Isorintaisena urheilemisen sietämätön raskaus | Sylvi

Isompi ei ole aina parempi, tietää rintojen pienennysleikkauksessa käynyt Heidi Walli.

On säärimiehiä, peppumiehiä, tissimiehiä. Revi siitä sitten, kun halajat lääketieteellisin perustein rintojen pienennysleikkaukseen ja lääkäriksesi osuu tissimies. Ja itse satut olemaan urheilija, joka kaipaa parempaa liikkuvuutta.

Heidi Walli, 50, halusi rintansa pienemmiksi. Ja kohtasi yhteiskunnan vallitsevan normi-ilmaston. Ensimmäinen lääkäri reilut viisi vuotta sitten päivitteli ääneen hänen munkkejaan, totesi ne miesnäkökulmaista täydellisiksi ja ihmetteli, kuinka kukaan haluaa luopua noin sensuelleista rinnoista.

”Isorintaisuus on suvussani geeneissä, ja kyllä minä viimeistään 13-vuotiaana sain huomata miesten heikkouden…”

Kyse ei kuitenkaan ollut mistään hetken oikusta, pikkuviasta, vaan liian isoista rinnoista. Liian isoista urheilijan hoikkaan vartaloon, laitetaan nyt vielä toisen kerran. Walli, elämäntapaurheilija, terveydenhuoltoalan yrittäjä ja etikettikouluttaja, on koko aikuisikänsä ollut kompakti vartaloltaan, mutta suuret rinnat ovat paitsi haitanneet liikkumista myös vaikeuttaneet esimerkiksi työntekoa.

”Teinityttönä 1970-luvulla olin D-kuppikokoa, lasten syntymän jälkeen 1980-luvulta eteenpäin ensin DD-kokoa, ja siitä vähitellen kohti kuppikokoa G. Koska olen kuitenkin sutjakka vartaloltani, ongelmaksi kehkeytyi sekin, että jouduin ostamaan DD-rintaliivit 95-senttisellä ympärysmitalla, kun oma ympärysmittani on reilu 70 senttiä. Juuri suurempaa kuppikokoa kun ei kaupoista löytynyt.”

Vihdoin tänä vuonna Walli pääsi rintojen pienennysleikkaukseen, ja ylimääräistä massaa lähti reilun kilon verran. Walli laittaa ylleen entiset rintaliivinsä ja täyttää tyhjäksi jääneen tilan kilolla mandariineja. Voi tätä elämän kevättä!

heidimiek2-5992633

”Nyt rankakin todella liikkuu. Ja voin hankkia sopivan kokoisia urheiluvarusteita”, nykyaikaista viisiottelussa tosissaan kilpaileva Walli iloitsee.

Vaikka ei niin, etteivätkö isot rinnat olisi tarpeeseenkin olleet.

”Mies isketty, lapset tehty, ja talonmiehen lapsetkin imetetty”, Walli heittää reippaaseen tyyliinsä.

Painava rintaosasto aiheutti ajan myötä kuitenkin sen, että hartiat olivat jatkuvasti jumissa, ryhti muuttui, rintaliivit kiristivät ja vartalo alkoi tuntua joustamattomalta. Urheilijalle rintavuus aiheutti vieläkin enemmän haittaa.

”Enkä nyt puhu siitä, kuinka ampumaradalla joku nimitti minua silikoniblondiksi, vaan siitä, kuinka jo nuorena urheilijana jouduin harjoituksia varten aina pukemaan vähintään kahdet rintsikat ylleni ja silti piti vielä ilmastointiteipillä fiksata loput. Aiemmin ei urheiluvaateteollisuus ollut vielä huomioinut meitä runsaspovisia.”

Wallin urheilulajissa ammutaan, uidaan, ratsastetaan, miekkaillaan ja juostaan.  Näistä lajeista kaikissa olisi ollut helpompaa ns. normirintaisempana.

”Urheilu ei totisesti ole suunniteltu isorintaisille! Kunpa pienirintaiset tajuaisivat, kuinka etuoikeutettuja he urheilijoina ovat. Onnekseni olen löytänyt sellaisen liivivalmistajan, joka on erikoistunut nimenomaan tukea antaviin tarkoituksenmukaisiin urheiluliiveihin. Nykyään myös huomattavan rintaville löytyy tukea antava ratkaisu poven ’urheilullisiin ongelmiin’”.

heidimm-468x232-1945731

Nyt Wallilla on siis helpompaa. Ja tulosta syntyi heti. Lokakuussa nykyaikaisen viisiottelun Masters MM-kisoissa Hollannin Vughtissa, hän sijoittui +50-sarjassa hopealle. Ensimmäinen MM-osanotto merkitsi vasta alkua kansainväliselle uralle.

”Kävin haistelemassa kansainvälistä ilmapiiriä ja sitä, missä Mastersissa naisten puolella mennään. Rakastan urheilua, ja nyt minun on entistä helpompi harjoitella.”

MM-kisoissa Walli, Helsingin nykyaikaisten 5-ottelijoiden puheenjohtaja sekä Suomen miekkailuliiton ja Suomen nykyaikaisen 5-ottelun liiton hallituksen jäsen, saavutti toisenkin meriitin, vähintään MM-hopean tasoa. Hänet valittiin nykyaikaisen viisiottelun kansainvälisen liiton masters-komitean kolmihenkiseen johtoryhmään, sen ensimmäisenä naisena. Saivatpa naisen, joka paitsi tekee, myös uskaltaa.

www.heidiwalli.com

468_400_ra_sylvi-8729026

Albert Nobbs | Sylvi

(Iso-Britannia – USA – Ranska – Irlanti, 2011)
O: Rodrigo García
N: Glenn Close, Mia Wasikowska, Aaron Johnson, Janet McTeer
K12
Ensi-ilta 19.10.

 star-3411459half_star-8950713 

Onko se mies? Onko se nainen? Ei, se on Glenn Close.

1800-luvun lopulla naisen osa oli ongelmallinen. Jos et ollut varakkaasta perheestä tai nainut sellaiseen – mitä harvoin tapahtui, ellet ollut varakkaasta perheestä – jouduit tekemään töitä henkesi pitimiksi. Ja miesten töissä oli tietenkin parempi liksa (niin kuin edelleen).

1800-luvun lopulla lesbon osa oli ongelmallinen. Mies toi parisuhteeseen usein vakautta varallisuuden – paremman palkan tai omaisuuden – kautta. Saman sukupuolen välisiä suhteita ei tunnustettu, ei varsinkaan kirkon silmissä (niin kuin ei edelleenkään).

On vaikea sanoa, kummasta Albert Nobbsin tapauksessa on kyse. Jos kummastakaan.

Nobbs (Glenn Close) on hovimestari Dublinin hienostohotellissa. Hän muistaa, millaisia kukkia kukin haluaa huoneeseensa, hän lankkaa vieraiden kengät ja tuo näille ryypyn, kun se on tarpeen. Salaa Nobbs on säästänyt pennosiaan ostaakseen tupakkakaupan ja samalla itsenäisyytensä.

