja seksiä. Oli kuumottava kokemus yrittää katsoa Clip äsken kahvilan nurkassa läppäriltä niin, etteivät henkilökunta tai muut asiakkaat epäilisi namusedäksi tai vastaavaksi.

Hahhah! Mutta aika hauskaa, että ajattelet seksiä olleen paljon. Itse asiassa sitä nimittäin on vain minuutin verran 102-minuuttisessa leffassamme.

Minulle oli tärkeää tehdä suora ja dokumentinkaltainen filmi, joka esittää kaikki elämänalueet avoimesti, tässä tapauksessa siis seksin, huumeet ja väkivallan, mutta myös perhe-elämän. Seksihän teineille kiinnostavin asia on, olisi outoa jos sitä ei leffassa olisi.

Miten Clip on otettu vastaan Serbiassa? Se kuvaa aika ankeaa, ja kuten sanoit, väkivaltaista maata…

On se herättänyt vahvoja reaktioita puolesta ja vastaan, mutta ei pelkästään Serbiassa. Sehän kertoo ongelmista, jotka ovat tuttuja tuon ikäisille kaikkialla maailmassa. Tällaista se meno on kaikissa lähiöissä. Halusin näyttää avoimesti, miten nuoriso mielestäni nykyisin on keskenään ja miten he kommunikoivat keskenään, mitä he tuntevat. Ei tullut tehtyä feelgood-elokuvaa!

En halunnut moralisoida, tehdä esimerkiksi mitään huumeidenvastaista propagandafilmiä. Nykymaailmassa sellainen olisi vain tyhmää. Halusin yrittää ymmärtää näitä ihmisiä, tunsin empatiaa heitä kohtaan. He elävät ympäristössä, joka on täynnä vihaa, tuhoa ja itsetuhoa. Halusin kertoa paitsi nykyhetkestä, myös tulevaisuudesta. On tärkeää kysyä, mitä näistä nuorista tulee.

Miten valmensit päänäyttelijäsi, 14-vuotiaan Isidora Simijonovicin hyvinkin rankkaan rooliinsa?

En halunnut tehdä kompromisseja, joten casting kesti kaksi vuotta. Isidoran rooli tosiaan on hyvin vaikea, samoin monet muut elokuvan roolit, siinä on niin monenlaisia kohtauksia. Hän on hieno tyyppi, hyvin koulutettu, älykäs, lahjakas ja skarppi, ei siis lainkaan elokuvan Jasnan kaltainen. Kun aloitimme kuvaukset, teimme sekä hänelle että hänen vanhemmilleen selväksi, että kaikesta ongelmalliselta tuntuvasta saa aina puhua. Luottamuksellinen ja rakastava suhde välillämme oli tärkeä. Kukaan ei lopulta hävennyt mitään, kaiken sanominen oli sallittua ja näyttelijöistä tuli keskenään ystäviä. Yritin korostaa, että kiusallisia kohtia voi kyllä tarvittaessa muuttaa, sehän on vain käsikirjoitus.

Tärkeää oli myös pitkä, neljän kuukauden harjoittelujakso, tutustuminen. Lopulta hahmot olivat meille rakkaita, kuin lihaa ja verta.

Vaikka alaikäisillä oli rohkeita otoksia varten sijaisnäyttelijät, kai nuo seksikohtaukset olivat silti aika ahdistavia tehdä?

Ei ei, ne olivat hauskin osa kuvauksista! Monissa muissa kohtauksissa on paljon vaikeampaa näyteltävää, perhekohtauksia, tunnustuksia ja niin edelleen. Ne ovat paljon väsyttävämpiä tunteellisesti ja henkisesti. Samoin kokemattomalle näyttelijälle ovat kännin tai huumesekoilun esittäminen, sehän on kokeneellekin näyttelijälle todella vaikeaa. Opimme tuntemaan toisemme hyvin, seksikohtauksiin ei lopulta liittynyt mitään häpeää. Vitsaillakin sai!

