Kategoria: Elämäntapa

(The Conjuring, USA 2013) O: James Wan N: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston K16

Ensi-ilta 23.8.2013

  

Ydinperhe ja Saatana tappelivat – kumpi voitti?

William Friedkinin Manaaja (1973) herätti aikoinaan keskustelua siitä, onko demonisen riivauksen kuvaus katolisen kirkon rienausta vai perhearvojen ylistystä. Kylmän täydellisesti ohjattu elokuva itse jätti vastaamatta kysymyksiin, mutta Kirottu suorastaan tuputtaa näkemystään. Se on amerikkalaisen ydinperheen häpeämätön ylistyslaulu, jossa hyvät muistot riittävät torjumaan noidan vuosisatoja sitten asettamat kiroukset.

Elokuvan väitetään perustuvan tositapahtumiin. Tosielämän henkilöitä ovat ainakin pääparin Ed ja Lorraine Warren, jotka olivat tunnettuja demonologian asiantuntijoita.

Tai ”asiantuntijoita” – heidän tunnetuin tapauksensa oli Amityville, josta tehtiin tuoreeltaan koomisen puolelle mennyt ja tehonsa menettänyt muotielokuvakin (sekä sen jatko-osat ja uusintaversio).

The Conjuring alkaa varsinaiseen tarinaan liittymättömällä anekdootilla pariskunnan (Vera Farmiga ja Patrick Wilson) todellisuudessakin omistamasta Annabelle-nukesta, jota demoni käyttää välikappaleenaan yrityksessään kaapata parin nuoren naisen sielut. Warrenit ottavat kammottavan näköisen nuken haltuunsa ja lukitsevat sen tiukasti kaappiin.

Itse tarina kertoo seitsenhenkisestä perheestä, joka yrittää 1970-luvun alussa asettua asumaan siirtomaatyyliseen taloon mustan järven rannalla. Talon oikea luonne alkaa nopeasti paljastua: perheen koira kuolee salaperäisesti, kellot pysähtyvät aina öisin, makuuhuoneissa haisee mädäntyvä liha ja talosta löytyy outo kellari, jonka oviaukko on peitetty.

Talousongelmien vuoksi perhe ei pysty muuttamaan pois – ja Ed ja Carolyn Warrenin tullessa paikalle selviääkin, että se olisi turhaa, sillä demoni vain seuraisi perhettä. Alkaa todisteiden etsintä, jotta Vatikaani antaisi luvan eksorkismiin, pahojen henkien poismanaamiseen.

Sadistisesta Saw-elokuvastaan tuttu James Wan ohjaa paikoitellen yllättävän säästeliäästi ja annostelee pelottelukohtauksia tehokkaasti. Vaikutelma tulee jopa lähelle klassisia kummitteluelokuvia, Jack Claytonin Kauhujen linnaa (1961) tai Robert Wisen elokuvaa Yö kauhujen talossa (1963). Wan osaa olla näyttämättä liikaa. Osa kohtauksista on aidosti pelottavia.

Näin ainakin puoliväliin asti. Loppukliimaksissa homma vähän pääsee käsistä ja säikyttelyjä tulee jatkuvalla syötöllä.

Kliimaksin jälkeen elokuva lässähtää pahasti. Katsoja jää toivomaan jotain loppukäännettä, jossa elokuvan harras asetelma kääntyisi päälaelleen. Tällaisenaan Kirottu vaikuttaa katolisen kirkon promoelokuvalta, jossa todistellaan, että Saatana elää ja vaikuttaa maailmassa demonien ja noitien kautta.

Toisin sanoen elokuva vaikuttaa humpuukilta.

Voi muuten panna merkille, että samana perjantaina ensi-iltaan tulee kaksi 1970-luvulle sijoittuvaa elokuvaa, jossa puvustukseen on kiinnitetty erityistä huomiota.

My Life with Liberacessa herkutellaan Liberacen camp-henkisillä esiintymisasuilla sekä homokulttuurin ultramachoilulla. Kirotussa Ed Warrenin liivipuvut ovat terävästi leikattuja ja kravatit leveitä. Naisilla on pitkiä hameita ja röyhelöitä.

Elokuvien perusteella voi arvella, mihin suuntaan muoti on menossa.

Kirottu-elokuvan tehokkaan musiikin on tehnyt Joseph Bishara, joka muuten näyttelee myös noidan roolia. Parissa kohdassa kirkuu itse Diamanda Galás.

Ääniraidalla kuullaan lisäksi pari itsestäänselvää ja teemaa toistavaa ajan biisiä (Zombies: Season of the Witch, Betsy Brye: Sleep Walk), mutta siltä löytyy anakronistisesti myös Ryan Goslingin Dead Man’s Bones -yhtyeen hieno kappale.

Pakoillessani Suomen talvea Buenos Airesissa ihastuin candombeen. Se on yksinkertaisesti sanoen musiikkilaji, johon kuuluu rummutusta ja sen tahtiin tanssittavaa, afrikkalaisperäistä tanssia. Buenos Airesissa candombe-kulkueen voi bongata joka sunnuntai-iltapäivä San Telmon kaupunginosassa. Argentiinan naapuri Uruguay taas on varsinainen candomben keskus.

Montevideossa rummutetaan erityisesti karnevaaliaikaan, joten helmikuussa päätän suunnata rapakon toiselle puolelle. Buenos Airesista pääsee Montevideoon nopeasti lautalla, mutta valitsen pidemmän reitin: yöbussin.

Montevideossa näyttää Etelä-Espanjalta, rosoisen leppoisalta. Ihmisistä ja kaupungista puuttuu buenosairesilainen ylimielisyys. Hiekkaranta on keskustan tuntumassa, joten bussimatkan jälkeen käyn kastamassa nilkat hyytävän kylmässä meressä. Rannalta taas on enää lyhyt kävelymatka Palermon kaupunginosaan, jonka läpi karnevaalikulkue kulkee, joten päätän majoittua sinne. Arthostel kuulostaa ja näyttää hyvältä. Karnevaaliparaati kulkee ihan kulman takaa ja hostellin katolla on pieni kattoterassi riippumattoineen. Täydellistä.

