Kategoria: Elämäntapa

(USA, 2011- ) Kirj: Alex Gansa, Howard Gordon, Gideon Raff

N: Claire Danes, Damian Lewis, Morena Baccarin, David Harewood, Diego Klattenhoff.

  

Sankari vai petturi?

En pidä liehuvista jenkkilipuista ja yltiöisänmaallisista patriooteista amerikkalaisessa viihteessä. En myöskään mustavalkoisesta jaottelusta hyvään ja pahaan. Siksi suhtauduinkin ensin varauksella amerikkalaiseen Homeland-tv-sarjaan (suom. Isänmaan puolesta), sillä kaikki sarjan ennakkotiedot antoivat ymmärtää tiedossa olevan periamerikkalaista agentti vastaan terroristi -kamppailua.

24:n tekijöiden kynistä lähtöisin oleva sarja koukuttaa ennakkoasetelmista huolimatta heti ensimmäisestä jaksosta lähtien. Sarjan päähenkilö, CIA:n agentti Carrie Mathisonin tiedonantaja vuotaa juuri ennen teloitustaan tiedon, että kahdeksan vuotta kadoksissa ollut yhdysvaltalainen sotilas Nicholas Brody on Irakissa elossa vangittuna. Vapauduttuaan Brody lennätetään Washingtoniin kaiken kansan sankariksi. Carriella on kuitenkin oma epäilys, että Brodylla olisi tietoa terroristi Abu Nazirista tai hänet olisi jopa aivopesty vihollisten puolelle. Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Carrie on ainoa, jota tämä epäilys piinaa.

Homelandin suurimpia ansioita ovat loistava henkilögalleria ja näyttelijöiden kemia. Carrie on antisankari, jollaisen hartioille ei suuren kansakunnan turvaa luottaisi. Hänen kaksisuuntainen mielialahäiriönsä saa katsojan epäilemään naisen mielenliikkeitä, eivätkä hahmon valinnat täytä aina moraalisia sääntöjä. Hän on yksinäinen niin yksityiselämässään kuin työympäristössään. Piristävää kuitenkin on, että kyseessä on nainen, eikä 24:n Jack Bauerin kaltainen väkivaltainen maailman pelastaja.

Myöskin sarjan pahikseksi epäilty Brody edustaa uudenlaista pahuuden kuvaa. Hänestä ei voi olla täysin varma, millä puolella hän seisoo. Päällisin puolin hän on perheenisä ja sotilas, sisältä palasiksi murskattu sodan uhri, jonka puolella on helppo olla. Carrieta esittävä Claire Danes on palkittu moneen otteeseen roolistaan ja Brodyn esittäjä Damian Lewis on tehnyt viimeistään nyt itsensä tunnetuksi myös jenkkilässä. Itse muistan hänet ikuisesti Taistelutovereiden kapteeni Wintersinä, mikä sinänsä aiheuttaa sen, ettei Brodysta ensimmäisenä tule mieleen terroristi. Sarjan edetessä päähenkilöt lähenevät toisiaan ja sivuhenkilöiden näkökulmat saavat myös tilaa.

Homeland pitää katsojan otteessaan jaksosta toiseen ja jaksojen loput saavat odottamaan seuraavaa. Sarja on hyvää viihdettä, mutta sisältää myös pohdintaa hyvän ja pahan eroista sekä kritiikkiä USA:n käymää terrorismisotaa vastaan. Kritiikki ei kuitenkaan ole niin vahvaa, että pitäisin sarjaa kovin kantaaottavana.

Sarjassa räjähtää pommi, jossa kuolee joukko viattomia sivullisia. Tämän jakson nähtyäni tapahtui Bostonin pommi-isku, vain muutamaa päivää myöhemmin. Deja vu kulki pitkin selkärankaa. Miten lähellä fiktio voikaan olla faktaa.

2 tuotantokausi, MTV3 maanantaisin klo 22.35

Kausi 1 DVD:llä myynnissä Suomessa.

Seikkailija-antropologi Thor Heyerdahl on nyt pinnalla kuuluisimmasta purjehduksestaan tehdyn Kon-Tiki -elokuvan vuoksi. Legendan poika Thor jr. piipahti muutama viikko sitten Helsingissä, ja puhui myös Sylville.

Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Kon-Tiki kuvittaa pakkomielteisen, päämäärätietoisen, mutta silti kiltin ja hurmaavan Thor Heyerdahlin ja hänen miehistönsä legendaarisen ja täysin pähkähullun purjehduksen balsalautalla halki Tyynenmeren, Perusta Polynesiaan.

Elokuvan sivuhahmoihin kuuluu kuvassa muutaman kerran vilahtava Thor Heyerdahl nuorempi, vanhemman Thorin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Livin tapahtuma-aikaan 1940-luvun loppupuolella alle kymmenvuotias esikoinen.

Vaikka Kon-Tiki on ennen kaikkea kertomus Thor Heyerdahlin (1918-2002) peräänantamattomasta rohkeudesta, se on myös kertomus pakkomielteen vaikutuksesta perheonneen, kaikkien sankarin läheisten elämään. Kun Thor päättää lähteä kuukausien mittaiselle purjehdukselleen ja jättää näin palaamatta sovitusti jouluksi kotiin Norjaan, katsojalle on selvää, että perhe ei tule pysymään kasassa. Thorilla on aina jotakin tärkeämpää.

Heyerdahlin Kon-Tiki -kirjan lukeneena ja elokuvan nähneenä tunnen itseni etuoikeutetuksi päästessäni rupattelemaan hetkeksi Thor nuoremman kanssa. Virkeä vaari vaikuttaa sen verran leppoisalta ihmiseltä, että kysyä räväytän heti, miten sankarimatkustajan perheen hajoaminen myöhemmin käsiteltiin.

”Puhuimme siitä isäni kanssa paljon jälkeenpäin”, Heyerdahl sanoo.

”Meillä oli hyvät ja avoimet välit. Hänellähän oli kolme avioliittoa ja niiden välissä muitakin suhteita. Mutta kaikki, kaikki rakastivat häntä loppuun saakka.”

Heyerdahl kertoo sankari-Thorin olleen sekä hellä että kiltti, mutta toisaalta myös hyvin itsekeskeinen ja ihailulle perso.

”Puhuimme myös siitä, miten minun avioliittoni on kestänyt 45 vuotta. Minulla on kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Isäni näki, miten valtavan arvokasta se on minulle.”

Heyerdahl kertoo isänsä oikeastaan vasta vanhoilla päivillään tajunneen, mitä oli jättänyt taakseen.

”Hän kadehti minua ja perheonneani. Hän tajusi jättäneensä jälkeensä kaksi rikkinäistä perhettä ja uhranneensa paljon. Mutta ei hänellä todellisuudessa ollut valinnavaraa. Hänellä oli sisäinen pakkonsa, kunnianhimonsa ja halu todistaa teoriansa Polynesian asuttamisesta.”

Mielenkiintoista kyllä, nuorempi Heyerdahl on elänyt tavallaan päinvastaisella tavalla kuin isänsä – eikä sitten kuitenkaan. Hän valmistui yliopistosta ja pääsi töihin YK:lle kalatalouden asiantuntijaksi. Hommat ja orastava maailmanmatkaajan ura tyssäsivät puolen vuoden Intian valtameren -komennuksen jälkeen.