Mutta seksi on elokuvassa tietyllä tavalla vähän väkivaltaista ja minusta hyvin ahdistavaa. Jasna yrittää tehdä Djordjeen vaikutusta nöyryyttämällä itseään ja antamalla pojan kuvata sekstailua. Tämähän antaa ”miehelle” tilanteessa vallan. Sen verran on nettipornoon tullut tutustuttua, että kuvaaminen taitaa olla monille miehille aikamoinen voimafantasia.

Sain idean tuohon, kun katsoin kaikenlaisia pätkiä netistä. En vain seksiä, vaan myös kiusaamista, koulukiusaamista, villiä biletystä. Nuoret kuvaavat koko ajan, kaiken, se on heille tapa kommunikoida. Seksi on tietysti kiinnostanut elokuvantekijöitä kameran keksimisestä saakka, sikäli on normaalia ja loogista, että kännykkäkamerat ovat nyt tuossa käytössä.

Kuvaaminen on päähenkilöideni tapa kommunikoida. He eivät vielä osaa miellyttää toisiaan, eivätkä tiedä, mitä toinen haluaa.

Nykynuorisohan uskoo tietävänsä seksistä jo etukäteen kaiken, kun pornoa on joka puolella. Se ei minusta sinänsä ole edes huono asia, mutta törmäys todellisuuden ja oikeiden tunteiden kanssa taitaa olla heille aika kova, kun he astuvat oikeaan ihmissuhteeseen. He ovat tottuneet näkemään seksiä ilman tunteita. Mainstream-elokuvien seksissähän sitä harvoin on sen enempää kuin pornossakaan.

Clip lauantaina 29.9 klo 14.00 Orionissa.

Sammatin balettileirillä rakastettiin tanssia tänäkin vuonna koko sydämellä.

Hiki lentää roiskuen ja äänekästä huohotusta säestää ajoittainen tömähdys. Navetan vintillä on lämmintä ja tiivistä. Kohtaus ei ole heinälatoromantiikkaa vaan balettileiriläisten loppunäytöksestä Työtehoseuran Lönnrot-opistolla Sammatissa. Opiston tienoo muuttuu kerran vuodessa pieneksi balettikyläksi ja paikallista apteekkia muistutetaan etukäteen ”niiden” tulevan taas.

Helsingin Tanssiopisto on järjestänyt kesäleirin jo kolmetoista kertaa. Osallistujat ovat aikuisia baletin harrastajia sekä nuoria ammattiin opiskelevia. Solistit ovat yleensä Kansallisbaletin tanssijoita, tänä vuonna Asta Lindholm, Charlotte Schauman ja Johan Pakkanen. Leirin perusti aikoinaan baletin harrastaja, joka halusi yhdistää kaksi itselleen rakasta asiaa: tanssin ja kesäloman. Anita Remitz luotsaa leiriä edelleen miehensä Sakarin kanssa, ja treenaa aktiivisesti mukana.

Lavan takana kuhisee. Väki on innostuneen hermostunutta. Esiintymisasuja viritellään ja nutturoita viimeistellään. Ilmassa leijuu vahva hiuslakan tuoksu.

Katonrajassa roikkuu rivi esitysvaatteita. Niitä on tässä näytöksessä paljon ja niiden tuunaaminen kuuluu olennaisesti leirin iltapuhteisiin. Rekvisiitta haalitaan sieltä täältä, kotikutoisuus kuuluu asiaan. Pääosassa on tanssiminen ja esityksen työstäminen.

Yleensä täysipitkää balettia harjoitellaan ammattiseurueissa vähintään neljä viikkoa, täällä se valmistellaan viikossa.

Amatöörien ja ammattilaisten kohtaaminen tällä tavoin on ainutlaatuista Suomessa.

Baletti on erittäin vaativaa ja harrastajat ovat usein hyvin motivoituneita. Monen ammattitanssijan onkin yllättänyt leiriläisten palava innostus. Ammattilaiselle on antoisaa ja inspiroivaa työskennellä tällaisessa ympäristössä, harrastajalla taas on harvinainen tilaisuus päästä näkemään ammattilaisen työskentelyä läheltä. Leirillä eletään viikon ajan tietynlaisessa balettikuplassa, ja juuri se saa monen palaamaan aina uudelleen.