Karnevaalit ovat Uruguayssa vuoden tärkein tapahtuma: jalkapallohullussa maassa karnevaalitapahtumiin myydään enemmän lippuja kuin futisotteluihin. Tänä helmikuun kesäisenä iltapäivänä sitä on vaikea uskoa, sillä Palermossa on hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Kuuden aikaan illalla alkaa tapahtua. Yleisöä kerääntyy karnevaalien pääkadun, Isla de Floresin, varrelle. Lapset ruiskivat tekolunta ja aikuiset hörppivät mateta ja olutta. Parin tunnin kuluttua puiset katsomot kadunlaidassa natisevat mylvivien ihmismassojen painosta ja ensimmäinen comparsa-ryhmä päräyttää ilmoille mielipuolisen rummutuksen. Tanssityttöjä, pyöriviä, muhkeita takapuolia keikkuu ryppäissä Isla de Floresin päätyyn ja pimenevä ilta täyttyy serpentiinistä ja värivaloista. Kulkueeseen osallistuvat ryhmät tanssivat perätysten puolentoista kilometrin pituisen estradin päästä päähän. Joukkueet edustavat Montevideon eri kaupunginosia ja kaksi iltaa kestävän kulkueen päätteeksi parhaat palkitaan. Niin esiintyjistä kuin yleisöstäkin näkee, että tämä kisa otetaan tosissaan.

Turistille Montevideo on mutkaton paikka tutustua latinalaiseen karnevaalimenoon. Nämä karnevaalit eivät ole mikään maailmankuulu spektaakkeli, vaan sympaattisen kotikutoisen oloiset, värikkäät bileet. Majoituksesta ja lipuista ei tarvitse taistella turistimassojen kanssa. Ja silti pääsee näkemään vilauksen kunnon showhumusta.

Esitykset jatkuvat Palermossa taukoamatta pitkälle yli puolenyön ja yleisö karjuu koko ajan mukana. Kun kaikki ryhmät ovat saapuneet maaliin, jään haistelemaan tunnelmaa Palermon kaduille. Ostan katugrillistä makkarasämpylän, chiropanin,ja lisää kylmää olutta. Tanssien epävirallinen osuus alkaa tästä.

Valloittajien ja vankien perintöä

Karnevaaliperinne rantautui tänne Euroopasta 1700-luvun puolivälin tienoilla. Samoihin aikoihin espanjalaiset ja englantilaiset laivat alkoivat kuljettaa Montevideon kaupunkiin orjia eri puolilta Afrikkaa. Orjat toivat mukanaan oman rumpumusiikkinsa ja tanssityylinsä. Kun orjat seuraavalla vuosisadalla vapautettiin, he siirtyivät asuttamaan Montevideon köyhimpiä alueita, kaupungin eteläpuolta ja Palermon kaupunginosaa.

Helmikuun alun tanssikulkueiden lisäksi karnevaaleihin kuuluvat murgat, yhteiskuntakriittiset laulu-ja tanssiesitykset, jotka taas ovat espanjalaisten maahantuoma perinne. Niitä esitetään Montevideossa joka ilta tammikuusta maaliskuuhun.

Sylvin Suomessa asuva espanjalainen haastatteli Espanjassa asuvia suomalaisia ja paria venäläistä kosmopoliitin elämästä sun muusta.

Kuvat: Alejandro Lorenzo

The problem of living in Finland seems to be that the social life is like their weather, where Summer is short and with only a bit of snow. Still, for many, Finland is a safe place, where things work while in Spain everything happens mañana (maybe). Spain is now high on unemployment, there are plenty of economic scandals involving even our president and the Royal Family. It’s a mess. Still, some choose living among the Spanish rather than in Finland. I interviewed a few people who left for Barcelona to see how they are doing.

I met Henna Koskinen at Barri de Gràcia, the favourite neighbourhood for students. She is a bachelor of interior architecture and furniture design who went to Barcelona as an exchange student because she “loves the city and the culture.” Curiously enough, as she points out, many exchange students from Spain choose Finland because of “nature and metal music.” She prolonged her stay with two internships; then came back home, graduated and started working in Oulu. But then she decided to leave security behind again and try living in Barcelona “to live with my Catalan boyfriend and start to look for new opportunities even as I knew it was going to be difficult because of the crisis. So at the moment I am searching for a job here and doing some small projects in graphic design on my own.”

“I don’t see myself living in Finland”, she adds, “The Winter is hard and the culture is strict while Spain is more relaxed. But of course the mañana culture annoys me sometimes.” Henna’s boyfriend “would choose Finland to live if we had children” because of the security, confidence on the system and most importantly because of the quality of education.

And it is not only the quality. For Henna, for an example, to study a master can cost close to 9000 euro in Spain.

Jari and Tiina Mäkela waited for me at Jari’s client restaurant; the choice of place was to look for the family like treatment, typical in small businesses. That is something a bit lost in Finland. They have spent 8 years already in Barcelona. Jari Mäkelä is an artisan tailor (vaatturi) at Santa Eulalia, an haute couture shop whose strong tradition and history is linked to designer names like Balenciaga and served people like the Spanish Royal Family. Jari’s work is almost one in a million, as he points out, “Younger people don’t know how to sew any more.”

Tiina is a teacher and founder of eduDesign Finland. “School failure in Spain is 30% while in Finland it is about 0%.” Given that, eduDesign Finland’s mission to introduce the Nordic education system into Spain may seem like a clear mission, right? And one may think that given the statistics the Spaniards would be more than welcoming it, right?

Well, no. It just doesn’t happen so easily. Big institutions and companies appear to be attached to old fashioned, hierarchical, dogmatic ways. That system makes it hard for Tiina to import changes for them. So she keeps on working on it patiently. At the moment she offers small educational services and advice. The final goal is to open her own school.

But is it really so difficult to bring changes?

Apparently so, says also Hannu Arvio, a regular correspondent for Radio Nova. Hannu has lived in Spain for 18 years, and teaching there for ten years. I met him at the Institute Nordic, where he works, and then we sat down at the closest cafeteria. Any place would do, it was just a very hot day and we needed acclimatized air.

According to Tiia, and Hannu and almost anyone else, people are people regardless of their nationality. If we think of them, one by one; some are shy and some are not; some are planners and some are improvisers; some are logical and some are emotional. So where’s the big difference? Maybe it is that the system encourages and empowers one kind of behaviour more than other?

Hannu explains, “both places have changed a lot since the 70’s but in different ways and coming out from different history.”

The problem with the Spanish system is that it has an old heritage which hasn’t evolved with the times and that only benefits those in charge. For example, he explains about the “gremios”. While the word can be translated into Finnish (Kilta), the praxis is not the same. Gremios are the older version of trade unions. They appeared here in the low period of the middle age and have, ever since, the power to control the competition, the permits, the prices and everything over their professional members. They can decide, for example, who can open new business and who can’t, or where or when. And that hasn’t change.