”Palasin Bergeniin vaimoni ja lasteni luo. Kuopukseni potki minua kiukuissaan, kun ei muistanut kuka olen. Päätin saman tien lopettaa urani. Isäni ihaili valintaani. Ei siitä elokuvaa saa, mutta parempi niin.”

Thor nuorempi kuitenkin avusti isäänsä tämän myöhemmillä purjehduksilla, meribiologi kun on. Lankesipa miehen niskoille myös Oslon Kon-Tiki -museon johtaminen.

”No, minä nyt ajattelin, ettei siihen ketään sopivampaakaan löydetä.”

Heyerdahl jr. vakuuttaa kovasti nauttineensa tuoreesta, Norjassa hurjaksi sukseeksi nousseesta Kon-Tikista. Vaikka oman perheen esittäminen valkokankaalla hirvittikin aluksi niin, ettei mies olisi millään halunnut edes katsoa koko elokuvaa.

”Se palautti mieleeni myös sen, miten poispilattuja me nykyihmiset olemme seikkailun suhteen. Meillä on tv-sarjamme, science fictionimme ja elokuvamme, ja meitä varmaan asuu pian kuussa. Ei tuollaista purjehdusta nykyään samalla tapaa noteerattaisi. Mutta heti toisen maailmansodan jälkeen isäni retkikunta osui täydelliseen hetkeen. Maapallon rauniot savusivat edelleen. Ja nämä kuusi miestä purjehtivat kaikessa rauhassa meren halki palmujen alle, lanteitaan keinuttavien hulatyttöjen syliin. Täydellistä!”

Kuvat: Bea Martinez-Sayanes ja Sara Kärpänen

Video: Bea Martinez-Sayanes

”I love this! It’s natural, indie and beautiful” kiteytti englantilainen Anna Edwards-McConway (pääkuvassa), yksi Optimus Primavera Soundin kävijöistä festivaalitunnelmiaan.

Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma houkutteli Portugalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Portoon juuri Edwards-McConwayn tapaisia 20-30-vuotiaita festivaalituristeja ympäri Eurooppaa. Toisaalta rockjärkäleet, kuten Dinosaur Jr. ja Swans sekä paikalliset 80-luvulla aloittaneet yhtyeet vetivät festivaaleille myös keski-ikäisempää portugalilaisyleisöä. Suomessa 125 euron hintainen festivaalilippu on tätä nykyä normihintainen, mutta etelä-eurooppalaiselle kukkaron nyörejä kiristävä. Sen myös huomasi kävijäkunnasta, josta yli puolet oli turisteja.

Merenrannan kupeessa sijaitseva Parque da Cidade-kaupunginpuisto täyttyi viikonloppuna piknik-vilteillä portviiniä nauttivista musiikkidiggareista, joiden kasvoja ei euroahdinko varjostanut. Optimuksen ja olutjätti Superbockin rahoitus näkyi kaikessa: ilmaisia piknik-peittoja, kaulanauhoja, kukkaispäähineitä sekä laukkuja jaettiin kävijöille anteliaasti. Myös journalisteja voideltiin sponsorimateriaalein yltäkylläisesti.

Tapahtuman line-up kumarsi raskaammille  pitkänlinjan rockkonkareille sekä uusille, etenkin paikallisille indietulokkaille. Torstain pääesintyjät olivat ilman muuta Nick Cave sekä vuonna 2011 esiin ponnahtanut eteerisen elektromusiikin suurnimi James Blake. Nick Cave veti vahvan puolitoistatuntisen, joka nojasi miehen tinkimättömään karismaan. Blake aloitti shown esittämällä tunnetuimmat kappaleensa I Never Learnt to Share sekä Limit to Your Love.

Perjantai oli kolmipäiväisen festivaalin pääpäivä, jonka ensimmäinen iso nimi oli legendaarinen muusikko-taiteilija Daniel Johnston. Kun solisti nousi lavalle, ei yleisö tiennyt mihin olisi katsonut. Mielialahäiriöistä kärsivä Johnston puristi laulunsanoja kädessään koko konsertin ajan, tukeva vartalo voimakkaasti täristen. Miehen intensiivinen tulkinta imaisi mukaansa, mutta konsertti jätti sekavan tunnelman.

Pääkiinnityksiä lukuunottamatta bändeissä oli turistille paljon kysymysmerkkejä. Portugalissa suursuosiota nauttiva, vuonna 1985 aloittanut Mão Morta (suom.”kuollut käsi”) veti täysin sanattomaksi. Raskasta avant-garde rockia vetelevä pumppu toi mieleen etelä-eurooppalaisen version Yö-yhtyeestä, solistien yhdennäköisyydestä lähtien.

Lauantaina, puoli yhdeltä yöllä esiintyi festivaalien odotetuin esiintyjä: brittipopikoni Blur. Yhtye oli kuin räätälöity 90-luvun neontuulitakkeihin, kivipestyihin farkkuihin ja pyöreisiin aurinkolaseihin sonnustautuneelle yleisölle. Konsertti oli varman päälle pelattu hittipotpuri ensimmäisestä Girls and Boys -biisistä ennalta arvattavasti Song 2:n päättämään encoreen. Lähes koko best of –levyn kavalkadi kuultiin, hitti toisensa perään: Beetlebum, There’s No Other Way, Coffee & TV, Parklife, End of a Century, Tender… Puolitoistuntinen hujahti isojen kotibileiden nostatustunnelmassa, jossa unohti laulavansa livenä Damon Albarnin kanssa. Toki Albarn muisti myös rockkukkoilla. Solisti kehaisi, että oli niin ihana olla taas Portossa (jossa he esiintyivät ensimmäistä kertaa), ”where you have see and…well, all that stuff”. Egoilusta saivat osansa saivat myös lehtikuvaajat, joiden kalustojen päälle Albarn tyhjensi vesipulloja. Aika ei ollut syönyt tehoa 90-luvun soundtrackeista – päin vastoin. Yleisö tuntui halkeavan liitoksistaan eläessään parasta aikaa uudestaan.

Lauantaina Dinosaur Jr aloitti komeasti päälavalla viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä yleisöä. Lauantai oli selkeästi rennompi, hiljaisempi ja artistien puolesta pienempi perjantain pääpäivään verrattuna. Viime vuonna esikoislevynsä julkaissut elektropumppu Dan Deacon keräsi propsit loistavasta liveaktista. Yhtye tanssitti yleisöä letkassa ja ympyrässä saaden hien tippumaan teltan katosta. Elektroniseen soundiin painottunut loppuilta viihdytti kuuntelijoita aamukuuteen saakka. Yleisö ohjattiin vielä bussikuljetuksen avulla keskustan klubijatkoille.