Leiri ei kuitenkaan ole pelkkää baletin unelmaa, vaan fyysisesti raskas suoritus. Ilman särkylääkkeitä ja laastaria ei todennäköisesti selviä.

Yksi palaajista on Dinna Bjørn, joka on harjoittanut esitettävän kappaleen – jo kuudennen kerran. Ollessaan Kansallisbaletin johtajana hän ystävystyi leirin perustajien kanssa ja ihastui ideaan. Myös hän vaikuttui Sammatin hengestä – energiasta ja motivaatiosta, jolla leiriläiset balettiin suhtautuivat. Koska monet ovat olleet mukana useana vuonna, alkavat Bournonvillen baletit tulla tutuiksi ja hän pääsee näkemään kuinka ihmiset kehittyvät. Se on harvinaista Bjørnille, jonka työ koostuu useimmiten projekteista. Hän on harvoja Bournonvillen balettien osaajia maailmassa, ja työ vie häntä ympäri maailmaa.

Valot syttyvät ja esiintymislavalle astuu kaksi henkilöä. Dinna Bjørn esittelee Konservatorion, esitettävän teoksen ja Sakari Reitamo tulkkaa. Reitamo kääntää Bjørnin puheet leiriläisistä Sammatti Dance Companyksi ja se aiheuttaa yleisössä hyväntahtoista naurua. Toisaalta, kuinka moni ammattiseurue on edelleen kolmentoista vuoden jälkeen pystyssä?

 La Conservatoire (A Marriage by Advertisement) sijoittuu pariisilaiseen tanssikouluun, jossa tunteet kuohuvat. Tätä balettia ei ole tässä laajuudessa esitetty koskaan aikaisemmin Tanskan ulkopuolella. Täyspitkänä se nähdään seuraavan kerran Bolshoissa Moskovassa. Yleisö on siis todistamassa jotain ainutkertaista. Bjørn kääntyy Reitamon puoleen ja sanoo: ”Minä menen laittamaan musiikin päälle, mene sinä Sakari pukemaan esitysvaatteet”. Näytös on valmis alkamaan.

Vaikka kaikki askeleet tai liikkeet eivät menisi teknisesti puhtaasti – eivätkä aina menekään – ei sitä navetan vintillä istuessa huomaa. Miljöön vaatimattomuus tuntuu sympaattiselta, mutta söpöys muuttuu aika pian liikutukseksi, kun huomaa ilon ja palon esiintyjien kasvoilla.

Yleisö ja esiintyjät ovat lähekkäin ja intensiivisyys imaisee katsojan mukaan balettikuplaan. Rakkaus tanssiin tulee syvältä sydämestä ja sen näkee ja tuntee.

Iloinen puheensorina täyttää tilan näytöksen jälkeen, kun lukemattomista loppukiitoksista on selvitty. Kuulumisia vaihdetaan ja jaetaan kokemuksia viikon varrelta. On vaikea päästää irti ja palata tavalliseen arkeen. Sammattikupla puhkeaa ja taika katoaa. Seuraavaan vuoteen.

Lue lisää: http://www.helsingintanssiopisto.fi/index.php?sivu=tuntivaihtoehdot&alaotsikko=leirit&ala-alaotsikko=sammatti

(USA – Kanada – Britannia 2013)
O: Zack Snyder
N: Henry Cavill, Amy Adams, Russell Crowe, Michael Shannon, Christopher Meloni, Diane Lane, Kevin Costner, Laurence Fishburne
K12
Ensi-ilta 26.6.2013
 

  

Vapahtajan jo ties kuinka monennessa tulemisessa on enemmän vertaisvahinkoja kuin koskaan aiemmin.

Jossain tähtien tuolla puolen Krypton-planeetta on viemässä tuhoutuessaan mukanaan kokonaisen sivilisaation. Planeetan hallitsijat elävät hybris-harhassaan, eikä yhden tiedemiehen, Jor-Elin, järkipuhe uppoa valtaistuimen haltijoihin. Sen sijaan militantit vallankumoukselliset pistävät tuulemaan kenraali Zodin johdolla ja magmanhehkuisten tulimyrskyjen tuoksinnassa Jor-El vaimoineen lähettää vastasyntyneen poikalapsensa Kal-Elin tuholta turvaan.