Albert Nobbs on hyvä työssään, mutta hän on vielä parempi tempussaan tekeytyä naisesta mieheksi. Sattuman kautta Nobbs tapaa toisen samanmoisen, maalarimestari Hubertin (Janet McTeer), jolla on rakastava vaimo (Bronagh Gallagher) ja oma tupa.

Sisäänpäinkääntynyt hovimestari alkaa haaveilla samanlaisesta tilanteesta ja iskee Hubertin neuvosta silmänsä hotellin piikaan Heleniin (Mia Wasikowska).

Irlantilaiskirjailija George Mooren (1852–1933) novelliin pohjaava elokuva on epäsuhtainen sekoitus melodraamaa, dickensiläisiä hahmoja ja tapainkuvausta. Käsikirjoituksen ytimessä on edelleen ajankohtainen aihe naisten ja homoseksuaalien asemasta, mutta sitä käsitellään varovaisuudella, joka on yhtä aikaa naurettavaa ja kiusallista.

Nobbs kutistuu syyntakeettomaksi ja aseksuaaliseksi hahmoksi, jonka kustannuksella ohjaaja Rodrigo García havittelee sekä nauruja että kyyneleitä.

Pääosaa näyttelevä Glenn Close on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja tuottajana. Elokuva onkin pelkkä väline Closen näyttelijäntaitojen esittelyyn. Albert Nobbs ei oikeasti edes halua kertoa kipeistä aiheista, se haluaa vain kertoa että Glenn Close osaa tekeytyä mieheksi. Siitä hyvästä näyttelijä sai myös Oscar-ehdokkuuden.

468_400_ra_sylvi-3609379

Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille | Sylvi

Uusintaensi-ilta KoKo teatterissa 18.10.2012
Käsikirjoitus: Christine Bruckner
Näyttämösovitus: Annukka Pykäläinen 1997
Ohjaus: Maria Oiva 2012/Mikko Roiha 1997
Roolissa: Anna Veijalainen 2012/1997

 star-2581442star-2581442star-2581442star-2581442 

Tämä on esitys, joka saa ajattelemaan aikaa. Omaa ja muiden.

Gudrun Enssling oli yksi länsisaksalaisen, 1970-luvulla vaikuttaneen Baader-Meinhof-ryhmän keskeisistä terroristeista, joka teki itsemurhan/tapettiin Stammheimin vankilassa kahden muun ryhmän jäsenen kanssa 18.10.1977.

Vuonna 1997 Anna Veijalainen perusti KoKo-teatterin. Samana vuonna hän esitti Gudrun Ensslingiä Christine Brucknerin monologinäytelmässä. Nuori Mikko Roiha ohjasi esityksen. Tänä syksynä Veijalainen esittää Ensslingiä teatterinsa 15-vuotisen taipaleen kunniaksi, Maria Oivan ohjauksessa.

Ajattelen historiaa. Sodanjälkeistä, jakautunutta Saksaa, sen syyllisyydestä kumpuavaa itseinhoa ja vihaa, josta syntyi tuo verinen protesti. Ja useita muita.

Ajattelen omaa historiaani. Olin 15-vuotias, kun Baader-Meinhof-ryhmä perustettiin. Muistan ne karmeat, ryhmästä otetut poliisivalokuvat, joilla meitä suomalaisissa sanomalehdissä peloteltiin. Muistan myös uutiset tuosta kuuluisimpien ryhmäläisten kuolemasta. Se oli ensimmäinen kosketus minulle outoon asiaan nimeltä terrorismi.

Ajattelen syyllisyyttä. Sitä, miten moni niistä, joiden isä oli sodassa, teki isänmurhan. Useimmat tietenkin henkisesti tai poliittisesti, Enssling tovereineen konkreettisesti. Eivät nyt ihan omia isiään tappaneet, mutta joitakin muiden. Isiensä valtion arvot yrittivät teloittaa. Nämä porvariskakarat, pappien ja opettajien lapset, natsismin varjon ja Saksan 50-luvun kylmäkiskoisen ”talousihmeen” ahdistamat.

En ihaile Gudrun Ensslingiä enkä hänen tovereitaan. Yritän toki käsittää, miksi he toimivat niin kuin toimivat.

15-vuotiaana ajattelin vallankumousromanttisesti, että ehkä siinä oli jokin isompi idea, siinä touhussa. Ei siinä viime kädessä ollut. 15-vuotiaana en ymmärtänyt, että suurimmalla osalla Baader-Meinhofilaisia oli myös puhtaasti henkilökohtaisia motiiveja. Kuvittelin, että jos joku hylkää oman elämänsä yhteiskunnallisen taistelun vuoksi, hän on toisenlainen kuin muut.

En ymmärtänyt, että hän on ehkä vain katkerampi kuin muut. Sen sijaan ymmärsin, miksi nuoret, idealistiset ihmiset vastustivat elähtäneitä ja itsekkyyteen jämähtäneitä vanhoja.

Ymmärrän edelleen.

gudrun1-2-304x450-4521633

15-vuotiaan KoKon tämänsyksyinen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille, tiivis 45 minuuttinen, on kovin puhutteleva esitys – miksi?

Koska se on hyvä teksti, noin teatterina. Koska terrorismi on eri muodoissaan  keskuudessamme. Mutta ennen kaikkea, koska siinä kaksi aikakautta keskustelee toistensa kanssa: Anna Veijalainen näyttelee yhtä aikaa videoheijasteessa vuonna 1997 ja livenä nykyajassa.

Ratkaisu on yksinkertaisuudessaan nerokas. Hetkeksikään ei herkeä ajattelemasta tekstin olennaisimpia käsitteitä: aikaa ja historiaa. Anna Veijalainen ilmentää niitä. Lavalla kypsyneenä naisena, videolla vimmaisena neitona. Oman historiansa ja kahden erilaisen Gudrun-tulkintansa kanssa siinä edessämme.

Tyytyväisenä. Muistaen.

Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Ei. Mutta onnittelut ja kiitokset KoKolle loistavasta ideasta ja toteutuksesta.

468_400_ra_sylvi-6903563

Helinä-keiju ja siipien salaisuus | Sylvi

(Secret of the Wings, USA 2012)
O: Roberts Gannaway, Peggy Holmes
Äänet: Paula Vesala/Mae Whitman, Raili Raitala/Lucy Hale
S
Ensi-ilta 26.10.

 star-6392855star-6392855half_star-6895871 


Helinä näyttää Bratz-nukelta – yök – mutta rikkoo sääntöjä – jee!

On lastenelokuvia, jotka on tehty aikuiseenkin makuun. Sitten on lastenelokuvia, jotka on tehty vain lapsille. Helinä-keijut kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan.

Sarjan neljännen elokuvan voi huoletta pistää dvd-laitteeseen – sitten kun se ilmestyy dvd:llä – ja jättää lapsen sen eteen. Tarina on harmiton ja söpö. Se on niinkin harmiton ja söpö, että lapsetkin saattavat tylsistyä.