My last meeting were two Russians educated in Finland. Georgii Karvonen lived in Finland since 1998, studied Business in Laurea AMK and worked at Mediteam Oy in logistics. His girlfriend Anfisa Proskuryakova is a singer; she moved to Finland in 2003, studied at Pop & Jazz conservatory and competed at The Voice Of Finland. They both left Finland for Spain this year.

We met on a fancy hotel rooftop swimming pool because… well, it was enjoyable. And that is quite the point of choosing where to live, right? You can find what you want and enjoy it. And Barcelona provides that, there are things for everyone.

How was Georgii’s and Anfisa’s change of experience between Finland and Spain?

Well, the trust issue appears again. Even if there was a problem at work, in Finland, he explains, you can trust PAM to take care of things. In Spain he lost his job after trial period while his extra hours where not paid and the salary retention was double than normal. That is really not surprising to hear. Anfisa still studies, sings and also has a job in a shop where, she says, people steal a lot.

What’s in it for them? It is the multiculturalism, the variety and the cosmopolitan mindset. Georgii and Anfisa comment, they have found different experiences from living in different countries and that’s just good. With problems and all, they feel at home in Barcelona. “Wherever you go you’ll find good and bad things. While rules in Finland make things work, they also make things difficult”. They will stay in Barcelona as long as they feel like. Maybe they will move on again some time later.

There’s a common agreement that the Spanish individual survival succeeds because of the strong network of support with family and friends. People still love and want to live there as long as they can manage with the economical situation, or at least they’ll try.

One more thing all my interviewees agreed on. It is important to travel to learn and get experienced; to open your mind with new points of view; to discover the good things in what you have and to understand the goodness in the life of others.

Update:
Two months after the interview, Henna Koskinen has now found a job from an interior architect office in Barcelona.

Päivän pähkinä: Mikä laji on kyseessä?

Missä lajissa suomalaiset ovat saavuttaneet muun muassa maailmancupin kokonaiskilpailun voiton vuosina 2002, 2003, 2005, maailmanmestaruuden vuosina 2004, 2005, 2009, 2011 ja 2013, olympiapronssin vuonna 2006 Torinossa ja olympiahopean vuonna 2010 Vancouverissa?

Eikö leikkaa?

Ei mikään ihme, sillä valtavasta menestyksestään huolimatta laji on jäänyt päämedioiden huomiotta. Edes urheilupiireissä se ei jostain syystä ole saanut ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Kyseessä on tietenkin lumilautailu, tuo jalo talvilaji, joka 90-luvun alussa valloitti hiihtokansan täyttämät laskettelurinteet, sai paheksuntaa osakseen lajin harrastajien rennon olemuksen takia, koki pienen hiipumisen 2000-luvulla suksitekniikan kehittyessä ja monen alamäkiurheilijan vaihtaessa laudan takaisin suksiin, mutta on tästä huolimatta vakiinnuttanut asemansa urheilulajina, jossa suomalaisilla on syytä ja edellytyksiä odottaa menestystä arvokilpailuissa vuosi toisensa jälkeen.

Kaiken yllämainitun menestyksen perusteella olisi syytä uskoa, että laji paistattelisi kansan suuressa suosiossa, ja että lumilautailijat olisivat meriiteillään jopa suuren yleisön suosikkeja, tuttuja naamoja lehtien urheilusivuilta sekä urheiluruuduista. Asia ei kuitenkaan ole näin. Hämmentävä tosiasia, kun muistaa suomalaisten loputtoman janon urheilumenestyksen perään. Muiden talvilajien hiipuessa voisi uskoa, että lumilautailijoiden menestys olisi pelastus sillä hetkellä, kun niin mäkihyppy, yhdistetty kuin maastohiihtokin riutuvat historiansa ehkä syvimmissä syövereissä, eikä pelastajaa ole näköpiirissä.

Mutta ei. Lumilautailu jatkaa porskutustaan marginaalilajina ja lumilautailijat ovat edelleen niitä talviurheilutapahtumien outolituja, jotka marssivat rennosti suorituspaikalle, tekevät temppunsa napsien samalla pari mitalia ja muutaman pistesijan, antavat rennot kommenttinsa sille yhdelle urheilutoimittajalle, joka on vahingossa saapunut paikalle ja jatkavat jo kohti seuraavia kisoja tai kuvauksia iloisina siitä, että saavat tehdä sitä, mitä niin intohimoisesti rakastavat. Harvan lajin harrastajista saatika sitten ammattilaisista voi sanoa samaa, ainakaan Suomessa.

Syitä lumilautailun matalaliitoon voi hyvin etsiä lajista itsestään. Toiminta on jo lajin kilpailuhistorian alkuajoista lähtien jakautunut kahden eri liiton välille. Sekä kansainvälinen hiihtoliitto (FIS) sekä World Snowboard Tour – organisaatio (ent. TTR) järjestävät molemmat omia kisojaan, joiden joukosta maallikon ja lajiin vihkiytymättömän penkkiurheilijan on vaikea löytää ne tapahtumat, joissa oikeasti ratkotaan esimerkiksi maailmanmestaruudet tai maailmancupin pisteet. Oman mausteensa tähän sekavaan soppaan tuo lisäksi vielä se, että useat kilpailijat osallistuvat vain tiettyihin kisoihin, joihin järjetäjät kutsuvat vain tietyt lautailijat menestyksen, nimen tai vaikkapa sponsorinsa perusteella.

Nämä kutsukilpailut, jossa ei kisata mestaruuksista, saattavatkin yllättäen olla kovatasoisempia kuin perinteiset MM-kisat. Tällaiseen ei suomalainen talviurheilun seuraaja ole tottunut. Mäkiviikko on mäkiviikko, hiihdon MM-kisat kauden tärkein tavoite ja Salpausselän kisat tapahtuma, jota ei tarvitse sen kummemmin selittää.

Kuulostaako sekavalta? Vähintään yhtä hämmentävä on lumilautailijoiden oma asenne lajiaan kohtaan. Suomalaisen urheilijan on perinteisesti odotettu suhtautuvan urheiluun vakavamielisesti. Jos menestys ei tule työn ja tuskan avulla, suolla sateessa rämpien, tuhansien ja taas tuhansien harjoituskilometrien ja toistojen kautta, ei sitä oikeastaan voida edes laskea menestykseksi. Se, että lumilautailijat eivät haastatteluissa otsa kurtussa, mieli maassa ja ääni väristen analysoi kaatunutta tai muuten epäonnistunutta hyppyä, vaan käyvät suorituksen asiallisesti läpi, toteavat missä meni pieleen ja muistavat vielä lopuksi onnitella kisan voittajaa, ei sovi perinteiseen suomalaiseen urheilijan muottiin. Ja mikäli suoritus onkin onnistunut (niinkuin usein käy), ei lumilautailija jää kertomaan siitä, kuinka monta tuntia, kuukautta ja vuotta on tätä suoritusta varten treenannut, vaan toteaa rennosti, että tänään meni nappiin ja hyvä niin.