Optimus Primavera Sound jätti kuvan hallitusta festivaalikoneistosta, jossa ei ollut liikkumavaraa yllätyksille. Ruoka, kohdeyleisölle räätälöidyt myyntikojut, kuljetukset, järjestyksenvalvonta ja tiedotus olivat hoidettu virheettömästi. Yleisössä hymyt irtosivat herkästi kukkaisseppäleiden ja ray ban –lasien verhoamien kasvojen takana. Etelä-Euroopassa touko- ja kesäkuu lasketaan vielä kevätkuukausiksi ja Primavera onkin sananmukaisesti ”Oodi keväälle”. Kukat, hymy, olut, ystävät, musiikki. Ei hullumpi ylistys.

(Suomi 2012) O: Arto Halonen

S

Ensi-ilta 5.10.2012

  

Päärooleissa: suomalaiset hiihtäjät, valmentajat, lääkärit ja hiihtojohtajat. Tärkeässä sivuroolissa urheilukansa ja sen kansalliskiihko.

”Kurikka luottaa Miedon muistiin”, lehtiotsikko, Helsingin Sanomat 25.9.2012.

Siinäkö tiivistettynä Arto Halosen elokuvan Sinivalkoinen valhe aiheuttaman reaktion tärkein tulos? Jotenkin niin – suomalaista.

Että tässä maassa on vieläkin uutinen, myöntääkö esimerkiksi Juha Mieto puhuneensa dopingista 1970-luvulla vai ei. Että yhä edelleen tämä on tärkeää. Ei se, että Mieto ja muu hiihtoväki vaikenee tai valehtelee koko aihepiiristä vuosikymmeniä. Kun kaikki ovat tienneet ja parhaista suurin osa on käyttänyt.

Tämän seikan asiallinen käsitteleminen ei ole tärkeää. Vain se on, jääkö joku kiinni.

Joku.

Yksi.

Ja se, että ”meidän mies” ei jää.

KUKAMITÄ SAUNASSA TEKIMITÄ HÄH?

Veikkaajan Vesa Rantanen totesi YLEn Pressiklubissa 28.9. aivan oikein, että ”suomalaisilla ei ole minkäänlaista halua perehtyä siihen, minkälaista on huippu-urheilun raadollinen maailma.”

”Ei suostuta hyväksymään sellaista tosiasiaa, että dopingin käyttö on ja on ollut yleistä,” toteaa Rantanen ja jatkaa ” Se kulttuuri on siellä (hiihdossa)niin syvällä, että varmasti yhtään arvokisamitalia ei ole voitettu neljäänkymmeneen vuoteen ilman sitä.”

Jouni K. Kemppaisen, Kevin Frazierin ja ohjaaja Halosen käsikirjoittama Sinivalkoinen valhe selvittää kaksi tuntia –  kak-si tun-tia – aihetta nimeltä doping ja Suomi. Ja sitten puheenaiheeksi nousee se, mitä Mietaa on puhunut viime vuosisadalla saunassa.

”On yhteiskunnallinen ongelma, miksi suomalaiset ylipäätään suhtautuvat tällaiseen väitteeseen (Mietaan dopingiin) samanlaisella radikaalilla vimmalla kuin esimerkiksi islamilaiset Muhammedin piirroskuvaan,” kärjistää Rantanen.

Juuri niin. Se on yhteiskunnallinen ongelma.

Urheilu on Suomessa yhteiskunnan kuva, suhtautuminen siihen ja sen sankareihin. Siksi elokuvan nimi on niin osuva ja sen aihe niin sattuva.

MM-KAUPUNKI ETSII MAINETTAAN

Lahti oli aikanaan puuseppien (Asko) ja pesukoneiden kaupunki (Upo). Siellä oli Mallasjuoma ja Luhta. Sodan jälkeen sinne muutti karjalaisia; Lahden Reipas syntyi Viipurin Reippaasta.

1970-luvulla Lahteen muutettiin työn perässä. Sitten Kotiteollisuusopettajopistosta syntyi Muotoiluinstituutti, teatteri sai mainetta ja Vesijärven rantaan nousi Sibelius-talo. Moottoritie rakennettiin ja rata oikaistiin: Lahti oli yhtäkkiä ihan lähellä Helsinkiä.

Välillä tulivat taantumat, jotka vaivasivat Lahtea kuten muutakin maata, ja suuri osa teollisuudesta oli pian muisto vain. Iduillaan oleva kaupungin identiteetti oli ajoittain hukassa.

Mutta olihan hiihto. Salpausselkä on samanlainen kansallinen ikoni kuin Norjan Holmenkollen ja Lahdessa on järjestetty kuudet hiihdon MM-kisat. Ne kuudennet olivat ne, joiden avulla kaupungin piti astua uudelle vuosituhannelle, pystypäin, lamasta selvinneenä.

Ne olivat ne kisat helmikuussa 2001.

NUO YRMYT MIEHET LEHDISTÖTILAISUUKSISSAAN

Halosen elokuvaa on sekä raskas että helppo katsoa. Raskas aiheen, helppo elokuvan taidokkuuden vuoksi.

Huikealla tavalla on saatu kahteen tuntiin puristettua valtaisa määrä tietoa ja todistusaineistoa, unohtamatta niitä mieleenpainuvimpiakaan kuvia: Myllylä suolla ja sauvoja suudellen maalissa; sponsoritaulujen ylle vedetyt mustat verhot lehdistötilaisuudessa.

Elokuvan selkärangan muodostavat Lahden synkät päivät. Niistä poiketaan muille vuosikymmenille ja muuhun hiihtohistoriaan. Mutta aina palataan siihen ytimeen, siihen häpeän viikkoon. Erinomainen kerronnallinen ratkaisu, jota taitava musiikin ja äänitehosteiden käyttö korostaa.

Myös ohjaajan esilläolo tuntuu perustellulta. Tämä tarina kaipaa kokijan ja Halosen surumielinen ääni palauttaa katsojan aina kunkin mutkan jälkeen siihen olennaiseen pisteeseen – siihen miltä tämä kaikki tuntuu.

MITEN NE KEHTAA?

Minä olen Lahdesta. Ja vaikka olin jo jättänyt kaupungin taakseni, minua kolauttivat suuresti ”vuoden 2001 tapahtumat” – jotka Lahdessa siis tarkoittavat muuta kuin muualla maailmassa.

Minähän olin hiihtokaupungin tyttö.

Siellä sitä oltiin, koko perheen voimalla, kisamontussa. Talvi toisensa perään. Paleltiin ja syötiin hernerokkaa. Katseltiin, kun sotapojat siirteli tulostauluille sellaisia nimiä kuin Kalevi Hämäläinen, Alevtina Koltshina, Sixten Jernberg. Hurrattiin mäkikotkille, erityisesti Viki Kankkoselle. Oltiin ylpeitä: kyllä meillä Lahessa osataan.

Kun katselin Sinivalkoista valhetta, kolautti jälleen. Eihän se ynseys yllättänyt, mutta suututti. Miten ne vieläkin kehtaa, ne äijät ja muutama nainen. Urheilijoita käsitän vähän paremmin. Pelkäävät varmaan ihan mielensä terveyden puolesta. Ettei kävisi kuin Mika Myllylälle.

Mutta se valmentaja- ja johtoporras. Jos ne ylipäätään puhuu, ne valehtelee suut silmät täyteen aina vaan. Poliisillekin. Ja miksi? No kun se on maan tapa. Urheilumaan, Suomen maan.