Pressinäytöksessä oli onneksi mukana lapsiyleisö. Se saattaa kuulostaa hälyisältä, mutta todellisuudessa se usein pelastaa kriitikon, joka ei edes ymmärrä, missä kohtaa lastenelokuvaa kuuluu nauraa. En nähnyt lapsista kenenkään nousevan penkistään (no, muutamat kävivät ilmeisesti pissaamassa, mikä saattoi kyllä johtua elokuvamaailman vesiputouksesta). Moni lapsista sen sijaan naurahti, kun parin keijun välillä näytti olevan romanttista vipinää ja kun pipopääkeiju sai kultapölytulvan niskaansa.

Disney-animaation ahdistavimmat ja pelottavimmat asiat koskevat sitä, näkeekö Helinä siskoaan enää koskaan. Talvililja-sisko kun asuu Talvimaailmassa, jonka kylmyys on liikaa ikuisen kesän keskellä asustavan Helinän siiville. Talvililjan siivet taas nuupahtavat kesän lämmössä.

Helinä saa tietää siskostaan vasta uskaltauduttuaan kielletyn rajan yli Talvimaailmaan. Sääntöjä rikkova Helinä esitetäänkin uteliaana, omapäisenä ja kekseliäänä tyttönä, mikä tuntuu aikuiskatsojastakin kivalta. Helinästä ja tämän kavereista tykkääminen on kuitenkin vaikeaa heidän yhdenmukaisen meikkipääpissisnukke-ulkonäkönsä takia. Tämä on tietenkin ankean aikuisen mielipide.

Ankean aikuista linjaa jatkaakseni, tässä pieni ehdotus tuottajaportaalle: Keijukavereiden joukossa olisi selvästi tilaa yhdelle rillipäiselle ja sarkastiselle populaarikulttuuriviitteiden heittelijälle. Ostakaa MTV:ltä oikeudet Darian hahmoon ja pistäkää sille siivet. Ette taatusti menetä kohderyhmäänne. Sen sijaan saatte nykyiset 5-vuotiaat näyttämään elokuvan joskus myös omille lapsilleen.

468_400_ra_sylvi-6109064

Halloween – ennen ja nyt | Sylvi

Kirjoittaja haaveilee överimmästä halloweenista.

Syksy on lempivuodenaikani. Se on kauniin ruskan, kirpeän ilman ja – mikä tärkeintä –  halloweenin aikaa. Koska halloween on ehdottomasti lempijuhlani, aloitan valmistelut aikaisin. Asuntoni koristelen heti lokakuun alussa. Laitan hirveästi rahaa koristeisiin ja askartelen niitä myös itse. Juhlin halloweenia ystävien kanssa pitämällä kauhuleffaillan, jota komppaa aiheeseen sopiva menu. Naureskelen usein olleeni edellisessä elämässäni amerikkalainen; otan halloweenin juhlinnan sen verran tosissaan.

Nyt juhlan taas lähestyessä mietin, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Halloweenia on vietetty Euroopassa 31. päivä lokakuuta kelttiläisen perinteen vaikuttamissa maissa, kuten Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa. Todellisuudessa sana ”halloween” on lyhenne englannin kielen sanoista ”All Hallows Eve” eli pyhäinpäivän aatto. Kelttien uutta vuotta vietettiin ensimmäinen marraskuuta, ja tuon päivän aattona juhlittava juhla oli nimeltään Samhaim tai Samain.

Ajanjakson päättyminen merkitsi kesän päättymistä ja pimeän talven alkamista, sadonkorjuuta ja kuolemaa. Keltit uskoivat, että yönä ennen uutta vuotta tämän maailman ja yliluonnollisen maailman rajat katosivat ja kuolleiden ihmisten henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Aikoinaan juhlan aikaan poltettiin kokkoja asumusten lähellä, koska tulten uskottiin suojaavan mahdollisilta henkien hyökkäyksiltä.

Samasta syystä ihmiset pukeutuivat naamiaisasuihin; naamiot ja kotoa poistuminen vasta pimeän aikaan saisivat henget uskomaan ihmisten olevan heidän kaltaisiaan ja jättämään heidät rauhaan. Myös ruokakulhoja asetettiin talojen ulkopuolelle, etteivät henget tulisi sisään.

Roomalaiset yrittivät aluksi yhdistää omia juhliaan Samhaimin päälle. Myöhemmin kristinuskon levitessä lähetystyöntekijät saivat myös käskyn sulattaa kristittyjä tapoja pakanallisiin juhliin niiden kieltämisen sijaan. 800-luvulla Paavi Gregorius III:tta ei haitannut, että Neitsyt Marian ja marttyyrien muistopäivää vietettiin toukokuussa: hän siirsi sen lokakuun 31. päivään. Katolinen kirkko ei tänäkään päivänä ole muuttanut kantaansa vaan vastustaa juhlaa pakanallisena.

Nykyään juhlan ehdoton keskipiste on Amerikka, josta on tullut kaupallisen halloweenin lippulaiva. Halloween on Yhdysvalloissa toiseksi suosituin juhla joulun jälkeen. Sieltä Suomikin on imenyt vaikutteet halloweenin nykyiselle muodolle. Tosin juhlan muotoutuminen nykyiselleen kesti Yhdysvalloissakin oman aikansa. Sadonkorjuun ja syksyn juhliminen olivat halloweenin ensimmäisiä muotoja Amerikan mantereella, mutta sen nykyaikaisemmat perinteet saapuivat irlantilaisten ja skotlantilaisten siirtolaisten toimesta.

Suomessa halloweenia ei ole edelleenkään merkitty virallisiin almanakkoihin. Sitä vastaa pyhäinpäivä, joka sijoittuu 31.10.–6.11. aikavälille osuvalle lauantaille. Pyhäinpäivä on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä, jota juhlivat suomalaiset ja ruotsalaiset luterilaiset.

Nykyään halloweenin tunnetuin symboli on irvistävä, kaiverrettu kurpitsalyhty, englanninkieliseltä nimeltään Jack O’Lantern. Alkuperäinen lyhty oli tosin tehty nauriista. Irlantilaisen tarinan mukaan lyhty on saanut nimensä Jack-nimiseltä juopolta, joka kiristi pirulta lupauksen, ettei hänen sielunsa joutuisi helvettiin. Kommellusten kautta Jack huijasi pirua kerta toisensa jälkeen. Kun Jack kuoli, Jumala ei halunnut häntä taivaaseen eikä vihastunut piru antanut hänen tulla helvettiinkään. Piru heitti Jackille helvetistä hiilen, jonka mies säilöi evääksi tarkoitetun nauriin sisään. Siitä lähtien Jackin sielu on etsinyt itselleen sopivaa lepopaikkaa pienen lyhdyn valossa.