Liian helppoa.

Aivan liian mukavaa, eikä ollenkaan sovelias tapa suhtautua huippu-urheiluun. Koska kansa rakastaa onnistumisilla mehustelua ja epäonnistumisissa märehtimistä, ei tällainen kevytkenkäinen suhtautumistapa tule ainakaan nostamaan lajin suosiota suuren yleisön silmissä.

Mikä sitten on lajin tulevaisuus kansansuosion suhteen? Vuonna 2010, Vancouverin olympiahopean jälkeen Peetu Piiroinen tuli Vuoden urheilija -äänestyksessä kolmanneksi, edellä olivat suunnistaja Minna Kauppi ja taitoluistelija Laura Lepistö. Noissa Olympialaisissa Peetun sijoitus oli koko Suomen joukkueen paras, mukaanlukien kaikki lajit. Samanvärisellä Olympiamitalilla purjelautailija Tuuli Petäjä valittiin tänä vuonna suvereenisti vuoden 2012 urheilijaksi. Kaikki kunnia Tuulin suoritukselle, olympiamitali on aina upea suoritus ja tässä maassa harvojen herkkua. Harmi vain, että Peetu ei saavutuksellaan saanut osakseen samanlaista, ansaitsemaansa arvostusta.

Kun ensi vuonna kisataan taas mitaleista Sotshin talvikisoissa, jään mielenkiinnolla odottamaan, kummalle suodaan enemmän huomiota lehdissä: Suomalaisten menestykselle lumilautailun slopestylessä ja lumikourussa vai epäonnistumisille hiihtoladuilla ja mäenlaskussa. Nähtäväksi jää.

Pääkuva: Wikimedia Commons / Sören from Germany

Kakkoskuva: Wikimedia Commons / Roland Zumbühl

Yksi kolmesta naisesta maailmassa joutuu elämänsä aikana pahoinpitelyn tai raiskauksen uhriksi. Se tarkoittaa yli miljardia naista suhteessa maailman väkilukuun. Tämä järkyttävä tosiasia sai ihmiset liikkeelle ystävänpäivänä 14.2.2013 ympäri maailmaa. Myös Helsingissä tanssittiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Pääkuva: Christina Timonen
Muut kuvat: Alejandro Lorenzo

One Billion Rising -tapahtuman taustalla on globaali aktivistiliike V-Day, joka lienee suurelle yleisölle tuttu ainakin Vaginamonologeja-esityksistään. Uusimmassa kampanjassaan V-Day taistelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan tanssimalla. Tavoitteena on, että (ainakin!) miljardi naista sekä heidän läheisensä lähtisivät ulos, osallistuisivat Break the Chain -yhteistanssiin ja osoittaisivat siten vastustavansa väkivaltaa ja väkivallan kierrettä.

Suomessa One Billion Rising -tapahtumia järjestettiin Helsingin lisäksi Tammisaaressa, Turussa, Porissa ja Tampereella. Kolarissa tanssitaan muutama päivä myöhässä 17.2. Sylvi vieraili Helsingin Lasipalatsin aukiolle rantautuneessa One Billion Risingissa, jonka moottoreina toimivat opiskelijat Liisa Ketolainen ja Iia Palovaara.

”Halusimme nostaa naisiin kohdistuvan väkivallan näkyviin ja keskustelun aiheeksi”, Ketolainen valottaa projektiin mukaan lähtemisen syitä. Hän muistuttaa, että etenkin naisiin kohdistuva väkivalta hyväksytään yhä monin paikoin. Nyrkiniskut ja raiskaukset ovat arkipäivää lukemattomille naisille, mutta moni heistä nuolee haavansa yksin, sillä apua ei osata tai uskalleta hakea. Näistä asioista on puhuttava avoimesti ja oikeilla nimillä, Ketolainen korostaa. Väkivalta pitää tuomita yksiselitteisesti ja aina.

Lasipalatsin aukiolla tanssittiin hyytävässä loskasäässä, mutta sitäkin lämminhenkisemmissä tunnelmissa. Tanssin lisäksi tarjolla oli höyryävää juomaa – ja liuta kiinnostavia puhujia. Estradille talsivat muun muassa kansanedustaja Silvia Modig, Monika-Naisten puheenjohtaja Nasima Razmyar, tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki ja europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen.

Lisää turvakotipaikkoja

Yksi keskeinen aihe, joka tuntui putkahtavan esiin melkeinpä jokaisen puhujan suusta, oli turvakotipaikkojen määrä ja niiden täydellinen riittämättömyys. Kansanedustaja Silvia Modigin mukaan turvakotiverkko on Suomessa aivan liian löyhä ja maantieteelliseltä jakaumaltaan äärimmäisen epäreilu. Pohjoisemmassa Suomessa lähin turvakoti saattaa olla 400 kilometrin päässä. Euroopan neuvoston suosituksen mukaan Suomessa pitäisi olla 530 turvakotipaikkaa, mutta tällä hetkellä paikkoja on vain 108.

Turvakotipaikkojen lisääminen on kirjattu hallitusohjelmaan, mutta lupauksesta on lipsuttu rumasti. Vuoden 2012 lopulla Espoon ja Porin turvakodit lakkautettiin kokonaan.  Tämä kertoo Modigin mukaan karulla tavalla siitä, että päätöksentekijät eivät ymmärrä asian vakavuutta. Turvakodeille on oikeasti huutava tarve: toissavuonna 21 naista kuoli Suomessa nykyisen tai entisen kumppaninsa pahoinpitelemänä. Ensi- ja turvakotien liiton kehitysjohtaja Sari Laaksonen kertoi, että moni nainen tulee turvakotiin vasta siinä vaiheessa, kun väkivalta on jatkunut jo vuosikausia. Turvakoti voi olla se viimeinen oljenkorsi, jonka avulla väkivallan kierre onnistutaan katkaisemaan.

Tapahtumassa oli mahdollista allekirjoittaa adressi, jossa vaaditaan Suomen turvakotipaikkojen lisäämistä. Vetoomus löytyy myös netistä.