VIIDEN TÄHDEN VALHE

Pian Sinivalkoisen valheen jälkeen näen Ryhmäteatterissa Susanna Kuparisen näytelmän Eduskunta 2. Ja mietin, että niinpä niin.

Kuten Eduskunta, Sinivalkoinen valhe näyttää maan tavan paljaimmillaan. Siinä se on, Paavo M. Petäjän punoittavassa naamassa, Immo Kuutsan sekavissa selityksissä. Matikaisen ja Mietaan korskeissa kielloissa.

Mitä tähtiin tulee, tästä aineistosta tiivistettynä, näillä haastateltavilla, tällaisen omertan vallitessa, Sinivalkoinen valhe on pienoinen ihme. Siitä ne kaikki viisi.

Jasmin Gröhn pohtii tällä palstalla, miksi vanha teknologia kiehtoo.

8-bittinen Nintendo-konsoli on yksi kaikkien aikojen klassikoista. Se saa aikuisen ihmisen juoksemaan pitkin maita ja mantuja metsästämässä sitä, maksamaan pahimmassa tapauksessa maltaita.

Kun olin lapsi, ostimme perheemme kanssa kasibittisen Nintendon eräältä perheeltä. Muistan kun menimme hakemaan konsolia. Seisoin perheen olohuoneessa, katse liimautuneena ruutuun. He antoivat minun jopa kokeilla peliä nimeltä Super Mario Bros. Siitä hetkestä alkoi elämän kestänyt rakkaussuhde tuohon kaikessa yksinkertaisuudessaan äärettömän kiehtovaan konsoliin.

Lapsena olin aivan koukussa Nintendoon. Istuin tuntitolkulla konsolin ääressä ja edelleenkin ihmettelen, miten näköni säilyi näin kirkkaana, vaikken pitänyt koskaan taukoja pelaamisesta. Lapsuusvuosien peli-addiktion ja teini-iän loputtoman koneella istumisen jälkeen luulisi, että minulla olisi tässä vaiheessa jo silmälasit.

Nintendo-pelit, nuo ihanat harmaat kasetit… Muistelen lämmöllä pelejä: Super Mario Bros, Super Mario Bros 2, Super Mario Bros 3, Megaman, The Simpsons, Yoshi’s Cookie, Tiny Toon Adventures, The Addams Family, Donkey Kong, Duck Tales, Little Nemo the Dream Master.

Muistan matkat isän ja siskon kanssa Tikkurilaan pelidivariin ostamaan uusia pelejä ja sitä riemua joka siihen aina liittyi. Joskus piti mennä kaverin luo pelaamaan peliä jota ei itse omistanut, sitä oltiin niin haltioissaan. Mieleinkiintoista on, että kaikilla kavereillani oli kasibittinen Nintendo. En ole törmännyt ”kaikki omistavat saman konsolin”-ilmiöön tuon ajan jälkeen.

Olen lapsesta asti ollut elokuvafani ja Nintendo komppasi harrastusta kivasti. Elokuvat kuten Paluu tulevaisuuteen, The Addams Family, Beetlejuice, Alien, Nightmare on Elm Street, Die Hard, Jurassic Park ja Terminator kääntyivät Nintendo-peleiksi, joskus hyvällä, joskus huonolla menestyksellä. Pelin ei edes tarvinnut olla kovin hyvä, kunhan elokuvakokemusta pystyi jatkamaan pelin kautta. Esimerkiksi minua aina kiehtova goottilainen kauhuestetiikka puri The Addams Family -pelissä yhtä hyvin kuin itse elokuvassa. Elokuvasta tehty Nintendo-peli oli parhaimmillaan kuin jatko-osa, samoilla hahmoilla mutta eri tarinalla.

.Löysin yhtenä päivänä netistä sivuston Nintendo8.com. Kaikki lapsuuteni pelit, mutta nettiversioina! Olin koittanut aiemmin huutaa kasibittistä Nintendoa huuto.netistä mutta en voittanut huutoa halvimmasta mahdollisesta konsolista, enkä koskaan edes saanut tietää mikä kohteen hintavaraus oli.

Se harmitti kovasti, koska 50 euroa konsulista on kovasti kohtuullista, etenkin kun toiset pyysivät samasta konsolista samassa paikassa 150 euroa… Suhtaudunkohan tähän asiaan vähän liian pihisti? Ei kai 150 euroa keräilykapistuksesta ole kummoinen hinta…

No, en siis saanut konsolia. Nyt jälkeenpäin katsottuna se ei haittaa koska Nintendo8-sivusto toi kaikki nostalgiset pelit käden ulottuville ja aivan ilmaiseksi. Ja olihan se ennustettavissa; sivun löytämisen jälkeen jäin taas koukkuun pelaamiseen.

Pelasin tuntitolkulla vanhaa kunnon Super Mario Brosia. Aluksi nuoli- ja kirjainnäppäimillä pelaaminen tuntui vaivalloiselta mutta totuin siihen nopeasti. Pelasin päivittäin noin puolen vuoden ajan, kunnes menin serkkuni tupareihin hänen uuteen kalustettuna vuokrattuun asuntoonsa. Asunnossa oli kasibittinen Nintendo.

Pakkohan sitä oli päästä pelaamaan. Oli aika todistaa huoneelliselle ihmisiä miten olin treenannut. Tuuletin ennätystäni kuin tärkeääkin voittoa.

Ehkä kasibittinen vetoaa minuun, koska pidän muutenkin yksinkertaisista peleistä. Voin pelata tuntitolkulla Tetristä tai Pac-Mania. Vaikka koenkin olevani aika monimutkainen luonne; en pidä monimutkaisista peleistä.

En voisi istua pelaamassa esimerkiksi jotain Final Fantasy-tyyppistä massiivista virtuaaliroolipeliä. Vieraannuttavalta tuntuvat myös toiminnalliset pelit kuten Playstation Moven tanssipelit, tai pelit, joissa lyödään kumoon keiloja tikulla tai taistellaan miekalla.

Pelkkä A:n ja B:n sekä nuolinäppäimen hakkaaminen kaksin käsin riittää minulle! Tosin täytyy myöntää että jäin myöhemmällä iällä koukkuun Playstationin sarjakuvamaisiin tasohyppelypeleihin kuten Crash Bandicoot, Spyro the Dragon ja Gex 3D – aika yksinkertaisia nuokin tasohyppelypelit toki ovat.

Nykyään pelaan todella vähän. Vaikka olen pelannut elämäni aikana tuhansia tunteja, pelit ovat kummallista kyllä jollain tasolla aina ahdistaneet minua. En vain pidä niiden virtuaalitodellisuuksista ja oudoista tunnelmista.

Elämänlaatuni oli pahimpina peli-aikoina huonompi kuin nykyään, koska imin tuon kaiken itseeni. Ajatuskin siitä että nykyään istuisin 6-12 tuntia päivässä pelaamassa kymmeniä eri pelejä ahdistaa. Tottakai rakastan pelaamista, mutta enää vain tietyt pelit saavat minut innostumaan. Taidan olla aina rakastunut kasibittiseen Nintendoon ja Super Mario Brosiin.