Yhdysvalloissa nauris on vaihtunut sadonkorjuun aikaan runsaasti tarjolla olevaan kurpitsaan, ja hehkuvan hiilen sijasta lyhdyn sisään laitetaan kynttilä, joka kieltämättä toimii pelottavampana häilyvine liekkeineen. Irlantilaisten ”Jack of the Lantern” muuttui pikku hiljaa ”Jack O’Lanteriksi”.

Halloweenin symboliikkaa hallitsevat pahuuteen, kuolemaan ja okkultismiin liittyvät asiat. Myös kauhu- ja goottikuvasto kuten vainajat, aaveet, vampyyrit, noidat ja mustat kissat hallitsevat teemaa. Yhdysvalloissa olennainen osa juhlaa on, että lapset kiertävät naamiaisasuissa ovelta ovelle huutaen ”Trick or Treat!” eli ”Karkki vai kepponen!”. Lapsosille tulee antaa karkkia, tai ilkeä kepponen kohtaa talon asukasta. Jos ei karkkia tule, ikkunaan saattaa vähintään läsähtää kananmuna.

Itse olen tarkkaillut halloweenin hidasta rantautumista Suomeen yli vuosikymmenen ajan. Ensinnäkin minua harmittaa suuresti se, että juhla ei ole saanut tässä maassa ansaitsemaansa huomiota. Kymmenen vuotta sitten kyse oli jopa harvinaisesta ilmiöstä. Halloweeniä pidettiin amerikkalaisten juhlana, ei meidän. Kaupat eivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myyneet oikein mitään halloweeniin liittyvää.

Sitten pikku hiljaa amerikkalaistyylinen kaupallinen halloween alkoi rantautua tännekin. Kiertelen kauppoja onnellisena, koska tarjolla on nyt asiaankuuluvia koristeita. Eniten halloweenin huomioivat pilailukaupat, ja aika on heille varmasti hyvin tuottoisaa. Yhä useampi yritys ymmärtää nykyään juhlan kaupallisen hyödyn ja samalla levittää ympärilleen iloista juhlan tunnelmaa.

Suomessa lapset eivät vielä kulje ovelta ovelle karkkia keräämässä, se on täälläpäin pääsiäisnoitien hommaa. Aikuisten juhlinta on kuitenkin vakiintuneempaa. Siinä ovat auttaneet myös klubit, jotka järjestävät halloween-pirskeitä. Ja koska yöelämässä juhlia saatetaan viettää sekä 31.10. että sitä edeltävänä viikonloppuna, innokkaimmat voivat onnellisesti viettää juhlan kaksi kertaa.

Myös pääasiallisesti kauhuelokuvafestivaalina tunnetun Night Visionsin joka syksyinen pääfestari sijoittuu amerikkalaisen halloweenin ja suomalaisen pyhäinpäivän väliselle ajalle. Night Visions tarjoaa öisien leffamaratonien lisäksi klubeja ja kauhutyöpajan, jossa tänä vuonna valmistetaan oma “Frankenstein”, nukkesekasikiö.

Täysin amerikkalaiseen halloweenin on vielä pitkä matka, mutta ehkä jonain päivänä suomalaisten pihat ovat täynnä haamuja, luurankoja, kurpitsoja sekä hauta-arkkuja, ja pienet lapset kiertävät naamiaisasuissa ovelta ovelle. Ainakin omissa synkissä unelmissani.

Tsekkaa myös kirjoittajan kokoamat halloween-vinkit ja -ostoslista. 

Kuva: Hanna Horwath/Creative Commons

468_400_ra_sylvi-1585273

Vinkit halloween-juhliin | Sylvi

Kuvat: Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius

Poimi tästä pikaoppaasta vinkit Halloweenin viettoon. Valmis ostoslista sisältää ehdotuksia koristeluihin, askarteluihin, syömisiin ja juomisiin.  

Tätä juttua varten on tehty tarkkaa hintavertailua Helsingin keskustan pilailukauppojen Aprillin, Punanaamion, Butterick’sin ja Pilailupuodin kesken. Mainitut hinnat ovat vertailun halvimpia. Ostoslistalle osui myös muutama muu putiikki.

Koristeluun:

Hämähäkinseitti (2 €, Pilailupuoti, Kaisaniemi)

Iso hautakivi (11,90 €, Butterick’s, Forum)

Korppi 38 cm (9,90 €, Pilailupuoti, Kaisaniemi)

Luuranko 90 cm (29 €, Aprilli, Kaisaniemen metroasema)

Kukapa ei haluaisi ihmisen kokoista puuta koristamaan kotiaan Halloweenin aikaan?

Musta puunaulakko (20 €, Tiger, Kamppi/Ruolahti/Itäkeskus)

Tunnelmaa voi luoda savukoneella, joka ei vaadi kemiallisten aineiden kanssa läträilyä. Savukone asetetaan vesiastiaan, jossa se luo vesihöyryä. Täydellinen sijoituspaikka on esimerkiksi noidanpata, josta savu hiipii lattioita pitkin.

Savukone (49,90 €, Butterick’s, Forum)

Noidanpata (15 €, Butterick’s, Forum)

Rautaiseen kynttiläkruunuun voi asetella mustia tai valkoisia kynttilöitä, ja ripustaa sen kattoon roikkumaan.

Musta rautainen kynttiläkruunu (9 €, Prisma)

Kylpyammeeseen tai koko suihkuhuoneeseen saa efektiä roiskimalla vesiliukoista tekoverta ympäriinsä. Varsinkin kylpyammeeseen tekoveri sopii loistavasti. Kylpyammeen reunoille voi myös asetella kynttilöitä riviin tunnelmaa nostattamaan.

Tekoverta voi käyttää myös kynttilöiden koristeluun; verta valuvat kynttilät ovat hienon näköisiä.

Tekoveri, vesiliukoinen 100 ml (7,55 €, Aprilli, Kaisaniemen metroasema)

Kaiverrettu iso kurpitsa kuuluu Halloweenin vakiovarusteisiin. Monet ruokakaupat myyvät niitä Halloweenin aikaan. Isoimmat kurpitsat olen bongannut Stockmannin Herkusta, josta niitä voi ostaa kilohintaan.

Kurpitsan kaivertaminen on helppoa, koska suurin osa kurpitsasta on sisältä haperoa höttöä ja siemeniä. Netistä saa paljon ideoita kaivertamista varten, vaihtoehtoja on loputtomasti. Kurpitsan sisään laitetaan tietenkin kynttilä.

Helppoja koristeita voi muutenkin askarrella itse. Kartongista voi tehdä esimerkiksi seinäkoristeita ja varjosiluetteja, joilla voi heijastaa varjoja seinille. Leikkaa siluetin taakse pieni tukiteline ja kiinnitä se pöytään teipillä. Kun asetat kynttilä siluetin eteen, seinälle heijastuu varjo.

Halvimmat lippusiimat löytyivät vertailussa Kaisaniemen Pilailukaupasta. Huoneen läpi voi laittaa roikkumaan haamuja, hämähäkkejä, kurpitsoja, lepakkoja tai luurankoja.

lippusiimoja-kuva-by-elisa-helenius-1-4414014

Huonekalut voi peittää valkoisilla tai mustilla lakanoilla, ja tunnelmaa voi lisätä kauhuäänitehosteilla. Spotify on täynnä halloween-ääniefektilevyjä, joista voi koota mieleisensä soittolistan. Musiikkia saa myös valmiina cd:ltä.