Globaali ongelma

Puheissa liikuttiin kansalliselta tasolta kohti globaalia näkökulmaa. Suomen UN Womenin hallituksen jäsen Hanna Kemppainen luetteli rankkoja lukuja maailman naisten tilanteesta: yli 60 miljoonaa tyttöä pakotetaan lapsiavioliittoon, 140 miljoonan naisen sukupuolielimet silvotaan, yli 600 miljoonaa naista asuu maissa, joissa perheväkivalta ei ole rikos. Naisia kuolee enemmän väkivaltaan kuin syöpään, malariaan tai liikenneonnettomuuksiin. Naisten oikeuksien asiantuntija Pia Puu Oksanen Amnestyn Suomen osastolta puolestaan kertoi, että maailmassa on tällä hetkellä kuusi valtiota, joissa vallitsee abortin totaalikielto. Abortti tuntuu olevan monessa maassa kuuma peruna juuri nyt. Oksasen mukaan pelkona on, että aborttioikeuksia tullaan kaventamaan yhä useammissa maissa.

”Kyllähän nainenkin lyö”

Aina kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, joku ehättää varmasti muistuttamaan, että kyllähän miehetkin joutuvat pahoinpidellyiksi ja kyllähän nainenkin lyö. Miksi siis turhaan puhua erikseen naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Eikö riitä, että tuomitsemme kaiken väkivallan riippumatta siitä, kuka on uhri ja kuka tekijä? Väkivaltaobservatorion puheenjohtaja Katariina Heikkinen huomauttaa, että väkivalta on sukupuolittunut ilmiö ja sellaisena sitä on myös tarkasteltava. Mies tulee pahoinpidellyksi useimmiten julkisessa tilassa, mutta valtaosa naisten kokemasta väkivallasta tapahtuu kotona, neljän seinän sisällä. Pahoinpitelijänä on tyypillisesti naisen entinen tai nykyinen kumppani. Heikkisen mukaan yksityisessä tilassa tapahtuva väkivalta mielletään edelleen yksityiseksi asiaksi, johon ei tarvitse puuttua samalla tavalla kuin julkisessa tilassa tapahtuvaan hakkaamiseen.

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähättely on yhteydessä sellaiseen asenneilmastoon, jossa yleensäkin vähätellään sukupuolten välistä epätasa-arvoa, Heikkinen totesi. Väkivalta ei lopu, jos sukupuolten väliseen epätasa-arvoon ei puututa. Myös tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki korosti, että naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma, joka kytkeytyy historiallisiin valtasuhteisiin. Hän muistutti, että liki kaikissa poliisin tietoon tulleissa raiskauksissa uhrina on ollut nainen. Myös seksuaalisen hyväksikäytön uhreista selvä enemmistö on tyttöjä.

Murretaan hiljaisuuden muuri!

Naisjärjestöt yhteistyössä – Nytkis ry:n pääsihteerin Johanna Pakkasen mukaan Suomessa on taipumusta vaieta vaikeista asioista, myös väkivallasta. Jopa mediassa pahoinpitelyistä ja murhista kerrotaan kiertoilmauksin. Maailma muuttuu kuitenkin puhumalla, ei vaikenemalla. Amnestyn Pia Puu Oksanen korosti, että naisiin kohdistuvasta väkivallasta on pidettävä kovaa meteliä – olkoonkin, että naisten oikeuksista puhuminen vaatii nykypäivänä melkoista siviilirohkeutta.

Myös muut puhujat vaativat hiljaisuuden muurin rikkomista. Ja juuri tätä One Billion Rising -tapahtuma teki. Toivottavasti ensi vuonna tanssitaan uudelleen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Ja enemmän: toivottavasti jonain päivänä Break the Chain -tanssista tulee tarpeeton.

Break the Chain -kappale

Palstalla julkaistaan kolumneja lesbokulttuurista.

Uskon, että useat ihmiset ovat nähneet netissä pyörineen videon, jossa pieni poika tanssii antaumuksellisesti Voguen tahtiin.

Löysin jokin aikaa sitten tämän pojan, eli Robert Jeffreyn aikuisena perustaman blogin, enkä voinut kuin tuntea häntä kohtaan suurta hellyyttä. Voi, jos minunkin lapsuudestani olisi vastaavanlaista visuaalista materiaalia!

Joskus pohdin, etten ole muuttunut kovinkaan paljon. Olen aina viehättynyt samanlaisista asioista kuin nykyään, aina en vain ole osannut mieltää niitä mitenkään erikoisiksi tai erilaisiksi. En oikein edes osaa sanoa koska olen ymmärtänyt itse olevani jotenkin erilainen. Näin jälkeenpäin on hieman hämmentävääkin muistella, kuinka eräänlainen homokulttuuri on hivuttautunut osaksi elämääni jo ollessani hyvin nuori.

Rakastan yli kaiken kaikkea feminiinistä, teatraalista ja koristeellista. Olenkin joskus tokaissut unelmieni naisen olevan faux queen, eli nainen joka vie feminiinin roolileikin äärimmäisyyksiin pukeutumalla ja käyttäytymällä kuin drag queen! Näin ollen hyvin paljon siitä mikä nykyäänkin vetää minua puoleensa kulminoituu yhtyeessä  Army Of Lovers. Olin jo ala-asteella aivan huumaantunut heidän musiikistaan ja visuaalisesta kuvastostaan. Etenkin Crucified-musiikkivideo kaikkine yksityiskohtineen ja Camilla ruusuineen oli ja on yhä minusta aivan hykerryttävän ihana.

Drag queeneja olen ihaillut aina. Näin lapsena Annie Lennoxin No more I love yous – musiikkivideon, jossa kauniit ballerinat ympäröivät teatraalisin elkein laulavaa Annieta. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Muistan silloin ymmärtäneeni ballerinojen olevan miehiä, mutta en mitenkään kummeksunut asiaa; minusta he olivat vain lumoavia ja lähes maagisia olentoja.

Valitsin Annie Lennoxin ja Army of Loversin koska ne ovat lapsuuden suosikeistani jollain tapaa kaikkein herkullisimpia. Uskon, että homokulttuuri on vaikuttanut minuun merkittävästi jo ollessani pieni, ja ollut tärkeä osa identiteettini kehittymistä. Se on aina ollut osa elämääni, nykyään vain olen siitä tietoisempi.

Aionkin keskittyä tulevissa Lesboelämää-kolumneissani lähinnä itseäni koskettavaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä käsittelevaan kulttuuriin, lesbokulttuuriin keskittyen. Joskus kirjoitan minua juuri kirjoitushetkellä kiinnostavasta asiasta, toisinaan syvennyn muistelemaan. Tahdon myös nostaa valokeilaan joitain mielestäni jo lähes unohdettuja pieniä kulttuurisia helmiä, etenkin kirjoja. Aion pitää näkökulmani mahdollisimman omakohtaisena; kirjoitan siis vain asioista, joita olen itse nähnyt, kuullut ja kokenut.