Tehostemies Heikki Kossi puhuu Sylville työstään ja elokuvan estetiikasta. Ja Brad Pittistä.

Varautuneen perienglantilainen äänitehostemies, foley artist, saapuu italialaiseen studioon tekemään b-kauhuleffan äänityksiä. Tunnelma studiossa ja sen ympärillä on pimeällä tavalla kiehtova. Elokuvan ohjaaja ja studion henkilökunta ovat lynchiläisiä kummajaisia, ja tehostevelho Gilderoynkin (Toby Jones) todellisuudentaju alkaa pian häilyä.

Night Visions -festivaalin viime viikolla esittämän, Peter Stricklandin ohjaaman tunnelmallisen Berberian Sound Studion (2012) keskiössä on siis äänitehosteiden tekeminen, milloin hedelmiä murskaamalla, milloin kaaleja pilkkomalla.

Suomalaisittain kiinnostavaa on, että juuri näistä elokuvan äänitehosteista vastaa todellisuudessa Heikki Kossi. Night Visionsin vieraana käväissyt suomalaisten foley-artistien kiistaton ykkösnimi on kaikkea muuta kuin elokuvan Gilderoy; puhelias ja täynnä anekdootteja. Kokkolan studiollaan taidettaan tekevä Kossi on saanut enemmän ja enemmän jalkaa kansainvälisten tuotantojen oven väliin.

Berberian Sound Studio on tosiaan siitä harvinainen elokuva, että se kertoo juuri sinun ammatistasi.

Joo! Kun teimme sitä, kävi vähän mielessäkin, että aukeaako tämä muille kuin elokuvaäänen tekijöille. Oli hauska katsoa täällä Helsingin esityksessä, miten ihmiset olivat messissä ja nauroivat sellaisissa paikoissa missä en itse osannut nauraa. Tutulta näytti. Yksin pimeässä studiossa väkertää ääniä, kaveri äänittelee kaiken maailman tehosekoittimia ja muita. Katsojasta voi näyttää ihan käsittämättömältä touhulta. Mutta hyvin siinä onnistuttiin tavoittamaan se tunnelma. Studiotyöskentely on studiotyöskentelyä, tuoleissa on perse hionnut pitkään, eli niiden pitää myös kuulostaa siltä…

Tämä elokuva sijoittuu 70-luvulle. Onko foley-homma yhä samanlaista?

On, se on pysynyt aika samana siitä lähtien kun koko alalle nimensä antanut Jack Foley alkoi 20-luvulla tehdä näitä synkronitehosteita. Tavaroiden räpläämistä se on edelleen. Äänityspöydät ja kelanauhat ovat vaihtuneet tietokoneiksi ja digitaalisiksi äänityspöydiksi, mikit ovat ehkä parantuneet. Mutta äänikerronnan lainalaisuudet ovat ihan samanlaisia.

Minkä verran muutosta digiaika on tuonut elokuvaäänen tekemiseen, jos sitten edes on?

Sama kuin musapuolella, nykyään on liian paljon vaihtoehtoja. Analogiaikana esimerkiksi foley-tehosteissa oli ehkä kahdeksan ääniraitaa käytössä. Jack Foley teki aikanaan yhdellä otolla elokuvaan kaikki äänet mitä ehti tehdä. Oli valittava, mitkä äänet ovat tärkeitä. Sitä valintaa pitäisi edelleen tehdä enemmän. Sama pätee kuvakerrontaan. Nyt losotetaan monella kameralla, hallitsemattomasti kamala läjä kuvia ja sitten kuitenkin puuttuu ne oikeat kuvat ja oikeat hetket. Nuorempi sukupolvi osaa tietokoneet ja ohjelmapäivitykset ja kikat, mutta tarinankerronta on aivan kadoksissa. Jotkut taas arvostavat digitaalisuutta, koska se ääni on ”puhtaampaaa ja kohinavapaata.” Se on minusta väärä lähtökohta. Joku joskus arvioi jotain äänimateriaalia että ”se oli hyvää, koska siinä ei ollut yhtään räpsyjä.” Mutta oliko se hyvää, auttoiko se sitä tarinaa? Räpsyt saa pois ja mitä sitten, jos rotisee jossain vähän välillä. Samahan se on musiikissa ja tv:n kuvassa. Kuvan laatu paranee koko ajan, mutta olisi aiheellista kysyä ovatko ohjelmat parantuneet.

Työsi kuulostaa joka tapauksessa aika hauskalta puuhalta.

Välillä vähän ärsyttääkin joidenkin ajatus, että tämä on kuin sirkuspellen puuhaa. Sehän näyttää ulkoisesti kummalliselta, että kaveri kerää studioon kamaa je tekee niillä ääniä, jotka liittyvät ihan muihin asioihin kuin niihin tavaroihin. Perunajauholla tehdään lumiaskelia ja niin edelleen. Usein kysytään, mikä on hankalin ääni tehdä. Hankalinta on tehdä sellainen ääni, joka istuu siihen elokuvaan eli on ilmaisullisesti oikea! Jos Gilderoy kävelee, sen pitää kuulostaa Gilderoylta. Ei riitä, että vain lyödään jalkaa lattiaan. Se näyttelijäntyön jatkaminen on vaikeinta.

Työ on ilmeisesti aika itsenäistä. Elokuvan ohjaajakaan ei kai useimmiten puutu äänitehosteisiin kovin paljoa?

Joo, se toimii yleensä niin, että äänisuunnittelija on ohjaajan ja leikkaajan kanssa tekemisissä ja äänisuunnittelijan kanssa myös minä käyn läpi työni. Jotkut äänisuunnittelijat antavat tarkat ohjeet, jotkut eivät anna ohjeita yhtään. Mutta varsinkin kaukana Kokkolassa työ on erittäin itsenäistä, paljon saa itse tehdä valintoja. Aiemmin Helsingin kiireessä työ oli aika sirpalemaista, oli dokkaria, tv-sarjaa, pitkää leffaa – ei pystynyt oikein keskittymään, Sitten kun lähti maalle, on saanut itse päättää kaikesta. Itse valtiaita tehdessä (2002-2003) alun perin tuli sellainen olo, että tässä voisi olla markkinarakoa, Suomessa on varsinkin aiemmin tilattu foley-tehosteet Saksasta. Se oli ainoita asioita elokuvatuotannoissa, mitkä tilattiin Suomen ulkopuolelta. Eikä täällä vieläkään ole muita alan yrittäjiä kuin meidän studiomme.

Minkä verran olette tehneet näitä kansainvälisiä tuotantoja?

Enenevässä määrin, viimeisen vuoden aikana noin puolet tilauksista on tullut ulkomailta, Ruotsista, Englannista, Tanskastakin. Rupesin jokin aika sitten ihan itse aktiivisesti etsimään kontakteja. Facebook on siihen hyvä väline, Berberian Sound Studiokin tuli meille sen avulla. Suomessa tosiaan kokopäiväisiä äänitaiteilijoita ei ole muita, Pohjoismaissakin vain yksi tai kaksi per maa, muualla Euroopassa vähän enemmän, Amerikassa vähän sitä enemmän. Eli ei ihan kauheasti.