Halloween musiikki CD (4,99 €, BR-Lelut, Kampinkeskus)

Ulos kannattaa laittaa lyhtyjä. Ulkolyhdyt rapun ulkopuolella piristävät varmasti naapureitakin, vaikka asuisi kerrostalossa.

Koristella voi myös luonnon antimilla, ja vieläpä ilmaiseksi. Itse käyn ulkona keräilemässä ruskapuista pudonneita lehtiä ja ripottelen niitä lattialle. Myös kokonaiset oksat sopivat hyvin koristeiksi.

Juhlapöydän koristeita ja ideoita syötäviin:

Konfetit ovat hyvä koriste pöydille.

Konfettihämäkäkit (2,50 €, Butterick’s, Kauppakeskus Forum)

Konfettihaamut (2,50 €, Buttericks’s Kauppa keskus Forum)

Kynttilä tuijottava silmä (9,90 €, Butterick’s, Kauppakeskus Forum)

Mini hautakivi (2,90 €, Punanaamio, Kamppi)

Zombien irtokäsi (9,80 €, Pilailupuoti, Kaisaniemi)

Kurpitsa makeiskori (3,99 €, BR-Lelut, Kampinkeskus)

karkkeja-kuva-by-elisa-helenius-21-7661148

Halloween-karkkeina toimivat pääkallot, lepakot, käärmeet, suklaarotat, alligaattorit, Dracula-pastillit, vampyyrinhampaat, silmämunat, vaahtokarkit, lakut ja kaikki mustat ja oranssit karkit.

Täältä saat vinkit erilaisiin hautausmaakakkuihin.

Aivojen, käden tai sydämen muotoinen hyytelö on oiva lisä tarjoiltavien joukkoon.

Aivo-, käsi- tai sydänhyytelömuotti (9,90 € Butterick’s, Kauppakeskus Forum)

Voit helposti askarrella myös omia halloween-lahjapusseja, joihin vieraat voivat lähtiessään ottaa karkkia. Mustiin ja oransseihin paperipusseihin voi viillellä paperiveitsellä irvistäviä kurpitsanaamoja tai tulostaa tulostimella mitä tahansa kauhukuvia. Parhaiten toimii musta tuloste oranssille paperipussille.

Juomaideoita:

Vaihtamalla pulloihin etiketit limupullo muuttuu rotanmyrkyksi tai vodkapullo muumiomehuksi!

Karmeat etiketit, 8 erilaista (3 €, Aprilli, Kaisaniemen metroasema)

Pullot ja tölkit saa helposti ulottuville ja kylmään, kun ne laittaa puhallettavaan cooleriin.

Puhallettava pata (13,90 €, Pilailupuoti, Kaisaniemi)

Vihreä, punainen tai musta booli sekä shotit uppoavat varmasti vieraisiin. Booli sopii tarjoilla esimerkiksi noidan padassa. Väkevät juomat sellaisenaan ovat myös varsinaista myrkkyä, joten niitä voi vetää raakana.

Iso noidanpata (9,40 €, Pilailupuoti, Kaisaniemi).

Mustat, oranssit, punaiset ja vihreät limut komppaavat vahvempia juomia.

Hyvää halloweenia!

468_400_ra_sylvi-5284320

007 Skyfall | Sylvi

(Skyfall, Iso-Britannia – USA 2012)
O: Sam Mendes
N: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Ralph Fiennes
K16
Ensi-ilta 26.10.

 star-2525432star-2525432star-2525432star-2525432 

James Bond on uusi mies. Mutta myös sama vanha.

Haluan melkein unohtaa ne Bondit, jotka näin ennen kuin Daniel Craig otti roolin haltuunsa. Tahdon pestä verkkokalvoiltani Pierce Brosnanin yhden ilmeen smokkipellen, Roger Mooren muka-hauskan agenttiaristokraatin ja Sean Conneryn setämäisen elostelijan.

Timothy Dalton ja George Lazenby eivät edes jättäneet merkittävää muistijälkeä.

Daniel Craigin myötä 50-vuotias agenttihahmo on päivittynyt näihin aikoihin, mutta miehen kolmannessa 007-seikkailussa katse käännetään myös menneeseen, Bondin perinteisiin ja perintöön. Niihin kuuluvat myös englantilaisuus ja skotlantilaisuus. James Bond tunnustaa väriä, ajaa jälleen Aston Martinilla ja mainitsee –– tosin pienellä ironialla varustettuna –– myös isänmaallisuutensa.

James Bond tunnustaa myös ikänsä. Miehen ikä käy ilmi juonilinjojen sisällä (Bond pistetään kuntotestiin, jossa ei yllä nuoruutensa tuloksiin), ja hahmon ikä näkyy viitteinä saagan menneisyyteen (uusin elokuva tuo muun muassa takaisin pari menneiden vuosien hahmoa).

Ikä-teemaa käsitellään myös agentin pomon, M:n (Judi Dench) kautta. Hänellekin vihjataan, että on aika siirtyä eläkkeelle. Teräsrouva haluaa kuitenkin hoitaa käsillä olevan ongelman. Hahmo M:n menneisyydestä on palannut uhkaamaan koko MI6:ia, ja heti ensiksi salaperäinen vastustaja tulee horjuttaneeksi Bondin uskoa pomoonsa.

Suhde pomoon on tällä kertaa sinisilmä-agentin tärkein naissuhde. Yhteisellä siteellä on historiaa, painoa ja merkitystä –eli kaikkea sitä, mitä Bondin ihmissuhteilta on perinteisesti puuttunut (Casino Royalen Vesper Lyndiä lukuun ottamatta). 007:n ja M:n välit ovat näennäisen viileät, mutta pinnan alla lymyää kiintymys, tuo agentin kaihtama tunne. Vielä kompleksisempi on Javier Bardemin näyttelemän pahiksen suhde MI6:n johtajaan.

M on ennen kaikkea äiti, ankara äiti, joka odottaa pojaltaan paljon. Silti – ja tämä saattaa kertoa enemmän kirjoittajasta kuin elokuvasta – Bond on seksikkäimmillään todetessaan korvanappiin tai suoraan pomolleen ’yes ma’’am’. Siinä on jotain tenhoavaa, että holtiton agentti taipuu ainoastaan tämän naisen tahtoon. Etenkin kun saagan menneisyydessä naishahmot ovat olleet enimmäkseen vähäpukeisia viettelijöitä.

Miljööstä on karsittu glamouria. MI6:n toimistokin on harmaa kellaribunkkeri, eikä lopputaistoa käydä smokeissa hulppealla kasinolla vaan Jamesin lapsuudenmaisemissa karussa Skotlannissa. Samalla elokuvaan ujutetaan miehen varhainen kipupiste, hänen agenttiominaisuuksiaan selittävä perheen menettäminen.