On hienoa nähdä, kuinka vähemmistökulttuuri on hiljalleen tavoittamassa yhä suuremman joukon ihmisiä. Kulttuurilla yleensäkin on tärkeä tehtävä: se tuo ihmisiä yhteen, luo samaistumisenkohteita sekä antaa iloa, rohkeutta ja elämyksiä. Se hälventää ennakkoluuloja, opettaa ja valistaa.

Tällä hetkellä odotan erityisen paljon suomalaista Kerron sinulle kaiken –elokuvaa, joka saakin ensi-iltansa jo 8. maaliskuuta! Odotan elokuvalta paljon ja hieman jännitänkin millainen se tulee olemaan. Toivon että tarina sukupuolensa naiseksi korjanneesta Maaritista käsittelee aihettaan kunnioittavasti ja taiten, ja tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön. Ainakin elokuvan traileri vaikuttaa hyvältä!

(Behind the Candelabra, USA 2013)
O: Steven Soderbergh
N: Michael Douglas, Matt Damon, Dan Aykroyd, Debbie Reynolds
K12
Ensi-ilta 23.8.2013

  

Elämää suuremmasta hahmosta on tehty melko tavanomainen elokuva.

Amerikkalainen, suurellista elämää viettänyt viihdepianisti Liberace ei ole Suomessa koskaan ollut minkäänlainen ilmiö, ja moni varmasti tutustuu häneen ensimmäistä kertaa Steven Soderberghin elokuvassa My Life with Liberace.

Pitkään tuotantolimbossa ollut ja lopulta HBO-kanavan tuottama elokuva perustuu Liberacen pitkäaikaisen rakastajan Scott Thorsonin muistelmiin Behind the Candelabra, jossa hän kertoo timanttien, turkisten ja strassien täyttämää elämää viettäneen Liberacen narsismista ja vallanhalusta. (Teoksen nimi viittaa koristeelliseen kynttilänjalkaan, jota Liberace piti flyygelinsä päällä konserteissaan.)

Näyttelijätyö on herkullista. Michael Douglas säteilee Liberacena. Hän on ottanut liioittelevan täsmälliset homoilmeet täydellisesti haltuun, ja hän pystyy olemaan yhdessä kohtauksessa hurmaava charmööri ja toisessa täydellinen kusipää. Douglas on uskottava sekä ihastuttavana lava-Liberacena että kulissien takaisena kaljuna ja kärttyisänä keski-ikäisenä miehenä.

Matt Damon ilmentää hyvin nuoren miehen hämmennystä luksuselämän keskellä. Hän on sen verran uskottava, ettei tule mieleen kysyä, miksi ihmeessä Thorson suostui näin täydellisesti Liberacen narsismin näyttelykappaleeksi. Elokuvassa tehdään selväksi, että Thorson oli käytännössä isätön eikä hänen äidistään ollut äidiksi. Toistaako elokuva vanhaa uskomusta, että homous johtuu isän kaipuusta?

Sivurooleissa on monia hyviä suorituksia, joissa korostuu kauniilla tavalla vanheneminen, yksi Liberacen elämän sekä elokuvan keskeisiä teemoja: melkein tunnistamattomina näyttäytyvät Dan Aykroyd, Rob Lowe ja Paul Reiser sekä ennen kaikkea menneen maailman musikaalitähti Debbie Reynolds hienovaraisessa Liberacen äidin roolissa.

Mennyt maailma näkyy – tai oikeastaan kuuluu – myös siinä, että musiikin säveltänyt Marvin Hamlisch ehti kuolla jo ennen kuin elokuva pääsi ensi-iltaan.

Ilman hyviä näyttelijöitä My Life with Liberace voisikin olla pikkaisen liian tavanomainen elokuva. Kerronta tuntuu olevan katkelmallisuudessaan sukua HBO-estetiikalle. Liberacen camp-tyyli nousee vahvasti esille elokuvan realismista. Realismia taas ei korosteta riittävästi niin että camp toimisi kommentaarina ahtaalle yhteiskunnalle ja ikävälle todellisuudelle.

Ehkä tässä onkin elokuvan suurin vika. Liberacen ja Scott Thorsonin tarina ei kiinnity riittävän hyvin ympäröivään aikakauteen. Henkilöt tuntuvat elävän jonkinlaisessa kuplassa.

Sellaisessahan Liberace tietysti melkein koko elämänsä elikin

Kuuskulmassa tarinoivat kuolleet kirjailijamestarit ja Porvoonkadun asukkaat.

Kuvat: Simo Karisalo

”Mikä meininki?”, kysyy Vesa Aleksi, 32, ja asettelee minulle tuolin joulukuussa avatun Kuuskulma-divarin kassan viereen. Hän kuulostaa siltä, että hän on oikeasti valmis kuulemaan, mitä minulle, tuntemattomalle ihmiselle, kuuluu.

Uudessa divarissa on jotain niin oksettavan hurmaavaa, että tätä juttua on vaikea kirjoittaa. Koen juuri sellaista nostalgiaa ja yhteisöllisyyden kaipuuta, josta on viime vuodet ärsyttävästi touhotettu. Huomaan käyttäväni kuluneita ilmaisuja ja sanoja, jotka ovat menettäneet tehonsa ja löytäneet muotonsa kaupunkiviljelystä ja Ravintolapäivästä.

Huomaan kirjoittavani vahingossa mainosta.

Miten tehdä uskottava ja viileän etäinen artikkeli, kun nuorentuvan Alppilan paskanharmaan elementtihirviön katutasossa luetaan nojatuolissa Hesseä ja Heideggeriä, juodaan kahvia ja jutellaan?

”Tässä käy jo nyt kymmeniä ihmisiä moikkaamassa, kun avaan kaupan. Taloyhtiön tyypit tulevat juttelemaan, ja joku saattaa marssia sisään kahville kysymättä mitään”, Vesa Aleksi kertoo.

”On tietysti myös niitä, jotka tulevat kertomaan asioita jotka ei mulle kuulu tai joista en halua kuulla. On avioeroja, on alkoholismia perheessä. Kun on vaikea mennä kertomaan liian läheiselle ihmisille, niin sitten mennään kertomaan alueen kauppiaalle. Sopivalle uhrikauppiaalle”, hän nauraa.