Senhän tiedämmekin kaikki, että tuosta pojasta kasvaa Maassa Clark Kent, joka on voimiltaan ja aisteiltaan ylivertainen ihmisiin nähden. Kasvukipuileva Clark pelastaa jo lapsena koulubussillisen luokkakavereitaan hukkumasta ja tiirailee tahtomattaan röntgen-katseella luokanopettajansa sisäelimiä.

Zack Snyderin Man of Steel keskittyy kuitenkin pääasiassa siihen hetkeen, kun kosmisesta vankilasta vapautuva Zod päättää kolonisoida Maan Kryptonin rippeillä, jotka Kal-Elin veressä elävät. Seuraa viihde-elokuvaankin järjetön määrä aseilla räiskimistä, turpaanvetoa ja rakennusten romuttamista. Ihmisten pelastaminen unohtuu käytännön tasolla oikeastaan kokonaan alkujeesustelujen jälkeen.

Jos jossain Man of Steel onnistuu, on se Teräsmiehen taustan huolellinen pohjustaminen. Kryptonin planeetan viimeiset hetket käydään pieteetillä läpi ja Russell Crowe tekee kelvollisen roolin ulkoavaruuden Gladiaattorina, toivoa ja vapautta edustavana Jor-Elinä. Varmuuden vuoksi Crowea käytetään ahkerasti läpi elokuvan, kun Jor-Elin ”sielu” opastaa milloin poikaansa, milloin tämän tulevaa morsmaikkua Lois Lanea.

Niin, tapaus Lois Lane. Tämä Amy Adamsin kasvoilla varustettu päättäväinen Daily Planetin reportteri mainostaa ansiokkaasti arktisessa viimassa ilman kaulaliinaa tai käsineitä kulkiessaan Nikonin kameroita ja juoksee näppärästi pitkin avaruusalusta piikkikorkkareilla. Hahmo on niin monen käsikirjoittajan ja ohjaajan typeryyden uhri, että lopussa kökösti käsikirjoitettu pussailu Teriksen kanssa ei tunnu enää missään. Se on yksinkertaisesti niin hölmöä.

Teräsmiehen tarina on pohjimmiltaan moderni versio Jeesus Nasaretilaisen tarinasta ja Snyderin käsissä varmistetaan monta kertaa, että tämä tulee selväksi katsojille myös vuonna 2013 j.a.a.. Clark Kent (Henry Cavill) on Man of Steelin tapahtumien aikaan 33-vuotias, hänen vanhempansa ovat saaneet lapsensa poikkeuksellisella tavalla, ja biologisen isänsä uskomuksen mukaan Kal-El tulee tekemään suuria tekoja ja yhdistämään ihmiset oltuaan ensin yhteisön ulkopuolinen kummajainen. Kasvattivanhempiensa opetusten mukaan Clark oppii kääntämään toisen posken. Clark käy myös papin puheilla ja ”uskon hyppy” -kortti isketään pöytään.

Yhteydet kristinuskoon ja kreationismiin saavat kiusalliset mittasuhteet, kun Zodin kakkosnainen Faora-Ul kiljaisee taistelun tuoksinnassa Kal-Elille päivän mietelauseen: ”Meillä on takanamme evoluutio, sinulla taas moraali. Ja kuten historia osoittaa, evoluutio voittaa aina.” Tässä uskontofilosofisessa maaottelussa Faora edustaa absoluuttista pahuutta, Teris taas absoluuttista hyvyyttä. Evoluutio ja ihmisen geeniperimään puuttuminen paha, ihmiskunnan hyväksi uhrautuminen ja luonnollisten lapsien syntyminen hyvä.

Mutta olkoonkin jumalan ainoan pojan legenda vaikka kuinka muinainen, se on toki silti perustaltaan kiinnostava, eihän se muuten olisi kestänyt tuhansien vuosien läpi eri kulttuurien käsittelyssä. Vapahtaja-myytti voisikin toimia, mutta se kääntyy Man of Steelin puolivälissä suoraan itseään vastaan, kun viattomia sivullisia alkaa kuolla kuin muurahaisia.