On vaikuttavaa, kuinka ohjaaja Sam Mendesin (American Beauty, Revolutionary Road) elokuvassa henkilöpsykologia ja näyttelijätyö nousevat taistelukohtauksia tärkeämmiksi elementeiksi. Mitään Casino Royalen parkour-kohtausta vastaavaa fyysistä ilottelua Skyfallissa ei nähdä, mutta sama taito näkyy esimerkiksi Bardemin ja Craigin, tai Bardemin ja Denchin välisessä dialogissa.

Kiitos teille, jotka palkkasitte hyvän ohjaajan hyvän toimintaohjaajan sijaan.

468_400_ra_sylvi-4164233

Rakkautta ja Anarkiaa 2013: Paperit ja elämä järjestykseen | Sylvi

R&A:ssa ensi-iltansa saava kotimainen The Papers -lyhytanimaatio marssittaa valkokankaalle kysymyksiä työstä ja ajankäytöstä.

Vuosittain paisuvan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmisto on jo niin laaja, että pienet elokuvat hautautuvat väistämättä suurten alle. Lyhytelokuvia on kuitenkin ohjelmistossa tänä vuonna 163 – saman verran kuin pitkiä.

Lyhytelokuvaohjelmistossa loistavat nuoret, ennakkoluulottomat tekijät, jotka ovat päässeet toteuttamaan näkemystään ilman kaupallisia paineita. Lyhytelokuvissa survotaan genret hilloksi ja leikitään kaasupolkimella ilman pelkoa huomisesta. Dubrovnikin näytöksissä juodaan olutta ja jutellaan tekijöiden kanssa.

R&A:n pitkien elokuvien kilometrien pituisen listan rinnalla elää toinen todellisuus, jossa vähemmän on enemmän.

Festivaalin lyhytelokuvanäytösten kokoaminen on oma ponnistuksensa, josta on tänä vuonna vastannut ohjelmistoassistentti Veera Anttonen.

”Lyhytelokuvat ovat aliarvostettuja. Minuutissa pystyy kertomaan kaiken oleellisen, jos tarina on vahva”, hän avaa. ”Lyhäreillä on ihan omat keinonsa eivätkä ne todellakaan ole vain lyhyitä versioita pitkiksi halutuista ideoista. Ja lyhytelokuvanäytökset ovat myös tunnelmaltaan erilaisia, sosiaalisempia.”

R&A:han tarjottiin tänä vuonna noin 1000 lyhyttä elokuvaa. Eräs festivaalin tarinallisista lyhytelokuvatapauksista on Kalle Kotilan ohjaama, R&A:ssa ensi-iltansa saava yhdeksänminuuttinen The Papers, joka perustuu muusikko-kirjailija Jarkko Martikaisen novelliin.

Kotilan vinoileva animaatio on sekä visuaalinen että sisällöllinen karkkipussi. On harmillisen harvinaista törmätä kekseliäästi toteutettuihin, aikuisille suunnattuihin lyhytanimaatioihin, jotka pakottavat ajattelemaan muutakin kuin aina vain lähestyvää talvea. Jo pelkästään siksi, että uusia lyhytelokuvia näkee niin harvoin muualla kuin festivaaleilla.

”Tarina on lyhyessä animaatiossa haaste. Lyhyissä taide-elokuvissa on usein vain löyhä teema, jonka katsoja voi ymmärtää miten haluaa. Itse tykkään narratiivisista, vähän vanhanaikaisistakin tarinoista, joissa on jopa joku opetus”, Kotila hymyilee ja katsoo alaspäin ujostellen: ei ole kovin trendikästä ottaa (lyhyt)elokuvalla kantaa.

Mainoksia ja musiikkivideoita tekevä Kotila sai idean The Papers -elokuvaan etsittyään kirjallisuutta, joka kääntyisi hyvin elokuvaksi. Hän keksi, että novellit voisivat toimia lyhytelokuvina ja hurmaantui Jarkko Martikaisen absurdista maailmasta. Tärkeitä papereita -novelli tuli vastaan pari vuotta sitten, ja vangitsi omien työpohdintojen vuoksi.

thepapers_2-468x312-4944220

Tarina esittelee kaksi naapuria, jotka asennoituvat elämään ja työntekoon päinvastaisilla tavoilla: yksi tunnollisesti, paheksuen ja kyräillen; toinen laiskasti, luottaen siihen, että elämä kantaa. Ja sekös tunnollista ottaa päähän.

”Olen itse enemmän se tunnollinen. Olen se ahertaja joka yrittää hallita kaikkea. Yritän kuitenkin koko ajan olla vähemmän sellainen, koska ei niin voi elää. Olen aina tehnyt tosi paljon töitä. Nyt olen alkanut miettiä, että pitäisiköhän olla jotain muutakin?”

Kotila hymyilee itselleen.
”Mulla on aika kliseiset kolmenkympin ongelmat. Teen mainoksia, ja sehän nyt on maailman suurin synti! Myyn sieluani. Mutta pitäisikö työn olla suuremmassa mittakaavassa tärkeää? The Intouchables -leffan nähtyäni pohdin, pitäisiköhän lopettaa mainosala ja ryhtyä lähihoitajaksi, joka voi oikeasti auttaa”, Kotila kertoo.

Martikaisen tumma tarina ja ankea, eri vuosikymmeniä yhdistävä virastomaailma kääntyvät animaation kielelle herkullisen synkästi, joskin hitaasti ja monivaiheisesti. Tuoreen näköisen kuoren alla muhii mutkikkaalta kuulostava sekoitus vanhaa ja uutta animaatiotekniikkaa.

Elokuvassa on oikeat näyttelijät (Lauri Warsta ja Tapio Wilska), jotka esiintyvät paperimassapäähineet yllään. Näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Silmät ja suut on piirretty perinteiseen tapaan käsin kuva kuvalta. ”Tämähän on aika työläs ja tyhmäkin tapa tehdä. Mutta onpahan nyt sitten kokeiltu”, Kotila toteaa.

Kellokorttilaite, loisteputket, sälekaihtimet ja arkistointikaapit ovat raskaalla tavalla tuttuja jokaiselle toimistoissa pitkiä päiviä muhineelle. Kotilan loihtima, 50- ja 80-lukuja sekoittava retromaailma luo tarinalle kehyksen, jossa liiallinen työnteko heilahtaa humoristiseksi – vuosikymmenestä riippumatta. Rutiinit suoritetaan koska ne ovat rutiineja, työt tehdään koska työ on arvokasta ja paperit niin pirun tärkeitä.

Jännitettä lisää se, että hahmot eivät puhu. He ähkivät ja ähisevät. ”Oli kieltämättä aika omituista nauhoittaa ähkintää. Päähenkilö vain murisi mikrofoniin. Kun ensimmäisen kerran vedettiin nauhoitus läpi, niin piti kyllä hetkeksi istua miettimään että mitäköhän hittoa tässä nyt tehdään”, Kotila sanoo. Ääninäyttelijöinä olivat Tobias Zilliacus ja Tume Uusitalo.