Romantisoitu kuva vanhan ajan lähikauppiaasta hahmottuu nopeasti. Terapeutista, joka tuntee alueen umpilikaiset kolmiodraamat ja sängyn alle kätketyt itsemurha-aikeet. Kirjakaupassaan asuvasta ukonkäppyrästä , joka tarjoaa kahvin ja kuuntelee vuodesta toiseen naapurin peräkammarin pojan aina vain mustavalkoisemmiksi muuttuvia poliittisia mielipiteitä. Kun kauppa on auki lähinnä iltaisin, myös muutaman iltapäiväkeppanan nauttineet löytävät täältä täydellisen avautumiskohteen.

”En voi kuvitella, että joku menisi kertomaan asioistaan Alepan tädille –ensinnäkään siksi, että Alepan työntekijöillä on niin kiire. Ainakin toistaiseksi on tuntunut hauskalta, että ihmiset tulevat kertomaan henkilökohtaisia asioitaan juuri mulle. Mä en ole ehkä elänyt sitä aikaa kun niin on tehty oikeasti. Katsotaan, olenko viiden vuoden päästä samaa mieltä.”

Kuin kotiin tulisi

Vesa Aleksi on keräilijä. Lapsesta asti käytettyä tavaraa suosinut herra ryhtyi keräämään myytävää tavaraa omaa divaria varten vuonna 2011. Hän löysi sitä kuolinpesistä, kirpputoreilta, kavereilta, muuttoeristä, mistä vaan. Mutta päivätyökseen muuta tekevän Kauppiaan suodatin on tiukka. Kun ei elätä itseään divarilla, mikä tahansa ei kelpaakaan myytäväksi.

”Tämä on sellaista tavaraa, jonka olen oikeasti itse tänne halunnut. Mun ei ole pakko myydä Harlekiini-sarjaa eikä käytettyjä alusvaatteita. Tämä ei ole Fida. Mulle ei H&M-housuja tuoda myyntiin, koska mä en niitä itse pidä. Se välittyy hyvin nopeasti myös tuosta kirjahyllystä. Jos mulla olisi metri Raija Orasta, se antaisi väärän kuvan. Ei ole tarkoitus miellyttää kaikkia.”

Kuuskulmasta piti tulla miesten retrovaatekauppa, mutta valikoimassa on nyt vintage-takkien, kenkäharvinaisuuksien ja kasarifarkkujen lisäksi hyllykaupalla kirjoja, DVD-elokuvia ja vinyyleitä. Erityisesti kirjavalikoima tekee vaikutuksen: nyt ollaan tekemisissä lukutoukan kanssa, joka elää naapureiden pettämistarinoiden välissä Spoon River Antologian hautausmaalla ja harhaisen Raskolnikovin pölyisessä Pietarissa. Hyllyt hengittävät kaunokirjallisuuden klassikoita, filosofian ja sosiologian pääteoksia, elokuvan historiaa – ja erotiikkaa.

”Kyllä klassikoilla on onneksi edelleen asemansa, joskaan se ei ole samanlainen kuin keräilemisen aikakausina, jolloin ihmisillä oli peruskirjat omassa hyllyssä. Meillä 80- ja 90-luvuilla syntyneillä ei ehkä ole samanlaista keräilyvimmaa. Nykyään kaikki on ladattavissa, mutta klassikon lukeminen tapahtuu onneksi edelleen pääasiassa paperilta. Ja kyllä mä olen kaikista onnellisin myydessäni sen Hessen tai Saramagon”, Vesa Aleksi pohtii.

Nuoret ovat jo nyt löytäneet liikkeen. Myös ne, jotka eivät ole tottuneet käymään antikvariaateissa, saattavat käydä Kuuskulmassa.

”Miehet, erityisesti nuoret miehet, ovat olleet rohkeimpia astumaan sisälle. Mun asiakkaita eivät pääasiassa ole ne, jotka ostavat kirjoja vaan ne, jotka lukevat kirjoja. Ja asiakkaani lukevat kaunokirjallisuutta. Kun perustin tätä, mulle sanottiin, että tietokirjallisuus on tämän ajan juttu. Ensimmäisten kahden kuukauden perusteella olen täysin eri mieltä.”

Mutta onko tämä nyt sellainen sisäpiirin leikkipaikka, hiekkalaatikko, jolle ovat tervetulleita lapioimaan vain naapurit, tutut ja tietynnäköiset? Sitä, että Helsinki on uusi Berliini?

”Ei tästä saa liian pienen piirin puuhastelua tulla. Tässä kävi juuri yksi 25-vuotias mies, joka sanoi että tämä on ihan kuin kotiin tulisi. Se on mieheltä aika paljon sanottu. Se on melkein paremmin sanottu kuin että ’tää on kuin Berliini’, mitä myös kuulen paljon.”

Symbolinen nojatuoli

Kaikki kiteytyy nojatuoliin. Nuhjuinen tuoli 40-neliöisen kaupan nurkassa, kirjahyllyjen ja vaaterekkien risteyksessä, kutsuu istumaan. Sen yllä roikkuu kälyinen nahkarotsi ja houkutteleva Batman-huppari 90-luvulta. Nojatuolissa istuessani koen hyväosaisen kolmekymppisen naiivia kaipuuta kuviteltuun aikaan, jota ei koskaan ollutkaan. Aikaan, jossa rahan sijaan vaihdettiin kuulumisia tai katseita. Kaurismäkeläiseen toiseen maailmaan.

”En ole halunnut täyttää liikettä ahtaasti, mikä olisi tietysti taloudellisesti järkevintä. Tässä on erilainen ideologia, ja se näkyy siinä, että tuoli on tuossa nurkassa, vaikka sen viemä tila tulee mulle tosi kalliiksi.”

Nojatuoli on helsinkiläisliikkeissä harvinaisuus. Hengailijat eivät ole tervetulleita; kuluttamisen jälkeen tulee poistua, oli kyse sitten kaupasta tai kahvilasta.

”Ei kyllä heti tule mieleen toista liikettä, jossa olisi nojatuoli. Kyllähän Kodin Anttilassa tietysti on useita nojatuoleja, mutta se, istuuko niissä kukaan, on eri asia. Asiakkaita halutaan valvoa. Tärkeintä mulle on se, että tuohon tuoliin voi kysymättä istua. Jengi tulee tänne koirien, lastenvaunujen ja omien ruokien kanssa. Oman pizzan kanssa istutaan tuossa tuolissa. Ja niin juuri pitää tehdä”, vakuuttaa Vesa Aleksi.