Toimintaelokuvan lajityypin perinteen mukaan kuolevia joukkoja ei näytetä, mutta ei tarvita kovin terävää päättelyketjua kertomaan, että kyllä siellä muutamia Maan ihmisiä lakoaa, kun ensin Smallvillen pääkatu laitetaan päreiksi ja myöhemmin tehdään sama puolikkaalle Metropoliksen (=New Yorkin) kaupunkia. Liekö koko leffan kuolemanluku miljoonissa, mene ja tiedä, mutta aika suhteettoman monta kameran hylkäämää tapetaan vain siksi, että yksi lopussa objektiivin eteen raahattu ydinperhe saisi elää.

(USA 2013)
O: Todd Phillips
N: Bradley Cooper, Ed Helms, Justin Bartha, Ken Jeong, Zach Galifianakis, Heather Graham
K12
Ensi-ilta 29.5.2013

  

Ontto mutta hauska kreisikomedia tuo sekoilutrilogian päätökseen.

Olen jostain syystä katsonut kaikki tämän elokuvatrilogian osat, vaikka tavallisesti en koekaan olevani mikään kreisikomedioiden ystävä. Nyt sarja tulee päätökseensä, ja ihan hyvä niin.

Ei sillä, että Kauhea kankkunen 3 tai sen edellisetkään osat eivät ansaitsi olemassaoloaan. Kyllä ne ansaitsevat. Mutta kolme osaa tämmöistä ei mitenkään mihinkään tarttuvaa absurdiutta on aivan tarpeeksi.

Tutulla sapluunalla mennään taas. Kolme epätodennäköistä kaverusta ja yksi täytekaveri joutuvat sattumalta mitä hulluimpiin ja vaarallisimpiin seikkailuihin. Ja ovat koko ajan tietty erilaisten gangsterien takaa-ajamia. Viinaa ja kaikennäköisiä päihteitä kuluu siinä sivussa, mutta ei lainkaan samoissa määrin kuin edellisissä osissa. Prostituoitujakin on vähemmän.

Päällisin puolin Kauhea kankkunen 3 on älytön seikkailukomedia vailla piiruakaan järkevää juonta. Ja mitään muuta se ei sitten olekaan. Joku voisi ottaa tarinan jonkinlaisena Zach Galifianakisin esittämän Alanin kasvutarinana, mutta ei se sitä ole. Alanin kehitys elokuvan aikana puolihullusta jälkeenjääneestä hieman vähemmän hulluksi jälkeenjääneeksi on vain hyvin ohut kuorrutus sisältä onton kermakakun päällä. Eikä komedia oikein kerro minkäänlaista tarinaa ystävyydestäkään, vaikka se selvästi yrittää yksi elokuvan teemoista ollakin.

Oikeastaan ainoa kohtaus, joka mielestäni onnistuu kommentoimaan jollakin tavoin jotakin, on se jossa Stu (Ed Helms) keskellä kaupunkia ruhjoo autollaan Leslie Chown (Ken Jeong), sitten kaikessa rauhassa nostaa puolitajuttoman Chown auton takakonttiin ja poistuu paikalta. Kukaan kadullakulkijoista ei todellakaan vaikuta siltä, että olisi soittamassa hätänumeroon tämän kaiken nähtyään.

En tiedä, kuinka järkevää tätä tai mitään muutakaan leffaa olisi verrata mihinkään muuhun kuin oman lajityyppinsä elokuviin. Eihän punklevyjäkään verrata jazzlevyihin. Ja omassa lajityypissään, joka on jonkinlainen postmoderni amerikkalainen kreisikomedia, Kauhea kankkunen 3 on kaikesta huolimatta hyvä elokuva. Pressinäytöksessä monet toimittajat nauroivat monissa kohdissa. Ja jos he nauravat, niin kyllä sitten keskiverto elokuvayleisökin nauraa. Ja nauramisesta yleisö nimenomaan maksaa, kun menee katsomaan tämän sarjan elokuvia.