Mistähän ohjaaja itse nauttii? Vastaus ei yllätä.

”Voiko työnteosta nauttia? Nautin siitä. En enää muista mitä on vapaa-aika. Se vaatii opettelua. Joskus osaan käydä leffassa ja syömässä, ja jos saan lasin viiniä niin saatan rentoutua. Muuten pitää tehdä jotain hyödyllistä. Muuten aika menee hukkaan.”

The Papers R&A:ssa Kotimaisen animaation helmiä -näytöksessä Dubrovnikissa 25.9. klo 21 sekä Yle Fem -kanavalla 29.9. klo 21.

Lyhytelokuvat R&A:ssa

-163 lyhytelokuvaa 29 näytöksessä

-Näytökset Dubrovnikissa ja Andorrassa

-Muun muassa jokaiselle Pohjoismaalle omistettu näytös

-Parhaimmistoa: Mahalia Belon palkittu Volume, Cannesissa erikoismaininnan saanut islantilainen Whale Valley, työntekoa ja eristäytymistä pohtiva animaatio Edmond Was a Donkey, ruotsalainen Pleasure sekä Elina Talvensaaren kansainvälisesti kiitetty ja palkittu Miten marjoja poimitaan.

-Lyhytelokuvien online-festivaali 20.–29.9.:

http://hiff.fi/tapahtumat/2013/?kategoria=online-festivaali

468_400_ra_sylvi-7925583

Ei heikkohermoisille | Sylvi

Työ vastuullisen matkailun parissa Nepalissa sopii sosiaaliselle ja seikkailunhaluiselle Kaneli Pellikalle.

Kuvat: Nabin Baral, Alex Madden, Juha Viitala, Päivi Wells.

Ennakkoluulottomuudella ja rohkeudella pääsee pitkälle. Kun mukaan lisätään vilpitön halu auttaa, pääsee vieläkin pidemmälle – vaikkapa Nepaliin asti.

Kaneli Pellikka 43, ei aikoinaan jäänyt kotikaupunkiinsa Ouluun haikailemaan maailmalle vaan pakkasi laukkunsa heti tilaisuuden tullen. Vuodet kuluivat ulkomailla matkustellen, opiskellen ja töitä tehden. 1990-luvulla Pellikka päätyi 12 vuodeksi Hollantiin, jossa hän teki uraa yritysmaailmassa viestintäkonsulttina.

Kun Pellikka irtisanottiin työstään, avautui otollinen tilaisuus pohtia tulevaisuutta. Konsulttityö isoissa firmoissa ei tuntunut tuovan elämään toivottua sisältöä. Pellikka hakeutui  KAPUA-hankkeeseen, missä kerättiin varoja Malawin äideille.

Osallistuminen tärkeään projektiin selkeytti elämän arvoja entisestään. Toukokuussa 2010 Pellikka vaelsi kuukauden Nepalissa ja palasi sinne seuraavana vuonna vapaaehtoistyöntekijänä Suomen Ladun vastuullisen matkailun kehitysprojektissa. Erilaisten verkostojen kautta löytyi nykyinen työpaikka vastuullisen matkailun parissa, pienessä socialtours-firmassa Nepalin Kathmandussa.

Pyysin Kaneli Pellikkaa kertomaan työstään ja vastuullisen matkailun periaatteista. En osaa sanoa, kumman puolesta olen iloisempi: matkanjärjestäjän, joka on saanut riveihinsä ennakkoluulottoman, osaavan ja sydämestään omistautuneen työntekijän vai Pellikan, joka huokuu rauhaa ja onnellisuutta saadessaan työskennellä inspiroivassa ympäristössä arvokkaiden asioiden puolesta.

Miten vastuullisuus konkretisoituu työssäsi?

Käytämme paikallisia materiaaleja toimistossamme ja paikallisia ruoka-aineksia keittiössämme. Minimoimme energian ja veden käytön toimistollamme, kierrätämme jätteet, kuljemme työmatkat paikallisilla kulkuneuvoilla ja polkupyörällä.

Koulutamme oppaamme ja kantajamme vastuullisen matkailun periaatteisiin.  Toki briiffaamme myös asiakkaamme. Esimerkiksi muoviset vesipullot ovat todella ongelmallisia, sillä niille ei ole mitään kierrätyssysteemiä. Vaelluksella voi aina käyttää vedenpuhdistustabletteja, keitettyä vettä tai ostaa vettä tietyillä alueilla vesipisteistä omiin täytettäviin pulloihin.

Palkkaamme paikallista työvoimaa, mutta ei alle 16-vuotiaita. Levitämme turistien tuomaa rahaa paikallisille: esimerkiksi Walk with the Monk -matkalla opastava munkki saa osuutensa, kokkimme ansaitsee kokkikursseista ja autofirmat autojen vuokraamisesta. Kylän asukkailla on mahdollisuus ansaita, kun viemme turisteja esimerkiksi riisinistutusmatkalle.
kaneli_savityo_alexmadden-337x450-6860948
Onko vastuullinen matkailu kalliimpaa turistille kuin ”tavallinen” matkailu?

Vastuullinen matkailu on ehkä hiukan kalliimpaa, mutta tiedostavalle matkailijalle se ei ole ongelma. Monet turistit haluavat maksaa hieman ylimääräistä siitä hyvästä, että tietävät tekevänsä oikein. Meidän oppaamme saattaa olla muutaman euron kalliimpi, mutta hänet on koulutettu vastuulliseksi ja kansainvälistä tasoa vastaavaksi.

Meillä ei ole käytössämme omaa autoa vaan vuokraamme auton matkailijoita varten. Tämä maksaa ehkä enemmän, mutta myös paikallinen autonvuokrausfirma saa tuloista osansa. Levitämme näin rahaa paikallisille yrityksillekin.

Miten turisti voi olla varma matkailun vastuullisuudesta?

Varmuutta voi hakea esimerkiksi sertifikaateista. Oman toimintamme laatua tarkkaillaan auditoinnein: Kirjoitamme raportin kaikesta, mitä olemme tehneet ja auditoija tarkastaa, olemmeko toimineet vaatimusten edellyttämällä tavalla.

Mitä  omaan työhösi kuuluu?

Kathmandun vilkkaassa turistialueen toimistossamme jokainen päivä on erilainen. Kirjoitan blogia, suunnitelen yhdessä matkailijoiden kanssa heidän Nepalin matkaansa ja järjestämme kokkikursseja.

Täällä henkilökohtainen kontakti on paljon suuremmassa roolissa kuin mihin olen Euroopassa isoissa firmoissa työskennellessäni tottunut. On todella palkitsevaa saada työskennellä ruohonjuuritasolla paikallisten kanssa ja oppia joka päivä jotain uutta. On ihanaa työskennellä pienessä tiimissämme!