Berberian Sound Studio oli varmaankin jo tämän ääniteemansa vuoksi erityisen kiehtova keikka?

Kyllä, ja haastava. Kun katsoo Englannista tulevia elokuvia, ne näyttävät ihan erilaisilta kuin suomalaiset. Olen miettinyt johtuuko se kielestä, mutta ei, siellä tekemisen perinne on paljon pidemmällä kuin täällä, elokuvat näyttävät elokuvilta. Kuvakerronta on toisella tasolla. Totta kai se on sitten itsellekin haastavaa, kun tajuaa että nyt on elokuvan kanssa tekemisissä. Ja siinä on paljon hiljaisia kohtauksia, joissa pienetkin äänet ovat merkityksellisiä. Samoin Postia pappi Jaakobille oli haastava juuri siksi. Hiljainen leffa, jossa kaikki pienetkin kosketukset kuuluvat. Niiden pitää olla just oikeanlaisia, koska ne kuuluu leffassa aika kovaa. Niiden pitää olla hyviä, että kenellekään ei tule sitä oloa että tuo on tehty jälkeenpäin.

Minkä verran ääntä yleensä tallennetaan kuvatessa, eli minkä verran jää sinulle jälkeenpäin lisättäväksi?

Kuvauksissa tallenetaan useimmiten vain dialogi, se on tärkeintä, muu tehdään sitten jälkeenpäin. Lähes kaikki muu. Useimmiten työtehtävämme on ”täysi foley”, eli koko elokuvan läpi teemme päänäyttelijöiden kaikkien toimintojen ja liikkeeiden äänet. Berberian Sound Studiossa kun ei budjetti ollut järkyttävän suuri, kysyin ohjaajalta esimerkiksi, että kun Gilderoyn suuhun työnnetään rypäle, teenkö minä sen maiskutuksen ja siementen rusahduksen. Maiskutusäänestä nimittäin helposti kuuluu, kuka sen tekee.

Aha?

Ihmiset kuulostavat eriltä, ja sen pitäisi tietysti kuulostaa Gilderoylta. Se on yleensä sellainen rajankäyntiasia, tekevätkö näyttelijät tällaiset omassa jälkiäänityksessään…

Simo Halisen maaliskuussa tuleva Kerron sinulle kaiken on muuten erittäin hyvä elokuva. Siihen tehtiin foleyt pienemmällä rahalla, mutta se on välillä aika hyväkin asia. Joudutaan just päättämään mikä on tärkeää, ja sitten käytetään enemmän pikkuisen raaemman kuuloista kenttä-ääntä. Sekin tekee parhaassa tapauksessa hyvän fiiliksen. Kyllähän myös Amerikassa käytetään kenttä-ääntä paljon enemmän kuin täällä usein luullaan… Olin pari vuotta sitten seuraamassa Black Swanin miksausta. He käyttivät kenttä-ääntä tosi paljon, se luo sellaisen raakuuden tunnun, mikä on ollut Aronofskyn leffoille ehkä muutenkin ominaista. Tietty roso. Martin Scorsese on toinen joka ei haluaisi dubata mistään hinnasta. Tässä Shutter Islandin unikohtauksessa on lopussa tuo tuli. Scorsese halusi leffan miksauksessa väkisin vaihtaa todella epäonnistuneen kenttä-äänen jälkeenpäin tehdyn tilalle.

Eli Amerikassa on vallalla tällainen rosoisempi estetiikka?

Meillä Suomessa on ihan väärä käsitys, että siellä dubataan kaikki. Suomessakin pitäisi rohkeammin käyttää kenttä-ääntä, meillä on keskimäärin niin paljon paremmat kuvausolosuhteetkin, vähemmän taustamelua kuin jossain New Yorkin kaduilla. Toki mellä on vähemmän kuvauspäiviä ja kiire. Vuosaaressa käytettiin kenttä-ääntä aika rohkeasti, se kuuluu kivasti elokuvassa, välittyy erilainen arkisuus ja toden tuntu. Brad Pitt on muuten näyttelijänä erittäin ääniorientoitunut. Elokuvassa Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on lopussa se kohtaus, jossa Jesse James ammutaan. Ne oli rakentaneet sen talon jonnekin Nevadaan niin, että se myös kuulostaa oikealta, eli kaikki askeleet siinä kohtauksessa on Brad Pittin ja muiden näyttelijöiden siinä kuvatessa tekemiä. Joku kysyi yhdessä seminaarissa tästä että ei voi olla, Brad Pitt kuulosti niin paljon muita painavammalta. Mutta se teki sen niin! Sen näytteleminen on kokonaisvaltaista, se otti tilan haltuun ja käveli vähän painavammin kuin muut.

Wisława Szymborska: Täällä
Savukeidas, Turku 2012
Suomennos Martti Puukko 
57 s.

  

Wisława Szymborskan katse on ironinen ja lempeä.

Täällä on puolalaisen Wisława Szymborskan viimeinen runokokoelma. Runoilija kuoli keuhkosyöpään tämän vuoden helmikuussa, 88-vuotiaana. Häneltä jäi kesken runokokoelma, joka kulki työnimellä Nyt riittää.

Wislawa voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996. Vaikka runokirjat myyvät yleensä vähän, niin Puolassa Szymborskan teokset ovat myyneet isoja painoksia. Hän on myös laajalti käännetty. Häneltä on suomennettu kuusi teosta.

Teoksen jälkisanoissa suomentaja kertoo herttaisen ja pienimuotoisen tarinan siitä, kuinka osallistui kutsuihin Szymborskan luona. Szymborska vaikuttaa olleen miellyttävä ja vaatimaton ihminen.

Pitkän uransa aikana vain noin 250 runoa julkaissut runoilija kutoo jokaisen tekstinsä jonkin painavan sanottavan tai oivalluksen ympärille. Jokainen Szymborskan runo tuntuukin siksi niin merkittävältä ja jättää tavallista pysyvämmän muistijäljen. Esimerkiksi runo Teini-ikäinen käsittelee sekä hauskasti että riipaisevasti sitä, kuinka valtavasti ihminen muuttuu vuosien kuluessa. Runo alkaa: ”Minä – teini-ikäinen? / Jos hän yhtäkkiä seisoisi edessäni, / pitäisikö minun tervehtiä häntä kuin jotain läheistä, / vaikka hän onkin minulle vieras ja etäinen.”

Runollisia tutkielmia

Runoudessa on viime vuosina ollut muodissa hyvin kokeileva tyyli, mutta Szymborskan runot eivät kuulu siihen sarjaan. Hänen säkeensä ovat helposti ymmärrettäviä ja tarinallisia. Siksi hän varmaan onkin suuren yleisön suosiossa. Szymborskan runot ovat myös helpommin käännettävissä kieleltä toiselle kuin runsaasti sanaleikkejä ja assosiaatioita sisältävät runot.