Vanhalta treenikämpältä tuodussa tuolissa istuu haastattelun alkupuolella ulkomaalainen nainen kirjaansa uppoutuneena. Seuraavaksi siihen istahtaa Vesa Aleksin tuttu: hän on ehkä vanha kaveri tai miksei myös kauppaan eksynyt uusi sielunveli tai kahvitarjoilua ja juttuseuraa odottava naapuri.

Aivan sama, kunhan tuolissa istutaan.

”Yllättävän moni on uskaltanut istua siihen. Ja tuoli on mulle tärkeä, kun se on mun oma ja olen istunut siinä itse kymmenen vuotta. On täällä käynyt tyyppejä, jotka on lukeneet koko kirjan tuossa tuolissa ja sitten poistuneet ostamatta mitään. Ei se mua haittaa. Ei mun talous siihen kaadu. Tärkeää on, että kokemus täältä olisi muutakin kuin pelkästään rahan jättäminen kassaan.”

Kuuskulma. Porvoonkatu 18.

(USA 2012)
O: Benh Zeitlin
N: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry, Gina Montana
K12
Ensi-ilta 11.1

  

 
Maailmanlopun maisemissa kasvaa kuusivuotias tyttö.
 
Bathtub on nimensä mukaisesti märkä paikka. Sen asukkaat hymähtelevät ihmisille, jotka ovat rakentaneet patovalleja, pelkäävät väistämätöntä ja elävät toisten sanelemaa elämää. Bathtub sijaitsee Amerikan etelässä, rämeiden keskellä, jonne yhteiskunnan lait eivät ulotu.

Lucy Alibarin näytelmän pohjalta kirjoitettu elokuva on keksinyt paikan, joka periaatteessa voisi olla todellinen marginaalin hökkelikylä jossain Katrina-hurrikaanin murjomissa metsissä. Bathtub tuntuu kuitenkin enemmän sadunomaiselta maailmanlaidan yhteisöltä. Sen ihmiset käyvät kotipolttoisella viinalla ja kulkevat rääsyissä, mutta he ovat myös ylpeätä porukkaa, joka osaa pitää hauskaa.

Näissä maisemissa kasvaa kuusivuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis), joka pelkää tulevaa vedenpaisumusta ja välillä myös äkkipikaista isäänsä (Dwight Henry). Vielä enemmän hän kuitenkin pelkää isän menettämistä. Äidittömän Hushpuppyn maailmankuva rakentuu sekoituksesta mytologiaa ja uteliaisuuden ajamia havaintoja siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Itse elokuva sen sijaan rakentuu tee-se-itse-hengessä uudelleen muovatusta todellisuudesta, runollisraamatullisesta luontokuvauksesta ja lapsen näkökulmasta. Alle kahden miljoonan budjetilla toteutettu draama on kerrassaan ihmeellinen omaperäisyydessään ja tinkimättömyydessään. Ohjaaja Benh Zeitlinin esikoinen lumoaa yhtä aikaa silmät ja sydämen – ja näihin osoitteisiin se selvästi pyrkiikin. Aivot tulevat vasta kolmantena sen tärkeysjärjestyksessä.

Hushpuppyn pelot käyvät toteen. Yöllä alkava myrsky hukuttaa hajanaisen asujaimiston ja yhtä lailla pettämässä on isän kroppa. Hushpuppy ei kuitenkaan ole olosuhteiden uhri – niin kuin ei kukaan Bathtubissa – hän on oman elämänsä muovaaja ja sen sankari.

Pääosaa näyttelevä Quvenzhané Wallis on yhtä ihmeellinen kuin elokuvakin. Näyttelijänä kokematon lapsi kantaa kertomusta hurjapäisellä mutta herkällä olemuksellaan ja seisoo loppujen lopuksi vastakkain myyttisten petojen kanssa, vankkumatta ja varmana.

(USA 2013)
O: Jee-woon Kim
N: Arnold Schwarzenegger, Peter Stormare, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Johnny Knoxville, Forest Whitaker, Rodrigo Santoro, Eduardo Noriega
K16
Ensi-ilta 8.3.

  

Et olisi Arska jättänyt sitä toista päivätyötäsi.

Arnold Schwarzenegger on Ray Owens, entinen superkyttä Los Angelesista. Owens on asettunut Meksikon rajalla sijaitsevan pikkukaupungin sheriffiksi ja nauttii rauhallisesta elämästä siitäkin huolimatta, että hänen apulaissheriffinsä (mm. Luis Guzmán, Jaimie Alexander) ovat melkoisia urpoja.

Sitten rauha rikkoutuu. Pahamaineinen huumekartellin pomo (Eduardo Noriega) pakenee FBI:n saattueesta ja suuntaa kohti Meksikon rajaa – ja kohti Owensin uutta kotikaupunkia. Koska kovapalkkaiset agentit eivät pysty suurrikollista pysäyttämään, näyttää homma jäävän pikkukaupunkilaisten harteille.

On vaikea löytää mitään positiivista löysän farssihuumorin (Johnny Knoxville esittää aseista kiihottuvaa kylähullua), rutiiniammuskelun ja yksioikoisen hahmogallerian seasta. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen toimintaelokuvaa tähdittävä Schwarzeneggerkaan ei ole erityisen voimissaan, sekä toiminta että muka-itseironinen huumori on todella väsynyttä.

Juonessa on myös asenteellisuudessaan lähes huvittavia yksityiskohtia. Kun yksi apulaissheriffeistä, valkonaamainen nuorukainen (Zach Gilford) saa luodin nahkaansa, kaikki rientävät hänen avukseen vihollistulesta välittämättä. Kun sama käy latinokollegalle (Guzmán), hänet jätetään oman onnensa nojaan kadulle makaamaan.

Ennen jännitettä käsiteltiin niin, että hyvis ja pahis törmäsivät, sanailivat, pistivät ehkä tappeluksi ja lopulta tarttuivat aseisiin, mutta nykyään homma menee ilmeisesti toisinpäin. Kun Rayn apulaissheriffit osuvat rikollisleiriin, nämä pistävät kyselemättä pyssyt paukkumaan. Vasta pikkuhiljaa päästään solvausten asteelle ja ihan lopuksi puhuvat nyrkit.

Nyrkkitappelu on toki mukavan henkilökohtainen tapa käsitellä kertyneet kaunat, mutta myös melkoinen antikliimaksi kaahailun, räjähdysten ja kuolonuhrien jälkeen. Se että Arska vetää rikollista pataan on melko laimeaa, kun hänen on nähnyt taistelevan näkymättömien avaruusolioiden, sulaa metallia olevan miehen ja Batmanin kanssa.