Taannoin osallistuimme  Kathmandu Kora cycling challenge -hyväntekeväisyyshankkeeseen: maastopyöräilimme Kathmandun ympäri keräten varoja synnytystilojen parantamiseen Nepalin Rukumissa.
kaneli_everestbasecamp-468x351-1360073
Miten työstä maksetaan?

Paikallista palkkaa, eli vähän. Sillä tulee kyllä toimeen, jos elää vaatimattomasti. Omia säästöjä on hyvä olla kaiken varalta. Toisaalta työkseen pääsee matkustamaan, esimerkiksi vaeltamaan Himalajalle.

Itse teen joitain sivutöitä: opetan suomen kieltä  muutamalle nepalilaiselle, jotka ovat lähdössä Suomeen opiskelemaan. Teen myös palkallisia editointi- ja kirjoitushommia verkostoni kautta kansainvälisille organisaatioille Nepalissa. Seuraavaksi järjestän viestinnän koulustusta eräälle nepalilaiselle hyväntekeväisyysorganisaatiolle. Toimin myös matkanjohtajana Mandala Travelille.

Millaisia ovat kollegasi?

Työntekijät ovat kaikki nepalilaisia. He ovat eri kasteista, mutta eivät eriarvoisia työssä. Työntekijöitä yhdistää palvelualttius ja halu näyttää Nepaliin tuleville matkailijoille, mitä kaikkea maalla on tarjota. Kaikki kollegani ovat todella sydämellisiä ja ystävällisiä!

Yleisesti Nepalissa näyttää olevan pulaa koulutetuista työntekijöistä. Nepalilaisia lähtee paljon ulkomaille opiskelemaan ja usein he jäävät sille tielle. Ne koulutetut, jotka jäävät Nepaliin haluavat lähinnä töihin pankkialalle,  missä palkat ovat korkeammat. Meillä suurin osa työntekijöistä on nuoria nepalilaisia, jotka ovat vielä suhteellisen kokemattomia ainakin kansainvälisesti ajatellen. Pieni firma ei voi maksaa suurta palkkaa, joten koulutetulle kokeeneemmalle työntekijälle tämä työ on tavallaan elämäntyylin valinta.
kaneli_paiviwells-468x351-7747421
Mitä työ vaatii tekijältään?

Sosiaalisuutta, seikkailumieltä ja kykyä sopeutua  muuttuviin tilanteisiin eri kulttuureihin. Heikkohermoiselle tai lyhytpinnaiselle työ ei sovi.

Nepalissa työskentely vaatii hetkessä elämistä. Aikataulut ja suunnitelmat, jotka ulottuvat seuraavaa päivää pidemmälle saa unohtaa. Toisaalta aikatauluttomuus on myös rentouttavaa.

Myös sähkökatkoihin on ollut pakko tottua. Vaikka työt keskeytyvät, voi siitä seurata hyvääkin: ei tarvitse  tuijottaa tietokonetta vaan voi siirtyä yhteiseen olohuoneeseemme, juoda  kupposen teetä tai kahvia ja jutella työkavereiden kanssa. Saatamme myös järjestää tiimin kehityssessioita, jolloin kohennamme viestintätaitojamme.  Tällaiset tilanteet ovat suotuisia tiimihengelle. Täällä ei tosin muutenkaan kommunikoida sähköpostitse kollegoiden kanssa vaan puhutaan enemmän kasvotusten.

Millaisena näet tulevaisuutesi?

Kaiken kaikkiaan työ on enemmän kuin vastannut odotuksiani. Lähitulevaisuuden suunnitelmat liittyvät Nepaliin enkä kauemmaksi halua edes ajatella, elämähän on kuitenkin tässä ja nyt. Tavallinen päivätyö Suomessa? Vaikea uskoa, mutta ehkä sekin aika vielä joskus koittaa.

Lisätietoa vastuullisesta matkailusta vaikkapa täältä

Kaneli Pellikan suosittelema dal bhat -resepti taas on tässä.

468_400_ra_sylvi-3309186

Veera ja minä | Sylvi

Milla Paloniemi: Veera ja minä
Sammakko 2013

 star-3979634star-3979634star-3979634half_star-4192982 

Rääväsuisen piikkipallon Kiroilevan siilin tekijä Milla Paloniemi taitaa myös koiran ja ihmisen yhteiselon kuvauksen.

Keväällä 2013 ilmestynyt Veera ja minä -sarjakuvateos valottaa Milla Paloniemen omaa arkea hänen karvaisen ystävänsä Veera-koiran rinnalla. Sekarotuinen Veera-hauva tuli alkujaan yleisölle tutuksi Lemmikki-lehdestä, jossa sen seikkailuja julkaistiin vuosina 2007–2012. Nyt Paloniemen rakas lemmikki on päässyt ensi kertaa esille kokonaisen albumin verran.

Paloniemi kuvaa sarjakuviensa kautta oivaltavasti seikkoja, joita moni koiraa omistamaton tuskin huomaisi tai arvaisikaan nelijalkaisesta ystävästämme. Koiran elämän hienovaraiset ja usein huvittavat yksityiskohdat kun pystyy kuvittamaan ja kertomaan vain eläimen likellä tiiviisti elävä. Tässä Paloniemi onnistuu hienosti.

Kuvissa valaistaan esimerkiksi sitä, kuinka rakkaat hauvat joskus piilottelevat herkkuja ympäri ämpäri kotia ja pihapiiriä, ja omistaja on varma siitä, ettei niitä koskaan tule piilopaikoista löydettyä. Teoksesta löytyy myös tarina monelle koiranomistajalle tutusta tilanteesta: ylpeänä kehutaan kotiin tuleville vieraille, kuinka hauva osaa monta hienoa temppua, mutta kun pitäisi niitä näyttää, eläin läähättää hämmentyneenä paikallaan ja hädin tuskin havahtuu perinteisiin ”istu!”- ja ”maahan!” -käskyihin.

Rakkaasta lemmikistä toden totta luullaan usein liikoja: Paloniemi kuvaa, kuinka hän toisinaan kuvittelee, että Veera yrittää opetella puhumaan, kun hauva päästelee välillä niin uskomattomia ääniä suustaan. Tai juuri kun omistaja luottavaisin mielin tuumii, ettei oma ihanan kunnollinen koira karkaa lenkillä ja päästää tämän vapaaksi, eläin juurikin silloin säntää jonkun hajun tai toisen koiran perässä karkuun.

Vaikka kuvat kertovat edellisen kaltaisista koiranomistajalle tutuista karvaistakin sattumuksista, Paloniemen teos on kauttaaltaan lämmin kuvaus ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä liitosta. Veera on vauhdikas, rakas ja kunnollinen karvakorva, mutta teoksen kustantajan Sammakon mukaan albumin puffaamisessa oli eläinystävän kultaisuudesta huolimatta hankaluuksia: aamutelkkarit kun olisivat halunneet Veerankin paikalle studioon, mutta Paloniemi ei uskonut lemmikin osaavan käyttäytyä kameroiden edessä…

468_400_ra_sylvi-7964605