Osa lukijoista pitää häntä liian proosallisena ja yksinkertaisen toteavana runoilijana, osa taas arvostaa hänen selkeyttään ja pohdiskelevaa tyyliään. Itse kuulun jälkimmäisiin, sillä Szymborskan filosofisia ajatuksia on kiinnostavaa lukea eikä lukija jää turhautuneena harhailemaan kimurantin muotokielen keskelle.

Szymborska on ennen kaikkea älyllinen ja tutkiva runoilija. Hänen runojaan on kuvattu runomuotoisiksi pienoistutkielmiksi, mikä kiteyttää hyvin hänen tiiviin ja pohdiskelevan tyyliinsä sekä tekstien rauhallisen tunnelman. ”Tutkielmat” ovat usein sivun tai parin pituisia. Hänellä tuntuu olevan kirjoittaessaan pilkettä silmäkulmassa, sillä tekstit sisältävät paljon ironiaa ja paradokseja. Lisäksi teksti kertovat humaanista maailmankuvasta.

Lyyrikko kritisoi ihmisten sivistymättömyyttä ja pienisieluisuutta, mutta suhtautuu myös lempeän ymmärtäväisesti yksilöiden heikkouksiin ja kykyjemme rajallisuuteen. Hän käsittelee paljon eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi kokoelman runossa Terroristit hän tuo esiin terroristien inhimillisyyden ja arkisuuden, mutta samalla myös heidän tuhoisan pakkomielteensä väkivaltaan ja kuolemaan.

Jäljelle jää toivo

Szymborska käsittelee usein ihmisen roolia yhteiskunnassa ja maailmassa, kuten kokoelman aloittavassa nimikkorunossa Täällä: ”Elämä maan päällä tuntuu melko reilulta kaupalta. / Esimerkiksi unista et maksa senttiäkään. / Harhakuvitelmista – maksat vain menettäessäsi ne.”

Niin kuin aikaisemmissa teoksissaan, myös uudessa kokoelmassa runoilija kirjoittaa itse kirjoittamisesta ja sen haasteista. Runossa Ajatus runon minä, runoilija, kiistelee vielä syntymättömän runon kanssa siitä, onko hänellä kykyä kirjoittaa runo ylös paperille: ”Tietty ajatus saapui luokseni / värssyksikö?, runoksiko? / Hyvä on – sanon – jää toviksi, rupatellaan.”

Välillä runoilija unohtaa hetkeksi sodat, riidat ja kärsimykset, ja pysähtyy ihailemaan elämän kauniita puolia. Lyhyt runo Vermeer kuvaa haltioitumisen hetkeä ja esteettistä mielihyvää mestarillisen maalaustaiteen ja arjen koskettavuuden äärellä: ”Niin kauan kuin tuo Rijksmuseumin nainen / maalatussa hiljaisuudessa ja keskittyneisyydessä / kaataa päivä päivän jälkeen / maitoa kannusta ruukkuun / ei maailma ansaitse / maailmanloppua.”

Norjalaisnäyttelijä Silje Reinåmo teki oikean urasiirron lähtiessään ystäviensä nollabudjetin filmiin. Kuvauksissa ei ihan aina tuntunut siltä.

Kuvat: Riitta Supperi

Meneillään olevan Night Visions -festivaalin kiinnostaviin uutuuksiin kuuluu norjalaisen esikoisohjaajan Aleksander Nordaasin kengännauhabudjetilla tekemä, paikallista kansanperinnettä hyödyntävä ja viehättävän omalaatuinen Thale. Siinä rikospaikkasiivoojina työskentelevät kaverukset löytävät väkivaltaisesti kuolleen vanhuksen metsämökin kellarista jotakin perin yllättävää, naisennäköisen otuksen, jolla kuitenkin on häntä.

Silje Reinåmon esittämä Thale on huldra, norjalaisen mytologian metsänneito. Nordaasin Thale tosin etäännyttää nimihenkilönsä metsänneidon perinteisestä eläimellis-eroottisen viettelijän roolista. Reinåmon nimihahmo on yhteisöstään vieroitettu ja kaltoin kohdeltu, säikky otus.

Englannissa näyttelemistä opiskellut, musiikkiteatterissa aloittanut ja nyt ensimmäisen elokuvapääosansa tekevä Silje Reinåmo istahti hetkeksi puhumaan Sylville roolistaan ja urastaan.

Elokuvaanne on esitetty nyt jo monessakin maassa festivaaleilla. Oliko teillä tällainen tavoitteenanne jo aloittaessanne Thalen kuvaukset?

Ei, tavoitteemme oli ennemminkin saada tämä elokuvalevitykseen edes Norjassa. Mutta filmin vastaanotto on ollut nimenomaan ulkomailla parempaa. Moni Norjassa jotenkin odotti meiltä suoraa kauhuelokuvaa ja pettyi. Thalehan on ennemminkin fantasiaa muilla genreillä höystettynä.

Millainen kokemus Thalen kuvaaminen oli?

Niin, leffa tehtiin juuri niin kuin ei pitäisi. Meitä oli vain viisi tai kuusi koko kuvausryhmässä. Meillä ei ollut mitään budjettia, ei siis todellakaan lainkaan rahaa. Muutimme lisäksi käsikirjoitusta koko ajan ja kuvasimme elokuvan lyhyissä pätkissä kahden vuoden aikana. Olimme niin kärsimättömiä, ettemme jaksaneet odottaa elokuvasäätiönkään rahoituspäätöstä. Teimme vain. Mutta tuli siinä koettua paljon myös turhautumista, kun ei ollut mitään tietoa saammeko tätä sitten mihinkään teattereihin. Jouduin olemaan Thalena niin paljon alasti, että tuli mietittyä, etten vain tee tätä ihan turhaan. Kahden vuoden ajan. En jaksanut ihan koko aikaa uskoa koko projektiin.

Ohjaaja Aleksander Nordaas on vanha tuttusi jo kouluajoilta. Vaikuttiko tämä siihen että jaksoit lopulta kuitenkin?

Toki. En olisi lähtenyt kenen tahansa halpikseen, jossa on vielä tosiaan näin paljon alastomuutta. Tosin juuri alastonkohtauksissa olisi ehkä ollut helpompaa, jos ei olisi tuntenut kuvausryhmää niin hyvin. Ehkä se oli hiukan outoa. Ryhmä oli vielä niin pieni, sekin oli jotenkin vaivaannuttavaa. Porukan jätkät olivat erityisen hyviä ystäviä keskenään ja saattoivat siinä sitten kikatella valmistautuessani riisuutumaan. Tosin kyllä he siitä häipyivät kun komensin…

Näyttelijänurallesi tämä saattoi kuitenkin olla lopulta merkittävä rooli, olet saanut sen jälkeen ainakin ison roolin amerikkalaisessa pikkubudjetin scifi-leffassa Patriot Act.

Kyllä, odotan sitä todella. Pieni budjettihan siinä tosiaan amerikkalaiseksi scifiksi on, mutta Norjassa tuon hintainen elokuva olisi valtava.

Thale Night Visionsissa La 3.11 16.00 Maxim 2

Sylvin arvio elokuvasta täällä.

(Norja / Suomi, 2012)
O: Eirik Svensson
N: Pamela Tola, Espen Klouman-Høiner, Laura Birn, Pihla Viitala
K 12
Ensi-ilta 19.10.2012

  

Norjalais-suomalainen yhteistuotanto tavoittaa rakkaussuhteen arkiset ihanuudet luontevasti.

Kaisa (Pamela Tola) ihastuu tyttöporukan (parhaina kavereina Laura Birn ja Pihla Viitala) lomamatkalla naapurihuoneiston norjalaisen jätkäremmin salskeaan ja miellyttävään Jacobiin (Espen Klouman-Høiner). Orastava romanssi ei oikein lähde siivilleen, sillä pojat ovat tiessään ennen kuin Kaisa todella tajuaa rakastuneensa. Suru vaikuttaisi suhteenalun pikaisuudesta huolimatta olevan suuri, sillä nuorten aikuisten välillä oli jotakin erityistä.

Työmatkalla Oslossa Kaisa luulee näkevänsä Jacobin ruokakaupassa. Mies on kuitenkin eri, mutta tämän Andreaksen (roolissa jälleen Klouman-Høiner!) kanssa Kaisa saa ihan oikean parisuhteen päästä kiinni. Jonkin ajan päästä tehdään jo yhdessä muuttoa Helsinkiin.

Jonkin ajan päästä on kuitenkin myös selvää, että Kaisa kaipaa ennemminkin sitä Jacobia. Andreas ei olekaan alkuihastuksen jälkeen kauhean kiva tyyppi, ennemminkin neuroottinen, äkkipikainen ja nipo.

Suomalaisen Jyrki Väisäsen käsikirjoitus ja norjalaisen Eirik Svenssonin ohjaus tavoittavat sekä alkavan parisuhteen että naisten välisen ystävyyden pienet kiusottelut ja muut nyanssit oikein hyvin. Jok´ikinen elokuvan tärkeimmistä henkilöistä tuntuu aidolta ihmiseltä, ja varsinkin Pamela Tola tuo Kaisaansa valloittavan kombinaation hauskaa kujeilevuutta, älyä ja helposti haavoittuvaa haurasta taiteilijasieluisuutta. Näin todentuntuisista tyypeistä haluaa välittää, jopa mulkvistin oloisesta Andreaksesta.

Siltikään Kaksi tarinaa rakkaudesta ei aivan osu maaliinsa. Lopun välieselvittelyjen käänteet tuntuvat muuhun tarinaan verrattuna liian utopistisilta, geneerisiltäkin. Kaisaa repivä rakkaus kahteen mieheen ei kasva kovin vaikuttavaksi tunneaallokoksi, kun lähes koko ajan on selvää, kummasta hän ihan oikeasti tykkää. Lisäksi Klouman-Høinerin erikoiselle kaksoisroolille on vaikea keksiä perusteluja. Kikkailu ei tuo mitään lisää elokuvaan, jonka tarkoitus ei todellakaan ole mikään identiteeteillä leikittely saati katsojan erehdyttäminen.

Kuvat: Mopo

Helsingin Vallilassa vietetyn kapakkaillan tunnelma yltyi niin hurjaksi, että kolmen kaveruksen oli pakko perustaa bändi.

”Olosuhteet olivat otolliset. Bändin nimi ei tosin alun perin ollut Mopo, vaan jotain ihan muuta”, mopolaiset paljastavat. Heitä on kolme: saksofonia, kellopeliä ja kilkuttimia soittava Linda Fredriksson, kontrabassoa ja tuomarinpilliä hoiteleva Eero Tikkanen sekä Eeti Nieminen, jonka instrumentteihin kuuluvat rummut, huilu ja lehmänkello.

Kolmella hyvällä ystävällä riittää keskinäistä luottamusta.
”Toisaalta olemme joissain asioissa todella erilaisia, mikä synnyttää hyvää kahnausta esiintyessä ja improvisoidessa”, muusikot analysoivat.

Mopo on otettu innokkaasti vastaan Suomessa. Viime huhtikuussa cd:nä, lp:nä ja kasettina julkaistua Jee!-esikoisalbumia on soitettu radiossa, ja Mopo on keikkaillut muun muassa Pori Jazzeilla, Flow-festivaalilla ja seuraavaksi Tampere Jazz Happeningissa. Jee!-levynjulkaisukiertue poiki myös erinomaisia arvosteluja.

Tänä syksynä Mopo työskentelee uuden levyn materiaalin parissa. Lähiaikoina julkaistaan sinkku ja musiikkivideo, jotka syntyvät yhteistyössä laulaja Stina Koistisen kanssa.
”Äänitämme levyn keväällä 2013, ja tähtäämme sen kera Suomen lisäksi ulkomaille”, muusikot kertovat.

Tavoitteena on siis valloittaa maailma. Mopo on jo soittanut pari keikkaa myös ulkomailla. Joulukuussa tie vie Glimps-festivaalille Belgiaan.

Mopon musiikin lähtökohtana on jazz, mutta se ei ole itseisarvo. Vaikutteita ammennetaan muun muassa punkista ja Suomen luonnosta. Mitä tämä tarkoittaa?

”Otamme vaikutteita eri musiikin tyyleistä ja kaikesta, mitä teemme elämässä. Luonnollisesti luonto ja suomalaisuutemme vaikuttavat musaan. Punk on asenne, jolla biisit soitetaan”, mopolaiset selvittävät.

Kaikki mopolaiset säveltävät ja usein kappaleita sovitetaan yhdessä. Lopullisen muotonsa biisit löytävät kovan treenaamisen tuloksena. Tilaa jää myös yllätyksille.

Mikä pitää Mopon vauhdissa?
”Hetkessä eläminen: kun soitto soi, kaikki muu unohtuu. Luottamus omaan ja yhteiseen intuitioon.”

Tällä setillä Mopo on myös onnistunut houkuttelemaan uutta yleisöä jazzille, jonka perusfanipohja koostuu edelleen vanhoista herroista.
”Ekstrovertti ulosanti ja vilpitön kommunikaatio yleisön kanssa on herättänyt paljon iloista huomiota. Mopo on ollut alusta asti meidän kolmen oma juttu, jota on tehty ennakkoluulottomasti. On mahtavaa huomata, että niin moni on tykännyt tästä sekoilusta”, mopolaiset innostuvat.

Keikoille tuodaan myös yllättäviä elementtejä, joiden ideat syntyvät kuten kaikki Mopossa: hetken huumassa sattumalta. Esimerkiksi kuvittaja Anna Tahkola piirtää keikoilla musiikin soidessa.
”On ollut mahtavaa työskennellä Annan kanssa. Ensimmäiselle yhteiselle keikalle mennessämme emme yhtään tienneet, mitä hän tulee tekemään, mutta lopputulos oli upea. Kuvat syventävät ja värittävät musiikkia ja musiikki kuvia. Katsoja voi seurata jompaa kumpaa tai molempia yhtä aikaa.”

Mopo soittaa lauantaina 3. marraskuuta Telakalla osana Tampere Jazz Happeningia. 

Lisää Moposta:
http://www.mopomopo.com/
http://soundcloud.com/mopomopo
https://www.facebook.com/MOPOMOPOMOPO